1.Filosofi-lääkäri ja iloinen lääkäri
2.Merkit, kysymykset, ympäristö
3.Pinnallinen omistaminen
4. Nihilismi
5.Häpeä: materia ja energia
6.Unohtamisen taito
7.Pastoriaalinen valta, identiteetti ja henkinen ohjaus
8.Miten lukea filosofeja?
9.Pahuus
10.Pluralismi
11.Dostojevski ja kosnost
12. Filosofia ja oikeudelliset käytännöt
13.Ilman kohtaloa
14.Luonto, ihminen, taide
15.Hedelmällinen itsetutkiskelu
16.Serenitas eli mielenrauha
torstai 17. joulukuuta 2009
Kuka pelkää Virginia Woolfia?
Virginia Woolf oli yksi viime vuosisadan suurimmista kirjailijoista. Hän oli loistava romaanikirjailija ja romaanimuodon uudistaja, mutta myös älykäs esseisti, joissa hän osoittautuu ajattelijaksi, hetkittäin jopa filosofiseksi ajattelijaksi.
Otsikkoni viittaa tietenkin Edward Albeen samannimiseen näytelmään, mutta en puhu tänään avioliiton kauhuista (mistä tietenkin pitäisi joskus puhua). Kysymykseni on suora ja ilman minkäänlaista ansaa; kysyn todellakin: Kuka pelkää Virginia Woolfia?
Woolf julkaisi vuonna 1938 teoksen Three Guineas, joka kehittelee eteenpäin monia aikaisemmin A Room of Ones Own –esseessä esiin tulleita kysymyksiä. Samat luonteeltaan eettiset ja poliittiset kysymykset ovat esillä myös –30-luvun päiväirjoissa. Tilanne, jossa Woolf kirjoittaa, on pahempi kuin aikaisemmin. Sota ja fasismi uhkaavat. Woolf kysyy, haluaa tietää, miten voitaisiin estää sota. Sitä hän ei onnistunut välttämään, mutta se ei tee kirjoituksista välttämättä ”epäonnistuneita”.
Minä en ole edes kovin hyvin perehtynyt näihin teksteihin. Niissä on paljon kiehtovaa. Minua kiinnostaa erityisesti ajatus ”ulkopuolisuudesta”, jota Woolf kehittelee. Outsider on Woolfille melkein sama kuin ”free soul”, vapaa sielu. Olla ulkopuolinen, vapaa sielu, on Woolfin päämäärä. Ulkopuolisuus mahdollistaa, että voi käyttää mielikuvitustaan omalla tavallaan, välittämättä yhteiskunnan rooleista ja normeista. Stephen M.Barber on kirjoittanut aiheesta mielenkiintoisen artikkelin Exit Woolf. Kirjoittajan mielestä Woolf tekee diagnoosia yhteiskunnasta ja kulttuurista eristäen oireita, jotka kertovat ihmisten sidonnaisuudesta, pelosta, katkeruudesta, älyllisestä orjuudesta.
Kuka pelkää Woolfia? Kirja, joka julkaistiin 1938, herättää yhä vimmaisia näkemyksiä. Törmäsin sattumalta kirjoitukseen, joka hyökkää väkivaltaisesti Woolfin näkemyksiä vastaan. En olisi lukenut artikkelia loppuun, jos minua ei olisi kiinnostanut tutkia, miksi tämä vanha kirja herättää niin paljon vihaa ja poleemisia kannanottoja. Arvostelija tarttuu kaikkiin kohtiin, jossa perhe, isänmaa, avioliitto, Englanti ja uskollisuus näitä instituutiota kohtaan asetetaan kyseenalaiseksi. Kuka pelkää Virginia Woolfia? Kaikki, jotka pelkäävät kyseenalaistajaa.
Nyt voin kysyä saman kysymyksen tarkoittaen muitakin kuin Woolfia, viitaten äänekkäisiin tai hiljaisiin tai hiljennettyihin puhujiin ja kirjoittajiin, jotka ovat esittäneet kysymyksiä. Kuka pelkää Virginia Woolfia? Missä on Virginia Woolf?
Minua kiinnostaisi laajentaa näkökulmaa, pohtia myös, mikä on tai voi olla intellektuellin, ajattelijan paikka tässä maailmassa. Mikä paikka ja asema hänelle annetaan? Miten häntä hyväksikäytetään?
Vielä enemmän minua kiinnostaa kysymys ajattelijan ulkopuolisuudesta... Miten tärkeää meille onkin kuulua johonkin, olla jossakin sisällä, ajattelijan täytyy irtaantua vähän, yrittää ulos, ulkopuolelle. Ulkopuolella ei ole vain enemmän vapautta valita, vaan avarampi maisema, enemmän tilaa liikkua.
Otsikkoni viittaa tietenkin Edward Albeen samannimiseen näytelmään, mutta en puhu tänään avioliiton kauhuista (mistä tietenkin pitäisi joskus puhua). Kysymykseni on suora ja ilman minkäänlaista ansaa; kysyn todellakin: Kuka pelkää Virginia Woolfia?
Woolf julkaisi vuonna 1938 teoksen Three Guineas, joka kehittelee eteenpäin monia aikaisemmin A Room of Ones Own –esseessä esiin tulleita kysymyksiä. Samat luonteeltaan eettiset ja poliittiset kysymykset ovat esillä myös –30-luvun päiväirjoissa. Tilanne, jossa Woolf kirjoittaa, on pahempi kuin aikaisemmin. Sota ja fasismi uhkaavat. Woolf kysyy, haluaa tietää, miten voitaisiin estää sota. Sitä hän ei onnistunut välttämään, mutta se ei tee kirjoituksista välttämättä ”epäonnistuneita”.
Minä en ole edes kovin hyvin perehtynyt näihin teksteihin. Niissä on paljon kiehtovaa. Minua kiinnostaa erityisesti ajatus ”ulkopuolisuudesta”, jota Woolf kehittelee. Outsider on Woolfille melkein sama kuin ”free soul”, vapaa sielu. Olla ulkopuolinen, vapaa sielu, on Woolfin päämäärä. Ulkopuolisuus mahdollistaa, että voi käyttää mielikuvitustaan omalla tavallaan, välittämättä yhteiskunnan rooleista ja normeista. Stephen M.Barber on kirjoittanut aiheesta mielenkiintoisen artikkelin Exit Woolf. Kirjoittajan mielestä Woolf tekee diagnoosia yhteiskunnasta ja kulttuurista eristäen oireita, jotka kertovat ihmisten sidonnaisuudesta, pelosta, katkeruudesta, älyllisestä orjuudesta.
Kuka pelkää Woolfia? Kirja, joka julkaistiin 1938, herättää yhä vimmaisia näkemyksiä. Törmäsin sattumalta kirjoitukseen, joka hyökkää väkivaltaisesti Woolfin näkemyksiä vastaan. En olisi lukenut artikkelia loppuun, jos minua ei olisi kiinnostanut tutkia, miksi tämä vanha kirja herättää niin paljon vihaa ja poleemisia kannanottoja. Arvostelija tarttuu kaikkiin kohtiin, jossa perhe, isänmaa, avioliitto, Englanti ja uskollisuus näitä instituutiota kohtaan asetetaan kyseenalaiseksi. Kuka pelkää Virginia Woolfia? Kaikki, jotka pelkäävät kyseenalaistajaa.
Nyt voin kysyä saman kysymyksen tarkoittaen muitakin kuin Woolfia, viitaten äänekkäisiin tai hiljaisiin tai hiljennettyihin puhujiin ja kirjoittajiin, jotka ovat esittäneet kysymyksiä. Kuka pelkää Virginia Woolfia? Missä on Virginia Woolf?
Minua kiinnostaisi laajentaa näkökulmaa, pohtia myös, mikä on tai voi olla intellektuellin, ajattelijan paikka tässä maailmassa. Mikä paikka ja asema hänelle annetaan? Miten häntä hyväksikäytetään?
Vielä enemmän minua kiinnostaa kysymys ajattelijan ulkopuolisuudesta... Miten tärkeää meille onkin kuulua johonkin, olla jossakin sisällä, ajattelijan täytyy irtaantua vähän, yrittää ulos, ulkopuolelle. Ulkopuolella ei ole vain enemmän vapautta valita, vaan avarampi maisema, enemmän tilaa liikkua.
tiistai 15. joulukuuta 2009
Ei enää ajattelua
Jotkut tilanteet ja tarkemmin sanottuna jotkut voimat noissa tilanteissa tekevät meidät aseettomiksi. Muistot eivätkä tavat anna meille vastauksia. Me emme tiedä miten toimia ja mitä ajatella. Henri Michaux viittasi tällaisiin kokemuksiin ja mahdollisuuteemme ”löytää itsemme” todeten, että meitä ei auta metafyysikkojen korrekti ajattelu, vaan ennakkoaavistukset, unet, ekstaasi ja tuska, se ettemme enää osaa ajatella.
Kun emme enää osaa ajatella, kun menemme sellaiselle alueelle, missä ei ole enää ajattelua, vaan tuskaa, ekstaasia, aavistuksia, me olemme menossa jonnekin muualle, uuteen paikkaan. Minua kiinnostaa filosofiassa elämäntapana juuri tämä meneminen. Se voi olla vaikeaa, koska se edellyttää luopumista turvallisesta satamasta, hienoista ajatuksista ja hyvistä neuvoista. Filosofiaan liittyy tällainen paradoksi, jota ei haluta kohdata: ajattelua syntyy siellä, missä se on muuttunut mahdottomaksi tai ainakin epäortodoksiseksi.
Me tulemme yllätetyiksi, alamme ihmetellä. Vasta sitten ajattelemme. Vasta sitten ajattelu alkaa olla muutakin kuin metafyysikkojen korrektia ajattelua, abstraktia pohdintaa... Mutta minua kiinnostaa nyt tämä piste, jossa emme osaa enää ajatella eikä se mitä teemme ole enää ajattelua. Mitä tämä tarkoittaa? Mitä meille tapahtuu?
Gilles Deleuze puhui ajattelun kuvasta ja sen muuttumisesta. Perinteisen – mm. Aristoteleen tai Kantin – ajattelu perustuu ajattelun kuvaan, jonka mukaan ajattelu on ongelmatonta, systemaattista ja metodista laskentaa. Deleuze ajatteli, että tämä ajattelun kuva on rikottava, paljastettava aitoon ajatteluun liittyvä väkivaltaisuus: väkivaltaisessa kohtaamisessa todellisuuden kanssa meidän vakiintuneet kategoriat särkyvät.
Ajattelun kuva on ennakko-oletuksia ja –edellytyksiä, sellaisia kategorioita kuin identiteetti tai sellaisia käsitteitä kuin ”terve järki” tai ”hyvä tahto”, usko vastakkaisuuksiin jne. Mutta voiko olla ajattelua ilman ajattelun kuvaa, esifilosofista tasoa? Deleuze ilmeisesti halusi ensin luoda ajattelua ilman ajattelun kuvaa, alkoi sitten ajatella, että kuvaa pitää muuttaa... Millaiseksi hän halusi sitä muuttaa? Sellaiseksi, että ajattelu tavoittaa asioiden ja identiteettien epävakauden...
Takertumatta enempää tähän, voimme sanoa käyttäen tätä käsitettä, että tuossa kriisissä, missä emme enää ajattele, meidän ajattelun kuva murtuu. Nimenomaan siksi se on niin hyödyllinen kriisi. En voi toivoa vetäväni teitä tällaiseen kriisiin, mutta tämä tekee ymmärrettävämmäksi, miksi ajattelen kokemuksen käsitteen olevan merkityksellinen. Tarkoitan transformaatiokokemusta, kokemusta, jonka jälkeen emme ole enää samoja. Kokemuksen käsitteen kautta pääsen hahmottamaan ehkä toisenlaista ajattelun kuvaa. Sellaista jossa elämä ja ajattelu käyvät enemmän käsi kädessä.
Ilmaisen siis lopuksi oman lähtökohtani. Ihmettely, yllätys, on ajatuksen liikkeellepanija, mutta se on myös intohimo, joka yhdistää elämän ja ajattelun. Kaunista on vain tämä yhteys, side, harmonia joka syntyy.
Lopetan René Charin sanoihin (viittasin Chariin jo syksyn ensimmäisellä kerralla): ”Vapaus suojelee hiljaisuutta, sanaa ja rakkautta. Kun ne himmentyvät, vapaus sytyttää ne uudelleen eikä koskaan niitä likaa.”
Mitä teille tulee mieleen? Millaiset kokemukset ovat jotain särkeneet ja samalla jotain luoneet? Mihin suuntaan pitäisi mennä?
Kun emme enää osaa ajatella, kun menemme sellaiselle alueelle, missä ei ole enää ajattelua, vaan tuskaa, ekstaasia, aavistuksia, me olemme menossa jonnekin muualle, uuteen paikkaan. Minua kiinnostaa filosofiassa elämäntapana juuri tämä meneminen. Se voi olla vaikeaa, koska se edellyttää luopumista turvallisesta satamasta, hienoista ajatuksista ja hyvistä neuvoista. Filosofiaan liittyy tällainen paradoksi, jota ei haluta kohdata: ajattelua syntyy siellä, missä se on muuttunut mahdottomaksi tai ainakin epäortodoksiseksi.
Me tulemme yllätetyiksi, alamme ihmetellä. Vasta sitten ajattelemme. Vasta sitten ajattelu alkaa olla muutakin kuin metafyysikkojen korrektia ajattelua, abstraktia pohdintaa... Mutta minua kiinnostaa nyt tämä piste, jossa emme osaa enää ajatella eikä se mitä teemme ole enää ajattelua. Mitä tämä tarkoittaa? Mitä meille tapahtuu?
Gilles Deleuze puhui ajattelun kuvasta ja sen muuttumisesta. Perinteisen – mm. Aristoteleen tai Kantin – ajattelu perustuu ajattelun kuvaan, jonka mukaan ajattelu on ongelmatonta, systemaattista ja metodista laskentaa. Deleuze ajatteli, että tämä ajattelun kuva on rikottava, paljastettava aitoon ajatteluun liittyvä väkivaltaisuus: väkivaltaisessa kohtaamisessa todellisuuden kanssa meidän vakiintuneet kategoriat särkyvät.
Ajattelun kuva on ennakko-oletuksia ja –edellytyksiä, sellaisia kategorioita kuin identiteetti tai sellaisia käsitteitä kuin ”terve järki” tai ”hyvä tahto”, usko vastakkaisuuksiin jne. Mutta voiko olla ajattelua ilman ajattelun kuvaa, esifilosofista tasoa? Deleuze ilmeisesti halusi ensin luoda ajattelua ilman ajattelun kuvaa, alkoi sitten ajatella, että kuvaa pitää muuttaa... Millaiseksi hän halusi sitä muuttaa? Sellaiseksi, että ajattelu tavoittaa asioiden ja identiteettien epävakauden...
Takertumatta enempää tähän, voimme sanoa käyttäen tätä käsitettä, että tuossa kriisissä, missä emme enää ajattele, meidän ajattelun kuva murtuu. Nimenomaan siksi se on niin hyödyllinen kriisi. En voi toivoa vetäväni teitä tällaiseen kriisiin, mutta tämä tekee ymmärrettävämmäksi, miksi ajattelen kokemuksen käsitteen olevan merkityksellinen. Tarkoitan transformaatiokokemusta, kokemusta, jonka jälkeen emme ole enää samoja. Kokemuksen käsitteen kautta pääsen hahmottamaan ehkä toisenlaista ajattelun kuvaa. Sellaista jossa elämä ja ajattelu käyvät enemmän käsi kädessä.
Ilmaisen siis lopuksi oman lähtökohtani. Ihmettely, yllätys, on ajatuksen liikkeellepanija, mutta se on myös intohimo, joka yhdistää elämän ja ajattelun. Kaunista on vain tämä yhteys, side, harmonia joka syntyy.
Lopetan René Charin sanoihin (viittasin Chariin jo syksyn ensimmäisellä kerralla): ”Vapaus suojelee hiljaisuutta, sanaa ja rakkautta. Kun ne himmentyvät, vapaus sytyttää ne uudelleen eikä koskaan niitä likaa.”
Mitä teille tulee mieleen? Millaiset kokemukset ovat jotain särkeneet ja samalla jotain luoneet? Mihin suuntaan pitäisi mennä?
maanantai 7. joulukuuta 2009
Kysymyksiin voi luottaa
Aina olen kysymyksistä kiinni pitänyt, niiden avulla irti päässyt. Olen sen myöntänyt ja kertonut, että rakastan kysymyksiä. Osaan kai jo väistää vastauksia. Ainakin lopulliset vastaukset karisevat.
Anja-Helena Kärkkäinen kirjoittaa yhdessä runossaan kokoelmassa Taivas kastelee maata: ”... en muistanut/ on kysyttävä, jos on tosissaan.” Vaikka etsisi keveyttä ja yrittäisi elvyttää kuolemanväsyneen huumorinsa, on uskottava johonkin, oltava tosissaan, sanottava tosissaan, puhuttava totta. Mitä se vaatii? On kysyttävä, jos on tosissaan.
Kysyminen on loputonta, pysähtymätöntä, päättymätöntä ja niiden avulla me teemme maailmasta epälopullisen, elämästämme keskeneräisen, elettävän. Myös Kärkkäinen irtisanoutuu runossaan vastauksista, kirjoittaa: ”Tietää kyllä ettei ole vastausta/ ja jos olisikin, epäilisi/ että voisi taas kysyä.”
Hän päättää runonsa yhden varman asian toteamiseen, antaa meille moton: ”kysymyksiin voi luottaa.”
Anja-Helena Kärkkäinen kirjoittaa yhdessä runossaan kokoelmassa Taivas kastelee maata: ”... en muistanut/ on kysyttävä, jos on tosissaan.” Vaikka etsisi keveyttä ja yrittäisi elvyttää kuolemanväsyneen huumorinsa, on uskottava johonkin, oltava tosissaan, sanottava tosissaan, puhuttava totta. Mitä se vaatii? On kysyttävä, jos on tosissaan.
Kysyminen on loputonta, pysähtymätöntä, päättymätöntä ja niiden avulla me teemme maailmasta epälopullisen, elämästämme keskeneräisen, elettävän. Myös Kärkkäinen irtisanoutuu runossaan vastauksista, kirjoittaa: ”Tietää kyllä ettei ole vastausta/ ja jos olisikin, epäilisi/ että voisi taas kysyä.”
Hän päättää runonsa yhden varman asian toteamiseen, antaa meille moton: ”kysymyksiin voi luottaa.”
torstai 3. joulukuuta 2009
Herakleitos ja Laotse
Tarkoitukseni ei ole tehdä systemaattista vertailua länsimaisesta ja itämaisesta ajattelusta eikä edes etsiä Herakleitoksen ja Laotsen kautta kadotettua yhteistä säveltä. Tahdon esittää vain näkökulman ja tuoda sitä kautta esiin kysymyksiä...
Esisokraattinen kreikkalainen ajattelija Herakleitos ja kiinalainen Laotse ajattelivat vastakkaisten voimien suhdetta toisin kuin nykyään. Vastakkaiset voimat eivät sulje toisiaan pois, vaan ovat toistensa kautta mahdollisia. Voimme sanoa enemmänkin... Vastakkaiset voimat täytyy asettaa suhteeseen, jotta syntyisi jotain. Ne täytyy asettaa harmoniseen suhteeseen keskenään. Vaikka puhumme yinistä ja yangista vastakkaisina, kyseessä ei ole dualistinen ajattelutapa. Jos on hyvää, ei ole pahaa ja päinvastoin – tällaista on dualistinen ajattelu; siinä vastakkaiset voimilla on ennalta ja oletettavasti pysyvä identiteetti jo ennen sotaa, ennen asettamista vastakkain. Ero syntyy identiteeteistä. Herakleitoksen ajattelussa sota synnyttää kaiken. ”Identiteetit” syntyvät eroista.
Dualismi, usko kaksijakoisuuteen, vastakkaisuuteen, ehdottomaan vastakkaisuuteen, on ollut länsimaisen ajattelun yksi sinnikkäimpiä piirteitä. Vaikka filosofia on onnistunut olemaan hienostunutta ja syväluotaavaa, siinä on ollut aina yksiviivainen ja sokaiseva dualismi mukana. Monta asiaa jää huomaamatta, varsinkin kaikki vivahde-erot.
Dualismi on kaksijakoisuutta, ontologinen, maailman perusluonnetta koskeva näkemys, esimerkiksi käsitys, että maailma koostuu kahdesta erilaisesta olomuodosta, materiasta sekä aineettomasta henkisestä ulottuvuudesta. Väitän, että taolaisuus ei ole dualistinen käsitys, vaan monistinen, ykseyttä korostava ajatussuuntaus.
Dualistisen ajattelun seuraukset ovat näkyviä. Kyse ei ole mistä tahansa harhasta. Jaetaan hyviin ja pahoihin, kiltteihin ja tuhmiin, erotetaan heidät toisistaan. Normaalit ja epänormaalit. Hengen ja materian erottamisella voi olla – ja on – epäilemättä seuraukset esim. sairauksien hoidossa.
Toinen ontologinen näkemys, joka yhdistää Herkaleitoksella ja Laotseta, on tuleminen, muutos. Kaikki virtaa, kaikki muuttuu, kaikki on tulemisen tilassa. Osallistuminen tähän virtaan on Laotselle Tao.
Kiinalaisille muutoksen vastakohta ei ole niinkään liikkumattomuus, vaan se että se kasvaa jonka pitäisi pienentyä, se putoaa jonka pitäisi hallita. Väärä tie, väärä polku on siis sitä, että vääristää maailman luonnollisen liikkeen. En ole varma, voiko Herakleitoksen ajattelevan samalla tavalla. Epäilen hänen asettaneen oman ajatuksensa virrasta liikkumattomuuden ajatusta ja liikkumattomuutta vastaan.
Mutta muutoksen ajatus johtaa myös Herakleitoksen samoille jäljille. ”Aika on leikkivä lapsi, joka tuhoaa ja synnyttää”, hän kirjoittaa. Jonkun on kadottava, jonkun on synnyttävä. Tämä on myönnettävä, tämä on hyväksyttävä.
Molemmille ajattelijoille nousee keskeiseksi hahmoksi tai kuvaksi lapsi.
Tao-te-king, teksti 55:
”Se mies, joka on Taon täyttämä, on kuin pieni lapsi./Myrkylliset eläimet eivät häntä pistä; villieläimet eivät käy häneen käsiksi eivätkä/ petolinnut iske kynsiänsä häneen.”
Voimme pohtia sitä salaperäistä murtumaa, joka tapahtui lännessä tehden Herakleitoksesta oudon ja hämärän olennon. Voimme pohtia idän ja lännen salaiseksi jääneitä yhteyksiä. Kysyä kysymyksiä dualismista tai muutoksesta. Mitä tahdotte?
Esisokraattinen kreikkalainen ajattelija Herakleitos ja kiinalainen Laotse ajattelivat vastakkaisten voimien suhdetta toisin kuin nykyään. Vastakkaiset voimat eivät sulje toisiaan pois, vaan ovat toistensa kautta mahdollisia. Voimme sanoa enemmänkin... Vastakkaiset voimat täytyy asettaa suhteeseen, jotta syntyisi jotain. Ne täytyy asettaa harmoniseen suhteeseen keskenään. Vaikka puhumme yinistä ja yangista vastakkaisina, kyseessä ei ole dualistinen ajattelutapa. Jos on hyvää, ei ole pahaa ja päinvastoin – tällaista on dualistinen ajattelu; siinä vastakkaiset voimilla on ennalta ja oletettavasti pysyvä identiteetti jo ennen sotaa, ennen asettamista vastakkain. Ero syntyy identiteeteistä. Herakleitoksen ajattelussa sota synnyttää kaiken. ”Identiteetit” syntyvät eroista.
Dualismi, usko kaksijakoisuuteen, vastakkaisuuteen, ehdottomaan vastakkaisuuteen, on ollut länsimaisen ajattelun yksi sinnikkäimpiä piirteitä. Vaikka filosofia on onnistunut olemaan hienostunutta ja syväluotaavaa, siinä on ollut aina yksiviivainen ja sokaiseva dualismi mukana. Monta asiaa jää huomaamatta, varsinkin kaikki vivahde-erot.
Dualismi on kaksijakoisuutta, ontologinen, maailman perusluonnetta koskeva näkemys, esimerkiksi käsitys, että maailma koostuu kahdesta erilaisesta olomuodosta, materiasta sekä aineettomasta henkisestä ulottuvuudesta. Väitän, että taolaisuus ei ole dualistinen käsitys, vaan monistinen, ykseyttä korostava ajatussuuntaus.
Dualistisen ajattelun seuraukset ovat näkyviä. Kyse ei ole mistä tahansa harhasta. Jaetaan hyviin ja pahoihin, kiltteihin ja tuhmiin, erotetaan heidät toisistaan. Normaalit ja epänormaalit. Hengen ja materian erottamisella voi olla – ja on – epäilemättä seuraukset esim. sairauksien hoidossa.
Toinen ontologinen näkemys, joka yhdistää Herkaleitoksella ja Laotseta, on tuleminen, muutos. Kaikki virtaa, kaikki muuttuu, kaikki on tulemisen tilassa. Osallistuminen tähän virtaan on Laotselle Tao.
Kiinalaisille muutoksen vastakohta ei ole niinkään liikkumattomuus, vaan se että se kasvaa jonka pitäisi pienentyä, se putoaa jonka pitäisi hallita. Väärä tie, väärä polku on siis sitä, että vääristää maailman luonnollisen liikkeen. En ole varma, voiko Herakleitoksen ajattelevan samalla tavalla. Epäilen hänen asettaneen oman ajatuksensa virrasta liikkumattomuuden ajatusta ja liikkumattomuutta vastaan.
Mutta muutoksen ajatus johtaa myös Herakleitoksen samoille jäljille. ”Aika on leikkivä lapsi, joka tuhoaa ja synnyttää”, hän kirjoittaa. Jonkun on kadottava, jonkun on synnyttävä. Tämä on myönnettävä, tämä on hyväksyttävä.
Molemmille ajattelijoille nousee keskeiseksi hahmoksi tai kuvaksi lapsi.
Tao-te-king, teksti 55:
”Se mies, joka on Taon täyttämä, on kuin pieni lapsi./Myrkylliset eläimet eivät häntä pistä; villieläimet eivät käy häneen käsiksi eivätkä/ petolinnut iske kynsiänsä häneen.”
Voimme pohtia sitä salaperäistä murtumaa, joka tapahtui lännessä tehden Herakleitoksesta oudon ja hämärän olennon. Voimme pohtia idän ja lännen salaiseksi jääneitä yhteyksiä. Kysyä kysymyksiä dualismista tai muutoksesta. Mitä tahdotte?
tiistai 1. joulukuuta 2009
11.aihe
8.12 tiistaina ei ole filosofiakahvilan istuntoa, koska se on pyhäpäivä. Torstaina 10.12 käsitellään 10.aihe eli Ei enää ajattelua. Seuraavalla viikolla on kuitenkin vielä tarkoitus tavata eli viimeinen kerta on 17.12, mistä syystä oli keksittävä 11. aihe.
Tiistain kokousta ei 15.12. jälkeen ole ja 11. aihe käsitellään siis silloin.
11.aihe on KUKA PELKÄÄ VIRGINIA WOOLFIA?
Tiistain kokousta ei 15.12. jälkeen ole ja 11. aihe käsitellään siis silloin.
11.aihe on KUKA PELKÄÄ VIRGINIA WOOLFIA?
Kiinalaista ajattelua
Meidän olisi helppo tehdä filosofiasta niin kapea käsite, ettei se sisältäisi muuta kuin länsimaisen filosofian. Näin olisi helppo tehdä, koska länsimainen ja itämainen ajattelu poikkeavat niin monella tavalla. Voisin sanoa, esimerkiksi: ”En usko, että on olemassa kiinalaista filosofiaa, koska kiinalaisessa ajattelussa ihminen ei pyri olemaan viisauden ystävä, ei yritä luoda erityistä rakkaussuhdetta totuuteen.” Silti tahdon sanoa, että tällainen väkivaltainen erottelu, länsimaisen ja itämaisen erottaminen ikuisiksi ajoiksi on turhaa. Kiinalainen ajattelu tähtää viisauteen, mutta viisaus ei ole tietämistä eikä rakkautta eikä hyveellisyyttä, vaan taitoa dekantoida.
Taito dekantoida. Dekantointi tulee alkemistien käyttämästä latinan sanasta decantare, kaataa pois. Dekantointi on nesteen erottamista saostumasta; se on panemista virtaamaan. Kiinalainen viisaus ei ole ideoita eikä se ole helposti käsitteellisesti ilmaistavaa ”oppineisuutta”, vaan taitoa panna virtaamaan. Viisas antaa virrata ja hän on siis kuin vesi.
Ylipäätään kaikki länsimaisen filosofian, ajattelun ja arvomaailman käsitteet – kuten totuus, kauneus, rakkaus – ovat jotakuinkin merkityksettömiä esim. Lao Tsen kaltaiselle ajattelijalle. Me emme voi luoda näihin asioihin uutta näkökulmaa tutustumalla aasialaiseen viisauteen. Käytän esimerkkinä Lao Tsetä, koska hänen ajatteluaan olen opiskellut eniten ja koska häntä pidetään yhtenä merkittivämmistä kiinalaisista ajattelijoista (mm. Konfutsen rinnalla).
Taolaisuuden perusajatuksia on käsitys yinistä ja yangista sekä pyrkimys niiden väliseen tasapainoon. Taolainen ajattelutapa etsiikin sopusointua ja harmoniaa maailmankaikkeuden kanssa, mikä on mahdollista saavuttaa, kun ihminen sopeutuu jatkuvaan muutokseen. Sen katsotaan onnistuvan parhaiten ”ei-toiminnan” tai ”teottoman toiminnan” (wu wei) avulla, mikä ei kuitenkaan tarkoita passiivisuutta...
Wu wei on silti jotain radijaalisti erilaista kuin mihin olemme tottuneet, mihin meidät on opetettu. Se on nimittäin päämääristä luopumista ja sitä kautta elämisestä tulee viatonta, vapaata virtaamista. Hetken arvo ei ole sidottu tulevaisuuden päämääriin eikä sitä arvoteta siis sen mukaan, kuinka hyvin se palvelee tavoitteen toteuttamisessa.
Toiminta ilman tekemistä on olemista. Se on tila, jossa tapahtuu, mutta pakottamatta, yrittämättä, pyrkimättä päämäärään: se on kuin pilven liikkumista... WU WEI = Teoton toiminta. Taolaisuuden ihanne. Asioihin puuttumattomuus. Daon (tie) De'n (hyve, voima) esteettömän ilmenemisen salliminen. Vapautuminen kaikesta keinotekoisesta.
Wu-wei on käsite, jota käytetään ajattelussa, maailman katsomisessa, mutta se on myös eettinen periaate, tapa toimia. Yin ja Yang sekä näiden vastakkaisten periaatteiden yhdistelmä, Tao, ovat käsitteitä, mutta enemmänkin: niiden uskotaan olevan maailman järjestys, ja hyve, hyveellisyys on tie, dao, jossa onnistutaan elämään, olemaan Taon mukaisesti...
Lao Tsen ajattelussa on nähtävissä tapa ajatella ihminen ja luonto yhteenkuuluviksi. Harmoniaa ei saa rikkoa...
Ja näin palaan alkuun, huomioon dekantoimisesta, virtaamisesta ja panemisesta virtaamaan; se on harmonian luomista. Harmoniaa ei luoda liittämällä yötä päivään, naisellista miehiseen liittämällä ne ”mekaanisesti”, panemalla ne päälleikkäin tai rinnakkain. Ne liitetään yhteen panemalla ne molemmat virtaamaan. Siksi yin ja yang –kuvan musta ja valkoinen ovat ympyrän sisällä. Ympyrä merkitsee liikettä, virtaamista. Jotta yin ja yang voisivat olla harmoniassa, niiden pitää virrata vapaasti. ”Parantaminen” merkitsee lukkiutuman poistamista.
Kiinalainen, ainakin taolainen ajattelu on väkivallattomuuden filosofiaa. Maailmaa ja tilanteita tutkitaan, niitä muutetaan, mutta pehmeästi liikkuen, hyvää suodattaen, ei yrittämällä pakottaa niitä johonkin ennalta-asetettuun muottiin.
Kun tutkimme taolaisuutta ja Lao Tsen ajatuksia, voimme saada niistä inspiraatiota, emme muokata niistä moraalisaarnan aineksia. Vaikka emme oppisi Tao-te-kingin tietä, Lao Tsen sanat toimivat outona valona kääntyessämme katsomaan omien, länsimaisten ajatustemme luonnetta. Joskus vieraileminen vieraassa maassa tai vieraan ajattelun maisemissa auttaa meitä näkemään uudella tavalla omat systeemimme, rakkaat käsitteemme. Totuus ja kauneus saattavat jollakin tavalla kestää, mutta nekin muuttuvat. Jotkut muut käsitteet – Kantin kategorinen imperatiivi, Platonin ideoiden maailma – saattavat jo alkaa tuntua jotenkin raskailta, melkein lapsellisilta, vaikka niistä niin ylpeitä ollaankin oltu.
Minkälaisia ajatuksia tai kysymyksiä herää? Millaisia kokemuksia teillä on kontaktista kiinalaisiin ajattelijoihin? Löydättekö inspiraatiota vai pelkkää vierautta? Kummat ovat marssilaisia – me vai ne muut?
Taito dekantoida. Dekantointi tulee alkemistien käyttämästä latinan sanasta decantare, kaataa pois. Dekantointi on nesteen erottamista saostumasta; se on panemista virtaamaan. Kiinalainen viisaus ei ole ideoita eikä se ole helposti käsitteellisesti ilmaistavaa ”oppineisuutta”, vaan taitoa panna virtaamaan. Viisas antaa virrata ja hän on siis kuin vesi.
Ylipäätään kaikki länsimaisen filosofian, ajattelun ja arvomaailman käsitteet – kuten totuus, kauneus, rakkaus – ovat jotakuinkin merkityksettömiä esim. Lao Tsen kaltaiselle ajattelijalle. Me emme voi luoda näihin asioihin uutta näkökulmaa tutustumalla aasialaiseen viisauteen. Käytän esimerkkinä Lao Tsetä, koska hänen ajatteluaan olen opiskellut eniten ja koska häntä pidetään yhtenä merkittivämmistä kiinalaisista ajattelijoista (mm. Konfutsen rinnalla).
Taolaisuuden perusajatuksia on käsitys yinistä ja yangista sekä pyrkimys niiden väliseen tasapainoon. Taolainen ajattelutapa etsiikin sopusointua ja harmoniaa maailmankaikkeuden kanssa, mikä on mahdollista saavuttaa, kun ihminen sopeutuu jatkuvaan muutokseen. Sen katsotaan onnistuvan parhaiten ”ei-toiminnan” tai ”teottoman toiminnan” (wu wei) avulla, mikä ei kuitenkaan tarkoita passiivisuutta...
Wu wei on silti jotain radijaalisti erilaista kuin mihin olemme tottuneet, mihin meidät on opetettu. Se on nimittäin päämääristä luopumista ja sitä kautta elämisestä tulee viatonta, vapaata virtaamista. Hetken arvo ei ole sidottu tulevaisuuden päämääriin eikä sitä arvoteta siis sen mukaan, kuinka hyvin se palvelee tavoitteen toteuttamisessa.
Toiminta ilman tekemistä on olemista. Se on tila, jossa tapahtuu, mutta pakottamatta, yrittämättä, pyrkimättä päämäärään: se on kuin pilven liikkumista... WU WEI = Teoton toiminta. Taolaisuuden ihanne. Asioihin puuttumattomuus. Daon (tie) De'n (hyve, voima) esteettömän ilmenemisen salliminen. Vapautuminen kaikesta keinotekoisesta.
Wu-wei on käsite, jota käytetään ajattelussa, maailman katsomisessa, mutta se on myös eettinen periaate, tapa toimia. Yin ja Yang sekä näiden vastakkaisten periaatteiden yhdistelmä, Tao, ovat käsitteitä, mutta enemmänkin: niiden uskotaan olevan maailman järjestys, ja hyve, hyveellisyys on tie, dao, jossa onnistutaan elämään, olemaan Taon mukaisesti...
Lao Tsen ajattelussa on nähtävissä tapa ajatella ihminen ja luonto yhteenkuuluviksi. Harmoniaa ei saa rikkoa...
Ja näin palaan alkuun, huomioon dekantoimisesta, virtaamisesta ja panemisesta virtaamaan; se on harmonian luomista. Harmoniaa ei luoda liittämällä yötä päivään, naisellista miehiseen liittämällä ne ”mekaanisesti”, panemalla ne päälleikkäin tai rinnakkain. Ne liitetään yhteen panemalla ne molemmat virtaamaan. Siksi yin ja yang –kuvan musta ja valkoinen ovat ympyrän sisällä. Ympyrä merkitsee liikettä, virtaamista. Jotta yin ja yang voisivat olla harmoniassa, niiden pitää virrata vapaasti. ”Parantaminen” merkitsee lukkiutuman poistamista.
Kiinalainen, ainakin taolainen ajattelu on väkivallattomuuden filosofiaa. Maailmaa ja tilanteita tutkitaan, niitä muutetaan, mutta pehmeästi liikkuen, hyvää suodattaen, ei yrittämällä pakottaa niitä johonkin ennalta-asetettuun muottiin.
Kun tutkimme taolaisuutta ja Lao Tsen ajatuksia, voimme saada niistä inspiraatiota, emme muokata niistä moraalisaarnan aineksia. Vaikka emme oppisi Tao-te-kingin tietä, Lao Tsen sanat toimivat outona valona kääntyessämme katsomaan omien, länsimaisten ajatustemme luonnetta. Joskus vieraileminen vieraassa maassa tai vieraan ajattelun maisemissa auttaa meitä näkemään uudella tavalla omat systeemimme, rakkaat käsitteemme. Totuus ja kauneus saattavat jollakin tavalla kestää, mutta nekin muuttuvat. Jotkut muut käsitteet – Kantin kategorinen imperatiivi, Platonin ideoiden maailma – saattavat jo alkaa tuntua jotenkin raskailta, melkein lapsellisilta, vaikka niistä niin ylpeitä ollaankin oltu.
Minkälaisia ajatuksia tai kysymyksiä herää? Millaisia kokemuksia teillä on kontaktista kiinalaisiin ajattelijoihin? Löydättekö inspiraatiota vai pelkkää vierautta? Kummat ovat marssilaisia – me vai ne muut?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
