Empedokles oli esisokraattinen filosofi, runoilija ja lääkäri, syntynyt Sisiliassa. Hänet tunnetaan teoriasta, jonka mukaan kosmos muodostuu neljästä elementistä: tulesta, vedestä, ilmasta ja maasta. Hänen käsityksensä olivat osaltaan samankaltaisia kuin Herakleitoksen. Myös Empedokles ajatteli, että kosmos on jatkuvassa muutostilassa.
Joidenkin legendojen mukaan filosofi olisi kuollut syöksyttyään Etnan kraateriin. Hänen mukaansa on nimetty vedenalainen tulivuori Sisilian rannikolla. Tämän tulivuoren vaarallisuudesta on alettu viime aikoina puhua. Jos tulivuori halkeaa – ja se on mahdollista – se tulee aiheuttamaa tsunamin Italian rannikolla.
Tarinaa Empedokleesta ja tulivuoresta ollaan tulkittu monella tavalla. Minua se kiehtoo todennäköisesti hulluista tai vääristä syistä. Ajattelen, että kuva tulivuoren kraateriin syöksyvästä filosofista on kuva loputtoman uteliaasta sielusta, sankarista joka on valmis tuhoamaan itsensä ja valmis siis uusiutumaan. On mahdollista, että Empedokles halusi todistaa jotain. Uskon hänen ylimielisyydessään ja ylpeydessään olleen mukana myös antautumista: heittäytymistä elementtien sekaan.
Meiltä puuttuvat tällaiset ajattelijat, joiden syöksyt tuleen, hypyt, tanssiaskeleet ja eleet ruumiillistavat ajattelun. Siksi tämä kuva kiehtoo.
torstai 29. huhtikuuta 2010
Hedelmällinen itsetutkiskelu
Puhumme jatkuvasti itsetutkistelusta. Minäkin, joka en usko, että on mitään sielun syvyyttä tai ainakaan en usko, että siitä syvyydestä löytyy mitään erityisen mielenkiintoista. Puhun itsetutkiskelusta yhtenä mahdollisuutena askeesiin, itsensä harjoittamiseen ja tietoisena siitä, että on monenlaisia tapoja tutkia itseään.
Mikä on hedelmällista itsetutkiskelua? Toisinaan, pahoin pelkään, itsetutkiskelu johtaa itsesyytöksiin, jatkuvaan katumusharjoitukseen. Katuminen tai itsensä syyttäminen ei ihmistä vahvista. Itsetutkiskelu voi muodostua itsensä kiduttamiseksi, kun lähtökohtana on syytös ja tuomitseminen ja kysymys siitä, olemmeko hyviä ja vai pahoja.
Ehkä olisi – jos tahdomme itsellemme vapautta - hedelmällistä kysyä: Kuka päättää puolestani? Missä minun elämästäni päätetään? Miten elämästäni päätetään, kuuliko joku ennen sitä minun näkemystäni? Etc. En tarkoita, että syytös pitäisi kohdistaa ulkopuolelle, vaan kysymys omasta itsestä ja omasta tilanteesta on sijoitettava siihen yhteyteen ja verkostoon, jossa elämme.
On jokatapauksessa suuri ero siinä, panemmeko itsemme katumaan vai yritämmeko itsetutkiskelun avulla tavoittaa mielenrauhaa tai suurempaa itsenäisyyttä. Puhun hedelmällisestä itsetutkiskelusta ajatellen, että kysymysten mittaajaksi ja testaajaksi voisi asettaa kysymyksen itsetutkistelun hedelmällisyydestä. Kun tutkimme itseämme, voisimme välillä kysyä: Onko tämä mitä teen itselleni hedelmällistä?
Minkälaisen suhteen haluan luoda itseni ja maailman välille? Vaatiiko se sitä, että tunnen itseni? Mitä merkitsee itsensä tunteminen? Itsetutkiskelun tarkoitus ei aina ja kaikkialla ole ollut oman syvimmän olemuksensa, ”sisäisen itsen” tunteminen. Jos kysyn, kuka minua hallitsee ja miten, en pyri tietämään, kuka olen, vaan selvittämään, millaiset valtasuhteet määrittelevät elämääni ja viime kädessä tavoite on tehdä itsestäni itsenäisempi, vahvempi, kyvykkäämpi päättämään itse.
Miksi puhun ”hedelmällisyydestä”? Siksi, etten tahdo köyhdyttää suhdettani maailmaan, köyhdyttää itseäni, vaan rikastaa, tehdä suhteestani itseeni ja muihin hedelmällisen, uusia ja erilaisia asioita mahdollistavan.
Itse koen hedelmälliseksi kysyä, tutkia, kuka päättää puolestani, kuka estää minua tekemästä jotain ja määrää tekemään jotain muuta. Lisäksi tunnen tarvetta pysähtyä miettimään asenteitani, tuntemuksiani ja niiden mieltä tai mielettömyyttä. Olemme perineet niin monta asennetta, reaktiotapaa, vanhoilta ajoilta, isovanhemmiltamme, esi-isiltämme, jotka elivät toisenlaisessa maailmassa. Ehkä noilla asenteilla saattoi olla oikeutuksensa, mutta nyt ne ovat vain muinaisia kerrostumia meissä.
Mikä on hedelmällista itsetutkiskelua? Toisinaan, pahoin pelkään, itsetutkiskelu johtaa itsesyytöksiin, jatkuvaan katumusharjoitukseen. Katuminen tai itsensä syyttäminen ei ihmistä vahvista. Itsetutkiskelu voi muodostua itsensä kiduttamiseksi, kun lähtökohtana on syytös ja tuomitseminen ja kysymys siitä, olemmeko hyviä ja vai pahoja.
Ehkä olisi – jos tahdomme itsellemme vapautta - hedelmällistä kysyä: Kuka päättää puolestani? Missä minun elämästäni päätetään? Miten elämästäni päätetään, kuuliko joku ennen sitä minun näkemystäni? Etc. En tarkoita, että syytös pitäisi kohdistaa ulkopuolelle, vaan kysymys omasta itsestä ja omasta tilanteesta on sijoitettava siihen yhteyteen ja verkostoon, jossa elämme.
On jokatapauksessa suuri ero siinä, panemmeko itsemme katumaan vai yritämmeko itsetutkiskelun avulla tavoittaa mielenrauhaa tai suurempaa itsenäisyyttä. Puhun hedelmällisestä itsetutkiskelusta ajatellen, että kysymysten mittaajaksi ja testaajaksi voisi asettaa kysymyksen itsetutkistelun hedelmällisyydestä. Kun tutkimme itseämme, voisimme välillä kysyä: Onko tämä mitä teen itselleni hedelmällistä?
Minkälaisen suhteen haluan luoda itseni ja maailman välille? Vaatiiko se sitä, että tunnen itseni? Mitä merkitsee itsensä tunteminen? Itsetutkiskelun tarkoitus ei aina ja kaikkialla ole ollut oman syvimmän olemuksensa, ”sisäisen itsen” tunteminen. Jos kysyn, kuka minua hallitsee ja miten, en pyri tietämään, kuka olen, vaan selvittämään, millaiset valtasuhteet määrittelevät elämääni ja viime kädessä tavoite on tehdä itsestäni itsenäisempi, vahvempi, kyvykkäämpi päättämään itse.
Miksi puhun ”hedelmällisyydestä”? Siksi, etten tahdo köyhdyttää suhdettani maailmaan, köyhdyttää itseäni, vaan rikastaa, tehdä suhteestani itseeni ja muihin hedelmällisen, uusia ja erilaisia asioita mahdollistavan.
Itse koen hedelmälliseksi kysyä, tutkia, kuka päättää puolestani, kuka estää minua tekemästä jotain ja määrää tekemään jotain muuta. Lisäksi tunnen tarvetta pysähtyä miettimään asenteitani, tuntemuksiani ja niiden mieltä tai mielettömyyttä. Olemme perineet niin monta asennetta, reaktiotapaa, vanhoilta ajoilta, isovanhemmiltamme, esi-isiltämme, jotka elivät toisenlaisessa maailmassa. Ehkä noilla asenteilla saattoi olla oikeutuksensa, mutta nyt ne ovat vain muinaisia kerrostumia meissä.
torstai 22. huhtikuuta 2010
Luonto, ihminen, taide
Onko olemassa ekoetiikkaa? Onko ekologinen etiikka edes mahdollista? Kysymykset voivat kuulostaa huvittavilta, koska monet ovat vakuuttuneita omasta ekologisesta eettisyydestään. En silti ole varma, onko meillä vielä varaa tällaiseen ylpeyteen.
Kyynikkofilosofi Demetrios (ensimmäiseltä vuosisadalta) sanoi, että maailma on meidän kaikkien yhteinen asuinpaikka. Tämä ”totuus” koski ihmisen ja maailman suhdetta; se oli muistutus ennen kaikkea siitä, että me emme ole yksin, erillään muusta maailmasta. Hän ei ehkä ajatellut luontoa, vaan ihmisyhteisöä, mutta tämän totuuden voisi ottaa johtotähdeksi. Ongelma on se, että totuus pysyy pelkkinä sanoina, jos se ei muutu toiminnaksi, osaksi olemisen tapaamme. Miten me voisimme tietää tämän toisin, tehdä tästä totuudesta elämäntavan?
Ekologia (eko=koti, talous, logos=oppi, tieto, sana) on ympäristön ja eliöiden suhteita tutkiva tieteenala, osa biologiaa, mutta nykyisin myös ”elämäntapa”, liike, ajatus ja pyrkimys ympäristön suojelemiseksi. Ihminen on osa ekosysteemiä, mutta koska ihminen toimii hyvin toisella tavalla, massiivisemmin ja tuhoisammin kuin muut eliöt, on tarve suojella ympäristöä ihmiseltä. Suojelun toteuttaa ihminen itse.
Ekologiset ajattelijat ja ympäristönsuojelijat puhuvat usein siitä, miten näkökulmamme on liian ihmiskeskeinen. Tämä on totta, mutta kaikkien eliöiden näkökulma on rajallinen; on ”luonnollista” että ihmisenkin tapa on rajallinen. Ihmisen tuhoisuus todistaa, että ihmisen paikka tässä maailmassa on poikkeuksellinen. Voimme siis olla ”ihmiskeskeisiä” ekologisessa, ”vihreässä” ajattelussa. Jos haluamme tehdä jotain, meidän täytyy keskittyä ihmisen muuttamiseen.
Nykyinen ekologisuus on lähtenyt liikkeelle tieteestä, luonnontieteestä, jonka sovellutukset ovat osa ongelmaa (ks. Rachel Carsonin Hiljainen kevät, Oppenheimer). Tieteen herättämät kysymykset ovat johtaneet kasvaneeseen tietoisuuteen ympäristöongelmista ja sen seurauksena erilaisiin normatiivisiin, lainsäädännöllisiin ja hallinnollisiin ratkaisuihin. Tiede ei ole kuitenkaan onnistunut synnyttämään etiikkaa, koska tieteellinen diskurssi sanoo mitä on, ei kuvittele mitä voisi olla tai miten pitäisi olla. Tieteellinen tieto ei ole toisin onnistunut muuttumaan ethokseksi, tavaksi olla maailmassa; se ei ole muuttanut ihmisen ja maailman, ihmisen ja luonnon suhdetta.
Paul Klee sanoi: ”Mikä taiteilija ei tahtoisi asua luonnon sylissä, luomakunnan primitiivisessä sydämessä?” Taiteilija ottaa käyttöön kuvan puusta ja sanoo, että puun juurista virtaa taiteilijaan lymfa, joka läpäisee hänet ja hänen silmänsä. Taiteilijasta itsestä tulee puunrunko; hän ottaa vastaan sen mikä tulee syvyydestä ja siirtää sen kauemmaksi. Kleen mukaan olennaista on keskustelu luonnon kanssa. Taiteilija on ihminen, mutta myös luontoa, fragmentti luontoa; on tavoitettava yhteys luontoon ja kaikkeuteen. Hänen on oltava uskollinen liikkuvuudelle, jonka Klee määrittelee vapaudeksi. Tämä vapaus ei pyri muuhun kuin oikeuteensa, joka on oikeutta olla liikkuva, muuttuva niin kuin luonto on liikkuva.
Uskoisin, että Cézanne ajatteli samantapaisesti sanoessaan, että taiteilija ei esitä luontoa, vaan toteuttaa sen. Taiteilija toteuttaa tämän kytkeytymällä siihen energiaan, joka antaa luonnolle elämän.
Mitä voimme oppia näiltä – ja muilta – taiteilijoilta? Taitoa asuttaa maata, kytkeytyä siihen uudella, intensiivisemmällä tavalla. Ehkä meidän täytyy oppia olemaan taiteilijoita voidaksemme muuttaa suhteita maailmaan, myös toisiin ihmisiin. Ehkä sitten ajatus ”yhteisestä asuinpaikasta” ei ole enää abstrakti väittämä, vaan se muuttaa meitä, muuttuu osaksi meitä ja meidän verenkiertoamme. Silloin onnistuisimme tekemään maailmasta enemmän asuttavan.
Kyynikkofilosofi Demetrios (ensimmäiseltä vuosisadalta) sanoi, että maailma on meidän kaikkien yhteinen asuinpaikka. Tämä ”totuus” koski ihmisen ja maailman suhdetta; se oli muistutus ennen kaikkea siitä, että me emme ole yksin, erillään muusta maailmasta. Hän ei ehkä ajatellut luontoa, vaan ihmisyhteisöä, mutta tämän totuuden voisi ottaa johtotähdeksi. Ongelma on se, että totuus pysyy pelkkinä sanoina, jos se ei muutu toiminnaksi, osaksi olemisen tapaamme. Miten me voisimme tietää tämän toisin, tehdä tästä totuudesta elämäntavan?
Ekologia (eko=koti, talous, logos=oppi, tieto, sana) on ympäristön ja eliöiden suhteita tutkiva tieteenala, osa biologiaa, mutta nykyisin myös ”elämäntapa”, liike, ajatus ja pyrkimys ympäristön suojelemiseksi. Ihminen on osa ekosysteemiä, mutta koska ihminen toimii hyvin toisella tavalla, massiivisemmin ja tuhoisammin kuin muut eliöt, on tarve suojella ympäristöä ihmiseltä. Suojelun toteuttaa ihminen itse.
Ekologiset ajattelijat ja ympäristönsuojelijat puhuvat usein siitä, miten näkökulmamme on liian ihmiskeskeinen. Tämä on totta, mutta kaikkien eliöiden näkökulma on rajallinen; on ”luonnollista” että ihmisenkin tapa on rajallinen. Ihmisen tuhoisuus todistaa, että ihmisen paikka tässä maailmassa on poikkeuksellinen. Voimme siis olla ”ihmiskeskeisiä” ekologisessa, ”vihreässä” ajattelussa. Jos haluamme tehdä jotain, meidän täytyy keskittyä ihmisen muuttamiseen.
Nykyinen ekologisuus on lähtenyt liikkeelle tieteestä, luonnontieteestä, jonka sovellutukset ovat osa ongelmaa (ks. Rachel Carsonin Hiljainen kevät, Oppenheimer). Tieteen herättämät kysymykset ovat johtaneet kasvaneeseen tietoisuuteen ympäristöongelmista ja sen seurauksena erilaisiin normatiivisiin, lainsäädännöllisiin ja hallinnollisiin ratkaisuihin. Tiede ei ole kuitenkaan onnistunut synnyttämään etiikkaa, koska tieteellinen diskurssi sanoo mitä on, ei kuvittele mitä voisi olla tai miten pitäisi olla. Tieteellinen tieto ei ole toisin onnistunut muuttumaan ethokseksi, tavaksi olla maailmassa; se ei ole muuttanut ihmisen ja maailman, ihmisen ja luonnon suhdetta.
Paul Klee sanoi: ”Mikä taiteilija ei tahtoisi asua luonnon sylissä, luomakunnan primitiivisessä sydämessä?” Taiteilija ottaa käyttöön kuvan puusta ja sanoo, että puun juurista virtaa taiteilijaan lymfa, joka läpäisee hänet ja hänen silmänsä. Taiteilijasta itsestä tulee puunrunko; hän ottaa vastaan sen mikä tulee syvyydestä ja siirtää sen kauemmaksi. Kleen mukaan olennaista on keskustelu luonnon kanssa. Taiteilija on ihminen, mutta myös luontoa, fragmentti luontoa; on tavoitettava yhteys luontoon ja kaikkeuteen. Hänen on oltava uskollinen liikkuvuudelle, jonka Klee määrittelee vapaudeksi. Tämä vapaus ei pyri muuhun kuin oikeuteensa, joka on oikeutta olla liikkuva, muuttuva niin kuin luonto on liikkuva.
Uskoisin, että Cézanne ajatteli samantapaisesti sanoessaan, että taiteilija ei esitä luontoa, vaan toteuttaa sen. Taiteilija toteuttaa tämän kytkeytymällä siihen energiaan, joka antaa luonnolle elämän.
Mitä voimme oppia näiltä – ja muilta – taiteilijoilta? Taitoa asuttaa maata, kytkeytyä siihen uudella, intensiivisemmällä tavalla. Ehkä meidän täytyy oppia olemaan taiteilijoita voidaksemme muuttaa suhteita maailmaan, myös toisiin ihmisiin. Ehkä sitten ajatus ”yhteisestä asuinpaikasta” ei ole enää abstrakti väittämä, vaan se muuttaa meitä, muuttuu osaksi meitä ja meidän verenkiertoamme. Silloin onnistuisimme tekemään maailmasta enemmän asuttavan.
torstai 15. huhtikuuta 2010
Ilman kohtaloa
Otsikon inspiraation lähteenä teos nimeltä Kohtalottomuus. Tekijä on unkarilainen kirjailija Imre Kertesz, joka sai Nobelin 2002. Kirja kertoo 15-vuotiaasta pojasta, joka lähetetään Auschwitziin, myöhemmin Bűchenwaldiin ja Zeitziin. Nuoren miehenalun Euroopan kiertue leiriltä leirille.
Aiheeni ei ole kohtalo, vaan kohtalottomuus, vapaus. Vapauden teema... Jos minua joku kiinnostaa kun luen filosofiaa, kirjoitan, tutkin asioita, se on vapaus. Ei vapaus annettuna, lahjoitettuna, automaattisena, ei edes vapaus kamppailun avulla saavutettuna, vaan vapaus kamppailuna. Meille tapahtuu jotain, jotain kaatuu päälle, mutta kysymme, onko sen pakko olla kohtalomme. Onko sen oltava kohtalomme, kaiken tuon joka meille kohtalona, välttämättömyytenä tarjotaan.
Ongelma tai vaikeus on se, että meille annetaan ymmärtää – tehdään selväksi – että kaikki on välttämätöntä tai ”itsestään selvää”. Tästä syystä vapaus syntyy vain kapinasta ja kyseenalaistamisesta... Ja vaikka filosofia onkin niin turhaa yleellisyyttä, mihin suurimmalla osalla ei ole varaa, ajattelu on tästä syystä hedelmällistä; se auttaa olemaan vapaa, edes vähän vapaampi... Tässä vain toistan itseäni....
Vapaus on lannistumattomuutta, kieltäytymistä uskomasta johonkin ”olemukseen” tai ”identiteettiin”; vapaus perustuu kykyyn vastustaa identiteettejä. Tästä ei seuraa tarkasti ottaen se, ettei meillä olisi identiteettiä; me emme vain kykene identifoimaan itseämme. Meidän suhde itseemme ei ole identiteettisuhde; suhdetta määrittelee ero, ei samuus.
Meidän on saavutettava kohtalottomuus ja se saavutetaan eron kautta. Ero tai erot meissä itsessämme, meidän oma tuntemattomuutemme synnyttää ehtymättömyyden, tyhjentymättömyyden. Jos joku tai jokin haluaa meidät omistaa, tehdä omakseen, alistaa omiin tarkoituksiinsa, se ei voi kokonaan onnistua, jos meissä on ehtymättömyys, mahdollisuuksien paljous. Meidän varustus dominointia vastaan on siis meissä itsessämme, meidän ehtymättömyydessä. Me olemme enemmän kuin miltä näyttää – tämä on suurin mysteeri.
Ehtymättömyydestä katsomme toisin ja toisaalle. Me kaikki kasvamme yhteiskunnassa, joka määrittelee tiedon rajat, ja tieto määrittelee, säätelee yhteiskunnan luonteen, mahdollisuudet yhteiskunnassa. En usko, että omaa sukupolveani ja sen horisonttia olisi määritellyt marxilaisuus tms. vaan esimerkiksi tietty epäpoliittisuus, myös poliittisten asioiden epäpolitisoituminen, yhteiskunnallisten ja eettisten kysymysten ”tieteellistäminen”, muuttaminen sosiaalityön, psykologian ja lääketieteen ongelmiksi. Kapina, kyseenalaistaminen, ei kohdistu, voi kohdistua, vain johonkin yksittäiseen väittämään, ”tieteelliseen faktaan”, vaan se hyökkää tätä epäpoliittista tendessiä vastaan.
Mutta tämä hyökkäys ja kapina ei saa enää politisoimisen muotoja niin kuin aikaisemmin – tai ainakaan samanlaisia muotoja. Kyse on pikemminkin oman itsensä ja oman elämänsä näkemisestä politiikan ja myös kehittämisen kenttänä. Kapinallinen ei näe itseään enää olemuksena, jonka mahdollisuudet on tieteellisen diskurssin määrittelemät.
Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin ( 1929) sankari, Frans Biberkopf, oppii viimein, monen mutkan jälkeen: ”Minä en nyt enää huuda niin kuin ennen: kohtalo, kohtalo. Sitä ei pidä palvoa kohtalona, sitä pitää katsoa, pitää tarttua siihen ja tuhota se.”
Tämä olisi meidänkin opittava: olla palvomatta sitä kohtalona.
Aiheeni ei ole kohtalo, vaan kohtalottomuus, vapaus. Vapauden teema... Jos minua joku kiinnostaa kun luen filosofiaa, kirjoitan, tutkin asioita, se on vapaus. Ei vapaus annettuna, lahjoitettuna, automaattisena, ei edes vapaus kamppailun avulla saavutettuna, vaan vapaus kamppailuna. Meille tapahtuu jotain, jotain kaatuu päälle, mutta kysymme, onko sen pakko olla kohtalomme. Onko sen oltava kohtalomme, kaiken tuon joka meille kohtalona, välttämättömyytenä tarjotaan.
Ongelma tai vaikeus on se, että meille annetaan ymmärtää – tehdään selväksi – että kaikki on välttämätöntä tai ”itsestään selvää”. Tästä syystä vapaus syntyy vain kapinasta ja kyseenalaistamisesta... Ja vaikka filosofia onkin niin turhaa yleellisyyttä, mihin suurimmalla osalla ei ole varaa, ajattelu on tästä syystä hedelmällistä; se auttaa olemaan vapaa, edes vähän vapaampi... Tässä vain toistan itseäni....
Vapaus on lannistumattomuutta, kieltäytymistä uskomasta johonkin ”olemukseen” tai ”identiteettiin”; vapaus perustuu kykyyn vastustaa identiteettejä. Tästä ei seuraa tarkasti ottaen se, ettei meillä olisi identiteettiä; me emme vain kykene identifoimaan itseämme. Meidän suhde itseemme ei ole identiteettisuhde; suhdetta määrittelee ero, ei samuus.
Meidän on saavutettava kohtalottomuus ja se saavutetaan eron kautta. Ero tai erot meissä itsessämme, meidän oma tuntemattomuutemme synnyttää ehtymättömyyden, tyhjentymättömyyden. Jos joku tai jokin haluaa meidät omistaa, tehdä omakseen, alistaa omiin tarkoituksiinsa, se ei voi kokonaan onnistua, jos meissä on ehtymättömyys, mahdollisuuksien paljous. Meidän varustus dominointia vastaan on siis meissä itsessämme, meidän ehtymättömyydessä. Me olemme enemmän kuin miltä näyttää – tämä on suurin mysteeri.
Ehtymättömyydestä katsomme toisin ja toisaalle. Me kaikki kasvamme yhteiskunnassa, joka määrittelee tiedon rajat, ja tieto määrittelee, säätelee yhteiskunnan luonteen, mahdollisuudet yhteiskunnassa. En usko, että omaa sukupolveani ja sen horisonttia olisi määritellyt marxilaisuus tms. vaan esimerkiksi tietty epäpoliittisuus, myös poliittisten asioiden epäpolitisoituminen, yhteiskunnallisten ja eettisten kysymysten ”tieteellistäminen”, muuttaminen sosiaalityön, psykologian ja lääketieteen ongelmiksi. Kapina, kyseenalaistaminen, ei kohdistu, voi kohdistua, vain johonkin yksittäiseen väittämään, ”tieteelliseen faktaan”, vaan se hyökkää tätä epäpoliittista tendessiä vastaan.
Mutta tämä hyökkäys ja kapina ei saa enää politisoimisen muotoja niin kuin aikaisemmin – tai ainakaan samanlaisia muotoja. Kyse on pikemminkin oman itsensä ja oman elämänsä näkemisestä politiikan ja myös kehittämisen kenttänä. Kapinallinen ei näe itseään enää olemuksena, jonka mahdollisuudet on tieteellisen diskurssin määrittelemät.
Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin ( 1929) sankari, Frans Biberkopf, oppii viimein, monen mutkan jälkeen: ”Minä en nyt enää huuda niin kuin ennen: kohtalo, kohtalo. Sitä ei pidä palvoa kohtalona, sitä pitää katsoa, pitää tarttua siihen ja tuhota se.”
Tämä olisi meidänkin opittava: olla palvomatta sitä kohtalona.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Oikeudelliset käytännöt ja filosofia
Filosofia kehittyi Kreikassa oikeuskäytäntöjen muuttumisen myötä. Homeroksen aikana riitajuttu käsiteltiin sillä tavalla, että sotilas haastoi toisen kiistapuolen, sotilaan, eräänlaiseen peliin. Katsottiin, kumpi uskaltaa vannoa jumalien edessä, että on sanonut tai tehnyt jollakin tavalla. Ei ollut todistajia tai mitään kyselymenettelyä, jonka tarkoitus olisi todistaa, kumpi on oikeassa. ”Oikeusjuttu” oli vain peli, riidan rituaalinen muoto. Myöhemmin ilmaantui todistaja, kuka tahansa – vaatimatonkin, jopa orja – joka oli nähnyt ja kuullut jotain ja häntä kuultiin. Vähitelleen alkoi oikeudellisen käytännön ”rationalisoituminen”: haluttiin selvittää totuus, etsiä todisteita. Tällaisessa ympäristössä alkoi Kreikassa kehittyä historiankirjoitus, maantieteellinen tiedonkeruu, tiede ja filosofia.
Oikeuteen tuli erilaisia tapauksia, joissa joku väitti, että hänen ”oikeuksiaan on loukattu” ja hän vaati rangaistusta, kostoa. Jotkut primitiiset oikeuden muodot ovat selviä merkkejä siitä, että oikeus oli säänneltyä, tiettyjä sääntöjä seuraavia kostotoimenpiteitä. Tämä halu tai tarve kostaa ei ole vain vietti, joka saa villejä ja raakoja ilmaisuja, vaan se on osa ajattelua. Niinpä ei ole yllättävää, että esisokraattinen Anaximandro puhuu epäoikeudenmukaisuudesta ja sen maksamisesta ensimmäisessä tunnetussa filosofisessa tekstissä ja ensimmäisessä proosatekstissä (n. 550 ea). Teksti puhuu tulemisesta, muutoksesta, ajallisuudesta ja siitä, miten ihmiset maksavat aiheuttamansa surut ja epäoikeudenmukaisuudet. Monien kommentaarien mukaan kaikki on Anaximandrolle epäoikeudenmukaisuutta, kaikki muutos on epäoikeudenmukaisuutta. Kaikki mikä on irronnut alusta, alkuperästä (arjé) on tuomittu tekemään epäoikeudenmukaisuutta.
Filosofian yksi alkuperäisiä, omaperäisiä kysymyksiä, oli kysyä: Mitä on oikeus? (dikea) Mutta nimenomaan kysyessään tätä kysymystä, yrittäessään muotoilla tätä kysymystä ja ymmärtää tätä ongelmaa filosofia lähti eri tielle kuin oikeus, etääntyi siitä. Näin esimerkiksi voidaan tulkita Anaximandroa, esisokraattista ajattelijaa. Taustalla oleva kysymys, filosofian ehkä syvin kysymys on: Onko olemassaololla merkitystä tai mieltä? Tämän kysymyksen kautta ui mukaan ajatus oikeudesta ja oikeuttamisesta, mutta myöhemmin, erityisesti kristillisen ajattelun myötä alkaa filosofinen ajattelu muistuttaa oikeudenkäyntiä: aletaan syyttämään. Kuka on syytetyn penkillä? Itse olemassaolo, elämä.
Vaikka oikeudellisen prosessi ja filosofia kehittyivät yhtäaikaa, oikeuslaitos kehittyi hitaammin. Keskiaikaisten oikeudenkäyntien (jotka olivat sota- ja ryöstöretkien jatke tarkoituksena kerätä lisää omaisuutta ja aseita, jotta voisi harjoittaa lisää väkivaltaa) seuraaminen, tapausten tarkastelu on absurdin maailmanhistorian lukemista. Kun myöhemmin keskiajalla (1100-luvulla) otettiin käyttöön muitakin kuin ”kokeita”, alettiin kysyä, kysellä, kuulustella, mallia ei otettu filosofeilta, vaan kirkolta, jolla oli kokemusta sielujen valvomisesta, tarkkailemisesta ja hallitsemisesta. Kyselyä tarkoittava latinan kielen sana oli inquisitio. Ennen kuulustelua, kyselyä, ei oikeudessa puhuttu syyllisyydestä eikä tehtyä tekoa liitetty syntiin. Puhuttiin rikkomuksesta ja vahingosta, joka (kun valtiollinen oikeuslaitos kehittyi) ymmärrettiin myös kuninkaan, lain, vallan vahingoittamiseksi. Kyselyn myötä vahinkoa aletaan tulkita moraalisesti, jopa uskontosävytteisesti.
”Oikeudenkäyntien”, järjestettyjen sotien tai kilpailujen, peruskäsitteet olivat syyttäminen ja puolustaminen. Nämä käsitteet, niiden paino, siirtyivät kuitenkin varsinaisten riitajuttujen ulkopuolelle: retoriikkaan ja sitä kautta politiikkaan, epäsuorasti myös filosofiaan. Retoriikka ja politiikkaa ovat sodan jatkamista toisessa muodossa. Yksi klassisen retoriikan luokittelema puhegenre, laji, on genus iudiciaele, ”juridinen laji”, jonka tehtävä on esittää tuomarin edessä syytöksiä tai puolustuksia. Tämän lajin kaksi napaa ovat nimenomaan syyttäminen ja puolustaminen. Retoorikot, oraattorit tai puhujat elättivät itseään usein kirjoittamalla koko juridisia tai poliittisia puheita.
Näiden retoris-juridisten termien osuus on suuri mielikuvassa ihmisestä. Tästä on todiste niiden suuri rooli apologioista kehittyneissä elämäkerroissa, retorisissa enemmän tai vähemmän satiirisissa kirjoituksissa, myöhäisantiikin tunnustuksissa, ns. sofistisissa romaaneissa jne. Nämä kategoriat määrittelevät miten ihminen käsitetään – yleensä hyvin yksinkertaisesti positiivisesti tai negatiivisesti, mutta jotain vielä ”kohtalokkaampaa” on tässä mielikuvassa: ihmisessä ei ole muutosta, muutoksen mahdollisuutta, kehkeytymistä.
Kun ihmiskuva kehittyy, monimutkaistuu ja ihminen löytää ns. ”sisäisen ihmisen” (niin kun Augustinus Tunnustuksissa) syytös ei kohdistu enää välttämättä toisiin ihmisiin ja maailmaan, vaan myös omaan itseen. Ainoa puolustus Jumalan edessä on katumus.
Sokrateen apologia, puolustuspuhe, on luonteeltaan hyvin vähän puolustava: Sokrates ei puolustaudu ja tässä hänen käyttäytymisensä muistuttaa Jeesuksen käyttäytymistä. Mutta vaikka Sokrates on niin pyhitetty sankari filosofiassa, ei hänen esimerkkiään ole seurattu, vaan oikeudellisen ajattelun tai tarkemmin oikeudellisen retoriikan sekä siihen liittyvien mielikuvien on annettu vaikuttaa ajatteluun.
Kun ajattelun ytimessä on syytös tai puolustus, mukana on enemmän retoriikkaa kuin totuuden sanomista, enemmän paatosta kuin iloa. Siksi ajattelen, että filosofin pitäisi olla se orja, joka todistaa, koska on nähnyt tai kuullut – ei siis syyttäjä, puolustaja tai tuomari.
Vielä enemmän haluaisin, että filosofia pääsisi oikeussalista, yrittäisi luoda paikkoja, jotka eivät jäljittele oikeussaleja. Niin kuin yhteiskunta ja kaikki asiat voidaan medikalisoida, voidaan kaikki paikat tehdä oikeussaleiksi. Tätä kehitystä vastaan sanoisin: antakaamme kahvilan olla kahvila, edes kerran.
Mikä on kahvila? Mitä on kahvilafilosofia? Ajattelen, että kahvila on ollut monien ajatusten syntypaikka, koska se on enemmän tai vähemmän tasa-arvoisten, sattumanvaraisten, yllättävien ja joskus epätodennäköisten kohtaamisten paikka. Paikka, jossa ei ole niin jyrkkiä hierarkisia rajoja ihmisten välillä.
Oikeuteen tuli erilaisia tapauksia, joissa joku väitti, että hänen ”oikeuksiaan on loukattu” ja hän vaati rangaistusta, kostoa. Jotkut primitiiset oikeuden muodot ovat selviä merkkejä siitä, että oikeus oli säänneltyä, tiettyjä sääntöjä seuraavia kostotoimenpiteitä. Tämä halu tai tarve kostaa ei ole vain vietti, joka saa villejä ja raakoja ilmaisuja, vaan se on osa ajattelua. Niinpä ei ole yllättävää, että esisokraattinen Anaximandro puhuu epäoikeudenmukaisuudesta ja sen maksamisesta ensimmäisessä tunnetussa filosofisessa tekstissä ja ensimmäisessä proosatekstissä (n. 550 ea). Teksti puhuu tulemisesta, muutoksesta, ajallisuudesta ja siitä, miten ihmiset maksavat aiheuttamansa surut ja epäoikeudenmukaisuudet. Monien kommentaarien mukaan kaikki on Anaximandrolle epäoikeudenmukaisuutta, kaikki muutos on epäoikeudenmukaisuutta. Kaikki mikä on irronnut alusta, alkuperästä (arjé) on tuomittu tekemään epäoikeudenmukaisuutta.
Filosofian yksi alkuperäisiä, omaperäisiä kysymyksiä, oli kysyä: Mitä on oikeus? (dikea) Mutta nimenomaan kysyessään tätä kysymystä, yrittäessään muotoilla tätä kysymystä ja ymmärtää tätä ongelmaa filosofia lähti eri tielle kuin oikeus, etääntyi siitä. Näin esimerkiksi voidaan tulkita Anaximandroa, esisokraattista ajattelijaa. Taustalla oleva kysymys, filosofian ehkä syvin kysymys on: Onko olemassaololla merkitystä tai mieltä? Tämän kysymyksen kautta ui mukaan ajatus oikeudesta ja oikeuttamisesta, mutta myöhemmin, erityisesti kristillisen ajattelun myötä alkaa filosofinen ajattelu muistuttaa oikeudenkäyntiä: aletaan syyttämään. Kuka on syytetyn penkillä? Itse olemassaolo, elämä.
Vaikka oikeudellisen prosessi ja filosofia kehittyivät yhtäaikaa, oikeuslaitos kehittyi hitaammin. Keskiaikaisten oikeudenkäyntien (jotka olivat sota- ja ryöstöretkien jatke tarkoituksena kerätä lisää omaisuutta ja aseita, jotta voisi harjoittaa lisää väkivaltaa) seuraaminen, tapausten tarkastelu on absurdin maailmanhistorian lukemista. Kun myöhemmin keskiajalla (1100-luvulla) otettiin käyttöön muitakin kuin ”kokeita”, alettiin kysyä, kysellä, kuulustella, mallia ei otettu filosofeilta, vaan kirkolta, jolla oli kokemusta sielujen valvomisesta, tarkkailemisesta ja hallitsemisesta. Kyselyä tarkoittava latinan kielen sana oli inquisitio. Ennen kuulustelua, kyselyä, ei oikeudessa puhuttu syyllisyydestä eikä tehtyä tekoa liitetty syntiin. Puhuttiin rikkomuksesta ja vahingosta, joka (kun valtiollinen oikeuslaitos kehittyi) ymmärrettiin myös kuninkaan, lain, vallan vahingoittamiseksi. Kyselyn myötä vahinkoa aletaan tulkita moraalisesti, jopa uskontosävytteisesti.
”Oikeudenkäyntien”, järjestettyjen sotien tai kilpailujen, peruskäsitteet olivat syyttäminen ja puolustaminen. Nämä käsitteet, niiden paino, siirtyivät kuitenkin varsinaisten riitajuttujen ulkopuolelle: retoriikkaan ja sitä kautta politiikkaan, epäsuorasti myös filosofiaan. Retoriikka ja politiikkaa ovat sodan jatkamista toisessa muodossa. Yksi klassisen retoriikan luokittelema puhegenre, laji, on genus iudiciaele, ”juridinen laji”, jonka tehtävä on esittää tuomarin edessä syytöksiä tai puolustuksia. Tämän lajin kaksi napaa ovat nimenomaan syyttäminen ja puolustaminen. Retoorikot, oraattorit tai puhujat elättivät itseään usein kirjoittamalla koko juridisia tai poliittisia puheita.
Näiden retoris-juridisten termien osuus on suuri mielikuvassa ihmisestä. Tästä on todiste niiden suuri rooli apologioista kehittyneissä elämäkerroissa, retorisissa enemmän tai vähemmän satiirisissa kirjoituksissa, myöhäisantiikin tunnustuksissa, ns. sofistisissa romaaneissa jne. Nämä kategoriat määrittelevät miten ihminen käsitetään – yleensä hyvin yksinkertaisesti positiivisesti tai negatiivisesti, mutta jotain vielä ”kohtalokkaampaa” on tässä mielikuvassa: ihmisessä ei ole muutosta, muutoksen mahdollisuutta, kehkeytymistä.
Kun ihmiskuva kehittyy, monimutkaistuu ja ihminen löytää ns. ”sisäisen ihmisen” (niin kun Augustinus Tunnustuksissa) syytös ei kohdistu enää välttämättä toisiin ihmisiin ja maailmaan, vaan myös omaan itseen. Ainoa puolustus Jumalan edessä on katumus.
Sokrateen apologia, puolustuspuhe, on luonteeltaan hyvin vähän puolustava: Sokrates ei puolustaudu ja tässä hänen käyttäytymisensä muistuttaa Jeesuksen käyttäytymistä. Mutta vaikka Sokrates on niin pyhitetty sankari filosofiassa, ei hänen esimerkkiään ole seurattu, vaan oikeudellisen ajattelun tai tarkemmin oikeudellisen retoriikan sekä siihen liittyvien mielikuvien on annettu vaikuttaa ajatteluun.
Kun ajattelun ytimessä on syytös tai puolustus, mukana on enemmän retoriikkaa kuin totuuden sanomista, enemmän paatosta kuin iloa. Siksi ajattelen, että filosofin pitäisi olla se orja, joka todistaa, koska on nähnyt tai kuullut – ei siis syyttäjä, puolustaja tai tuomari.
Vielä enemmän haluaisin, että filosofia pääsisi oikeussalista, yrittäisi luoda paikkoja, jotka eivät jäljittele oikeussaleja. Niin kuin yhteiskunta ja kaikki asiat voidaan medikalisoida, voidaan kaikki paikat tehdä oikeussaleiksi. Tätä kehitystä vastaan sanoisin: antakaamme kahvilan olla kahvila, edes kerran.
Mikä on kahvila? Mitä on kahvilafilosofia? Ajattelen, että kahvila on ollut monien ajatusten syntypaikka, koska se on enemmän tai vähemmän tasa-arvoisten, sattumanvaraisten, yllättävien ja joskus epätodennäköisten kohtaamisten paikka. Paikka, jossa ei ole niin jyrkkiä hierarkisia rajoja ihmisten välillä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
