Lapsuus

Niin kuin tiedätte, pidän yllätyksistä. Lapsuus on ehkä yllättävä aihe filosofikahvilan istuntoon. Mieleen voi tulla enintään Herakleitoksen kuuluisa leikkivä lapsi. Herakleitokselle aika oli leikkivä lapsi, joka tuhoaa ja synnyttää. Miksi lapsi? Siksi, että lapsi on viaton. Kukaan ei ole koskaan myöhemmin sanonut mitään syvällisempää: tuleminen, muutos on viatonta. Syyllistä ei tarvitse etsiä. En silti puhu Herakleitoksesta. Arvata saattaa jo, ettei lapsuus, josta puhun, ole ajanjakso elämässämme, vaan olemisen tapa tai prosessi.

Giorgio Agamben ja Gilles Deleuze puhuvat lapsuudesta luoden siitä erityisen käsitteen. Lapsuus ei ole negatiivinen alaikäisyyden tila, puutteellinen tila tai primitiivinen, esi-kielellinen tila, vaan tulemiseeen, muutokseen hyökkäys, ilmaantuminen. Maailma ei ole valmis, ja historia ei ole päättynyt. Jokin on vielä kesken, ja uusille kokemuksille on mahdollisuus.

Kasvatusfilosofian professori Fernando Barcenán kirjoitus El aprendizaje del comienzo kehittelee epäilemättä Agambenin ja Deleuze´n ajatuksia, käyttää niitä. Hän puhuu tapahtumasta ja kokemuksesta, oppimisesta kokemuksena, jossa me koemme, tunnemme sen mitä meille tapahtuu, vaikkemme osaisi edes käsitteellisesti sitä kuvata. Barcená liittää lapsuuden luovuuteen. Hän kirjoittaa: ”Voimme kuvitella ideaalisen lapsuuden, joka on meissä, koska kaikkein luovinta meissä on lapsuus...” Barcená ajattelee, että lapsuus on lupaus; se on lupaus uudesta alusta, uudelleen aloittamisen mahdollisuudesta.

Tällä idealla ei ole mitään tekemistä romanttisen ajatuksen kanssa lapsuuteen palaamisesta tai meidän sisäisen lapsen herättämisestä tai muun vastaavan kanssa. Idea on pikemminkin se, että me eläessämme olemme aina vähän lapsia, ei valmiita ja aloitamme aina jotain uutta, aloitamme alusta, kun teemme jotain, kun todella koemme jotain. Lapsuus merkitsee myös eräänlaista mahdollisuutta syntyä uudelleen. Vaikka kyseessä on ajatus, jonka mukaan lapsuus on meissä ja kuuluu meihin, se vaikuttaa joskus enemmän, joskus vähemmän. Mielestäni on esitettävä käytännöllinen kysymys: Miten voimme lisätä sen vaikutusta? Ja ehkä kysymys pitää muotoilla näin: Miten voimme luoda tilaa lapsuudelle meissä?

En usko resepteihin. Luultavasti edessä on kokeellinen, vaikea valmistautuminen. Kun esitin kysymyksen käyttäen ilmaisua ”luoda tilaa” annoin itselleni yhden suuntaviivan. En vain ruoki lapsuutta, annan sille tilaa. Tämä tuo mieleen Pierre Klossowskin merkillisen ja kiehtovan huomion, jonka hän teki, kun häneltä kysyttiin eksortismista, henkien manaamisesta. Klossowski totesi, että sielu ei ole sairas, koska siihen on mennyt henki. Pahan olon ja ahdistuksen syy on se, ettei sielu ole asuttava hengille. Meidän täytyy tehdä tehdä sielusta asuttava. Miten se tapahtuu? Miten sielusta tehdään asuttava lapsuudelle? Miten siitä tehdään riittävän tilava?

Koska lapsuus merkitsee uutta, uutuutta, uudelleen aloittamista, sitä estää vanha tai vielä tarkemmin sanottuna vanhaan takertuminen. Täytyy hävittää vanhaa tavaraa, myös vanhoja uskomuksia, joskus myös vanha identiteetti. Kun olemme vanhoissa määritelmissä kiinni, kun sanomme olevamme sitä ja tätä, emme anna uudelle mahdollisuutta. Sanoin alussa, että pidän yllätyksistä. Yksi syy pitää yllätyksistä on se, että ne avaavat eteen odottamattoman maailman, mahdollisuuden jota emme olleet osanneet kuvitella. Yllätys on vanhan uskomuksen tai ajattelutavan murtumista.

Meidän täytyy myös yllättää itsemme. Jos olemme itsemme määritelleet vanhoiksi ketuiksi, vanhoiksi kukoiksi tai vanhoiksi kanoiksi, mitään ei tapahdu. Yllättää itsensä on tehdä jotain muuta kuin vanha kettu tai vanha kukko tai vanha kana. Yllätys luo tilaa, koska se tekee maailmasta vähän keskeneräisemmän, meistä itsestämme hiukan vähemmän määriteltyjä. Yllätys kuuluu lapsuuteen, ja lapsuus on irtaantumista määritelmän orjuudesta.

Autoaffektio

Autoaffektio, sana jonka voisi yrittää kääntää (kömpelyyttä välttelemättä) ”itsevaikutukseksi” tai ”itseensä vaikuttamiseksi”, koska termin alkuosa ”auto” tarkoittaa ”itseä” ja ”affektio” puolestaan merkitsee tilaa, jossa jokin on tullut vaikutuksen kohteeksi. ”Affektio” juontuu latinan sanasta ”afficere”, vaikuttaa. Termi autoaffektio on ollut tärkeä, hyvin paljon kommentoitu käsite siitä lähtien, kun Immanuel Kant käytti sitä puhuessaan subjektista ja ajasta.

Käsite liittyy kiinteästi kysymykseen subjektista. Subjekti on paljon käytetty käsite varsinkin eurooppalaisssa filosofiassa; se on olio, jolla on jotain subjektiivisia kokemuksia tai on suhteessa johonkin toiseen entiteettiin, objektiin, esim. havaitsemisen kautta (subjekti on siis tiedon ja kokemuksen subjekti, myös esteettinen havainnoitsija). Keskustelu subjektin luonteesta liittyy kysymyksiin minästä ja subjektin autonomisuudesta, myös subjektin vastuullisuudesta (kysymykset oikeussubjektista ja eettisestä subjektista).

David Hume oli sanonut, että minä on vain aistimusten kimppu. Mutta tästä seurasi kysymys: Miten tämä aistimusten virta koetaan joksikin yhtenäiseksi minäksi? Tähän yritti Kant antaa vastauksen. Autoaffektion idea on seuraavanlainen. On olemassa ulkoisia affektioita, vaikutuksia, joiden ansiosta meille syntyy käsitys fyysisistä esineistä maailmassa. Jonkin asian tiedostaminen, tietäminen että jokin esine on olemassa, on mahdollista vain tämän affektion ja siis sensibiliteetin, vastaanottokyvyn ansiosta. Myöskään minä (minuus, empiirinen minä) ei ole poikkeus. Jotta se voisi tietää itsestään, jotta sillä voisi olla intuitio itsestään, sen täytyy käsittää itsensä ilmiönä. Se on mahdollista vain, jos minä asettuu itsensä eteen itseensä kohdistuneen vaikutuksen avulla. Tätä Kant kutsuu autoaffektioksi. Hän samastaa sen myös aktiin, jossa ihminen ohjaa huomion itseensä. Autoaffektio on olennainen osa subjektin tai subjektiviteetin rakennetta.

Tähän liittyy paradoksi. Kant sanoo: ”Meidän täytyy toimia suhteessa itseemme passiivisena.” Oman itsen täytyy olla passiivinen. Mitä tämä merkitsee? Passiivisuus ei merkitse vain vastaanottamista (niin kuin silloin, kun joku ulkopuolinen voima vaikuttaa meihin). Kaikki tapahtuu subjektin sisällä; passiivinen subjekti on aktiivinen suhteessa omaan passiivisuuteensa. Agamben vertaa vastaanottamista filmiin, jolle taltioituu kuva ja sanoo, että passiivisuus on muuta: siinä joku kokee aktiivisesti oman passiivisuutensa ja kokija on oman vastaanottavaisuutensa vaikuttama. Silloin ihmisen passiivisuus liikuttaa häntä, se aiheuttaa hänelle jonkun tunteen. Esimerkki on häpeä, josta Agamben puhuu kommentoidessaan Kantia.

Kant puhuu ajasta puhuessaan autoaffektiosta, käytännöllisesti katsoen samastaa ne. Myös Heidegger korostaa tätä puhuessaan Kantin ajattelusta ja autoaffektiosta: Ihminen ikään kuin katsoo itseään etääntyen samalla itsestään, katsoen samalla taaksepäin. Tällainen kompleksinen ele, ja ajallinen ulottuvuus mahdollistavat sen, mitä voisi sanoa omaksi itseksi.

Deleuze, äärimmäisen epäkantilainen filosofi, tarttuu tähän samaan käsitteeseen kirjassaan Foucault´sta. Kun F puhui omasta itsestä, subjektin muodostumisesta, siinä on kyse siitä, että voima vaikuttaa itseensä, ja D sanoo, että tämän vaikuttamisen nimi on muisti.

F teki genealogisia, historiallisia töitä; hänen työnsä oli kriittistä historiaa, mutta ne eivät olleet vain tarinoita menneisyydestä, vaan ajattelua, joka on subjektivaation muodostamista, muodostumista – se on tapa, jolla ajattelu asettuu suhteeseen itsensä kanssa, vaikuttaa itseensä, siis muuttaa itseään rakentaen näin olemassaolon (olemassaolon vapautena). Filosofoiminen ja kirjoittaminen on tässä tapauksessa työtä, joka mahdollistaa vapauden, antaa vapauden kokemuksen.

Tämän aivan liian lyhyen, tuskallisen teknisen johdannon tarkoitus on päästä kiinni hyvin konkreettiseen asiaan. Itse ei ole mikään substanssi, aines, vaan muoto, se on prosessi, jossa vaikutan itseeni. Tämä vaikuttaminen ei ole aina ja kaikkialla samanlaista. Subjektin suhde itseen ei välttämättä ole identiteettisuhde. Mutta kaikkein tärkein tulee tässä: subjektissa ei ole mitään essentiaa, olemusta eikä siis mitään luontoa tai kohtaloa: siinä on vapautta; se muotoutuu vapaudessa ja vapaudesta.

Kysymys, jonka haluan ottaa esiin, liittyy epäsuorasti tähän: Jos ja kun ajatus vaikuttaa, ja vaikutan itseeni, eikö suuri, vaikea työ ole tarkastaa, miten vaikutan. Mitä teen itselleni? Kysymys ei kuulosta filosofiselta. Ehkä tämä autoaffektion käsite osoittaa, että kysymys on äärimmäisen kompleksinen: siinä sekoittuvat kysymykset muistista ja unohduksesta. Ajattelun tehtävä on kysyä, mitä olemme tekemässä ja sen tehtävä on myös itsekritiikki; on kysyttävä, mitä ajattelu tekee, miten ajattelemme ja yrittää etsiä tietä ulos toisenlaiseen ajatteluun.

Hyvä elämä

Aiheena hyvä elämä on liian laaja, liian kirjava. Silti olen sen halunnut ottaa esiin, koska se on tärkeä. Tätä käsitettä hyvä elämä käytetään yhä enemmän; se ei ole enää pelkästään filosofien huulilla.

Moraalifilosofilla teorioilla on aina ollut teoreettinen maku. Ne ovat abstrakteja, yleistäviä ja niissä on jopa huvittavia piirteitä, koska mallit eivät tunnu toimivan todellisuudessa. Nämä ovat olleet ainakin osasyynä siihen, että filosofit alkoivat jossain vaiheessa, ehkä –80-luvulla kiinnostumaan uudestaan antiikin filosofien tavasta puhua moraalifilososista kysymyksistä käytännönläheisesti. Palattiin hyve-etiikkaan (vastapainona mm. velvollisuusetiikalle) ja tätä kautta hyvän elämän käsitteeseen. Moraalin ja etiikan tavoitteeksi otetaan tällaisessa ajattelussa ”hyvä elämä” ja sen jälkeen yritetään keksiä toimivia reseptejä ja periaatteita hyvän elämän saavuttamiseksi. Näin yksinkertaistaen sanoen....

Etiikassa, filosofiassa, hyvällä elämällä ei tarkoiteta koskaan pelkästään hyvinvointia, sitä että tuntuu hyvältä tai että perusasiat ovat kunnossa (ruoka, asunto jne.). Käsitteellä viitataan aina myös oikeanlaiseen elämään, hyveiden mukaiseen elämään, jonka filosofit ovat uskoneet johtaneen myös onnellisuuteen (eudaimonia); se on kukoistusta, onnistumista elämässä.

Antiikissa – varsinki antiikissa – uskottiin, että onnellisuus voidaan varmistaa tai ainakin sille voidaan suoda paremmat mahdollisuudet mm. harjoituksen, harjoittelun kautta. Eli se merkitsee hyveiden harjoittamista, niiden opettelemista. Toinen aspekti heidän etiikassaan oli se, ettei se ollut kieltäytymistä, vaan eudaimonia ilmenee positiivisena luomis- tai tuotantovoimana (tai toimintakykynä). Tämä johtuu juuri siitä, että heidän etiikkansa oli hyve-etiikkaa ja hyveen he käsittivät näin: kyvyksi ja taipumukseksi.... Meille onnellisuus ja hyvä elämä ovat alkaneet tarkoittaa eri asioita, koska kiinnitämme enemmän huomiota psykologiaan, siihen mitä tunnemme jne. Meidän onnellisuus on jollain tavalla intiimimpää.

Yritän sanoa, että hyvää elämä ei ole valmiina jossain kirjassa, se ei ole taivassa, ideoiden maailmassa, vaan se on jotain jonka luomme, keksimme, toteutamme käytäntöjen kautta. Me luomme arvoja... Tässä minun korostukseni, alleviivaukseni!

Yksi ongelma, jonka Henrik von Wright on joskus ottanut esiin. Joku nuori valitsee rationallisesti päämääränsä, arvonsa ja etsii sitten keinot niiden toteuttamiseen, mutta myöhemmin huomaa, ettei ole tyytyväinen. Mistä tämä johtuu? Koska ihminen ei ole ottanut huomioon, että arvot muuttuvat. Hyvä elämä vaatii taitoa, elämisen taitoa, johon kuuluu myös arvojen arviointi, niiden tarkistaminen, jatkuva ajattelu ja testaus.

Eli sanoisin, että kriisi ja kriisit ovat tärkeitä ja niiden oikeanlainen läpikäynti tai läpivieminen ovat olennaisia. Kriisi tarkoittaa yleensä taitekohtaa, vaarallista taitekohtaa (tietenkin myös taloudellisia ongelmia), mutta alunperin se tarkoitti samaa kuin ratkaisu; se on ratkaisun hetki, tilanne jossa pitää ratkaista jotain. Hyvän elämän tiellä meillä on monta kriisiä. Mitä silloin ratkaistaan? Silloin ratkaistaan, millaisten arvojen mukaan eleteään ja toimitaan ja millaisia keinoja otetaan käyttöön.

Arvot ja arvonanto

Arvot eivät putoa kuusta tai puusta. Ne syntyvät meistä, teoistamme, toiminnastamme. Jokin ikivanha arvo – vaikka rakkaus – on vain sanoja, ellei jotain tapahdu todella, oikeassa elämässä. Meidän välillä syntyy jotain ja sen kautta tajuamme, koemme jonkun asian, esimerkiksi rakkauden, arvon. Arvot luodaan, ne synnytetään, ne projisoidaan maailmaan, asioihin, ilmiöihin, ihmisiin. Arvot syntyvät arvonannosta.

1900-luvun alusta lähtien yksi kirjallisuuden teema on ollut arvojen romahdus, arvonalennus tai arvotyhjiö, myös kysymys nihilismistä ymmärrettynä se tunteeksi ja ajatukseksi siitä ettei mikään ole minkään arvoista eikä millään ole merkitystä. Nihilismiin on liittynyt aina tämä koominen puoli, että nihilisti kärsii arvottomuudesta todistaen paradoksaalisesti arvojen arvon puolesta: ilman arvoja kärsimme. Nihilisti kohottaa katsoo taivaaseen ja voivottaa: Taivas on tyhjä. Kukaan ei ole hänelle kertonut suurta uutista: Arvot eivät putoa kuusta tai puusta.

Meidän täytyy siis kohdistaa katse omaan toimintaamme, ei taivaaseen, jos etsimme arvoja, haluamme niitä keksiä. Jos ja kun arvofilosofian kysymys on kysymys siitä mikä on arvojen arvo, aikaisemman huomion radikaali, monia säikäyttävä seuraus on: Arvon arvo määräytyy siitä ”tahdosta”, joka arvottaa ja arvioi. Ei siis ole ei-empiiristä, transendentaalista periaatetta, joka määräisi arvon.

Tähän teemaan voi luoda monenlaisia näkökulmia, mutta tällä kertaa tartun sanaan ”arvonanto”. Mitä nihilisti on tehnyt, kun hänen arvonsa ovat kadonneet? Hän on harjoittanut halveksintaa, halventamista, väheksymistä, ylenkatsetta. Mitä on tehnyt se outo yksilö tai joukkio, joka keksii jonkun arvon – rakkauden, solidaarisuuden, hiljaisuuden? Tässä on annettu arvoa, on harjoitettu arvonantoa.

Kaikki kuulostaa hyvin yksinkertaiselta: joku antaa jollekin arvoa ja silloin aletaan nähdä siinä arvoa. Monimutkaisemmaksi tai kierommaksi arvojen maailman tekee se, että on myös nihilistisiä arvoja, jotka luodaan ylenkatseesta, halveksinnasta käsin – ei arvostaen, vaan halveksien, väheksyen. Mitä kaikkea ihmiset osaavatkaan väheksyä? Toisia ihmisiä, itseään, elämää. Jotkut moraaliset arvot ovat suoraa hyökkäystä elämää vastaan.

Teen siis eron halventavan ja arvostavan välillä. Voidaan ajatella, että luon näin eräänlaisen kriteerin tai standardin, jonka avulla arvioida arvoja. Mutta tämä kriteeri ei ole minun luoma; se on pelin sisäinen kriteeri. Se on periaate, joka arvioi arvoja sen mukaan, miten paljon ne lisäävät meidän mahdollisuuksiamme, kasvattavat meidän potentiaaliamme. Kun asetumme ulkopuolelle, oletamme ulkopuolisen kriteerin, emme arvioi, vaan tuomitsemme. Mitä tämä merkitsee? Sitä että ulkopuolinen tuomitsija ei arvioi elämän näkökulmasta; hän estää, rajoittaa, halventaa.

Onko tämä arvostaminen positiivisuutta, sitä niin kutsuttua posiitivista ajattelua? Arvostaminen on myönteisyyttä, se on myöntämistä: jatkuvan muutoksen, elämän ja sen virtaamisen myöntämistä, mutta sitä ei voi samastaa naiiviin tulkintaan positiivisuudesta. Naiivi tulkinta positiivisuudesta on sellainen, että aina ja kaikessa ollaan positiivisia. Arvostaminen puolestaan merkitsee elämän mahdollisuuksien lisäämistä, pyrkimystä hedelmällisyyteen, luovuuteen. Se vaatii myös kriittisyyttä, elämälle tuhoisien arvojen arvostelua, kamppailua niitä vastaan, niiden tuhoamista.

Kritiikin, kamppailun ja tuhoamisen tärkeyden arvostamisesta huolimatta korostan tänään jotain muuta... Korostan yksinkertaisesti arvostamisen merkitystä. Kun yritämme ymmärtää ja arvostaa meille itsemme vierasta kulttuuria, erilaista ihmistä, outoa kirjaa, me laajennamme itseämme, omia mahdollisuuksiamme, rikastamme elämäämme. Tämän päivän opetus tai varoitus on tämä: Varokaa halveksuntaanne.

Mistä haluan siis keskustella? Kun puhumme arvoista, meidän täytyy ymmärtää, etteivät ne ole annettuja eikä niiden tarvitse olla annettuja. Kun valitamme arvojen puutetta, älkäämme syyttäkö siitä nykynuorisoa tai aikaisempaa sukupolvea. Vähentäkäämme syyttämistä ja ylenkatsetta. Oletteko huomanneet joskus alkaneenne arvostaa jotain asiaa, jota ette aikaisemmin ole huomanneet arvostaa? Jos ette... Oletteko varmoja, että olette eläneet? Missä halveksimme liikaa? Miksi halvennamme?

Tiedotus Torremolinosin filosofiakahvilasta

Torremolinosin kahvila perutaan! Tämä johtuu osaanottajien puutteesta. Osa alustusmuistiinpanoista, joiden pohjalta oli tarkoitus keskustella, on jo julkaistu tässä blogissa. Kun ehdin, tarkistan, olisiko joissakin julkaisemattomissa muistiinpanoissa järkevää - tai edes tolkullisessa, ymmärrettävässä muodossa olevaa - materiaalia ja julkaisen sitä muiden tekstien ohessa.

Tervetuloa Fuengirolan kahvilaistuntoihin tiistaisin tai torstaisin!

Itsensä kehittäminen (joutilaisuus ja työ)

Olen monta kertaa sanonut, että filosofia on tai se ainakin voi olla itsensä kehittämistä. Tätä merkitsi itsestä huolehtimisen periaate; tärkein eettinen periaate antiikissa useiden vuosisatojen ajan.

Pistin otsikon ”itsensä kehittämisen” perään sanat ”joutilaisuus” ja ”työ”. Kun antiikin filosofit ylistivät joutilaisuutta, he eivät tarkalleen ottaen tarkoittaneet samaa kuin me ”vapaa-ajalla”; se ei ollut itsensä viihdyttämistä puuhamaassa tai television äärellä. Joutilaisuus, ”otio” ei ollut laiskottelua, vaan työtä; ei tietenkään ”tuottamista”, ”myymistä”; se oli työtä itsensä kanssa ja metaforinen ilmaisu ”viljeleminen”; (espanjaksi cultivarse tai cultivarse a sí mismo, engl. the cultivation of the self, vielä muistumina tästä metaforasta).

Itsensä kehittämiseen tarvitaan joutilaisuutta, omistautumista itselle, mutta se on työtä; itsensä muokkaaminen vaatii ahkeruutta, mutta toisenlaista kuin miten se yleensä käsitetään. ”Työ” määrittyy tässä vähän toisella tavalla. En luo tuota mitään, paitsi tuotan itsessäni jotain. En luo palvelua, mutta teen palvelun itselleni (ja sitä kautta muille).

Itsensä kehittäminen on opiskelua. Se voi olla myös ”treenaamista” niin kuin silloin kun kehitämme fyysisiä kykyjämme ja kuntoamme. Voimmehan me elää ilman sitä. Tai ainakin näin voi kuvitella. Mutta onko näin?

Itsensä kehittämisen lähtökohtia voi olla monenlaisia. Tarpeetkin ovat erilaisia, eivät vain ihmiset. Varmaan voi antaa joitakin yleisiä suosituksia. Millaisia? Usein näkee, että ihmiset kehittävät itseään yksipuolisesti. Esim. kuntoilevat ja liikkuvat, mutta eivät kehitä henkeään niin sanotusti. Tai päinvastoin. Kuitenkin ruumis ja henki kulkevat yhdessä. Tämäntapaisia yleisiä neuvoja voi varmaan antaa sortumatta fasismiin ja normalisointiin. Mutta on tärkeää nähdä, että ihmiset voivat kulkea hyvin omanlaisiaan polkuja, hyväksyä se. Ihmiset tulevat onnelliseksi kaikki omalla tavallaan.

Kriittisinä huomioina nykyajasta voisi moniakin asioita. Itsensä kehittäminen on liikaa sidoksissa työhön ja sitä kautta yhteiskunnan ja markkinoiden vaatimuksiin. Ihmisen yksilöllisyys jää jalkoihin ja enemmänkin: jalkoihin jää hänen yksilöllinen onnellisuutensa.

Toinen huomio on tämä: kiinnitetään paljon huomiota psykologiaan. On tärkeää, että ihmiset etsivät henkistä tasapainoa, mutta seuraamalla psykologien neuvoja on vaarassa jälleen menettää itsensä. Psykologia voi muodostaa kuvan, mallin siitä mikä on normaalia. Se ei anna riittävästi tilaa luovuudelle, uuden luomiselle.

Kolmas huomio. On paljon kärsimättömyyttä. Itsensä kehittäminen on työtä; se vaatii aikaa. Tulokset eivät ole aina nopeita. Viulua ei opi soittamaan päivässä.

Neljäs, viimeinen, huomio. Itsensä kehittämistä ei osata ehkä arvostaa oikealla tavalla. Se on vain ihmisten ”yksityisiä harrastuksia”, mutta sillä on kauaskantoiset seuraukset.

Monenlaisia kysymyksiä voi esittää. Minun kysymykseni: Onko jokin puoli jonka kehittäminen unohdetaan liian helposti?

Alkusanat: filosofian päätepysäkki

Olen yleensä brutaalin yksinkertainen, mutta tänään olen päättänyt olla pelkästään oikullisuuttani vähän niin kuin sofistinen, hienostunut tai hienosteleva... Kysymykset, keskustelunaiheet, joita ehdotan, ovat kuitenkin erittäin vakavia.

Ollakseni ironinen (mikä on usein hienostelun muoto) jo valmiiksi, aloitan kaikki väärästä päästä eli lopusta, filosofian päätepysäkistä. Maali, espanjaksi final, on mukana filosofian harjoittamisessa, vaikka sitä tahtoisi väistää ja välttää. Saksan sana Ende voi toimia valaisevampana valona. Ende tarkoitti Heideggerin mukaan alunperin samaa kuin ”paikka”, Ort: filosofian ”tähtäimessä” oleva paikka ja jotain, joka usein saavutetaan ”lopussa”; se ei ole päätepiste, vaan asuinpaikka, ethos. Tämä paikka, ethos, päätepysäkki, loppuvaihe, usein selkeyttää, ilmaisee selvemmin mitä tahdottiin sanoa. Usein on niin, että ajattelijoiden viimeiset työt ja teokset ovat aikaisempia tiiviimpiä ja selkeämpiä.

Kun puhumme lopusta, päätepysäkistä, filosofia näyttäytyy hitaana prosessina, joka ikään kuin kehittyy, kypsyy, tulee paremmaksi vuosien aikana. Mutta on toinen tapa lähestyä ”prosessia”: voidaan puhua alusta, kirjoittaa ”alkusanoja”. Tästä puhuu Agamben, joka kirjoittaa vain ”prologeja”. Hän sanoo, ettei filosofia tiedä vielä mitä tahtoo sanoa eikä vielä ole sanottu mitä tahdotaan sanoa.

Mutta ehkä tässä kaikessa on kyse ”filosofian lopusta” tai ehkä vielä enemmän ”filosofin lopusta” – siitä että filosofi tulee ei-filosofiksi. Tämä prosessi on nähdäkseni pelkästään positiivinen. Kun filosofista tulee ei-filosofi, hän siirtyy uudelle alueelle, uudelle kentälle, ja uusi materiaali voi tulla ajattelun, filosofian, alueeksi eli filosofian kenttä laajenee ei-filosofin kautta, hänen avullaan: kysymykset eivät ole vain enää niitä samoja, filosofia ei ole enää itseriittoista ja itseensä viittavaa ”diskurssia”. Olen puhunut aikaisemmin ”huonoista filosofeista”. Ehkä he ovat ei-filosofeja ja ehkä ei-filosofit ovat tulevaisuuden filosofeja.

Aloitin lopusta, filosofian päätepisteestä, mutta aloitin näin, jotta voisin ilmaista helpommin mistä haluan aloittaa. Kyse on aloittamisesta, alusta, uudelleen aloittamisesta. Emme välttämättä tiedä, minne meidän pitää mennä ja onko se, mitä teemme, enää nimitettävissä vanhoilla sanoilla; filosofia on vanha sana, jonka merkitys hämärtyy koko ajan. Emme tiedä, minne olemme menossa, mutta juuri se on mielenkiintoista, ja aloittaminen, alku tuntuu välttämättömältä ja nautittavalta, koska, niin uskon, sitä on elämä: aloittamista, uuden aloittamista, siis synnyttämistä, luomista.

Minua kiinnostaa – olen sen jo sanonut – transformaatiokokemus, tapahtuman näkeminen, tunteminen ja ajatteleminen sillä tavalla, että se muuttaa meitä. Tällaiseen kokemukseen liittyy hämmästys, hämmennys ja neuvottomuus. Emme enää tiedä mitä ajatella, miten toimia, mitä sanoa. Tällainen transformaatiokokemus, josta filosofoiminen voi tulla osaksi, ei synnytä varmuutta, vaan epävarmuutta, mutta opettaa elämään epävarmuudessa, nauttimaan siitä. Epävarmuus merkitsee, että olemme epävarmalla pohjalla emmekä tiedä minne olemme astumassa, mutta se ei tarkoita epävarmuutta suhteessa itseemme. Muutoksen, muuttumisen, oppimisen myötä opimme ehkä luottamaan itseemme, uskomaan itseemme.

Voi olla, ettemme tiedä, mitä filosofia todella tahtoo sanoa, mutta jo ennen sitä, ennen loppua, filosofia on varma jostain, uskoo itseensä ja omaan tehtäväänsä, jota se hoitaa usein hiukan sadistisesti. Filosofian tehtävä on nimittäin tehdä kipeää. Se on ajattelua, joka satuttaa: loukkaa ylpeyttä, vahingoittaa tyhmyyttä, halvaannuttaa dogmaattisuuden. Vasta kipeää tekevän hoidon jälkeen voimme aloittaa jotain uutta, aloittaa alusta.

Kaikki jo tietävät minun rakastavan enemmän runoiljoita kuin filosofeja. Tähänkin yhteyteen sopii siteerata René Charia. Char kirjoitti: ”Mikä ei tule maailmaan häiritsemään, ei ansaitse kärsivällisyyttä ja huomiota.”

Aloitan alusta... Aloitan daimonista, ”demonista”. Kreikkalaiset puhuvat runoudessaan ja filosofiassaan daimoneista, jotka olivat materiaalisen maailman ja jumalien väliin sijoittuvia olentoja. Sanan alkuperästä ei ole yksimielisyyttä. Joidenkin tulkintojen mukaan daimon merkitsi alunperin ”ruumiiden repijää”, mutta mahdollisesti myös ”valontuojaa”. Veijo Meri sanoo Sanojen synty –teoksessaan demonista: ”... paha henkiolento, palautuu kreikan sanaan daimon, jakelija, teonsanasta daiesthai, jakaa. Demoni on kohtalojen jakaja.” Oli sanan alkuperä mikä tahansa, daimon saattoi olla hyvä tai paha, tuhoisa tai synnyttävä. Sillä oli omalaatuinen merkitys kreikkalaisten spirituaalisessa elämässä. Sokrates kuunteli daimoniaan, antoi sen neuvoa itseään.

Kuvitelkaa... Tapahtuu sellaista, että daimon kysyy, vaikka se on kaikkea elämässä opittua vastaan: Mikä on elämäsi tarkoitus? Se on kauhea kysymys, koska siinä on tuntu, aavistus, että keksimme elämän mielettömyyden, sen merkityksettömyyden. Tämä sama kysymys on taustalla siinä Wittgensteinin kysymyksessä, joka minuun on tehnyt vaikutuksen: Mikä tekee elämästä elämisen arvoisen? Salakavala kysymys pitää sisällään mahdollisuuden elämän merkityksettömyydestä. Daimonin kysymys pakottaa meidät syvälle ja se pakottaa kohtaamaan daimonin, siis demonin: elämään demonin kanssa.

Daimon vetää meidät sukelluksiin, mutta omalta kohdaltani voin sanoa, että sama daimon kysyy myös: Onko tämä hedelmällistä? Tämä kysymys on testikysymys, koetinkivi, joka koettelee ajatuksen, ajatusten arvoa, arvioi arvojen arvoa. Onko tämä mitä teet ja ajattelet hedelmällistä siinä mikä tekee elämästä elämisen arvoista, mikä auttaa elämässä? Daimon – oma henkilökohtainen daimoni – ei siis ole tuhon tuoja. Se tuo tuskaa, mutta myös pelastaa, vetää sukelluksista omalla voimallaan.

Voimme keskustella alusta, aloittamisen tärkeydestä ja vaikeudesta, mutta myös filosofian päämäärästä, sen tehtävästä tai tehtävistä. Muotoilen näin: Mitä luulette tai uskotte filosofian tahtovan? Mitä te tahdotte filosofiasta? Mitä tahdotte filosofiakahvilasta?

Mitä hyötyä filosofiasta?

Mitä hyötyä filosofiasta? Ensin tietysti täytyy sanoa, mitä filosofia on ennen kuin voi sanoa tuomitsevaa kantaa tai esittää väitteitä filosofian hyödyllisyydestä.

Mitä on filosofia? Tämä on yksi filosofian peruskysymyksistä ja siinä mielessä filosofia poikkeaa selvästi tieteistä. Tieteidenkin sisällä tapahtuu tieteenalan uudelleenmäärittelyä, mutta itse sanasta tiede on varsin vähän erimielisyyksiä. Sen tavotteistakin ollaan yhtä mieltä: tiede pyrkii saamaan tietoa.

Filosofi-sanan alkuperä... Herodiuksen Historioiden ensimmäisessä osassa kerrotaan Solonin, Ateenan suuren lainlaatijan, vierailusta Lidian kuningas Crecon luona. Teksti on vanhin dokumentti, jossa käytetään sanaa philosepheon, mieltymys viisauteen. Käsitteestä juontuvat antiikin kreikan sanat philosphein, filosofoida ja philosophia, filosofia.

Kuningas Creco viittaa Solonin mieltymykseen todetessaan, että hänen kaupunkiinsa on kantautunut huhu ateenalaisen viisaudesta ja Solonin monista matkoista, jotka hän toteutti, koska hänellä oli halu nähdä. Kuninkaan sanat osoittavat, että tässä vaiheessa – viidennellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua – viisauden ystävyys ei ollut abstraktia, käsitteellistä pohdintaa, vaan se merkitsi tutkimusmatkojen tekemistä, tutustumista toisiin maihin, kulttuureihin ja tapoihin.

Tapahtuman kirjaaja, Herodius, oli Kreikan intohimoisin ja uteliain matkustaja. Vaikka hänet tunnetaan historiankirjoituksen isänä, hän oli siis filosofi Solonin sukulaissielu. Kreikan sana istories merkitsi tutkimuksia, ei kuvausta menneisyydestä.

Herodius perusti kirjoituksensa omiin kokemuksiinsa ja havaintoihinsa, ja Ryszard Kapuscinski on siis oikeassa sanoessaan, että Herodius oli reportaasin isä. Kapuscinski ylistää kreikkalaista esikuvaansa lyhyessä esseessä; hän toteaa, että Herodiuksen opetus maanmiehilleen oli luonteeltaan eettinen. Kirjailijan matkakuvaukset opettivat kohtuullisuutta, toisen kunnioitusta, mittasuhteiden tajua – kertomusten päätavoite oli hillitä ja rajoittaa hybristä, ylimielisyyttä ja ylpeyttä.

Sana ”filosofia” käännetään yleensä viisauden rakkaudeksi. ”Sofia” merkitsee viisautta, sanan toinen juuri, philia, merkitsee ystävyyttä. Filosofia-sanan merkitys viittaa siis tietynlaiseen suhteeseen; se koskee suhdetta viisauteen, suhdetta totuuteen.

Kysytään, mikä erottaa filosofin ei-filosofista? Viisaus, tieto, järkevyys? Ei mikään näistä. Filosofia on suhde viisauteen, tietynlainen elämänvalinta, intohimo, ei oppi eikä oppien kokoelma. Filosofin erottaa ei-filosofista innostus, innostuksen aste, intohimoisuus.

Usein filosofia nähdään jonain elämälle vieraana. Mutta filosofian voi nähdä toisinkin, jonain elämälle hyödyllisenä, elämästä ja kokemuksista lähtevänä. Sen voi nähdä niin ja siitä voi tehdä jotain joka auttaa elämään.

Vaikuttaako filosofia? Onko sillä merkitystä? Ehkä vähemmän kuin jotkut filosofit toivovat... Mutta historiassa on esimerkkejä: Adam Smith, Karl Marx, Georg Wilhelm Friedrich Hegel (joka sanoi valtion olevan historiallisen kehityksen päämääränä ajatellen, että Preussin valtio oli kehityksen huippu ja päätepiste), Suomessa Hegelin seuraaja J.V. Snellman oli todellinen vaikuttaja.

Voimme ottaa toisenlaisia esimerkkejä, jotka puhuvat selvemmin filosofian roolista antidespotismina. Filosofialla oli jo alusta lähtien kriittinen tehtävä. Sen piti asettua mielivaltaisia vallanpitäjiä vastaan. Ajattelijat pyrkivät asettamaan vastakkainen filosofin totuuden ja vallan totuuden. Yksi tapa oli toimia lainlaatijana. Aikaisemmin mainittu Solon on kuuluisin esimerkki; hän oli tunnettu lainlaatija. Filosofit ovat toimineen myös vallanpitäjien arvostelijoina, joskus neuvonantajina niin kuin Seneca... Seneca toimi keisari Neron tuutorina ja neuvonantajana. Hän kirjoitti teoksen Lempeydestä yrittäen opastaa Neroa.

Onko filosofia hyödyllistä? Vaikka filosofia on vaikuttanut ja yrittänyt vaikuttaa, ei ole olemassa minkäänlaisia takeita filosofian hyödyllisyydestä. Sen sijaan voisi kuitenkin sanoa myös, että on mahdollista hyötyä filosofiasta. Sitä pitää vain käyttää. Siitä pitää tehdä elämänläheistä, elämänläheisempää tai niin kuin minä itse olen joskus sanonut: maallisempaa.

Näin päästään asiaan ja vaikeisiin, ehkä liian vaikeisiin kysymyksiin. Miten se tapahtuu että filosofiasta tulisi hyödyllistä? Miten me sitä käyttäisimme niin että se irrottaisi itsestään jotain, rikastuttaisi jotenkin elämäämme, auttaisi jotenkin?

On ehkä turha etsiä filosofiasta pelastusta, ainakaan siinä mielessä kuin yleensä ymmärrämme pelastuksen. Filosofia ei tee oloa erityisen mukavaksi, koska filosofoiminen on kysymistä. Se johtaa hämmennykseen.

Uskon, että espanjalainen filosofi Javier Murgueza on oikeassa puhuessaan hämmennyksen (perplejidad) merkityksestä ja arvosta. Hämmennys, neuvottomuus, on tietoisuutta järjen rajoista. Murguezan huomiot tuovat mieleen käsitteen ”aporia”. Kreikan sanan voisi kääntää neuvottomuudeksi. On sanottu, että kaikki vastuullisuus, poliittinen tai eettinen päätöksenteko, lähtee liikkeelle aporiasta. Jos päätös tai valinta ei syntyisi neuvottomuudesta, se olisi vain valmiin vastauksen soveltamista, vanhojen kaavojen seuraamista. Kyse ei olisi todellisesta päätöksestä; kone kulkisi ilman meitä.

Aporian ja hämmennyksen lähtökohtana voidaan välttää naurettava ylimielisyys. On hyväksyttävä hämmennys ja ajateltava hämmennyksestä käsin. Jos haluaa ajatella, täytyy olla valmis harjoittamaan itseään, muuttamaan itseään, kyseenalaistamaan asioita eikä vain esittämään väitteitä, joiden vielä joskus väitetään olevan lopullisia ratkaisuja.

Yksi tapa tehdä filosofiasta hyödyllistä, elämänläheisempää, on irrottaa se akateemisesta ympäristöstään, liiallisesta teoreettisuudesta. Jos filosofian tuo kahviloihin, ehkä se saavuttaa jotain alkuperäisestä elinvoimaisuudestaan, siitä viehätyksestä mikä sillä vielä oli Sokrateen aikana, kun vanha mietiskelijä kierteli Ateenan toreja ja katuja keskustelemassa ihmisten kanssa.

Mitä filosofia on? Se on ongelmien tekemistä. Jokin asia voi olla täysin hyväksytty ja itsestään selvänä pidetty, se voi aiheuttaa jopa vaikeuksia, mutta se ei ole ongelma ennen kuin siitä sitä tehdään. Ajatteleminen on problematisointia, sitä että otamme etäisyyttä asioihin, alamme nähdä asian ongelmana, kysymyksenä, ei jonain itsestään selvänä.

Muutamia epämietelmiä

Utelias ei tule koskaan perille. Hän kuuntelee toista ja eksyy harhailemaan, hylkää päämäärät.

Todellisuuden säröt näkee vain katsomalla todellisuuteen.

Sitten myöhemmin, kun olemme elossa, tunnelma on varmaan erilainen.

Kategoriat tehtailevat lukkoja.

Kaikki ei ole kaavaa: on pyhiä hulluja.

Kysymystä ei seuraa aina vastaus, ulkomaalaisuus aina.

On myöntäviä lauseita, jotka kieltävät elämän.

Tunnustukset eivät kannata. Niihin meidät liimataan kiinni.

Me olemme yhteisessä paikassa vain kysymyksen jälkeen ja vain vähän aikaa. Sitten menemme eri teitä.

Unelmoin päivästä, jolloin määritelmä murenee.

Ystävyys antaa ystävän outouden kasvaa.

Vastaus tulee olemaan vankilasi.

Etsimme kapinallista ääntä. Haluamme kuulla elämän omaa tietoa, tuntea harmonian joka rikottiin.

Vielä odotetaan pelastusta ja se naurattaa. Siihen tarvittaisiin kädet. Niitä meillä ei enää ole. On änkytetyt sanat.

Huolehdimme arvaamattomien mahdollisuuksien paikasta meidän ja kärsivän maailman välissä.

Kynnyksen yli, tuntemattomaan, menee vain intohimo.

Ajatus tarvitsee rytmiä; muuten se ei osaa hypähdellä.

Jos jossain on vielä jotain liikkuvaa, elävää, epälopullista, älkää sitä ilmiantako.

Kuka voi pelastaa? Me tiedämme jo jotain: hänen on ensin pelastettava itsensä.

Se on kauhea ja pitkä hetki, kun yleiset mielipiteet kaiverretaan ihmisen sisään.

Keveys on paras varustus.