Merkit, kysymykset, ympäristö

Esitän eräänlaisen merkkiteorian, pienimuotoisen ja mahdollisimman yksinkertaisen. Lähteinä ja pohjana mm. Henri Bergsonin ja Gilles Deleuze´n esittämät ajatukset. Älkää kuitenkaan vetäkö heitä vastuuseen kömpelöstä ja yksinkertaisesta esityksestäni. Lopulta se mihin tähtään ei ole merkkiteoria, vaan sen soveltaminen, käyttäminen uusien kysymysten esittämiseksi.

Ajatelkaa tilanne, jossa joku kohtaa ympäristössään jonkun esteen, vaikeuden, ongelman. Tämä este, ongelma, muodostaa kysymyksen. Ihminen yrittää keksiä siihen ratkaisua, onnistuu tai on onnistumatta. Kun meidän ratkaisut, vastaukset, eivät enää toimi, syntyy uusi kysymys, me uudelleenproblematisoimme. Hämmennys, hämmentävä tilanne, umpikuja on aina kysymyksiä tuottava.

Ajatellaan tätä alkuperäistä tilannetta uudestaan merkkien näkökulmasta. Joku kohtaa esteen. Merkki tai merkit paljastavat esteen, tuovat ne eteemme. Mutta kulkeminen erilaisissa ympäristöissä voi olla ongelmallista siksi, että olemme vastaanottavaisia vain tietyille merkeille. Koira ja ihminen vastaanottavat erilaisia merkkejä, mutta myös ihmisissä on eroja.

Me olemme herkkiä, vastaanottavaisia vain tietyille merkkeille ympäristössä. Valmius vastaanottamaan orientoi meitä ei vain ympäristössä, vaan monissa elämään liittyvissä valinnoissa. Se joka on herkkä, kyvykäs vastaanottamaan merkkejä jostain materiaalista, esim. puusta, voi helpommin oppia puusepän ammatin. Rikospoliisi oppii lukemaan merkkejä ja jälkiä, jotka voiviat toimia johtolankoina rikoksen selvittämisessä. Lääkäri on joku, joka on oppinut vastaanottamaan merkkejä sairaudesta.

Kun olemme jokatapauksessa tavalla tai toisella rajoittuneita vastaanottamaan merkkejä, olemme tietyllä tavalla aina vähän lukkituneita; emme osaa uudelleenproblematisoida emmekä osaa problematisoida, koska emme edes näe esteitä, ongelmia. Kun emme osaa uudelleenproblematisoida, emme osaa myöskään väistää tai ylittää esteitä. Ihmisessä on silti, näin uskon, plastisuutta, muovautuvuutta. Hän voi tulla uudella tavalla herkäksi, vastaanottavaiseksi merkeille, joita hän ei ole aikaisemmin rekisteröinyt.

Me olemme liian passiivisia merkkien suhteen, mutta vielä passiivisempia itsemme tekemisessä uudella tavalla herkäksi. Me emme kiinnitä huomiota. Mikä kiinnittää huomion? Se mikä on kiinnostavaa. Kiinnostavaa on jokin odottamaton, tavanomaisesta poikkeava. Meidän on opittava kiinnostumaan.

Mitä tämä kaikki merkitsee? Sitä, että voidaksemme muuttua meidän täytyy oppia vastaanottamaan toisella tavalla ja löytämään ympäristöstä kiinnostavaa. Sekä vastaanottaminen (siis aisthesis) että kiinnostava ovat esteettisiä käsitteitä. Meidän etiikan täytyy olla esteettistä. Esteettinen merkitsee toisenlaisen vastaanottamisen kuvittelemista, sen kokeilemista, toisenlaista aistimista.

Filosofi-lääkäri ja iloinen lääkäri

Hellenistisellä kaudella ja Roomassa filosofia ymmärrettiin usein terapeuttisena, sielun sairauksien parantamisena. Tällä parantamisen ajatuksella oli lähtökohta jo filosofian (länsimaisen) syntyhetkissä ja Platonissa, joka ymmärsi filosofian totuudelliseksi puheeksi, joka ei ole kohdistettu demokratian kokoontuneelle kansasalaisjoukolle, vaan yksikön ”psykheen”, hänen sieluunsa. Ei ollut siis ollenkaan epätavallista, että antiikissa filosofiaa verrattiin lääketieteeseen ja filosofia lääkäriin.

Ajatus filosofin ja lääkärin läheisyydestä ei kadonnut kokonaan. Nietzsche puhui usein lääkäri-filosofista. Hän ajatteli, että filosofoiminen, joka on kulttuurin kritiikkiä ja oman aikansa diagnosointia, parantaa. Mistä hän halusi parantaa? Nihilismistä, kaunaisuudesta ja huonosta omastatunnosta.

Nietzsche puhui siis lääkäri-filosofista niin kuin lääkäri tulisi filosofiksi. Voimme kysyä, voisiko filosofista tulla lääkäri, voisimmeko puhua filosofi-lääkäristä. Silti tärkeämpää kuin sanojen järjestys on kysymys siitä, mitä filosofia voi tehdä parantaakseen ja mikä on sen parantava voima. Uskoakseni ajattelu on sillä tavalla terveellistä, että ihminen ottaa etäisyyttä itseensä, siihen mitä on tekemässä, koko maailmaan. Tämä etäisyys mahdollistaa näkökulmien luomisen, ja näkökulmat auttavat näkemään myös sairauden tekemän työn selvemmin ja siksi osaa sitä paremmin varoa.

Etäisyys, joka mahdollistaa näkökulmien luomisen, siirtymisen näkökulmasta toiseen, on ”suurta terveyttä”, josta Nietzsche puhui. Monet filosofit, jotka ovat uskoneet filosofian parantavaan vaikutukseen, ovat pyrkineet iloon – samastaneet terveyden iloon – tai sanoneet, että ilo parantaa.

Tästä syystä F.Rabelais, ranskalainen lääkäri ja kirjailija 1500-luvulta, on mielenkiintoinen tapaus. Hän luennoi Montpellierin yliopistossa ilon ja naurun parantavasta vaikutuksesta lähteinään antiikin filosofiset tekstit, erityisesti ns. Hippokraattinen kokoelma, joka sisältää sekä ”lääketieteellisiä” että ”filosofisia” tekstejä. Esimerkiksi tekstissä Hyvistä tavoista voi löytää ilmaisun ”lääkäri-filosofi”.

Kokoelma sisälsi liitteen, jota sanotaan ”hippokraattiseksi romaaniksi”. Tekstin pääsankari on filosofi Demokritos, jonka eetos tai asenne on naurava mielipuolisuus. Ajatus mielipuolisuuden viisaudesta ja naurusta olivat tärkeitä Rabelais´lle, joka Mihail Bahtinin mukaan kehitti erityisen idean ”iloisesta lääkäristä”. Idea ei ole kaukana filosofian ja lääketieteen yhdistymisestä. Renessanssissa nämä hyvinkin erilaiset maailmahahmotustavat melkein sulautuivat Hippokrateen tavoitteen mukaisesti. Hippokrates halusi, että viisauteen tuodaan lääketiedettä ja lääketieteeseen viisautta.

Meidän aikamme fysiologiset ja lääketieteelliset tutkimukset vahvistavat tiedon ilon ja naurun terapeuttisesta voimasta. On silti hauskaa ajatella, kysyä, olisiko nykyajan filosofeista, noista harmaista kirjatoukista, parantajiksi. Vielä voi kysyä, hymy huulilla, voisiko nykyajan lääkäri olla iloinen lääkäri, määrätä lääkkeeksi naurua ja irrottautua niin kovin vakavasta roolistaan. Kysymykset ovat ironisia. En usko paluuseen ja näen yritykset paluusta entiseen absurdeina. Ironisten kysymysten tarkoitus on silti avata näkökulma, kysyä meidän ajan mahdollisuuksista.