"Survival of fittest"

”Survival of fittest” on Charles Darwinin Lajien synnyssä käytetty käsite, ei siis filosofin, vaan luonnontieteilijän, evoluutioteorian kehittäjän termi. Idea on yksinkertainen: Luonnon valinta on sellainen, että vahvin säilyy, tai vielä tarkemmin: parhaiten sopeutunut säilyy ja sen geenit jatkavat elämää. Evoluutioteoriaa on sittemmin kehitelty, mutta tässä minua kiinnostaa muut asiat kuin biologia. Valitsin aiheen, koska maailma on kovempi, kylmempi kuin ennen ja evoluutioajattelua sovelletaan yhteiskunnassa, vaikka sen ”filosofiset sovellutukset” elivät pikemminkin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.

On kova yhteiskunta, mutta on myös niitä, jotka haluavat tehdä tästä omat päätelmänsä, vakuuttaa itselleen, että on yksi valituista, vahvemmista. He ovat valmiita myös lukemaan uudestaan esim. Nietzscheä ja väittää, että puolalaiseksi itseään sanonut saksalainen filosofi olisi kannattanut sosiaalidarwinismia ja uskonut ”survival of fittest” –ajatusta. Nietzsche ei pelkästään inhonnut ajatusta, vaan useaan kertaa todisteli sitä vastaan. Inhimillistä, liian inhimillistä, teoksessa, aforismissa 224 N selittää näkemyksiään kansojen, kulttuurien vahvuudesta ja kehittymisestä. N sanoo, että vahvat kansat, joilla on pysyvät, vahvat ja horjumattomat periaatteet, tulevat tyhmiksi, yksisilmäisiksi. Tällaisissa kansoissa ”edistys” edellyttää, että on joitakin heikompia, vähemmän sitoutuneita, epävarmempia yksilöitä, jotka ”kokeilevat monia asioita”; heidän kautta opitaan uutta, edistytään. Samantapaista tapahtuu myös yksilössä N:n mukaan. Vitsi on tämä: pitää olla vahva pohja, vahva usko, mutta myös ”heikkoja”, jotka tekevät edistymisen mahdolliseksi. Teksti sotii paljon sitä vastaan, että N olisi aina puhunut ”vahvojen puolesta”; hän samastaa vahvuuden tyhmyyteen.

Mikä minua kiinnostaa tässä? En usko, että itseään jumalina tai puolijumalina pitäviä voidaan pelastaa todistamalla, että he ovat väärässä N:n suhteen. Heidän uskonsa on horjumaton, muttei siksi, että heiltä puuttuisi koulutusta. He luultavasti ovat aikamme ”herkkiä lukijoita”, niitä jotka rekisteröivät aikamme arvot ja pyrkivät elämään johdonmukaisesti niiden mukaan. Yhteiskunta on alkanut metsästää ”vaarallisia yksilöitä”, vaikka vaarallinen on yhteiskunta, joka ruokkii ajatusta ”hengissäselviämistaistelusta” ja joka viestittää, suoraan tai epäsuoraan: Kyynärpäätaktiikka on sallittu.

Nähdäkseni elämme suuressa hämmennyksessä, suunnan puutteessa, ja ”vaaralliset yksilöt” ovat vain meidän yhteisen kohtalomme yksittäisiä ilmenemismuotoja. Mitä filosofia voi tehdä? Yrittää olla olemassa, yrittää olla katoamasta kokonaan, muuttumatta vain osaksi mainontaa. Kenellä on silmät, se näkee. Kaikki riippuu linsseistä. Puolijumala lukee N:tä niin, että siinä on innoitus olla puolijumala. Symposiumissa yliopistossa kuuntelin, kun kaveri selitti Heideggerin ja Nietzschen äärimmäisyyden estetiikasta. Omalla vuorollani nauratin yleisöä sanomalla, että minä luen N:tä ”rakkauden filosofina”. N. puhuu rakkaudesta, joka on sitä, että haluaa toisen olevan oma itsensä, tulevan omaksi itsekseen, kehittävän omat ideaalinsa ja löytävänsä omat mahdollisuutensa. Rakkaus on sen ymmärtämistä ja siitä nauttimista, että toinen on erilainen, tuntee eri tavalla, toimii eri tavalla. Moninaisuutta, erilaisuutta, synnytetään ja edistetään, sitä ei hävitetä.

Kysymys: Mitä filosofia voi tehdä hengissäselviämisen maailmassa? Toinen kysymys: Kenelle kysymys tästä maailmasta pitää osoittaa? (Sillä ”vaaralliset yksilöt” eivät ole päättäneet maailman kovuudesta).

Vapauden käyttö ja onnellisuus

Aloittakaamme sanasta ”käyttö”. Se on termi, jolla on oma asemansa filosofiassa, vaikka sen onkin aika tuntematon nykyajan filosofeille, jotka ammentavat esim. analyyttisen filosofian perinteestä tai fenomenogiasta. Kreikkalaiset, esim. Platon käyttivät sanaa chresis, käyttö, moraalisessa yhteydessä; he puhuivat mm. ”nautintojen oikeasta käytöstä”. Plotinus, uusplatoninen kreikkalainen filosofi, puhui ”itsensä vapaasta käytöstä”. Keskiaikaisessa filosofiassa sitä käytettiin ja sen käyttöön liittyy myös kirkon (katolisen kirkon) sitoutuminen kapitalismiin, omistamiseen. Käyttö nimittäin koskee sellaista mitä ei voi omistaa, tehdä omaisuudeksi, mutta Johannes XXII antoi ”bulan”, joka rajoitti fransiskaanien ajatusta ja käytäntöä ”käytöstä” perustelemalla, että on asioita, joita ei voi käyttää, koska ne tuhoutuvat käytössä – ja mitkä siis joutuvat olemaan ”omistettuja”. Tämä ei ollut mitään mitä tahansa saivartelua. Fransiskaanit olivat aika anarkistisia ja vastustivat omaisuutta, mutta paavi siis asettui heitä vastaan ja asettui puolustamaan omistamista, ei käyttöä. Mutta käyttöä ei rajoita puolestaan ”omistus”, vaan esim. ”pyhittäminen”, siirtäminen pyhän alueelle (syy miksi G.Agamben puhuu profanisoimisen puolesta: se on asioiden ja esineiden ottamista käyttöön).

Vapaus ei ole mitään, joka voidaan taata; sitä ei takaa laki eikä ihmisoikeusjulistus – ne voivat toimia myös niitä vastaan niin kuin tiedetään. Vapautta on vain jos sitä käytetään ja voisi jopa sanoa, ettei sitä ole olemassa ennen sitä. Meillä on toisaalta ”vapauden kokemus”, kokemus siitä, että meillä on mahdollisuuksia, käyttämättömiä mahdollisuuksia, potentiaalia tehdä jotain; kokemus siitä, että kaikki ei ole ennalta määriteltyä, ennalta määrättyä, kohtalonomaista. Ja toisaalta meillä on ”vapauden käytännöt”, sen käyttö, joka on seuraus kokemuksesta, mutta tulee myös osaksi tätä kokemusta vapaudesta.

Meillä on länsimaissa ainakin sellainen mielikuva, käsitys vapaudesta, että siinä joku kahlehdittu tai tukahdutettu halu ”vapautuu”, pääsee toteuttamaan itseään. Oma näkökulmani on pikemminkin tämä: joku tajuaa mahdollisuuksia, näkee ne, kokee ne ja käyttää niitä. Näkökulma on lähes päinvastainen. Ensimmäisen mielikuvan mukaan meidän todellinen luonto, olemus, on vankina ja se vapautuu. Toisessa, omassa, käsityksessäni ei ole mitään oletusta olemuksesta tai vielä tarkemmin: mahdollisuuksien näkemistä ja käyttämistä estää käsitys olemuksesta. Jos joku ajattelee: ”Olen miehekäs mies” ja luo käsityksen tästä olemuksesta, se rajoittaa mahdollisuuksia: ei voi tanssia, itkeä, kaunistautua yms. Minulle vapautta on mahdollisuus muuttua, mahdollisuus vaihtaa velvollisuuksia; siinä ei ole niinkään kyse valinnan vapaudesta, ainakaan pelkästään siitä.

Vapauden käyttö on ”tapa”, ts. ethos (sana josta tulee eetos, siveellinen henki, mutta joka pitäisi sananmukaisesti kääntää ”asuinpaikaksi”; se on ”olemisen tapa”). Antiikissa ajateltiin, että käyttö, tapa, ethos, on ”toinen luonto”, siish harjoituksen ja työn kautta syntynyt ”luonto”, ei synnynnäinen ”luonne” tai ”olemus”.

Olen alkanut ajatella – enkä ole ainoa – että tämä ”toinen luonto”, ”vapauden käyttö”, on onnellisuutta, ehkä jopa ainoa onnen muoto. Meidän käsitys onnesta on ”meille myyty kuva”, se on kuin kaava: ”Näin sinun pitää elää ja olet onnellinen.” Ja näkisin, että onnettomuuden syy on tässä kaavassa. Ihminen tulee onnelliseksi vain omalla tavallaan, eläen omaa elämää, luomalla oman ”paikkansa”, ”olemisen tavan”, toisin sanoen käyttämällä vapauttaan. Etiikka ei tämän näkemyksen mukaan ole pohdintaa oikeasta ja väärästä; siinä ei ole kyse tuomitsemisesta eikä kieltäytymisestä. Etiikka on sitä mitä se oli kreikkalaisille ja Spinozalle: ”doctrina de felicidad”, oppi siitä miten tullaan onnelliseksi. Ja onni ei ole olemuksemme toteuttamista, vaan ”toisen luonnon” rakentumista.

Kutsun tämän alustuksen avulla pohtimaan kysymystä onnellisuudesta, etiikasta ja vapaudesta. Mitä ajattelette ja miksi? Onko onnellisuudella, etiikalla ja vapaudella mitään tekemistä keskenään? Vai onko tämä vain minun yksinäinen ”tieni”?

Poikkeustiloja

Giorgio Agamben on tuonut nykyiseen poliittiseen filosofiaan ja filosofiseen yhteiskunta-analyysiin ”uutuuksia”. Hän on käyttänyt mm. Walter Benjaminin ja Michel Foucault´n ajattelua pohjana ja puhuu mm. nykyisten hallintojen, valtojen, tavasta käyttää juridista poikkeustilaa, tehdä siitä pysyvän tilan, jossa laki voidaan sivuuttaa. Kolmas valtakunta ja Cuantanamon leiri.

On olemassa jaottelu terroristeihin ja ei-terroristeihin. Tämä vaikuttaa ongelmattomalta. Mutta on olemassa kolmas kategoria niin kuin jotkut ovat huomanneet. On ei-ei-terroristin kategoria, johon kuulumme kaikki. Eli se on kategoria, johon kuuluvat kaikki, joista ei voi sanoa, ovatko he ei-terroristeja. Tähän kategoriaan kuului brasilialainen sähkömies, jonka Englannin poliisi tappoi vuonna 2005. Tapaus on, jos näin voi sanoa, paradigmaattinen, esimerkillinen.

On tunnettua, että nykyaikaisen vallankäytön suuria pakkomielteitä on ”turvallisuus”. Sen tutkiminen lähempää, paljastaa yhteiskuntien hämäriä, hämäräksi jätettyjä, puolia.

Meidän suojeleminen on suurin vaara mitä on, koska voimme pudota kategorioiden väliin ja meistä kenestä tahansa voi tulla ei-ei-terroristeja. Mikä lääkkeeksi? Lainopillisesti on aina ollut ase, väline, joka on syyttömyysolettamusperiaate. Ongelma on se, että maailma on nyt järjestetty niin, ettei periaatteella ole enää voimaa. Miksei? Agamben sanoo, että elämme ”poikkeustilassa”. Hitlerin Saksassa julistettiin poikkeustila, Yhdysvalloissa otettiin käyttöön Patriot Act.

Tämä on tietenkin sietämätöntä, koska siitä ei tunnu olevan ulospääsyä. Turvallisuuden, vapauden ja demokratian nimissä tehdään mitä vaan ja se on vähintäänkin tekopyhää. Filosofian ongelma on usein, että vaikka se teoreettisella tasolla löytää joitakin arvoja, se ei voi niitä siirtää käytäntöön. Ja jos se tekee ilkeän diagnoosin maailmasta, se ei voi tuottaa muutosta. Tätä pitäisin kysymyksenä, ongelmana nyt, tässä. Miten tehdä siitä totta? Miten siirtää ajattelu maailmaan, todellisuuteen? Miten tuottaa vaikutuksia todellisuudessa?

Tämä ei ole pelkästään filosofien vastuulla oleva asia. Filosofia panee meidät näkemään asiat paremmin, selvemmin; se auttaa näkemään enemmän. Se ei takaa muutosta. Meidän itse pitää olla muutos, jonka haluamme nähdä (you have to be the change you want to see). Edessämme on jättiläinen: Patriot Act tai vastaava. Mutta sen olemassaolo perustuu siihen, että amerikkalaiset, siis ihmiset omassa maassaan, ovat pelon vallassa eivätkä ajattele, kysy mitä merkitsee tämä ”poikkeustila”, mikä hinta ollaan valmiita maksamaan jne. Eli filosofia ei kuunnella, häntä ei vastaanoteta; hän ei synnytä ajattelua ihmisten päissä. Siis päätelmä, epätoivoinen, pessimistinen, mutta samalla ainoaan toivoon tukeutuva, on tämä: Filosofin on jatkettava, ajateltava, yritettävä nähdä, yritettävä muuttaa ajattelutottumuksia, auttaa ihmisiä ajattelemaan.

Keskustelun aiheena ei tarvitse olla pelkästään turvallisuus tai tämä pakkomielle turvallisuudesta. Sillä varmasti on muitakin hallitsemiseen, hallitsemiseen tapaan, liittyviä ”pakkomielteitä”, koko ajan toistettuja sanoja. Yhtenä ajattelun metodisena johtolankana voi aina pitää sitä, että jos jostain puhutaan paljon, siinä on tehty ongelmaksi jotain ja siinä pitäisi problematisoida uudestaan, koska epätoivoinen ratkaisun, vastauksen etsintä, pitää ajattelun vankilassa, jonka aikaisempi problematisointi on luonut.

Jos p, niin q (toinen filosofinen vitsi)

Edesmennyt logiikan tutkija, professori Alfredo Deaño sanoi: ”Jos p, niin q, mutta entäs minä?”

Filosofia ja kärpäset

Voi olla - niin kuin uskoi Wittgenstein - että filosofian tehtävä on osoittaa kärpäselle tie ulos pullosta. Kärpäsraukka! Pulloon jäät. Filosofit eivät osaa vielä kärpästen kieltä.

Kiitoksia kommenteista

Kiitoksia kommenteista, joita ei vielä ole tullut paljon. Ne saavat olla vaikka kuinka ilkeitä tai viiltäviä. Lupaan kestää. Kaikki stimuloivat ja panevat jatkamaan.

Onko tyhmiä kysymyksiä?

Joku kysyi: Onko tyhmiä kysymyksiä? Minun oli jäätävä miettimään, en osannut vastata heti. En tiennyt mitä sanoa ja se on hyvä: minut pakotetaan ajattelemaan. Saattaa olla, että kysymys on tyhmä, jos vastaus on itsestään selvä, mutta kysymys on älykäs, jos se kysyy, miten siitä vastauksesta on tullut niin itsestään selvä.

En ajattele ja kysy, ovatko kysymykset tyhmiä vai älykkäitä; kysyn, ovatko ne hedelmällisiä. Rakastan kysymyksiä niin paljon, etten sano niitä tyhmiksi, vaikka ne vähän jopa idiootteja olisivatkin. Ajattelu on kävelemistä kysymyksen perässä. Me emme päätä, mihin menemme. Kysymys vie. Mutta vain se on vapautta, seikkailua. Kuljemme tuntemattomiin paikkoihin.

Nykyajan tyranni

Ensin ajattelin, että olisi tärkeää puhua ”isoista tekijöistä” ja yllättää teidät sanomalla, etteivät nykyajan ainoita tyranneja ole eräät diktaattorit ja toiset demokraattisten maiden tyrannimaiset johtajat, vaan esim. sellaiset tieteet, jotka tunkeutuvat meidän elämäämme vastustamattomalla voimalla ja tieteen auktoriteetilla. Mutta sitten päätinkin, että meidän on puhuttava toisista tyranneista, jotka ovat vielä näkymättömämpiä. Voisi otsikoida näin: Leipuri-tyranni. Miksi? Koska se tyranni voi olla leipuri, kaupan kassa, joku joka ei ole valta-suhteessa meihin ainakaan niin selvästi kuin lastentarhanhoitaja, opettaja, poliisi.

Mistä oikein puhun? Siitä, että ihminen on apina ja matkii. Jos maassa, kulttuurissa, vallitsee joku tyrannimainen voima, alkavat ihmiset pian apinoida sitä voimaa. Onko se selviytymisen keino? Vai onko siinä kyse siitä, että ihminen ei keksi mitään muuta tapaa olla, elää, puhua? Jokatapauksessa tästä on kyse: Kun Franco sanoi kaikessa ja kaikella tekemisellään, että ”minä teen niin kuin minä haluan ja miltä sattuu tuntumaan”, hän loi Espanjasta ”brutaalisuuden koulun”, ja kaikki muut perässä oppivat sanomaan samalla tavalla, olemaan samalla tavalla ”epädemokraattisia”, brutaalisia, mielivaltaisia. Siis mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Epäilen silti, että näkökulman voi kääntää toisin päin. Mitä pienet tekevät, sitä isot hyväksikäyttävät.

Kerran, ainakin tämän kerran, haluan silti ajatella tätä asiaa, tyranniutta, vielä toisesta näkökulmasta, toivoen löytäväni sen toisen näkökulman. Eli en halua selittää leipuri-tyrannia enkä häntä kuvata. Kuva on selvänä meidän kaikkien edessä: on perheenisädespootteja, on pirttihirmuja, on tuhat erilaista arkipäivän tyranniuden muotoa. Haluan heidän kuvaamisensa sijasta kysyä: Mitä minun pitää edistää itsessäni ja ympäristössäni, jottei minusta tulisi tyrannia ja jotta en sitä ruokkisi? Eli kysymykseni on positiivinen: Millaista kulttuuria meidän pitäisi ”viljellä”? (Kulttuuri tulee sanasta viljellä).

Tyrannius on itsevaltiutta ja despotismi mielivaltaisuutta. Niiden vastakkainen puoli, se toinen kulttuuri, on kuuntelemisen kulttuuria ja sellaista, missä päättäjä, päätöksentekijä, on myös velvollinen perustelemaan päätöksensä tai valintansa. Perusteleminen tarkoittaa, että on velvollinen vastaamaan esitettyihin kysymyksiin. Tästä saadaan esiin kaksi ”viljeltävää” asiaa: kuunteleminen ja dialogi.

Ja tästä päästään kysymykseen: Miten voisimme lisätä kuuntelemista ja dialogia? Mitä se vaatii? Rohkeutta varmasti. Mutta myös aikaa. Pitää antaa aikaa ja tilaa kuuntelemiselle ja dialogille. Se edellyttää, me todella osaamme arvostaa niitä. Eli se tarkoittaa, että pitää onnistua näkemään, mikä niiden hedelmä on ja näemme, mikä arkipäivän tyranniuden vaara on. Se arkipäivän tyranni, arkipäivän fasismi välillä, voi johtaa, pahimmillaan, suureen katastrofiin: hyväksymme ja siedämme suuren fasismin leviämisen ja sitä kautta laajan tuhon, joka tapahtuu sekä ympäristössä, yhteiskunnassa että meissä itsessämme, ihmisen sisällä. Tähän näkemiseen ei tarvita julistusta, ”silmien avaamisen päivän” nimeämistä, vaan työtä: tuodaan esiin, näytetään se fasismi, joka ei suinkaan syntynyt –30-luvulla eikä kuollut vuonna –45.