Muistamisen ja unohtamisen välinen suhde ei ole aivan niin yksinkertainen kuin yleensä ajatellaan... 1.Jonkun asian muistaminen on aina jonkun toisen asian unohtamista (ts. muistaminen ja unohtaminen ovat yhtäaikaisia). 2. On muistamista, muistelua, joka unohtaa unohtamisen (tämä on ongelma). 3. Muisti voi muistaa unohtamisen.
Jos ja kun muisti muistaa unohtamisen, se asettuu vastakkaiseen, sotaisaan suhteeseen muistamisen tai muistelun kanssa. Muisti ei silloin sodi unohtamista vastaan, vaan unohtamisen unohtamista vastaan.
Mikä suhde meidän täytyy nyt siis luoda muistamiseen, muistiin ja unohtamiseen? Ohitan nyt patologiset ongelmat, joiden katastrofaaliset seuraukset, ihmisen tuhoutuminen, ei ole tähän liittyvä filosofinen ongelma. Sekin voi olla filosofisen kysymisen aihe, mutta toisenlainen... Kysyn: Kuka unohtaa, kuka muistaa – ja mitä?
Ketkä muistavat kaiken, kaikkea muistelevat? Katkerat, kaunaiset muistavat kaiken. Ovelat, kierot sielut muistavat kaiken ottaakseen muistot oivassa tilaisuudessa käyttöön. Pitäisikö meidän siis arvostaa muistia? Muisti on kyky, mutta sen taitavimmat käyttäjät ovat aina kaikkein alhaisimmat. Tästä ovat filosofit varoittaneet, nähdäkseni oikeutetusti.
Entä sitten Auschwitz? Eikö Auschwitz todista, että täytyy muistaa, ei saa unohtaa? Mutta juuri todistimme, että muistamisen ja unohtamisen suhde ei ole yksinkertainen...
Mihin tähtään? Tällaiseen huomautukseen: On olemassa muistamisen, muistelun, paatosta, jota täytyy varoa. Kun muistelemme menneitä, siinä on mukana juhlavuutta ja vakavuutta ja luomme heti närkästyneen katsee niihin, jotka nauravat. Kun muistamme tulevaisuutta eli kun muistelemme mitä meidän täytyy tehdä, sidomme itseämme meidän vakaviin projekteihin, omiin enemmän tai vähemmän raskaisiin velvollisuuksiin.
Miten muistella niin, ettemme lankea nostalgiaan? Miten surra niin, ettemme vajoa suruun ja haluun kostaa? Osaammeko surra menetyksiämme niin, ettemme vajoa, uppoa, tuhoudu? Olen viime aikoina – sattumoisin – alkanut ajatella, että nämä ovat elämäämme ja onnellisuuttamme koskevia olennaisia kysymyksiä. Nämä ovat elämäntaitoa koskevia kysymyksiä, ja filosofia on ainakin joskus ollut, välillä vieläkin, elämäntaitoa tavoittelevaa ponnistelua, ajattelua, joka kysyy aina uudelleen: Miten meidän tulisi elää?
Kun suremme, emme voi unohtaa: me olemme menettäneet jotain ja muistamme sen joka hetki. Mutta meidän on muistettava muutakin; meidän on muistettava elämä, tulevaisuus, tarkemmin sanottuna elämän oma voima, mahdollisuudet. Meidän on opittava unohtamaan. Emme voi ehkä unohtaa menetystä, aukkoa jonka kadonnut on jättänyt, mutta meidän on unohdettava itsesyytös, ravistettava pois sellainen taakka, joka ei suruun kuulu. Meidän on unohdettava kostonhalu, toisten syyttäminen, koska sitä kautta me sidomme itseämme suruun ja menetykseen väärällä tavalla.
tiistai 23. helmikuuta 2010
tiistai 16. helmikuuta 2010
Häpeä: muutoksen materia ja energia
Häpeästä ovat kirjoittaneet psykologit, antropogit ja filosofit. Mainittakoon tässä italialaisen filosofin, Giorgio Agambenin kirjoitukset. Oma lähtökohtani on tänään Didier Eribonin Jean Genet´tä käsittelevän kirjan Un moral du minoritaire yksi katkelma. Kirja on sinänsä kirja häpeästä ja ylpeydestä. Se ansaitsisi laajemmankin esittelyn, mutta näkökulmani rakentuu vain tämän katkelman varaan.
Jean Genet kirjoittaa Varkaan päiväkirjassa: ”Ylpeyteni on häpeäni purppuroima.” Eribon kirjoittaa: ”Tämä merkitsee, että häpeästä ei yksinkertaisesti siirrytä ylpeyteen, vaan häpeä on samalla se mikä antaa energian joka muuttaa ja materia, jonka avulla muutos tehdään.” Käännökseni on kömpelö, mutta idea on selvä. Häpeä on sekä energia että materia; ne ovat muutoksen energia ja materia.
Jean Genet oli hylätty lapsi, homoseksuaali ja varas, yhteiskunnan hylkiö, mutta myös muut ovat kokeneet häpeää, voivat tunnistaa myös hänen tunteensa stigmasta ja loukkauksista. Myös muita erilaisia on kiusattu.
Emme joudu kokemaan häpeää vain siksi, että olemme erilaisia ja meitä kiusataan siksi. Tunnemme häpeää nykyisen maailmamme edessä, nykyisessä tilanteessa - ei pelkästään alhaisten mielipiteiden takia, vaan häpeämme itseämme, koska olemme antaneet levittää tällaisia mielipiteitä, koska olemme hyväksyneet sietämättämän passiivisesti. Mutta häpeä aktivoi: se herättää meidät suhteeseen jonkin sellaisen kanssa, mikä ylittää annetun. Siksi se on eettinen tunne. Häpeää pitää vastustaa, mutta siitä pitää puristaa, eristää uskoa ”toisenlaiseen”, ”mahdolliseen”.
Minua kiinnostaa Eribonin tekstin kaksi termiä: energia ja materia. Mitä Eribon tahtoo sanoa? Sanalla materia hän haluaa sanoa, että häpeä on jotain, johon tartutaan ja muokataan. Häpeä tahdotaan muuttaa joksikin muuksi. Sanalla energia hän tahtoo sanoa, että muutoksen voima, sen impulssi on häpeä. Toisin sanoen häpeä nähdään ja arvotetaan kaksinaisesti: toisaalta se tahdotaan muuttaa, mutta samalla uskotaan, että se motiivi ja muutoksen mahdollistava voima.
Tämä on erityisen mielenkiintoista siksi, että meillä on taipumus yksinkertaistaa asioita, nähdä jokin asia pahana tai huonona, ei yleensä näin, että vaikka haluaisimme jonkin asian itsessämme ylittää, myöntäisimme sen olevan meitä liikuttava voima.
Jos kysyn, mitä muutos vaatii, Eribon saattaisi vastata oudosti: häpeää. Koska meidän täytyy se sama häpeä muuttaa, kysymme: Miten se tapahtuu? Genet teki sen taiteellisia keinoja käyttäen, luoden tyyliä, etsien omalle tilanteelleen runollista ilmaisua. Vaikka emme pystyisi samaan, voimme silti oppia jotain: meidänkin täytyy tehdä töitä, ryhtyä ankaraan työhön itsemme kanssa.
Tässä työssä meitä estää kaksi asiaa. Me olemme laiskoja ja me olemme liian hyvin oppineet ja sisäistäneet uskomuksen, että asiat, esim. häpeä, ovat annettuja, kohtalonomaisia voimia, jotka läpäisevät meidät antamatta meille mahdollisuutta tehdä mitään. Meitä estää apatia ja usko välttämättömyyteen. Siksi meitä ei auta vain runous, taide, vaan myös sellainen filosofinen – tai genealoginen – ajattelu, joka sallii meidän nähdä, että monet välttämättömiltä tuntuvat asiat ovat erilaisten käytäntöjen ja ajatustapojen tuotteita.
Jean Genet kirjoittaa Varkaan päiväkirjassa: ”Ylpeyteni on häpeäni purppuroima.” Eribon kirjoittaa: ”Tämä merkitsee, että häpeästä ei yksinkertaisesti siirrytä ylpeyteen, vaan häpeä on samalla se mikä antaa energian joka muuttaa ja materia, jonka avulla muutos tehdään.” Käännökseni on kömpelö, mutta idea on selvä. Häpeä on sekä energia että materia; ne ovat muutoksen energia ja materia.
Jean Genet oli hylätty lapsi, homoseksuaali ja varas, yhteiskunnan hylkiö, mutta myös muut ovat kokeneet häpeää, voivat tunnistaa myös hänen tunteensa stigmasta ja loukkauksista. Myös muita erilaisia on kiusattu.
Emme joudu kokemaan häpeää vain siksi, että olemme erilaisia ja meitä kiusataan siksi. Tunnemme häpeää nykyisen maailmamme edessä, nykyisessä tilanteessa - ei pelkästään alhaisten mielipiteiden takia, vaan häpeämme itseämme, koska olemme antaneet levittää tällaisia mielipiteitä, koska olemme hyväksyneet sietämättämän passiivisesti. Mutta häpeä aktivoi: se herättää meidät suhteeseen jonkin sellaisen kanssa, mikä ylittää annetun. Siksi se on eettinen tunne. Häpeää pitää vastustaa, mutta siitä pitää puristaa, eristää uskoa ”toisenlaiseen”, ”mahdolliseen”.
Minua kiinnostaa Eribonin tekstin kaksi termiä: energia ja materia. Mitä Eribon tahtoo sanoa? Sanalla materia hän haluaa sanoa, että häpeä on jotain, johon tartutaan ja muokataan. Häpeä tahdotaan muuttaa joksikin muuksi. Sanalla energia hän tahtoo sanoa, että muutoksen voima, sen impulssi on häpeä. Toisin sanoen häpeä nähdään ja arvotetaan kaksinaisesti: toisaalta se tahdotaan muuttaa, mutta samalla uskotaan, että se motiivi ja muutoksen mahdollistava voima.
Tämä on erityisen mielenkiintoista siksi, että meillä on taipumus yksinkertaistaa asioita, nähdä jokin asia pahana tai huonona, ei yleensä näin, että vaikka haluaisimme jonkin asian itsessämme ylittää, myöntäisimme sen olevan meitä liikuttava voima.
Jos kysyn, mitä muutos vaatii, Eribon saattaisi vastata oudosti: häpeää. Koska meidän täytyy se sama häpeä muuttaa, kysymme: Miten se tapahtuu? Genet teki sen taiteellisia keinoja käyttäen, luoden tyyliä, etsien omalle tilanteelleen runollista ilmaisua. Vaikka emme pystyisi samaan, voimme silti oppia jotain: meidänkin täytyy tehdä töitä, ryhtyä ankaraan työhön itsemme kanssa.
Tässä työssä meitä estää kaksi asiaa. Me olemme laiskoja ja me olemme liian hyvin oppineet ja sisäistäneet uskomuksen, että asiat, esim. häpeä, ovat annettuja, kohtalonomaisia voimia, jotka läpäisevät meidät antamatta meille mahdollisuutta tehdä mitään. Meitä estää apatia ja usko välttämättömyyteen. Siksi meitä ei auta vain runous, taide, vaan myös sellainen filosofinen – tai genealoginen – ajattelu, joka sallii meidän nähdä, että monet välttämättömiltä tuntuvat asiat ovat erilaisten käytäntöjen ja ajatustapojen tuotteita.
tiistai 9. helmikuuta 2010
Nihilismi
Minullekin on sanottu: ”Olet nihilisti.” Vastatakseni tähän väitteeseen täytyy selvittää, mitä nihilismi minulle merkitsee.
Nihilismillä tarkoitetaan esim. tiedon, normien ja arvojen kieltämistä. Tieto-opillinen nihilisti ei usko, että voidaan löytää totuutta ja arvofilosofinen nihilisti kieltää arvot. Nihilismi ei silti ole koskaan ollut laboratoriossa syntynyt teoreettinen suuntaus, vaan yhteiskunnallinen liike (erityisesti Venäjällä 1800-luvulla) ja aikamme oire, merkki murroksesta länsimaisessa ajattelussa.
Nihilismi on ristiriitainen ja kummallinen ilmiö. Se vaikuttaa johdonmukaiselta seuraukselta valistuksen ja sivistyksen lisääntymisestä; ihminen on oppinut, ettei ole mitään absoluuttista arvopohjaa eikä absoluuttisen varmaa tietoa ja päätynyt radikaaliin epäilyyn, ehkä myös kieltämiseen. Nihilismin voi silti nähdä sisäänkirjoitetuksi sellaisiin uskomuksiin ja näkemyksiin, jotka muodostavat tämän absoluuttisen arvopohjan. Kun on olemassa Platonin ideoiden maailma, todellinen maailma tai taivas, paratiisi, niin tämä maailma, meidän epätäydellinen maailma menettää merkityksensä; se on vain harhaa tai se on vain hetkellinen, typerä välivaihe, tyhjä hetki ennen olennaisen tapahtumista. Näyttää siis siltä, että nihilismiä lisää siis yhtä paljon kristinusko kuin tiedekin.
Nihilismi on tunne, että kaikki on samanarvoista ja tyhjää. Se on käsitys ja inhottava varmuus, että millään ei ole merkitystä. Nihilismi on toivottomuutta ja kyvyttömyyttä, monta kertaa suoranaista lamaannusta. Olenko minä sitten nihilisti? En tahdo olla. Jos teen jotain, pyrin olemaan jotain muuta kuin nihilisti, se kertoo, että minussa elää vielä toivo; en ole täysin epätoivoinen, en ole siis ainakaan kokonaan nihilisti.
Nihilismi on tilanne, jota elämme. Kysymys kuuluu: Miten elämme? Kyseenalaistaminen on tärkeää, mutta se saattaa johtaa arvopohjan murenemiseen, tyhjyyteen. Meidän tehtävämme on tehdä samoja asioita kuin nihilistit tekevät, mutta olla lankeamatta tyhjyyteen, päästä tyhjyyden ulkopuolelle, olla vajoamatta kieltämiseen, kaiken kieltämiseen.
Mitä nihilismi merkitsee minulle? Nihilismi on aikamme nimi, sen johtotähti, väistämätön seuraus siitä mitä olemme tehneet, mitä olleet, mitä osanneet olla. Mutta se täytyy voida voittaa. Sitä ei voiteta väistämällä, yrittämällä olla uskovaisia tai positiivisia, vaan menemällä sen läpi.
Olenko minä nihilisti? Sanoin: en tahdo olla. Tähän sisältyy epäily. Voi olla, että olen nihilisti, ainakin vähän. Mutta se on kauhea musta aukko, jonka nielaisemaksi ei saa suostua. Mikä on vastalääke? Mikä estäisi tulemasta nielaistuksi? Mikä manaus poistaisi sisältämme tyhjyyden? Mistä keksisimme voimia myöntämiseen, arvojen luomiseen?
Nihilismillä tarkoitetaan esim. tiedon, normien ja arvojen kieltämistä. Tieto-opillinen nihilisti ei usko, että voidaan löytää totuutta ja arvofilosofinen nihilisti kieltää arvot. Nihilismi ei silti ole koskaan ollut laboratoriossa syntynyt teoreettinen suuntaus, vaan yhteiskunnallinen liike (erityisesti Venäjällä 1800-luvulla) ja aikamme oire, merkki murroksesta länsimaisessa ajattelussa.
Nihilismi on ristiriitainen ja kummallinen ilmiö. Se vaikuttaa johdonmukaiselta seuraukselta valistuksen ja sivistyksen lisääntymisestä; ihminen on oppinut, ettei ole mitään absoluuttista arvopohjaa eikä absoluuttisen varmaa tietoa ja päätynyt radikaaliin epäilyyn, ehkä myös kieltämiseen. Nihilismin voi silti nähdä sisäänkirjoitetuksi sellaisiin uskomuksiin ja näkemyksiin, jotka muodostavat tämän absoluuttisen arvopohjan. Kun on olemassa Platonin ideoiden maailma, todellinen maailma tai taivas, paratiisi, niin tämä maailma, meidän epätäydellinen maailma menettää merkityksensä; se on vain harhaa tai se on vain hetkellinen, typerä välivaihe, tyhjä hetki ennen olennaisen tapahtumista. Näyttää siis siltä, että nihilismiä lisää siis yhtä paljon kristinusko kuin tiedekin.
Nihilismi on tunne, että kaikki on samanarvoista ja tyhjää. Se on käsitys ja inhottava varmuus, että millään ei ole merkitystä. Nihilismi on toivottomuutta ja kyvyttömyyttä, monta kertaa suoranaista lamaannusta. Olenko minä sitten nihilisti? En tahdo olla. Jos teen jotain, pyrin olemaan jotain muuta kuin nihilisti, se kertoo, että minussa elää vielä toivo; en ole täysin epätoivoinen, en ole siis ainakaan kokonaan nihilisti.
Nihilismi on tilanne, jota elämme. Kysymys kuuluu: Miten elämme? Kyseenalaistaminen on tärkeää, mutta se saattaa johtaa arvopohjan murenemiseen, tyhjyyteen. Meidän tehtävämme on tehdä samoja asioita kuin nihilistit tekevät, mutta olla lankeamatta tyhjyyteen, päästä tyhjyyden ulkopuolelle, olla vajoamatta kieltämiseen, kaiken kieltämiseen.
Mitä nihilismi merkitsee minulle? Nihilismi on aikamme nimi, sen johtotähti, väistämätön seuraus siitä mitä olemme tehneet, mitä olleet, mitä osanneet olla. Mutta se täytyy voida voittaa. Sitä ei voiteta väistämällä, yrittämällä olla uskovaisia tai positiivisia, vaan menemällä sen läpi.
Olenko minä nihilisti? Sanoin: en tahdo olla. Tähän sisältyy epäily. Voi olla, että olen nihilisti, ainakin vähän. Mutta se on kauhea musta aukko, jonka nielaisemaksi ei saa suostua. Mikä on vastalääke? Mikä estäisi tulemasta nielaistuksi? Mikä manaus poistaisi sisältämme tyhjyyden? Mistä keksisimme voimia myöntämiseen, arvojen luomiseen?
tiistai 2. helmikuuta 2010
Pinnallinen omistaminen
Taas vaihteeksi kieli poskessa mietin asioita ja seuraukset ovat arvaamattomia, enemmän tai vähemmän humoristisia... Tällä kertaa lahjoitan ekonomien, politiikan tutkijoiden ja filosofien käyttöön uuden käsitteen: pinnallinen omistaminen.
Kun eurooppalaiset kaupungit alkoivat kehittää viemäriverkostoa hygieeniapolitiikan ja kaivaustekniikan kehittymisen myötä, syntyi uusi kysymys: Kenelle maanalainen kuuluu? Juridinen ja hallinnollinen ratkaisu oli yleensä yksinkertaisuudessaan sellainen, että mahdollinen maanomistaja sai oikeuden omistaa maanpinnan, ei muuta.
Minua ei kiinnosta nyt juridiikka ja hallintotiede, vaan omistamisen käsite. Omistaminen on aiheuttanut – ja aiheuttaa – paljon konflikteja. Itse oman sijaintini takia näen, että se on yksi yleisimmistä ristiriitojen ja jännitteiden aiheuttajista. Kyse ei ole vain rajaloukkauksista, varkauksista tai ryöstöistä, vaan myös – tietenkin – maanomistajan harjoittamasta hyväksikäytöstä. Tiedämme myös, miten surullisesti on käynyt, kun on kokeiltu elää ilman ”omistamista”. Monet vastasyntyneen Neuvostoliiton ihmisistä kuolivat nälkään, koska maanviljelijöiden työvälineet sosialisoitiin eli otettiin heiltä pois.
Kysymystä omistamisesta ei ole ratkaistu. Siihen liittyy ongelmia. Mitä voidaan omistaa? Entä jos ei voi tai saa omistaa? Muutamia vuosia sitten eräällä pohjoisella paikkakunnalla Espanjassa alettiin ihmettelemään, mihin pilvet ovat kadonneet. Odotetut, jokavuotiset sateet eivät saapuneet. Asiaa alettiin tutkimaan. Selvisi, että naapuripaikkakunnan kekseliäät olivat alkaneet ohjailla pilvien kulkua lentokoneiden avulla. Ensimmäinen minun tuntema tapaus, jossa sadepilviä varastetaan. Kenelle pilvet kuuluvat? Voiko puhua varastamisesta?
Ehdotan työvälineeksi käsitettä pinnallinen omistaminen. Oletan, että sosialismista vapautuneen Odessan asukkaat voivat omistaa tontteja, mutta tuskin he voivat omistaa kaupungin maanalaisia, kaikille tuntemattomia, alunperin puolustustarkoituksessa kaivettuja luolastoja. Omistaminen merkitsee, että omistamme eli meillä ei ole vain käyttöoikeutta, vaan voimme myös myydä tai omaisuus voidaan periä. Omistamisen pinnallisuus merkitsee, että omistamisella on rajat, jotka sille määritellään.
Lähtökohtaisesti tämä kuulostaa sovittelevalta ja rauhaa etsivältä, mutta kyseessä on kommunismia radikaalimpi linja. Pinnallisen omistamisen käsitettä ei pidä soveltaa vain maanomistajiin tai kiinteistöjen omistajiin, vaan myös valtioihin ja yhteisöihin. Niitäkin pitää voida rajoittaa omimasta, sillä aina on vaara, että omitaan myös kaikki vedet, ilma, kuu, kiertorata.
Pinnallisen omistamisen käsitteen kautta pyritään ajattelemaan toisin ”kuulumista”. Kysymme, kenelle tämä kuuluu. On asioita, jotka eivät kuulu kenellekään, koska ne eivät kuulu jollekin, vaan johonkin. On asioita, jotka kuuluvat maailmaan.
Miten tätä käsitettä tulisi käyttää? Ennen kaikkea: Onko sille mitään käyttöä? Ehkä sitä voisi käyttää tutkimaan, testaamaan ja arvioimaan, onko omistaminen liiallista, liian pitkälle menevää. Etu on siinä, että meidän ei tarvitse lapsellisesti ja utopistisesti tuhota omistamisen legitimiteettiä ja silti voimme ottaa vakavasti omistamisen aiheuttamat vaarat.
Pyysin ystävältäni kommenttia edellä olevaan muistiinpanoon. Ystäväni kommentoi varsin laajasti ja henkevästi todeten mm: ”Itse koen kysymyksen asettuvan kiinnostavimmin sinne missä vallattomien on suojauduttava vallitsevien omistamiselta...”
En luota ajatukseen puhua valtaan kykenemättömien puolesta. Sillä tavalla heiltä on aina valta otettu: edustamalla heitä ja käyttämällä määrittelyvaltaa... Ideani on hiukan poikkeava normaaleista filosofiakahvilaideoista, koska siinä ei ole varsinaisesti mitään näkökulmaa, vaan ajattelun käyttöön tarjotaan pikemminkin käsitettä. Idea on jotenkin puolitiessä. Siksi kysyn, mihin tätä ajatusta tai käsitettä voisi viedä tai työntää. Jos oikein ymmärrän, ystäväni mielestä kysymys pitää sijoittaa valtasuhteiden sisään, yrittää laittaa se toimimaan vastarinnan vahvistamiseksi.
Kun eurooppalaiset kaupungit alkoivat kehittää viemäriverkostoa hygieeniapolitiikan ja kaivaustekniikan kehittymisen myötä, syntyi uusi kysymys: Kenelle maanalainen kuuluu? Juridinen ja hallinnollinen ratkaisu oli yleensä yksinkertaisuudessaan sellainen, että mahdollinen maanomistaja sai oikeuden omistaa maanpinnan, ei muuta.
Minua ei kiinnosta nyt juridiikka ja hallintotiede, vaan omistamisen käsite. Omistaminen on aiheuttanut – ja aiheuttaa – paljon konflikteja. Itse oman sijaintini takia näen, että se on yksi yleisimmistä ristiriitojen ja jännitteiden aiheuttajista. Kyse ei ole vain rajaloukkauksista, varkauksista tai ryöstöistä, vaan myös – tietenkin – maanomistajan harjoittamasta hyväksikäytöstä. Tiedämme myös, miten surullisesti on käynyt, kun on kokeiltu elää ilman ”omistamista”. Monet vastasyntyneen Neuvostoliiton ihmisistä kuolivat nälkään, koska maanviljelijöiden työvälineet sosialisoitiin eli otettiin heiltä pois.
Kysymystä omistamisesta ei ole ratkaistu. Siihen liittyy ongelmia. Mitä voidaan omistaa? Entä jos ei voi tai saa omistaa? Muutamia vuosia sitten eräällä pohjoisella paikkakunnalla Espanjassa alettiin ihmettelemään, mihin pilvet ovat kadonneet. Odotetut, jokavuotiset sateet eivät saapuneet. Asiaa alettiin tutkimaan. Selvisi, että naapuripaikkakunnan kekseliäät olivat alkaneet ohjailla pilvien kulkua lentokoneiden avulla. Ensimmäinen minun tuntema tapaus, jossa sadepilviä varastetaan. Kenelle pilvet kuuluvat? Voiko puhua varastamisesta?
Ehdotan työvälineeksi käsitettä pinnallinen omistaminen. Oletan, että sosialismista vapautuneen Odessan asukkaat voivat omistaa tontteja, mutta tuskin he voivat omistaa kaupungin maanalaisia, kaikille tuntemattomia, alunperin puolustustarkoituksessa kaivettuja luolastoja. Omistaminen merkitsee, että omistamme eli meillä ei ole vain käyttöoikeutta, vaan voimme myös myydä tai omaisuus voidaan periä. Omistamisen pinnallisuus merkitsee, että omistamisella on rajat, jotka sille määritellään.
Lähtökohtaisesti tämä kuulostaa sovittelevalta ja rauhaa etsivältä, mutta kyseessä on kommunismia radikaalimpi linja. Pinnallisen omistamisen käsitettä ei pidä soveltaa vain maanomistajiin tai kiinteistöjen omistajiin, vaan myös valtioihin ja yhteisöihin. Niitäkin pitää voida rajoittaa omimasta, sillä aina on vaara, että omitaan myös kaikki vedet, ilma, kuu, kiertorata.
Pinnallisen omistamisen käsitteen kautta pyritään ajattelemaan toisin ”kuulumista”. Kysymme, kenelle tämä kuuluu. On asioita, jotka eivät kuulu kenellekään, koska ne eivät kuulu jollekin, vaan johonkin. On asioita, jotka kuuluvat maailmaan.
Miten tätä käsitettä tulisi käyttää? Ennen kaikkea: Onko sille mitään käyttöä? Ehkä sitä voisi käyttää tutkimaan, testaamaan ja arvioimaan, onko omistaminen liiallista, liian pitkälle menevää. Etu on siinä, että meidän ei tarvitse lapsellisesti ja utopistisesti tuhota omistamisen legitimiteettiä ja silti voimme ottaa vakavasti omistamisen aiheuttamat vaarat.
Pyysin ystävältäni kommenttia edellä olevaan muistiinpanoon. Ystäväni kommentoi varsin laajasti ja henkevästi todeten mm: ”Itse koen kysymyksen asettuvan kiinnostavimmin sinne missä vallattomien on suojauduttava vallitsevien omistamiselta...”
En luota ajatukseen puhua valtaan kykenemättömien puolesta. Sillä tavalla heiltä on aina valta otettu: edustamalla heitä ja käyttämällä määrittelyvaltaa... Ideani on hiukan poikkeava normaaleista filosofiakahvilaideoista, koska siinä ei ole varsinaisesti mitään näkökulmaa, vaan ajattelun käyttöön tarjotaan pikemminkin käsitettä. Idea on jotenkin puolitiessä. Siksi kysyn, mihin tätä ajatusta tai käsitettä voisi viedä tai työntää. Jos oikein ymmärrän, ystäväni mielestä kysymys pitää sijoittaa valtasuhteiden sisään, yrittää laittaa se toimimaan vastarinnan vahvistamiseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
