Luovuus

Luovuus on vapautta suhteessa itseen, kykyä ja voimaa kysyä, mitä voisi itsestään tehdä.

Muutos, yllätys, kysymys

Asioille ja asioiden tilalle halutaan antaa lopullinen, kivettynyt, muuttumaton ja koskematon luonne. Tämä koskemattomuus täytyy hylätä ja rikkoa, jos haluamme palauttaa muuttuvuuden, mahdollisuuden muuttua. Kun haluamme elää mahdollisuutemme, se merkitsee, että meidän täytyy mennä uusiin paikkoihin, tuntemattomiin tilanteisiin, kokeilla uutta; meidän täytyy olla uteliaita, yllättää itsemme, löytää maailmasta yllätyksellisyys – todiste siitä että jotain tapahtuu, sillä yllätys on elävyyttä.

Tehdäkseni muutoksen mahdolliseksi, poistaakseni tilanteiden välttämättömyyden, maailman valheellisen lopullisuuden, yllättyäkseni, yllättääkseni itseni kysyn kysymyksiä, rakastan kysymyksiä. Kysyä on avata uusi, erilainen tila, mahdollisuus; kysyminen on uudelleen aloittamista. Vastaus on sulkemista, lukitsemista. Ángel Gabilondo sanoo, että pidämme monia asioita luonnollisina, välttämättöminä, lopullisina. Kaikki tämä ”realismin nimissä”. Olla konservatiivi, Gabilondo sanoo, merkitsee sitä, että kaventaa tilaa tai mahdollisuutta olla toisella tavalla. On laitettava liikkeeseen se mikä näyttää liikkumattomalta, hän sanoo.

Minua johdattavat siis nämä kolme arvoa: muutos, yllätys ja kysymys. Miksi nämä arvot? Jotta emme tukehtuisi liian ahtaisiin määritelmiin ja tulkintoihin. Meidän täytyy luoda tilaa, ja arkkitehdin tehtävä on luoda tila, jossa ihminen voi olla ilman määritelmää. On oltava melkein sankari voidakseen olla oma itsensä, siis vapauttaakseen omat mahdollisuutensa, muuttuakseen omalla tavallaan, omaan tahtiinsa. Tämä sankaruus ei ole syöksymistä kohti tulta, vaan työtä itsensä ja muiden kanssa: dialogia, askeesia, siis harjoitusta.

Mikä meitä siis auttaisi elämään näiden arvojen mukaan? Vaikka työ saattaa olla kovaa, siinä on silti omat hauskat ja nautinnollitset puolet. Olen nimittäin huomannut, että hautautuminen kirjastoihin ja sulkeutuminen omaan luolaan eivät ole ainoat vaihtoehdot. Nauru tekee työtä puolestamme. Naurulla, huumorilla ja komedialla on kyky rikkoa esteet, jotka pitävät asiat ja esineet etäisyyden päässä, koskemattomuuden suojaamina. Nauru on pelottomuutta, joka tuo maailman, esineet, asiat lähelle; se mahdollistaa niiden kääntelyn ja vapaan tutkimisen.

Mitä muutos, yllätys ja kysymys vaativat. Hiljaisuutta. Hiljaisuus on muutakin kuin vaikenemista, melun eliminoimista; se on kääntymistä itseen, huomion kiinnittämistä, siis suhteen luomista itseen. Muutos ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta, koska hiljaisuus on valmistautumista, valmentautumista. Yllätys ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta. Jokainen ihminen on mysteeri; jokainen sisältää määrittelemöttömän, ennalta-arvaamattoman puolen ja sitä pitää kunnioittaa hiljaisuudella, koska sanat, määritelmät, tappavat. Stanislav Jerzy Lec sanoi: “Selvänäkeminen on mustamaalaamista.” Lisäisin: Sanominen on kohtalokasta. Kysymys ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta, koska hiljaisuus merkitsee valmiiden vastausten, noiden päässä olevien meluisien äänien, vaikenemista. Vain hiljaisuus valmistelee kysymystä.

En rakenna hiljaisuuden uskontoa, en ihan, mutta jonkinlaista hiljaisuuden filosofiaa kyllä. Hiljaisuus voi olla epämukavaa, häiritsevää. On kuin hiljaisuus vaatisi meiltä vastauksia, mutta täytyy päästä eteenpäin, ymmärtää, ettei se vaadi vastausta, vaan hiljaisuutta, kykyä ja voimaa elää ilman vastausta.

Muutos, yllätys ja kysymys ovat siis johtotähdet, arvot jotka tekevät elämän elämisen arvoiseksi minulle. Ei välttämättä kaikille. Voi myös kysyä, mistä muutoksesta puhun. On helppoa todeta, että on epämiellyttäviä yllätyksiä. Epäilemättä on tyhmiä kysymyksiä, huonosti asetettuja kysymyksiä... Minunkin kysymykseni voisi olla. Mutta ikävät asiat, kärsimyskään, ei ole vasta-argumentti. Muutos, yllätys ja kysymys ovat elämää, elämän elävyyttä. Tarkoitus on oppia elämän iloa. Se merkitsee sitä, että elämästä tehdään voitokasta. Se voittaa kärsimyksen. En voi muuttaa kaikkea, mutta voin kysyä, mitä voin muuttaa ja millä tavalla. Voin kysyä, millaisen yllätyksen, uutuuden, voisin tuoda elämään.

Missä yllätykset tapahtuvat? Kohtaamisissa. Kun kohtaamme jotain tai jonkun. ”Kohtaaminen on tapahtuma, odottamaton, yllätys”, sanoo Jean Luc Nancy kirjoituksessaan Tapahtuman yllätys.

Kohtaaminen ei ole hyvä tai huono a priori. Eikä ole keinoa tietää etukäteen. Miten siis varmistaa, että yllätykset hyviä? Ei ole reseptiä eikä metodia... Kun kohtaamme jotain, joudumme valitsemaan, myös meissä itsessämme. Silloin kun kohtaamme ikävää, meidän täytyy silti minimoida ikävän vaikutus. Siinä kaikki.

Mistä siis haluan keskustella? Näistä ja muista arvoista... Mutta ennen kaikkea odottamattoman ilmaantumisesta, sen tärkeydestä. Voisi kysyä, pirut mielessä: Kuka ei tahdo, että odottamaton ilmaantuu?

Mitä merkitsee rakastaminen?

Kun kysymme kysymyksiä rakkaudesta, on todettava, että se on jotain muuta kuin ennen. Rakkaus on muuttunut viime vuosina. Avioliitto ei ole enää välttämätön eikä se ole enää taloudellinen järjestely; se toteutuu tai ainakin siinä on mukana jotain joka pakenee markkinavoimia. Jotkut ajattelijat ja sosiologit ovat puhuneet rakkauden kaaoksesta. Yhä individualistisemi maailma, suurempi romanttisen rakkauden kaipuu ja arvostus.

Mitä merkitsee rakastaminen? Kysymys on muotoiltu näin, jotta emme heti alkuun sekoittuisi siihen, että yritämme määritellä rakkauden, joka on aina monimuotoista ja vaihtelevan laatuista. Kun kysyn, mitä merkitsee rakastaminen, kysyn, mitä tapahtuu, kun rakastan. Eikä tämä merkitse vain sitä, että toteaisin joitakin fysiologisia reaktioita, muutoksia, punastumisia tai sydämen lyöntitiheyden nousun.

Rakastaminen merkitse menemistä toista kohti, suhtautumista toiseen, usein hyvinkin intensiivisen tapahtuman syntymistä ihmisten välillä. Se merkitsee sitä, etten suhtaudu enää samalla tavalla; minä muutun, en ole enää sama.

Ajattelijat varsin varovaisia puhuessaan rakkaudesta. Se ei ikään kuin ole vakava aihe. Niin kuin Roland Barthes sanoo: kaikki käyttävät sanaa rakkaus ja se on kaikissa lauluissa (Barthes itse kirjoitti kirjan Rakastuneen puheen katkelmia). Aihetta ja sanaa varotaan, mutta silti se vetää puoleensa.

Emmanuel Levinasilla on jossain kaunis katkelma, jonka olen kirjoittanut muistiinpanoihini vuosia sitten. En edes muista mistä katkelma on. Mutta se on sellaisenaan mestariteos, pieni runo. Levinas, joka puhuu aina toisesta, toiseudesta, sanoo, että eros on suhde mysteeriin, tulevaan. Myös rakkauden kohde muuttuu, pakenee määrittelyä, pakenee tiedollista haltuunottoa, ja eros, hyväily, on harhailua, ei-tietämistä, aktiivisen suhteen luomista tähän aina tulevaan, ei pysyvään.

Ehkä tästä pääsee kurkistamaan johonkin, katsomaan, jopa ajattelemaan sitä, mitä olisi todellinen rakkaus. Todellista rakkautta ei voisi määritellä ilman, että määrittelemisimme sen erityisenä suhtautumisena siihen, että rakkauden kohde pakenee. Monta kertaa rakkauteen liittyy omistaminen, omistamisen halu, halu kontrolloida. Mutta onko se todellista rakkautta? Eikö tämän kurkistuksen jälkeen pitäisi sanoa, että todellinen rakkaus sallii toisen muuttua, paeta, tulla joksikin muuksi.

Mutta näin rakastaminen merkitsisi vain sallimista, sitä että antaa toisen lentää. Se on enemmänkin: se on inspiroimista, pyrkimystä antaa toiselle voimia lentää.

Tätä kautta pääsen taas eteenpäin. Mitä merkitsee rakastaminen? Inspiroimista, sitä että opimme inspiroimaan eli se ei ole sitä, että itse on inspiroitunut; se ei ole pelkästään sitä.

Brasilialainen kirjailija Clarice Lispector oli ”filosofinen” kirjailija: kirjailija, jonka tekstit ovat jonkinlaista omaperäistä meditaatiota, proosarunoa, joka ei tyydy todellisuuden kuvaukseen sanan perinteisessä merkityksessä, vaan hetken tavoittamisee. Jotain tällaista. Ei filosofinen kirjailija siinä merkityksessä, että hän ottaisi jonkun filosofisen teesin, jota sitten lähtee kuvittamaan. Hänellä rakkaus keskeinen teema, mutta ei vain juonenkulussa tärkeä, vaan nimenomaan kysymyksensä, joka muotoutuu samantapaisesti kuin mikä tänään on otettu lähtökohdaksi.

Lähtökohta on Lispectorin lyhyt teksti, jonka espanjankielinen versio on nimeltään La venganza y penosa reconciliacion. Tarinan, tekstin, kertoja kertoo kävelevänsä kadulla erikoisessa keskittyneessä tilassa. Ensin luulee olevansa hajamielinen, harhaileva, mutta huomaakin, että on keskittynyt ilman ponnistusta ja toteaa olevansa vapaa. Tämä tunne johtaa äkkiä näkemään asiat toisin. Ja tämä taas kokemaan äkillisen hellyyden seurauksena oudon tunteen niin kuin hän olisi Jumalan – tai maailman – äiti. Tämä rakkaus ei ole tavallista juhlallista rakkautta jumalaa kohtaan, vaan äidillistä, hellää tunnetta. Tunne on todellinen visio, mystinen kokemus, mutta tarina jatkuu: kertoja melkein astuu kuolleen hiiren päälle. Kertoja kokee hiiren ”lähetetyksi”, ikään kuin merkiksi, muistutukseksi. Hän on suuttunut tai ainakin hämmentynyt. Kontrasti aikaisempaa on niin suuri. Kohtuuton teko, varsinkin koska kertoja kyllä tietää ja muistaa, että maailma on lihallinen. Kertoja päättää kostaa. Miten kostaa jumalalle? Hän päättää kertoa siitä mitä jumala teki.

Minua ei nyt kiinnosta lopputulos, ja teksti jää monelta osin avoimeksi. Mutta tässä tulee monta asiaa, jota tavalliset filosofiset pohdinnat eivät tavoita. Ensinnäkin se, että rakkautta on monenlaista. Voi olla sellaisia rakkauden muotoja ja lajeja, joilla ei ole nimeä. Ja joita ei olla vielä keksitty. Kiehtova ajatus minusta. Kiehtovaa elää maailmassa, jossa on vielä jotain ennennäkemätöntä. Sitten hiiri! Monta kertaa eteemme tulee tuollainen hiiri. Ihmeellisin hetki tuhoutuu. Rakkaus tuhoutuu. Meidät kiskaistaan johonkin muuhun. Ja kuinka monesti reagoimme niin kuin kertoja/Lispector? Haluamme kostaa. Mikä kuvio ja mikä tästä avautuu eteemme? Mitä voisimme oppia?

Katkelma: ”... pelkästään koska olin tuntenut hellyyttä, luulin rakastamisen olevan helppoa. Siksi etten halunnut juhlallista rakkautta ymmärtämättä että juhlallisuus ritualisoi ymmärtämättömyyden ja muuttaa sen uhriksi.”

Lispectorin kertoja oppii jotain; hän suhteellistaa oman lähtökohtansa, tekee jonkinlaista sovintoa sekä itsensä että jumalan kanssa. Miten hyvin hän onnistuu? En tiedä. Tässä katkelmassa on olennaista se, että ihminen tajuaa, ettei rakastaminen ole välttämättä helppoa ja toisenlaistakin rakkautta voi ymmärtää.

Oppia inspiroimaan! Mikä tehtävä! Täytyy oppia rakastamaan. Mitä se vaatii? Millaista työtä minun on tehtävä, jotta olisin toisen ja vielä tarkemmin ”meidän rakkautemme” arvoinen? Millaisia asioita minun täytyy harjoitella? Jotain muutakin kuin tekniikkaa. Ainakin mitä sillä yleensä tarkoitetaan. Onko tällainen inspirioiva rakkaus välttämättä romanttinen, sellainen joka yleensä ymmärretään romanttiseksi?

Essee oppimisen mallina

Essee – akateeminen tai tieteellinen essee, myös vapaampi, kirjallisempi kirjoitus – on ollut filosofian ilmaisumuoto jo ennen esseen virallista keksimistä. Senecan kirjoitukset – sekä kirjeet että tekstit, joita sanottiin dialogeiksi – ovat esseitä. Sana ”essay” tarkoittaa koetta; se viittaa kokeiluun, testaamiseen. Voi sanoa, että esseen kokeellinen ja vapaa luonne tekee siitä enemmän kuin kirjallisuuden lajin: se on tapa ajatella ja oppia. Essee ei yritä sanoa kaikkea eikä etsiä lopullista vastausta. Siinä on keskeneräisyyden ja luonnostelevan kauneutta. Essee on seikkailu, joka säilyttää oman seikkailuluonteensa ja elämän yllätyksellisyyden.

Uskallan sanoa, että essee on tai voi olla oppimisen malli. Tarkoitan, että me opimme niin kuin kirjoittaisimme esseetä: kokeilemme, luonnostelemme, hyppäämme toiseen asiaan, palaamme takaisin, käytämme vapauttamme ja harjoittelemme vapauden käyttöä.

Olisi mielenkiintoista tutkia esseen historiaa. Sen syntyhistoria on yhtäaikaista romaanin kanssa. Oikea maaperä lannoittui sellaisessa maailmassa, missä vanhoihin malleihin ja auktoriteetteihin alettiin suhtautumaan epäilevästi, kyseenalaistaen. Olisi myös mielenkiintoista ottaa erilaisia esimerkkejä filosofien ja muiden ajattelijoiden esseistä, todistella tämän hengeltään vapaan lajin voimasta. Tänään esimerkkini on monille tuntematon ja argentiinalainen...

Argentiinalainen filosofi Mónica B. Cragnolini kirjoittaa eräässä esseessään itävaltalaisen Robert Musilin romaanista Mies vailla ominaisuuksia ja Nietzschen ajattelusta verraten Musilin ”esseismiä” ja ideaa esseestä muotona ja elämisen tapana Nietzschen perspekstivismiin. Musilin romaani on rakkaukertomus, jossa rakkaus on voima, joka säilyttää tientynlaisen jänniteisen suhteen. Suhteen jännitteen ansiosta rakkaus ei muutu toisen omimiseksi, omistamiseksi. Suhde muuttuu tyhjentymättömäksi, ja tyhjentymättömyys estää muuttumasta toisen omaisuudeksi.

Cragnolinin mukaan erotismi on tätä jännitteisyyttä ja se on sukua Musilin esseismille ja myös Nietzschen perspektivismille. Perspektivismi tarkoittaa ajatusta, että maailmaa ei ymmärretä tai tunneta sellaisenaan, vaan aina jostain näkökulmasta käsin. Aina on olemassa useita mahdollisia näkökulmia, ja yksi ajatuksen seurauksista on pyrkimys lisätä näkökulmia, katsoa asioita monesta näkökulmasta.

Cragnolini kirjoittaa: ”... esseistis-perpsektivistisen ajattelun tyhjentymättömyys suhteutuu erotismiin, tuohon jännitteisen voimaan joka rakastaa takoa erilaisia hahmoja ilman että pysähtyisi lopulliseen muotoon...” Argentiinalainen ajattelija jatkaa tiivistäen näkemyksensä näin: ”Essee niin kuin jännite on eroottinen voima, joka pakenee omimista joka käyttää loppuun ja muumioi.”

Essee on voima, se on voima joka taistelee muumioimista vastaan. Sanon, että essee, esseismi on oppimisen malli, mutta se voi olla enemmänkin: sen energia.

Cragnolini on esimerkkini monesta syystä... Hänen tekemänsä huomiot avaavat monenlaisia mielenkiintoisia näkökulmia. Essee liittyy kiinteästi perspektivismiin, tietynlaiseen, hyvin uudenaikaiseen tieto-opilliseen ajatteluun. Essee liittyy myös erotiikkaan. Mutta Cragnolini tuntuu sanovan enemmänkin: Hän sanoo oppimisen, tietämisen, uteliaisuuden liittyvän erotiikkaan, rakkauteen. Voimme kysyä myös, eikö rakkaudessa ole myös oppimista...

Lisäksi essee, ei-muumioivan rakkauden sukulainen, näyttäytyy melkein elämisen taitona, melkein mallina, esimerkkinä sellaisesta jaloudesta tai hyveellisyydestä, joka ei toista omi tai omista. Se myös säilyttää meidän oman vapautemme; sen ansiosta meitä ei omisteta.

Kyllä: essee on oppimisen malli. Tarkoitan, että meidän pitää olla enemmän esseistejä, kokeilijoita. Kokeilemme kepillä jäätä. Kokeilemme koetinkivellä metallia. Kokeilemme uusia asioita ja siten, vähitellen, opimme uusia asioita, laajennamme itseämme, menemme uusiin paikkoihin.

Haluaisin keskustella kokeilemisesta, oppimisesta, elämisen taidosta, erotiikasta, erotiikasta oppimisena... Saatte itse valita.

Ajatteleminen, tunteminen ja elämäkerta

Ajatukset ja tunteet eivät ole vastakkaisia ja vielä tarkemmin sanottuna ne eivät ole erillisiä; ne eivät synny erillisinä. Ei ole mitään ”järkeä”, joka voisi hallita tunteita tai intohimoja. Tunteet, intohimot, affektit käyttävät järkeä – niillä on joskus oma järki, oma logiikka. Ajatukset syntyvät intohimojen keskinäisestä sodasta. Mutta silti, oireellisesti, ajatus ja tunne erotetaan toisistaan. Ne pidetään erillisinä. On keksitty kaksi sanaa – ajatus ja tunne – vaikka pitäisi puhua ajatustunteesta tai tunneajatuksesta.

Tämä fiktio ja tahto erottaa johtaa siihen, että ihmiset kokevat ne erillisinä, jopa vihollisina. Puhutaan jopa sydämen ja pään ristiriidasta.

Kun ajattelemme teoreettisesti, abstraktisti, se ei todellakaan ole tuntemista. Mutta ajatteleminen voi olla muuta. Joskus ajattelija uskoo siihen mitä sanoo. Silloin ihminen ei vain ajattele ajatuksia, vaan tuntee ne. Ajattelijan sanat eivät ole enää abstraktioita, kylmiä laskelmia. Ajatukset ja elämä palaavat yhteen.

Olen halunnut sanoa kaiken tämän johdattaakseni eräänlaisen metodologiseen huomautukseen. Kun luemme jotain filosofista teosta, kun kuuntelemme jotain ajattelijaa, meidän on syytä kysyä: Kuka sanoo, kuka puhuu, kuka ajattelee? Ymmärtääksemme ajattelijaa pyrimme näkemään tai kuulemaan, mikä on ajattelijan ongelma. Ymmärtämistä ja arvioimista auttaa ei niinkään empatia, vaan yritys nähdä teos elämäkerrallisena, ”sielun elämäkertana” niin kuin sanoo Leslie Paul Thiele.

Otan esimerkin (itselleni läheisen ja tutun). Michel Foucault sanoi, että hänen teoksensa ovat ”fragmentteja hänen elämäkerrastaan”. Väite voi tuntua jopa yllättävältä. Foucault´n teokset ovat historian kirjoja: niissä puhutaan vankilan historiasta, psykiatrian syntymisestä, ihmistieteiden kehittymisestä ja muusta vastaavasta, ei tekijän elämästä tai edes hänen oman aikansa kokemuksista. Silti ne ovat syntyneet tekijän omista kokemuksista, siitä mitä hän on nähnyt ja se on tarkoitettu puhumaan omalle ajallensa, olemaan ajankohtaisia.

Esimerkiksi Hulluuden historian taustalla on se, että Foucault oli koulutukseltaan paitsi filosofi myös psykologi ja hän työskenteli mielisairaalassa liikkuen potilaiden ja henkilökunnan kanssa ilman täsmällistä roolia. Hän alkoi esittämään outoja kysymyksiä hulluuden ja järjen välisistä suhteista. Voidaan ajatella, että tähän vaikutti myös Foucault´n oma ”hulluus”; hän oli tunnetusti kärsinyt mielenterveydellisistä ongelmista opiskeluaikoina, tehnyt myös pari itsemurhayritystä. –70-luvulla Foucault perusti ryhmän, jonka tarkoitus oli informoida vankilassa olevien tilanteesta ja heidän kokemuksistaan, asettaa kysymyksiä vankilasta. Nämä kokemukset johtivat hänet tutkimaan vankilalaitosta, sen tapaa järjestää tilaa sellaiseksi, että ihmistä on helppo valvoa ja kontrolloida. Näin syntyi Tarkailla ja rangaista.

Näiden kirjojen tarkoitus ei ollut olla pelkästään oppineita esityksiä, akateemisia historiallisia tulkintoja; ne tahtoivat mahdollistaa kokemuksen, jonka jälkeen emme osaa enää ajatella samalla tavalla. Foucault ei halunnut vaikuttaa mielipiteisiin, synnyttää mielipidevaikutuksia, vaan tietovaikutuksia, mutta näihin tietovaikutuksiin sisältyy voimakkaita tunteita.

Idea on tämä: Kun joku sanoo jotain, ilmaisee ajatuksensa, voimme lukea sitä merkkinä tai oireena hänen intohimojensa järjestyksestä, hänessä vaikuttavista voimista ja niiden järjestyksestä. Mikä tahansa ilmaus tai ajatus ilmaisee ihmisen ”olemisen tavan” (hänen ”moduksen” tai hänen ”ethoksen”). Oletetaan, että joku sanoo: ”Se on sinun syytäsi, että...” Nietzsche tekisi tästä heti diagnoosin, että sanoja on kaunainen, siis kielteinen, elämään vihamielisesti suhtautuva. Jotkut ilmaisut ja ajatukset ovat mahdollisia vain ja ainoastaan kaunaisille. Tätä diagnoosia voi soveltaa myös filosofeihin. Mitä voimme sanoa sellaisesta ajattelijasta, joka sanoo: ”Meillä ei ole enää jäljellä mitään aloittamisen mahdollisuutta.” (George Steiner)

Jos ajatus ja tunne muodostavat yhteisen komposition, yhdistelmän, yhden kimpun, joudumme muuttamaan ”taktiikkaa”. Jos ja kun haluamme ajatella uudestaan, toisin, toisella tavalla, meidän täytyy oppia myös tuntemaan toisella tavalla...

En halua sanoa enempää, arvioida tämän jo aikaisemmin tehdyn (muiden tekemän) huomion latautuneisuutta, sen koko painoarvoa, sen kaikkia seurauksia. Varsinkin koska en halua hämmentää kenenkään mieliä, vaan keskustella. Mitä merkitsee tunteminen, mitä ajatteleminen? Miten tässä esitetyt huomiot auttaisivat tekemään arvioita maailmasta, ajattelijoista, asioiden sanojista? Miten voisimme oppia tuntemaan toisin? Millä tavalla toisin meidän pitäisi oppia tuntemaan?

Torstain ryhmän paikka

Torstain filosofiakahvilaryhmä ei enää kokoonnu Confortel-hotellin kahvilassa, vaan Los Bolichesin kaupungintalon (sama rakennus kuin läheinen kauppahalli) kahvilassa. Sisäänkäynti ovesta, jossa mainostetaan mm. tanssisalia (sala de baile). Portaat ylös ja sieltä se löytyy!

Aika on sama eli 10.30.