Vaeltajan ajattelu

Erikoinen otsikko, jossa saattaa olla yhteys aikaisempaan aiheeseen, fragmentaariseen filosofiaan, sellaiseen ajatteluun, joka irtisanoituun systeemeistä tai ainakin suljetuista systeemeistä. Mutta vaeltajan ajattelu on muutakin, enemmän: se on sitä, ettei pysähdy mihinkään, ei mihinkään käsitteeseen, systeemiin, edes ihmiseen, vaan jatkaa matkaa, etsii uusia polkuja, uusia kysymyksiä. Se on uusien horisonttien tavoittelua. Missä tällaisia vaeltavia ajattelijoita on? Eikö kaikki nimetä johonkin virkaan, eikö kaikki asetu paikalleen, enemmän tai vähemmän oikealle paikalle?

Friedrich Nietzsche esimerkki ”vaeltajasta”. Hänellä on tekstikin ”Vaeltajan mietteitä”... Vaeltaja on hänelle ajattelija, joka ei luo ”kotia”; koti on vankila, pysyvä paikka, josta pitää lähteä, jotta voisi muuttua, nähdä eri perspektiivistä, keksiä uusia mahdollisuuksia. Vaeltaminen, liikkuminen, on jollain tavalla edellytys sille, että on vapaa. Vapaa liian pysyviksi muodostuvista tavoista, sillä tavat, rutiinit, kahlitsevat ajatusta, ajattelemista.

Vaeltaja on outo ja luokittelematon. Sellaisena hänet on usein nähty vuosisatojen ajan. Vanhassa kirjallisuudessa, esim. Homeroksella, ”vaeltaja” on salaperäinen, hahmo jonka luonnetta ei voi heti tietää. Vaeltaja voi näyttää kerjäläiseltä, mutta olla silti jumala. Ja tämä ”myyttinen” hahmo on pohjana, perustana antiikin vaeltaville filosofeille, jotka kuuluivat eri koulukuntiin, mm. kyynikkoihin.

Selvääkin selvempää, että vaeltajan ajattelu on harhaanjohtava otsikko; pitäisi puhua vaeltajien ajatteluista, monikossa. Mutta jokin yhteinen piirre on tuotavissa esiin: se ettei ajattelu pysähdy, etsiä kotia, varmaa maaperää, vaan päinvastoin etsii muutosta, epävarmuutta, uutta maastoa. Olemme paljon puhuneet epäilyn merkityksestä. Mutta vaeltaminen ei ole vain epäilyä, vaan myös kokeilunhalua.

Inhimillistä, liian inhimillistä aforismi numero 638 piirtää esiin kuvaa vaeltajasta. N. puhuu vaeltajasta, joka ei voi tuntea maata muuta kuin vaeltajana, ei matkustajana joka menee kohti lopullista päämäärää, koska sellaista ei ole. Hän, siis vaeltaja, haluaa tarkkailla, pitää silmänsä auki kaikelle mitä maailmassa tapahtuu ja siksi hän ei pysähdy katsomaan pelkkiä yksittäisiä asioita; hänessä itsessään on jotain vaeltavaa, jotain joka nauttii muutoksesta ja siirtymisestä. Vaeltaja on monesti yksin eikä hänen elämänsä ole helppoa. Hän on öiseen aikaan kaupungin porteilla eikä pääse sisään. Kärsii kylmästä ja kuuntelee susien ulvontaa.

Teksti on kaunis. Nietzsche kirjoittaa: ”Yö laskeutuu kuin toinen autiomaa autiomaan päälle, ja hänen sydämensä väsyy vaeltamiseen.” Mutta kun aamu tulee, ja kaupungin portit aukeavat, ei hän saa rauhaa tai tyydytystä, vaan löytää ihmisten kasvoista taas toisen, uuden autiomaan. Siis toinen väsymys väsymyksen päälle. Mutta Nietzsche tavallaan lupaa, että vaeltajan vaellus palkitaan tai kivuille saa korvauksen, sillä toisissa maastoissa, toisessa paikassa, toisessa maassa vaeltaja saavuttaa ehkä ekstaattisen tilan.

Tässä tekstissä on monia huomion arvoisia kohtia. Vaeltaja katselee, seuraa asioita, joita maailmassa tapahtuu; hän ei siis ajattele ikuisuuden näkökulmasta, vaan hän nykyisyyden perspektiivistä ja nykyisyyttä. Ei ole lopullista päämäärää. Vaeltajan elämässä on jotain keskeneräistä, epälopullista. Monesti me kärsimme siitä, että asiat ovat kesken, mutta todellisuudessa, ehkä tai ainakin joissakin tapauksissa juuri keskeneräisyys, epälopullisuus tekee elämästä elämää, elävää elämää.

Kiinnitän tällä kertaa huomion ”lopullisiin päämääriin”. Muista teemoista puhutaan toisissa yhteyksissä. Ihminen luo projekteja, sisällyttää elämään paljon suunnitelmia, työtä. Kaikki tällainen toiminta on ”tulevaisuussuuntautunutta”, se on päämäärään pyrkimystä, nykyisen hetken alistamista päämäärän toteuttamiselle. Ja silti ihmisessä on – tästä ovat jotkut ajattelijat puhuneet – tarve nyt-hetkeen, kokemiseen, jossa ei ole projekteja. Tällainen tarve on spirituaalinen tarve. Sitä ei silti tyydytä vain uskonnot, siis uskonnolliset kokemukset, vaan myös taide, musiikki, myös muut nautinnot.

Voisi kysyä, epäillä, eikö tällainen ulottuvuus ole liian unohdettu. Ja eikö se ole tarpeellinen? Eikö ihminen tarvitse enää kuin projekteja, päämääriä?

Peruskysymys, joka nousee esiin ajatellessa, katsoessa tällaista vaeltavan ajattelijan hahmoa: Mikä auttaisi meitä pääsemään eroon ”lopullisista päämääristä”?

Voiko elämä olla taideteos?

Ajatus, jonka Michel Foucault esitti: Elämästä voi tehdä taideteoksen. Hän viittaa mm. antiikin ajattelijoihin, mutta myös joihinkin moderneihin hahmoihin, taiteilijoihin, jotka ovat tehneet taidetta myös elämästään, muokanneet itseään taiteellisesti. Tämän ajatuksen taustalla on se, että itseä (soi, self, sí mismo) pidetään ei-annettuna, jonakin jonka keksimme, luomme.

Tämä paljastaa tai selittää, miksi ajatus elämästä taideteoksena oli niin tärkeä Foucaul´lle. Hän halusi irrottaa ihmisen olemassaolon ”tieteestä”, joka määrittelee ”ihmisluonnon”, vangitsee olemisen määriteltävissä oleviin asioihin, pakottaa johonkin normiin, malliin.

Foucault halusi, että elämä ei olisi vain tiedon kohde, vaan jotakin esteettistä, jotakin jossa luovuudella on sijaa. Foucault totesi, että taide ja elämä ovat irtaantuneet toisistaan, ja lamppua voidaan pitää taiteena, miksei siis elämästä voitaisi tehdä taideteosta. Tätä vastaan on argumentoitu, että lamppu on esine, elämä ei – siinä ero. Vasta-argumentti ei toimi, sillä se perustuu alkeelliseen, harhaanjohtavaan käsitykseen, että taideteos on esine. Sanoisin – enkä ole ainoa – että taideteoksella, vaikka sillä olisi esineellinen luonne, esineellinen ilmentymä, on pikemmnkin tapahtuma kuin esine.

Omasta lähtökohdastani korostaisin, että ajatus elämästä taideteoksena on monella tavalla väärinymmärretty (ei pelkästään esine-argumentin takia). Se nähdään vaaralliseksi ”estetismiksi”, ts. esteettisten arvojen korostukseksi jne. Mutta siihen liittyvä estetismi on aivan erityislaatuista. Yleensä kaikessa eettisessä toiminnassa on monia analysoitavia puolia. Modernin filosofian tärkeä tutkimuksen kohde on ollut eettinen subjekti, ts. subjekti, toimija, joka jollakin tavalla vastuussa toiminnastaan. Millä tavalla vastuussa? Missä tapauksissa vastuussa? Etc. Monenlaisia kysymyksiä.

Eettinen subjekti tekee erilaisia toimia, alistaa itsensä velvollisuuksiin, muokkaa itseään tullakseen eettiseksi subjektiksi, omien tekojensa vastuulliseksi subjektiksi. On eroja ei ”moraalien” välillä mm. siksi, että on erilaisia tapoja ”alistua”, asettaa itselleen erilaisia sääntöjä tai velvollisuuksia. Voin ”alistua” esim. siksi, että katson sen Jumalan määräykseksi tai universaaliksi laiksi. Voin alistua myös siksi, että valitsen periaatteet itselleni muokatakseni elämästäni kauniin, ylevän tai elegantin, ts. ”alistun” esteettisistä syistä. Tällaisessa estetismissä ei ole niin paljon vaaraa kuin hyviä puolia, sillä se välttää moraalin vaarallisen puolen, nimittäin fasismin.

Moraali kaikille, vaatimus että kaikkien pitää elää jollain yhdellä tavalla, on normalisointia ja fasismia, johtaa monenlaisiin vaaroihin, koska ihminen joka on erilainen, on vaarassa joutua vainon, väkivaltaisen pakottamisen jne. uhriksi.

Tärkeä kysymys, joka tästä ”elämä taideteoksena” –ajatuksesta nousee esiin, on: Miten taiteen ja elämän välisiä suhteita voisi lähentää? Tämä oli oman graduni aihe. Kysyin melkein lapsellista sävyä tavoitellen: Miten taide voisi auttaa meitä? Ensinnäkin: Se on mahdollista vain jos teemme jotain, ryhdymme toimiin, emme vain odota jotain tulevaa vallankumousta. Pitää tehdä taiteesta harjoitus, askeesin muoto, harjoitus itsensä muokkaamisen työssä, itsensä kehittämisessä.

Mikä hyöty tällä ajatuksella elämästä taideteoksena? Mikä ilo elämälle? Mm. se, että elämä, sen rakentaminen, näyttäytyy paljon rikkaampana mahdollisuutena kuin yleensä, sillä yleensä meille tarjotaan erilaisia malleja (joihin voi sisältyä erilaisia ”kehittämisen” puolia, esim. uusliberalistit jotka puhuvat niin kuin elämästä pitäisi tehdä yritys). Toiseksi tätä mallia ei anneta ulkopuolelta; ihminen tekee itse itsestään taideteoksen, valitsee itse tiensä.

Kysyisin uudestaan lopuksi: Voiko elämästä taideteoksen? Ja vastaisin toisella kysymyksellä: Onko elämä muussa tapauksessa elämisen arvoinen?