Kauneutta on aina pohdittu filosofiassa. Mutta oireellisesti – koska filosofialla on omat paheensa – siitä on tullut kategoria, siis luokka. Sana kategoria tarkoitti alunperin ”julkista syytöstä”.
Kalos, kaunis-hyvä, tai kauneus, kalon, sanottiin Kreikassa. Kalon oli hyvin erilainen kuin nykyaikainen kauneuden käsite. Kreikkalaiset kyllä arvostivat kauneutta, siitä ei ole epäilystä, mutta heille se oli kokonaisvaltaisempi käsite kuin meille ja myös tärkeämpi. Kaunis ei ollut vain jotain miellyttävää katseltavaa; myös elämästä haluttiin tehdä kaunis, siis hyvä. Sokrates argumentoi jopa, että hänen oma perunanenänsä oli käytännöllinen, siis sovelias ja siis kaunis.
Kauneuden filosofia, estetiikka, syntyi 1700-luvulla, oman aikansa ilmiönä. Tiede ja rationaalinen ajattelu kehittyi, ja estetiikka syntyi vastapainoksi, täydentäjäksi, tuomaan esiin ”aistilliseen” liittyvää merkitystä, sen arvoa. Mutta tässä vaiheessa, varsinkin 1700-luvun lopusta lähtien, Immanuel Kantista eteenpäin, kauneus on ”kontemplaation”, katseen kohde; se on jotain joka vastaanotetaan.
En usko, että voimme palata ajassa taaksepäin ja tulla uudelleen kreikkalaisiksi. Se ei silti tarkoita, ettemme voisi muuttua: Se että kerran on ajateltu toisin, todistaa, että muutumme ja voimme muuttua.
Kysyn, mietin, millä tavalla kauneuden kokeminen voisi muuttua ja millä tavalla kauneuden käsite voisi muuttua? En ajattele tätä miettiessäni Kreikkaa, vaan itää: Japania, Kiinaa... Itä ei tule vain muuttamaan maailmanjärjestystä, vaan väistämättä tulee vaikuttamaan myös länsimaiseen ajatteluun, joka on lähtenyt liikkeelle toisista lähtökohdista, tosin luultavasti idän vaikutuspiirissä. Länsimainen ajattelu on edennyt kauas idästä, varsinkin luomalla äärimmäisen dualistista ajattelua. Mutta ajan myötä, monien kultttuurimuutosten myötä, yhä useammat katsovat itään: harrastetaan joogaa, tai chi´tä, meditaatiota jne. Yksi yksinkertainen syy on tämä: idässä filosofia on myös käytäntöä, se on elämäntapa, ei pelkästään akateeminen aine.
Olen lukenut japanilaisen filosofin tekstin, joka puhuu kauneudesta, kauneuden kokemisesta käsitteen mu-ga kautta. Mu-ga on ei-minä; se on ekstaasia, itsensä ulkopuolelle joutumista. Kirjoittaja viittaa mm. Minamoto Akimotoon, 1000-luvulla eläneeseen kirjailijaan, joka kuvaa kuun katsomisen nautintoa ”maanpakolaisuuden” käsitteen avulla. Kauneus ei näiden tulkintojen mukaan ole kotona olemista, oman itsenä olemista, vaan irtaantumista. Yhtä mielenkiintoista kuin pohtia ekstaasin ja kauneuden yhteyttä, olisi tutkia ruumiillisia tapoja kokea kauneus – siis sellaisia tapoja, joissa vastaanottava aisti ei ole silmät tai korvat (jotka nekin kuuluvat ruumiiseen). Esimerkiksi tai chi´n kautta tavoitellaan harmoniaa, siis kauneutta, mutta sitä ei vastaanoteta silmillä; se tuotetaan kehon ja mielen avulla ja se myös vastaanotetaan kokonaisvaltaisesti, ruumiillisesti.
Kaikki pohdinnat kauneudesta liittyvät yleensä pohdintaan vastaanottamisesta, aistimisesta (sana estetiikka tulee sanasta aisthesis, joka merkitsee aistimista, vastaanottamista). Mutta kiinnittäisin huomiota johonkin muuhun, ihan huvittelun ja hauskanpidon takia. Niin kuin on eri asia olla surullinen ja ”tehdä elämästä surullista”, niin on eri asia nähdä jotain kaunista ja tehdä elämästään kaunista. On mielenkiintoista huomata, että monilla ihmisillä on esteettisiä kokemuksia, kauneuskokemuksia, mutta niiden heijastusvaikutus tekemiseen, toimintaan, on pieni. Onko tässä kyse vastaanottavan ja aktiivisen puolen epäsymmetriasta, epätasapainosta? Miten kauneuskokemukset voisivat muuttua teoiksi?
torstai 30. huhtikuuta 2009
torstai 23. huhtikuuta 2009
Simone Weil ja vallan kehä
Ranskalainen, juutalaista syntyperää oleva Simone Weil eli vuosina 1909-1943. Eli siis lyhyen elämän. Pohti kysymyksiä pyhyydestä, pahuudesta, vallasta ja väkivallasta. On usein ollut eräänlaisen mystikon maineessa, vaikka kuva varsin liioitteleva. Jukka Hankamäki on Suomessa kirjoittanut hänestä kirjan, joka oli alunperin väitöskirja.
Valitsen teemaksi Weilin pohdinnat vallasta – väkivallasta, vallasta ja myös ihmiskuvasta. Monelta osin Weil ajattelee eri tavalla kuin minä eikä minulla ole ollut mahdollisuutta myöskään pohtia, millä tavalla voisin luoda hedelmällisen suhteen tähän erilaiseen ajatteluun. Vähäisestä tuntemuksestani huolimatta uskon, että Weil on lyhyen, pinnallisen esittelyn arvoinen ja tunnen, että erilaisuudestaan huolimatta hän inspiroi minua. Tämä tulee selväksi myöhemmin.
Väkivalta ja valta ovat yhteydessä toisiinsa, ne syntyvät toisistaan Weilin ajattelun mukaan. Väkivalta on valtaa muuttaa toinen esineeksi. Valta on tavallaan väkivaltaa; se on valtaa muuttaa toinen kivettyneeksi, esineeksi, joka jää henkiin. Vaikka väkivalta ja valta liittyvät yhteen, valta ei tarvitse asetta; se voi olla hienostuneempaa: se toteuttaa itseeän katseen, kontrollin ja holhouksen avulla.
Valta muodostaa kehän, joka imaisee mukaansa: se imaisee mukaansa sekä uhrin että vallan harjoittajan. Se on kehä, joka vahvistaa itseään ja se on ikuinen, elleivät ihmiset keksi, mikä sitä pitää käynnissä. Kehää pitää kehänä, toiminnassa, väkivalta, ihmisen ulkopuolella oleva väkivalta: jumalat, kohtalo, yliyksilölliset käsitteet – nämä ovat kaikki vallan tai väkivallan tuotteita, niitä ylläpitäviä rakenteita.
Näiden muutamien huomioiden valossa voidaan sanoa jo, että Weilin näkemys tuo esiin ihmisen, joka on vallan ja väkivallan uhri. Se minkä valta esineellistää on ihminen ja minkä se vääristää, on ihmiskäsitys. Ihmisarvo oli Weilille luovuttamaton arvo, mutta tämä arvo ei perustu ajatukseen, että ihmisellä on jotain kokemuksesta riippumattomia, ennalta asetettuja hyveitä. Tällaista kristillistä käsitystä sanottaisiin filosofisessa kielenkäytössä essentialistiseksi, olemusta korostavaksi. Weil ei korosta olemusta; hänelle ihminen on mahdollisuus, joka ihminen voi olla.
Tämä ajatus ”mahdollisuudesta joka ihminen voi olla” on jotain, jota pidän yhtymäkohtana omaan tapaani hahmottaa asioita ja näen sen arvokkaana, koska sitä kautta saadaan esiin asioita. Mitä saadaan esiin? Valta on katsetta, ihmiseen kohdistuvaa katsetta, yritystä määritellä ja kontrolloida tiedon kautta. Tällaisia muotojahan valtasuhteet nykyisin saavat. Weilin ajatus on, että ihmisessä on jotain, jota ei voida tietää ja joka on kokemuksellista; se on mahdollisuus, pontentiaali. Näistä kahdesta huomiosta – tai käsityksestä – tullaan kysymykseen vastarinnasta, sen mahdollisuudesta.
Vastarintaa on siellä, missä ihminen onnistuu säilyttämään ”mahdollisuuden”; silloin hän ei ole täysin esineellistynyt. Koska valta tekee ihmisestä tiedon kohteen, vastarinta saa sellaisia muotoja, jotka pyrkivät toisinajatteluun, tiedon tai tiedollisen ohjauksen kyseenalaistamiseen. Tästä samasta syystä voi pitää esim. mystiikkaa vastarintana uskonnollisten johtajien, ”gurujen” ja ”henkisten ohjaajien” vastustamisena. Valtasuhteessa alistumme jonkun toisen tahtoon, tottelemme häntä. Tästä syystä askeesi, jossa ihminen aina panee ensisijaisen arvon suhteelle omaan itseensä, on mahdollisuus vastarintaan. Näissä huomioissa menen Weilin ohi, sanon asioita eri tavalla.
Se minkä valta ja tieto pyrkii tekemään mahdottomaksi, on ”mahdollisuus”; ihmisen halutaan olevan ”olemus”, joku hahmotettavissa oleva ja kontrolloitavissa oleva. Jos ihminen on olemus, on hänellä kohtalo: hän on mitä on. Jos ihminen on mahdollisuus, on etiikka mahdollinen. Tästä syystä etiikka on vallan vastavoima, epäsuosittu ja outo lintu, epätoivottu vieras yhteiskunnassa.
Kysymysten ja kommenttien aiheita voivat olla siis valta, väkivalta, niiden suhde. Tietenkin kysymys ihmisestä, ihmiskäsityksestä, ihmisen mahdollisesta mahdollisuudesta olla eettinen.
Valitsen teemaksi Weilin pohdinnat vallasta – väkivallasta, vallasta ja myös ihmiskuvasta. Monelta osin Weil ajattelee eri tavalla kuin minä eikä minulla ole ollut mahdollisuutta myöskään pohtia, millä tavalla voisin luoda hedelmällisen suhteen tähän erilaiseen ajatteluun. Vähäisestä tuntemuksestani huolimatta uskon, että Weil on lyhyen, pinnallisen esittelyn arvoinen ja tunnen, että erilaisuudestaan huolimatta hän inspiroi minua. Tämä tulee selväksi myöhemmin.
Väkivalta ja valta ovat yhteydessä toisiinsa, ne syntyvät toisistaan Weilin ajattelun mukaan. Väkivalta on valtaa muuttaa toinen esineeksi. Valta on tavallaan väkivaltaa; se on valtaa muuttaa toinen kivettyneeksi, esineeksi, joka jää henkiin. Vaikka väkivalta ja valta liittyvät yhteen, valta ei tarvitse asetta; se voi olla hienostuneempaa: se toteuttaa itseeän katseen, kontrollin ja holhouksen avulla.
Valta muodostaa kehän, joka imaisee mukaansa: se imaisee mukaansa sekä uhrin että vallan harjoittajan. Se on kehä, joka vahvistaa itseään ja se on ikuinen, elleivät ihmiset keksi, mikä sitä pitää käynnissä. Kehää pitää kehänä, toiminnassa, väkivalta, ihmisen ulkopuolella oleva väkivalta: jumalat, kohtalo, yliyksilölliset käsitteet – nämä ovat kaikki vallan tai väkivallan tuotteita, niitä ylläpitäviä rakenteita.
Näiden muutamien huomioiden valossa voidaan sanoa jo, että Weilin näkemys tuo esiin ihmisen, joka on vallan ja väkivallan uhri. Se minkä valta esineellistää on ihminen ja minkä se vääristää, on ihmiskäsitys. Ihmisarvo oli Weilille luovuttamaton arvo, mutta tämä arvo ei perustu ajatukseen, että ihmisellä on jotain kokemuksesta riippumattomia, ennalta asetettuja hyveitä. Tällaista kristillistä käsitystä sanottaisiin filosofisessa kielenkäytössä essentialistiseksi, olemusta korostavaksi. Weil ei korosta olemusta; hänelle ihminen on mahdollisuus, joka ihminen voi olla.
Tämä ajatus ”mahdollisuudesta joka ihminen voi olla” on jotain, jota pidän yhtymäkohtana omaan tapaani hahmottaa asioita ja näen sen arvokkaana, koska sitä kautta saadaan esiin asioita. Mitä saadaan esiin? Valta on katsetta, ihmiseen kohdistuvaa katsetta, yritystä määritellä ja kontrolloida tiedon kautta. Tällaisia muotojahan valtasuhteet nykyisin saavat. Weilin ajatus on, että ihmisessä on jotain, jota ei voida tietää ja joka on kokemuksellista; se on mahdollisuus, pontentiaali. Näistä kahdesta huomiosta – tai käsityksestä – tullaan kysymykseen vastarinnasta, sen mahdollisuudesta.
Vastarintaa on siellä, missä ihminen onnistuu säilyttämään ”mahdollisuuden”; silloin hän ei ole täysin esineellistynyt. Koska valta tekee ihmisestä tiedon kohteen, vastarinta saa sellaisia muotoja, jotka pyrkivät toisinajatteluun, tiedon tai tiedollisen ohjauksen kyseenalaistamiseen. Tästä samasta syystä voi pitää esim. mystiikkaa vastarintana uskonnollisten johtajien, ”gurujen” ja ”henkisten ohjaajien” vastustamisena. Valtasuhteessa alistumme jonkun toisen tahtoon, tottelemme häntä. Tästä syystä askeesi, jossa ihminen aina panee ensisijaisen arvon suhteelle omaan itseensä, on mahdollisuus vastarintaan. Näissä huomioissa menen Weilin ohi, sanon asioita eri tavalla.
Se minkä valta ja tieto pyrkii tekemään mahdottomaksi, on ”mahdollisuus”; ihmisen halutaan olevan ”olemus”, joku hahmotettavissa oleva ja kontrolloitavissa oleva. Jos ihminen on olemus, on hänellä kohtalo: hän on mitä on. Jos ihminen on mahdollisuus, on etiikka mahdollinen. Tästä syystä etiikka on vallan vastavoima, epäsuosittu ja outo lintu, epätoivottu vieras yhteiskunnassa.
Kysymysten ja kommenttien aiheita voivat olla siis valta, väkivalta, niiden suhde. Tietenkin kysymys ihmisestä, ihmiskäsityksestä, ihmisen mahdollisesta mahdollisuudesta olla eettinen.
torstai 16. huhtikuuta 2009
Adam Smith ja perilliset
Vaikka otsikko puhuu liberalismista ja uusliberalismista, tahtoisin keskustella pikemminkin etiikasta kuin taloudesta tai talouspolitiikasta – olla sillä tavalla uskollinen Adam Smithille, joka oli moraalifilosofi. Edellisellä kerralla puhuimme jo taloudesta.
Toinen alkuhuomautus: En esittele ja erittele syvällisesti liberalismia ja sen historiaa, vaan teen vain muutamia huomautuksia, joiden tarkoitus on selvittää keskustelun ja syvemmän pohdinnan reunaehtoja.
Kun liberalismista niin paljon puhutaan ja usein tietämättä mitä se on, tuntuu välttämättömältä puuttua keskusteluun. Tekee mieli puolustaa liberalismia - sen alkuperäistä henkeä - nykyaikaisia liberalisteja vastaan ja toisaalta kritisoida liberalismia, joka ei ehkä ole enää kritiikkiä, ajattelua, vaan dogmi, jonka mukaan kaikki päätökset tehdään.
Elää tätä päivää, elää sen ristiriita, ristiriitaisuus, on elää painiottelussa liberalismin kanssa. Siksi olen sen valinnut aiheeksi. Lähtökohtani on se, etten osaa ajatella sillä tavalla, joka mahdollistaisi minun sopimisen mihinkään viralliseen poliittiseen koulukuntaan, puolueeseen tai mihinkään olemassaolevaan oppiin. Syyt saattavat tulla vähän selvemmiksi.
Adam Smith oli 1723-1790 elänyt skotlantilainen moraalifilosofi, nykyaikaisen taloustieteen isä, liberalismin isä (tunnettua on, ettei hän ollut ainoa vapaakauppaa kannattava ajattelija, vaan monet muut, mm. suomalainen Anders Chydeniys esitti lähes samat ajatukset). Järkevät, omaa etuaa ajavat ihmiset, toimivat vapailla markkinoilla, joita ei säädellä valtiollisesti. Tämähän on se tunnettu liberalismin sisältö; se oli ns. merkantilismin kritiikkiä.
Harhoja. Harha nro 1: Liberalismi on sama kuin kapitalismi. Kapitalismia oli ennen liberalismia. Mutta liberalismi tekee kapitalismista vahvan, elinkelpoisen. Harha nro 2: Liberalismi poissulkee ”hallituksen”. Itse asiassa sen tarkoitus on tehdä ”hallitsemisesta” tehokasta. Harha nro 3: ”Näkymättömän käden” säätely ei johda mihinkään vaaraan. Smith itse totesi, että liberalismiin liittyy vaaroja, mm. terveydenhoidon ja koulutuksen pitäisi taata tiettyjä asioita markkinoiden ulkopuolella. Harha nro 4: Liberalismi ja demokratia käyvät käsi kädessä. Vielä 1900-luvun puolen välin jälkeenkin liberalismi asetettiin jopa demokratian vastaiseksi, sen kanssa jännittyneeseen suhteeseen asettuvaksi jopa Yhdysvalloissa.
Varsinkin 1600-luvulta lähtien pohdittiin ”valtiolliseen järkeen”, ”hallitsemisen taitoon” liittyviä kysymyksiä, jotka toivat ekonomian, talouden hoidon, hallitsemiseen; ne lähes samastuivat monissa kirjoituksissa ja määritelmissä. Hallitsemista tekevät vanhemmat, opettajat, tuomarit jne. eli kyse ei ole vain valtion hoidosta. Kysymys kuului, miten ”hallita ekonomisesti” ja hallitsemisen ”kohde” ei enää ollut niinkään territorio, alue, vaan ”väestö” (1700-luvulla).
Väestön käsitteen kautta alettiin puhua syntyvyyden säännöstelystä, väestörekistereistä, kuolleisuudesta, sairauksista, niiden hoidosta ihan toisella tavalla ja eri mittakaavassa. Tähän samaan keskusteluun osallistui oppi liberalismista, joka itse asiassa ei ollut kaiken aikaisemman kumoamista, vaan sen tehostamista; kyse ei ole anarkismista, vaan tehokkaasta, ekonomisesta hallitsemisesta, joka tosin perustuu kriittiseen ajatteluun, kysymykseen, epäilyyn siitä, että usein tai aina pyritään ”hallitsemaan liikaa”.
Adam Smithin perillisiä on ollut monia, mutta erityisesti toisen maailmansodan jälkeen alkoi kehittyä ns. uusliberalismi, jossa on ollut erilaisia koulukuntia. Näistä koulukunnista osa on radikalisoinut liberalistista ajattelua, vienyt sitä pidemmälle.
Kaksi esimerkkiä: saksalainen ordoliberalismi ja Chigagon koulukunta, molemmat esimerkkejä uusliberalismista. Ordoliberalismin ajatus oli ja on, että ekonominen toiminta tapahtuu, toteutuu tietyssä sosiaalisessa ympäristössä, jossa on ja pitää olla tietty järjestys, joka ei ole ”luonnollinen tila”, siihen ei päästä automaattisesti, ilman ponnistusta, järjestämistä, ilman politiikkaa. Tämähän on ollut saksalainen perusfilosofia ja myös erittäin keskeinen Euroopan unionin ekonomisessa järjessä. Chicagon koulukunta radikalisoi selvästi ”markkinoiden” käsitteen, tekee markkinoista kaikkea määrittelevän, kaikkea ohjaavan periaatteen; sen täytyy olla ja se on myös valtion järjen sydän. Ei enää homo sapiens, vaan homo economicus. Liberalismi ei toimi enää hallituksen rajoittajana, hallitsemisen kritiikkinä, vaan järjestää vapauden (liberty). Ihminen on manipuloitava äärimmäisen kilpailevaksi ja äärimmäisen tehokkaaksi.
Kysymyksiä on monia. Esimerkiksi: Onko ihminen järkevä ja omaa etuaan tavoitteleva? Mitä tästä ”ihmiskuvasta” seuraa? Ihminen joka ei sovi ”systeemiin” on sellainen joka ei tavoittele omaa etuaan. Tästä on seurannut yksi nykyaikaisen maailman ”rajuista” piirteistä: Meidät ohjataan, varsin voimallisesti, olemaan ”itsekkäitä oman edun tavoittelijoita”, meiltä vaaditaan tietynlaista asennetta, eetosta ja sitä kautta tietynlaista ”minätekniikkaa”, tapaa vaikuttaa itseensä niin, että ”sopeudumme”. Olemme ”joustavia”, ”tehokkaita” ja ”kilpailevia”. Toisin sanoen liberalismi ei ole taannut vapautta, vaan sen, että saamme olla alamaisia.
”Väestön” käsite liittyy nykyisin mm. ”kuluttajiin”; liberalismi tekee meistä ”kuluttajia” ja ”tuottajia” (jossain määrin), muttei kansalaisia. Liberalismin ”nimissä” on viety pois politiikka, yhteisiin asioihin vaikuttaminen, niiden hoito, koska ”poliittinen järki”, ts. liberalismi opettaa, että ”markkinat määräävät”. Sitten kun talousoppi joutuu kriisiin, tulee kriisi, annetaan kyllä valtion hoitaa, mutta itse oppia ei ”korjata”: tämän seuraus on kiero yhdistelmä sosialismia, liberalismia, protektionismia ja ties mitä (ihmisten kustannuksella).
Se mikä kestää, on ajatus ”taloudesta”, sen keskeisyydestä. Emme ole nähneet mitään radikaalia muutosta, vaikka sen mahdollisuus elää, on ilmassa. Sekä liberalismin että kapitalismin kriitikkojen vahvin sanoma ei liity taloustieteeseen, vaan etiikkaan: Ihminen on alistettu taloudelle, talous ei ole jotain palvelemassa ihmistä. Tästä syystä sanon, että nykyajassa vaikuttava virtuaalinen vallankumous on ”ihmisten vallankumous”.
Toinen alkuhuomautus: En esittele ja erittele syvällisesti liberalismia ja sen historiaa, vaan teen vain muutamia huomautuksia, joiden tarkoitus on selvittää keskustelun ja syvemmän pohdinnan reunaehtoja.
Kun liberalismista niin paljon puhutaan ja usein tietämättä mitä se on, tuntuu välttämättömältä puuttua keskusteluun. Tekee mieli puolustaa liberalismia - sen alkuperäistä henkeä - nykyaikaisia liberalisteja vastaan ja toisaalta kritisoida liberalismia, joka ei ehkä ole enää kritiikkiä, ajattelua, vaan dogmi, jonka mukaan kaikki päätökset tehdään.
Elää tätä päivää, elää sen ristiriita, ristiriitaisuus, on elää painiottelussa liberalismin kanssa. Siksi olen sen valinnut aiheeksi. Lähtökohtani on se, etten osaa ajatella sillä tavalla, joka mahdollistaisi minun sopimisen mihinkään viralliseen poliittiseen koulukuntaan, puolueeseen tai mihinkään olemassaolevaan oppiin. Syyt saattavat tulla vähän selvemmiksi.
Adam Smith oli 1723-1790 elänyt skotlantilainen moraalifilosofi, nykyaikaisen taloustieteen isä, liberalismin isä (tunnettua on, ettei hän ollut ainoa vapaakauppaa kannattava ajattelija, vaan monet muut, mm. suomalainen Anders Chydeniys esitti lähes samat ajatukset). Järkevät, omaa etuaa ajavat ihmiset, toimivat vapailla markkinoilla, joita ei säädellä valtiollisesti. Tämähän on se tunnettu liberalismin sisältö; se oli ns. merkantilismin kritiikkiä.
Harhoja. Harha nro 1: Liberalismi on sama kuin kapitalismi. Kapitalismia oli ennen liberalismia. Mutta liberalismi tekee kapitalismista vahvan, elinkelpoisen. Harha nro 2: Liberalismi poissulkee ”hallituksen”. Itse asiassa sen tarkoitus on tehdä ”hallitsemisesta” tehokasta. Harha nro 3: ”Näkymättömän käden” säätely ei johda mihinkään vaaraan. Smith itse totesi, että liberalismiin liittyy vaaroja, mm. terveydenhoidon ja koulutuksen pitäisi taata tiettyjä asioita markkinoiden ulkopuolella. Harha nro 4: Liberalismi ja demokratia käyvät käsi kädessä. Vielä 1900-luvun puolen välin jälkeenkin liberalismi asetettiin jopa demokratian vastaiseksi, sen kanssa jännittyneeseen suhteeseen asettuvaksi jopa Yhdysvalloissa.
Varsinkin 1600-luvulta lähtien pohdittiin ”valtiolliseen järkeen”, ”hallitsemisen taitoon” liittyviä kysymyksiä, jotka toivat ekonomian, talouden hoidon, hallitsemiseen; ne lähes samastuivat monissa kirjoituksissa ja määritelmissä. Hallitsemista tekevät vanhemmat, opettajat, tuomarit jne. eli kyse ei ole vain valtion hoidosta. Kysymys kuului, miten ”hallita ekonomisesti” ja hallitsemisen ”kohde” ei enää ollut niinkään territorio, alue, vaan ”väestö” (1700-luvulla).
Väestön käsitteen kautta alettiin puhua syntyvyyden säännöstelystä, väestörekistereistä, kuolleisuudesta, sairauksista, niiden hoidosta ihan toisella tavalla ja eri mittakaavassa. Tähän samaan keskusteluun osallistui oppi liberalismista, joka itse asiassa ei ollut kaiken aikaisemman kumoamista, vaan sen tehostamista; kyse ei ole anarkismista, vaan tehokkaasta, ekonomisesta hallitsemisesta, joka tosin perustuu kriittiseen ajatteluun, kysymykseen, epäilyyn siitä, että usein tai aina pyritään ”hallitsemaan liikaa”.
Adam Smithin perillisiä on ollut monia, mutta erityisesti toisen maailmansodan jälkeen alkoi kehittyä ns. uusliberalismi, jossa on ollut erilaisia koulukuntia. Näistä koulukunnista osa on radikalisoinut liberalistista ajattelua, vienyt sitä pidemmälle.
Kaksi esimerkkiä: saksalainen ordoliberalismi ja Chigagon koulukunta, molemmat esimerkkejä uusliberalismista. Ordoliberalismin ajatus oli ja on, että ekonominen toiminta tapahtuu, toteutuu tietyssä sosiaalisessa ympäristössä, jossa on ja pitää olla tietty järjestys, joka ei ole ”luonnollinen tila”, siihen ei päästä automaattisesti, ilman ponnistusta, järjestämistä, ilman politiikkaa. Tämähän on ollut saksalainen perusfilosofia ja myös erittäin keskeinen Euroopan unionin ekonomisessa järjessä. Chicagon koulukunta radikalisoi selvästi ”markkinoiden” käsitteen, tekee markkinoista kaikkea määrittelevän, kaikkea ohjaavan periaatteen; sen täytyy olla ja se on myös valtion järjen sydän. Ei enää homo sapiens, vaan homo economicus. Liberalismi ei toimi enää hallituksen rajoittajana, hallitsemisen kritiikkinä, vaan järjestää vapauden (liberty). Ihminen on manipuloitava äärimmäisen kilpailevaksi ja äärimmäisen tehokkaaksi.
Kysymyksiä on monia. Esimerkiksi: Onko ihminen järkevä ja omaa etuaan tavoitteleva? Mitä tästä ”ihmiskuvasta” seuraa? Ihminen joka ei sovi ”systeemiin” on sellainen joka ei tavoittele omaa etuaan. Tästä on seurannut yksi nykyaikaisen maailman ”rajuista” piirteistä: Meidät ohjataan, varsin voimallisesti, olemaan ”itsekkäitä oman edun tavoittelijoita”, meiltä vaaditaan tietynlaista asennetta, eetosta ja sitä kautta tietynlaista ”minätekniikkaa”, tapaa vaikuttaa itseensä niin, että ”sopeudumme”. Olemme ”joustavia”, ”tehokkaita” ja ”kilpailevia”. Toisin sanoen liberalismi ei ole taannut vapautta, vaan sen, että saamme olla alamaisia.
”Väestön” käsite liittyy nykyisin mm. ”kuluttajiin”; liberalismi tekee meistä ”kuluttajia” ja ”tuottajia” (jossain määrin), muttei kansalaisia. Liberalismin ”nimissä” on viety pois politiikka, yhteisiin asioihin vaikuttaminen, niiden hoito, koska ”poliittinen järki”, ts. liberalismi opettaa, että ”markkinat määräävät”. Sitten kun talousoppi joutuu kriisiin, tulee kriisi, annetaan kyllä valtion hoitaa, mutta itse oppia ei ”korjata”: tämän seuraus on kiero yhdistelmä sosialismia, liberalismia, protektionismia ja ties mitä (ihmisten kustannuksella).
Se mikä kestää, on ajatus ”taloudesta”, sen keskeisyydestä. Emme ole nähneet mitään radikaalia muutosta, vaikka sen mahdollisuus elää, on ilmassa. Sekä liberalismin että kapitalismin kriitikkojen vahvin sanoma ei liity taloustieteeseen, vaan etiikkaan: Ihminen on alistettu taloudelle, talous ei ole jotain palvelemassa ihmistä. Tästä syystä sanon, että nykyajassa vaikuttava virtuaalinen vallankumous on ”ihmisten vallankumous”.
torstai 9. huhtikuuta 2009
Huonojen filosofien ylistys
Otsikko saattaa olla jälleen tahallisen provosoiva. Kyse ei ole huonoista filosofeista, ajattelijoista, jotka eniten erehtyvät tai ovat meille mitäänsanomattomia. Muutenhan otsikossa ei olisi sanaa ”ylistys”. Kyseessä ovat sellaiset filosofit, joita ei aina edes luokitella filosofeiksi, ajattelijoista jotka eivät ajattele ikuisuuden näkökulmasta, vaan tarttuvat johonkin konkreettiseen.
Eli ei abstraktien, historiallisesti ajattelevien filosofien ylistys: Bahtin, Foucault, Nietzsche. He puhuvat tapahtumista, eivät pohdi kysymyksiä tyyliin ”mikä on totuus”. Heitä kiinnostaa tapahtuma, se miten joku tapahtuu, millaisia muutoksia syntyy; heitä kiinnostaa historiallinen ”mahdollisuus”. Tämä viittaaminen mahdollisuuteen, puhuminen mahdollisuudesta ei ole teoreettista. Ehkä kyse on siitä, että ei puhuta ”mahdollisuudesta” ja ”toteutumisesta” käsitteellisellä tasolla, vaan viitataan mahdollisuuteen konkreettisena mahdollisuutena, jota ei olla huomattu, tajuttu. Me luulemme, että jotkut asiat ovat välttämättä tietyllä tavalla. Meille syötetään ajatusta milloin ”ihmisluonnosta”, milloin ”historiallisesta välttämättömyydestä”, milloin ”taloudellisista syistä” joita ei voi väistää eli on ”pakko toimia näin”, ”omaksua tällainen asenne”.
Minulla meni pitkään tajuta, miksi nämä ”huonot filosofit” ovat niin rakkaita... He puhuvat kaikki luovuudesta, luovuuden mahdollisuudesta, elämän ehtymättömyydestä, sen keskeneräisyydestä jne. He puhuvat siis vapaudesta, ilmaisevat sen mahdollisuuden.
Eli ylistyksen syy on tämä: he ovat hedelmällisiä. Mitä ”hedelmällisyys” merkitsee? Sitä että syntyy jotakin, avautuu horisontteja. Hedelmällinen auttaa elämään. Hedelmälliset filosofit eivät ole erehtymättömiä, aina kaikkein johdonmukaisimpia, akateemisessa mielessä moitteettomia, mutta he ovat tarttuneet johonkin, ravistelleet jotain puuta niin että hedelmät putoavat.
Miksi tahdomme hedelmällisiä filosofeja? Siksi, että filosofia ei ole vain akateeminen oppiaine, metodinen tiede tms. vaan ”tie” niin kuin sanoisi Heidegger; tahdomme oppia elämään, ja filosofian täytyy ”palvella elämää”. Uskoisin, että Bahtinin, Niezschen ja Foucault´n hedelmällisyys liittyy ”vapauteen”, joka ei ole vain ajatus siitä että olemme vapaita, vaan heidän ajattelustaan tulee tie vapauteen, ja vapaus on ”käyttöä”, vapauden käyttämistä. Mutta vielä toinen asia: He tekevät diagnoosia tilanteesta, jossa elämme. He yrittävät nähdä. Mitä he yrittävät nähdä? Mahdollisuuksia (joka liittyy vapauteen), mutta myös erilaisiin käytäntöihin, arvoihin, liittyvät vaarat, niiden ”tukahduttavuuden”, sietämättömyyden ja he etsivät keinoja päästä niistä.
Nämä huonot filosofit ovat keskenään erilaisia, mutta heissä on myös jotain, joka heitä yhdistää: erilaisuuden, eriaineksisuuden, heterogeenisyyden, hyväksyminen. Heterogeenistä ei suljeta pois, sitä ei yritetä sulauttaa johonkin ”ykseyteen”, sitä ei yritetä sulauttaa homogeeniseen massaan. Ja eriaineksisuus on hedelmällistä juuri näin: eroja ei poisteta, niitä synnytetään, niitä tehdään. ”Tasapäistäminen” johtaa todellisuudessa nihilismiin, arvojen tyhjentymiseen. Huonot filosofit, paradoksaalista kyllä, sanovat: On merkityksellisiä eroja. Eli yksi syy rakastaa näitä huonoja filosofeja on se, että he ovat arvofilosofeja, ajattelijoita jotka ajattelevat arvoja, arvioivat, arvottavat, luovat ehkä uusia arvoja.
Kysymyksiä, keskustelun aiheita: Millaisia filosofeja tarvitsemme? Millaisia rakastamme ja miksi? Millaista diagnoosia ajastamme täytyisi nyt tehdä ja kuka sen osaa tehdä?
Eli ei abstraktien, historiallisesti ajattelevien filosofien ylistys: Bahtin, Foucault, Nietzsche. He puhuvat tapahtumista, eivät pohdi kysymyksiä tyyliin ”mikä on totuus”. Heitä kiinnostaa tapahtuma, se miten joku tapahtuu, millaisia muutoksia syntyy; heitä kiinnostaa historiallinen ”mahdollisuus”. Tämä viittaaminen mahdollisuuteen, puhuminen mahdollisuudesta ei ole teoreettista. Ehkä kyse on siitä, että ei puhuta ”mahdollisuudesta” ja ”toteutumisesta” käsitteellisellä tasolla, vaan viitataan mahdollisuuteen konkreettisena mahdollisuutena, jota ei olla huomattu, tajuttu. Me luulemme, että jotkut asiat ovat välttämättä tietyllä tavalla. Meille syötetään ajatusta milloin ”ihmisluonnosta”, milloin ”historiallisesta välttämättömyydestä”, milloin ”taloudellisista syistä” joita ei voi väistää eli on ”pakko toimia näin”, ”omaksua tällainen asenne”.
Minulla meni pitkään tajuta, miksi nämä ”huonot filosofit” ovat niin rakkaita... He puhuvat kaikki luovuudesta, luovuuden mahdollisuudesta, elämän ehtymättömyydestä, sen keskeneräisyydestä jne. He puhuvat siis vapaudesta, ilmaisevat sen mahdollisuuden.
Eli ylistyksen syy on tämä: he ovat hedelmällisiä. Mitä ”hedelmällisyys” merkitsee? Sitä että syntyy jotakin, avautuu horisontteja. Hedelmällinen auttaa elämään. Hedelmälliset filosofit eivät ole erehtymättömiä, aina kaikkein johdonmukaisimpia, akateemisessa mielessä moitteettomia, mutta he ovat tarttuneet johonkin, ravistelleet jotain puuta niin että hedelmät putoavat.
Miksi tahdomme hedelmällisiä filosofeja? Siksi, että filosofia ei ole vain akateeminen oppiaine, metodinen tiede tms. vaan ”tie” niin kuin sanoisi Heidegger; tahdomme oppia elämään, ja filosofian täytyy ”palvella elämää”. Uskoisin, että Bahtinin, Niezschen ja Foucault´n hedelmällisyys liittyy ”vapauteen”, joka ei ole vain ajatus siitä että olemme vapaita, vaan heidän ajattelustaan tulee tie vapauteen, ja vapaus on ”käyttöä”, vapauden käyttämistä. Mutta vielä toinen asia: He tekevät diagnoosia tilanteesta, jossa elämme. He yrittävät nähdä. Mitä he yrittävät nähdä? Mahdollisuuksia (joka liittyy vapauteen), mutta myös erilaisiin käytäntöihin, arvoihin, liittyvät vaarat, niiden ”tukahduttavuuden”, sietämättömyyden ja he etsivät keinoja päästä niistä.
Nämä huonot filosofit ovat keskenään erilaisia, mutta heissä on myös jotain, joka heitä yhdistää: erilaisuuden, eriaineksisuuden, heterogeenisyyden, hyväksyminen. Heterogeenistä ei suljeta pois, sitä ei yritetä sulauttaa johonkin ”ykseyteen”, sitä ei yritetä sulauttaa homogeeniseen massaan. Ja eriaineksisuus on hedelmällistä juuri näin: eroja ei poisteta, niitä synnytetään, niitä tehdään. ”Tasapäistäminen” johtaa todellisuudessa nihilismiin, arvojen tyhjentymiseen. Huonot filosofit, paradoksaalista kyllä, sanovat: On merkityksellisiä eroja. Eli yksi syy rakastaa näitä huonoja filosofeja on se, että he ovat arvofilosofeja, ajattelijoita jotka ajattelevat arvoja, arvioivat, arvottavat, luovat ehkä uusia arvoja.
Kysymyksiä, keskustelun aiheita: Millaisia filosofeja tarvitsemme? Millaisia rakastamme ja miksi? Millaista diagnoosia ajastamme täytyisi nyt tehdä ja kuka sen osaa tehdä?
maanantai 6. huhtikuuta 2009
Oppia ei-tietäminen
Tahdon sanoa yhden asian, kun se niin riivasi osaa filosofiakahvilan keskustelijoista tämä ei-tietämisen käsite ja sitä rumanakin pidettiin...
Tietäminen ja muistaminen ovat asioita, joita teemme väistämättä, mutta unohtaminen ja oppiminen pois vaativat taitoa.
Miten voisi oppia ei-tietämisen taidon? Kyse ei ole siitä, että puolustaisi typerää tietämättömyyttä tai haluaisi yksinkertaisesti kieltäytyä ymmärtämästä. Tarkoitus on oppia pääsemään ymmärryksen kahleista tai kuten Cixous sanoisi ”ei anna olla ymmäryksen lukitsema”.
Tulkaa hulluiksi tai viisaiksi, realisteiksi tai surrealisteiksi, mutta pitäkää kysymysmerkki mukana.
Tietäminen ja muistaminen ovat asioita, joita teemme väistämättä, mutta unohtaminen ja oppiminen pois vaativat taitoa.
Miten voisi oppia ei-tietämisen taidon? Kyse ei ole siitä, että puolustaisi typerää tietämättömyyttä tai haluaisi yksinkertaisesti kieltäytyä ymmärtämästä. Tarkoitus on oppia pääsemään ymmärryksen kahleista tai kuten Cixous sanoisi ”ei anna olla ymmäryksen lukitsema”.
Tulkaa hulluiksi tai viisaiksi, realisteiksi tai surrealisteiksi, mutta pitäkää kysymysmerkki mukana.
perjantai 3. huhtikuuta 2009
George Bataille, pyhimys tai hullu
George Bataille eli vuosina 1897-1962. Hän oli kirjailija, filosofi – tai ainakin ”ajattelija”. Hän on vaikuttanut voimakkaasti ranskalaiseen ajatteluun –60- ja –70-luvulla, ehkä myöhemminkin. Myös muualla, mm. Yhdysvalloissa, ollaan hänestä oltu kiinnostuneita, esim. Susan Sontag on kirjoittanut hänestä, Suomessa mm. Tiina Arppe.
Bataille, pornografisten mestariteosten luoja, pohti kysymyksiä ekstaasista, erotiikasta, ahdistuksesta, naurusta jne. Hänen ajattelunsa oli keskustelua mm. Hegelin filosofian kanssa, erittäin paljon Nietzschen kanssa ja se lähti liikkeelle erityisestä kokemuksesta, transgression kokemuksesta, rajan ylittämisen äärimmäisestä kokemuksesta tai ”suvereeniuden” kokemuksesta.
Lihallisista ulottuvuuksistaan huolimatta tämä ajattelu on syvästi spirituaalista; kyse on siitä, että ihminen ei voi olla vain ”työtä”; ihmisen elämä ei voi olla vain alistumista jollekin projektille, koska tällainen on vain ”orjuutta”. Suvereeni ihminen elää hetkessä, suvereeni leikkii, suvereeni ei elä tulevaisuudessa niin kuin työtä tehdessä, vaan hetkessä, tässä hetkessä. Bataille näki, että ihmisellä on spirituaalinen tarve elää hetkessä. Tämä ei ole kuitenkaan alustukseni huomion kohteena. Olen valinnut erään toisen teeman, joka tietenkin liittyy mainittuun aiheeseen. Valittu teema: ei-tietäminen.
Erään kirjansa alaviitteessä hän kommentoi tiettyä sukulaisuutta Heideggerin ajatteluun ja toteaa, että Heidegger on filosofi, ja hän itse on pyhimys tai hullu. Bataille ei ollut akateeminen filosofi ja hän tuntui kirjoittavan kaiken omalla verellään. Ei-tietäminen oli tämän hullun valinta, hänen tiensä. Bataille arvosteli ”totalisoivia käsitteitä” kuten absoluttinen totuus, yhtenäisyys, ikuisuus.
Hän ajatteli, että tieto voi kahlita, rajoittaa, hallita tuntematonta. Ei-tietäminen on toisenlainen suhde tuntemattomaan, toisenlainen asenne (vaikka B ei hyväksyisi sanaa asenne), joka mahdollistaa pääsyn rajoittamattomaan; kyse on rajojen räjähtämisestä. Ei-tietäminen on (paradoksaalisesti) tietoisuutta siitä ettei tiedä. Siis sukua Sokrateen kuuluisalle ”tiedän etten tiedä”. Mutta Sokrates uskoi totuuteen, Bataille pyrki ei-tietämiseen.
Tuntematon on ennalta-arvaamattoman aluetta – se liittyy esim. nauruun. Tuntematon naurattaa. Ei-tietäminen on kokemus, mutta ei kokemus, joka lisää tietoa, johda tietoon; se on vaikutus, jonka kautta koetaan tietämisen rajat. Jean Bruno kommentoi Bataillen ajatuksia todeten, että ei-tietäminen liittyy sympatiaan ja rakkauteen. Toisessa on jotain jota ei voi tiedollisesti haltuunottaa, selittää, tietää, tuntea. Vain näin voi rakastaa: toinen on tuntematon, rajoittamaton.
Onko tietäminen niin arvokasta kuin yleensä ajattelemme? Eikö tieto esineellistä ihmistä? Eikö tieto ja tarve selittää, velvollisuus selittää, ole jollakin tavalla loukkaavaa?
Bataille, pornografisten mestariteosten luoja, pohti kysymyksiä ekstaasista, erotiikasta, ahdistuksesta, naurusta jne. Hänen ajattelunsa oli keskustelua mm. Hegelin filosofian kanssa, erittäin paljon Nietzschen kanssa ja se lähti liikkeelle erityisestä kokemuksesta, transgression kokemuksesta, rajan ylittämisen äärimmäisestä kokemuksesta tai ”suvereeniuden” kokemuksesta.
Lihallisista ulottuvuuksistaan huolimatta tämä ajattelu on syvästi spirituaalista; kyse on siitä, että ihminen ei voi olla vain ”työtä”; ihmisen elämä ei voi olla vain alistumista jollekin projektille, koska tällainen on vain ”orjuutta”. Suvereeni ihminen elää hetkessä, suvereeni leikkii, suvereeni ei elä tulevaisuudessa niin kuin työtä tehdessä, vaan hetkessä, tässä hetkessä. Bataille näki, että ihmisellä on spirituaalinen tarve elää hetkessä. Tämä ei ole kuitenkaan alustukseni huomion kohteena. Olen valinnut erään toisen teeman, joka tietenkin liittyy mainittuun aiheeseen. Valittu teema: ei-tietäminen.
Erään kirjansa alaviitteessä hän kommentoi tiettyä sukulaisuutta Heideggerin ajatteluun ja toteaa, että Heidegger on filosofi, ja hän itse on pyhimys tai hullu. Bataille ei ollut akateeminen filosofi ja hän tuntui kirjoittavan kaiken omalla verellään. Ei-tietäminen oli tämän hullun valinta, hänen tiensä. Bataille arvosteli ”totalisoivia käsitteitä” kuten absoluttinen totuus, yhtenäisyys, ikuisuus.
Hän ajatteli, että tieto voi kahlita, rajoittaa, hallita tuntematonta. Ei-tietäminen on toisenlainen suhde tuntemattomaan, toisenlainen asenne (vaikka B ei hyväksyisi sanaa asenne), joka mahdollistaa pääsyn rajoittamattomaan; kyse on rajojen räjähtämisestä. Ei-tietäminen on (paradoksaalisesti) tietoisuutta siitä ettei tiedä. Siis sukua Sokrateen kuuluisalle ”tiedän etten tiedä”. Mutta Sokrates uskoi totuuteen, Bataille pyrki ei-tietämiseen.
Tuntematon on ennalta-arvaamattoman aluetta – se liittyy esim. nauruun. Tuntematon naurattaa. Ei-tietäminen on kokemus, mutta ei kokemus, joka lisää tietoa, johda tietoon; se on vaikutus, jonka kautta koetaan tietämisen rajat. Jean Bruno kommentoi Bataillen ajatuksia todeten, että ei-tietäminen liittyy sympatiaan ja rakkauteen. Toisessa on jotain jota ei voi tiedollisesti haltuunottaa, selittää, tietää, tuntea. Vain näin voi rakastaa: toinen on tuntematon, rajoittamaton.
Onko tietäminen niin arvokasta kuin yleensä ajattelemme? Eikö tieto esineellistä ihmistä? Eikö tieto ja tarve selittää, velvollisuus selittää, ole jollakin tavalla loukkaavaa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
