perjantai 30. joulukuuta 2011

Filosofiakahvila kevät 2012

Filosofiakahvila Fuengirolassa (17.1. – 29.3., EI 28.2. / 3.4. – 26.4., EI 5.4.)

Aika: Ti klo 12:00 – 13:30
To klo 16:00 – 17:30 (samat aiheet molemmissa samalla viikolla.
Voit käydä silloin, kun sinulle sopii.)
Paikka: Tiistaisin Los Bolichesin kaupungintalon (Tenencia de Alcaldía) kahvila,
samassa talossa kauppahalli (Mercado Municipal).
Torstaisin La Carihuela Chica -ravintola (Rafaelin aukion laidassa)
Paseo Marítimo 89, Los Boliches, Fuengirola.

Filosofiakahvila Torre del marissa (18.1. – 28.3. / 4.4. – 25.4.)

Aika: Ke klo 11:00 – 12:30
Paikka: Cafetería Amalex, Calle de la Vega (Mercadonaa vastapäätä)

Ihmisellä ei ole muuta voimaa kuin haavoittuvuutensa.
Siksi hän on lannistumaton.
Vicente Núñez

Nouse, ole kirkas. Et voi ellet nouse.
Mirkka Rekola

perjantai 23. joulukuuta 2011

Vuorisaarnasta


Vaikka ollaan todisteltu, että Vuorisaarna kirjoitettiin 100 vuotta ennen Jeesusta, sitä pidetään yhtenä herran kauniiden ajatusten todistuksena. Silloin tällöin filosofiakahvilassa ovat kristityt väittäneet minulle, ettei siellä lue näitä kohtia:

”Jos sinun oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se pois ja heitä se luotasi; sillä parempi on sinulle että yksi jäsenistäsi joutuu hukkaan, kuin että koko ruumiisi heitetä helvettiin.” (Matteus, 5.luku, 29.säe) ”Jos sinun oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä se luotasi; sillä parempi on sinulle että yksi jäsenistäsi joutuu hukkaan, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin.” (Matteus, 5.luku, 30.säe)

Ne ovat siellä nämä sanat. Monien ihmisten pyhässä kirjassa, monille ihmisille puhdasta kauneutta edustavassa, ehdottoman ehdottomassa puheessa. Lukekaa raamattunne. Eläkää joulunne kuten haluatte.

Mitä on kritiikki?

Mitä on kritiikki? Michel Foucault´n outo, luonnosmainen vastaus oli: se on tahtoa olla olematta hallittu. Tarkemman muotoilun mukaan tämä haluttomuus on haluttomuutta olla hallittu tietyllä tavalla, tiettyjen ihmisten hallitsema.

Miksi sanon, että vastaus oli outo? Koska yleensä ajatellaan, että kritiikki on moittimista –syyttämistä, virheen ja synnin kaivamista esiin. Nähdäkseni kriittisyys ei ole kuitenkaan tuomitsemista, vaan päinvastoin arvoarvostelman perusteiden epäilemistä, perusteiden murskaamista. Kriittinen käsi ei sido, vaan vapauttaa uusia mahdollisuuksia. Jokin meissä tahtoo elää ja siksi jonkun on kuoltava. Foucault´n vastaus on outo, mutta se on mielenkiintoinen. Hän näkee kritiikin olevan muuta. Hän näki sen tottelemattomuutena.

Minun kriittisyyteni ei tukeudu annettuihin arvoihin. Siksi en anna vaihtoehtoja. Vaihtoehdot ovat yhä saman paradigman sisällä, ja kritiikin tehtävä on irtaantua vanhoista kategorioista, tehtävä niiden katoaminen mahdolliseksi. Monet tahtovat järjestää valmiiksi arvojen hierarkian ja normiston, jonka avulla kritisoida. Kritiikin on voitava olla muuta; sen täytyy voida kysyä, miten arvot luodaan ja mistä ne tulevat maailmaan.

Haluan, että elämäni on provokaatio suhteessa annettuun maailmaan. Tätä on minun kriittisyyteni.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Filosofiakahvilan aiheet keväällä 2012

Filosofiakahvilan aiheet keväällä 2012
(Saattaa olla, että joidenkin alustusten yhteydessä on mukana "ekstra-aihe".)

1.Spinozan ilo
Mitä Spinoza tarkoitti ilolla? Ilo ja filosofia.
2.Haavoittuvuus
Haavoittuvuus oppimisen mahdollisuutena. Johdantoa toisenlaiseen etiikkaan.
3.Essentialismin vaarat
Mitä on essentialismi? Miksi se on vaarallista?
4.Ihminen lakina
Ihmiskeskeisyydestä ja ihmisestä lakina. Filosofiasta, joka yrittää murtautua ulos antropologisuudesta.
5.Voima joka tulvii
Jokin jää ajattelussa tunnistamisen ulkopuolelle: ero, ei-identiteetti. Ero on voima, joka tulvii yli. Se on koettavissa, nähtävissä, ihmisissä ja asioissa. Voima, joka tulvii, on luovuuden lähde.
6.María Zambrano: intensiteetti
Kuka oli María Zambrano? Millainen eetos hänellä oli?
7.Valikoimisen taito
Mitä on eklektismi ja miksi sitä on pidetty pahana? Eklektismin puolustus.
8.Koti ja perintö
Menneisyydestä perintönä ja velvollisuutena. Ajattelusta, joka yrittää luoda vapautta.
9.Yksinkertaisuus
Banalisoivaa yksinkertaistamista vastaan, filosofisen yksinkertaisuuden puolesta.
10.Kohtaaminen
Mitä on kohtaamisen? Millainen voisi olla kohtaamisen etiikka?
11.Utopia
Millaista on utopistinen ajattelu? Onko toivoa ilman utopiaa? Mitkä ovat utopian vaarat?
12.Kynnys
Kynnyksen, taitekohdan, muutoksen kohtaamisesta.
13.Yhteiskuntafilosofiaa: sielun politiikka
Yhteiskuntafilosofian puutteista. Sielusta vallankäytön kohteena. Toisenlaisen sielun politiikan mahdollisuudesta.
14.Ei-duaalisuus
Mitä on dualismi? Mitä on advaita? Ei-duaalisen ajattelun mahdollisuudesta.
15.Viattomuus
Viattomuus saavutuksena ja viattomuus vapautena.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Avoimeksi jättäminen

Haluan jättää avoimeksi. Joskus se vaatii sen, että jättää keskeneräiseksi. Mitä tahdon jättää keskeneräiseksi? Eikö olisi parempi saattaa loppuun, päästä selvyyteen, hävittää epävarmuus? Jos sanon jotain, en silti sano lopullista totuutta tai ehdotonta määritelmää. Avoimeksi jättäminen merkitsee sitä, että jätän mahdollisuuden muuttaa käsitystä. Esimerkiksi jos annamme ystävyydelle ehdottoman määritelmän, poissuljemme mahdollisuuden että se joskus olisi jotain muuta, erilaista. Siksi avoimeksi jättäminen ei ole vain tietynlainen varautunut, epäilevä suhde totuuksiin ja määritelmiin; se on erityinen tapa suhtautua toisiin ihmisiin.

Avoimeksi jättäminen on tilan, vapauden antamista toiselle. Se ei anna vain toiselle mahdollisuutta tehdä korjauksia, osoittaa käsitysteni virheellisyyttä, vaan antaa hänelle tilaa liikkua, tehdä toisin, olla muuta kuin mitä odotan. Ongelma ei ole se, että erehdymme. Se ei ole vakavin syy avoimeksi jättämiseen. Tarkoitus on välttää, että jokin asia, piirre ihmisessä tai todellisuuden ulottuvuus muodostuisi laiksi, lopulliseksi laiksi. Maailmalle täytyy jättää sen liikkuvuus, avoimuus, joka on avoimuutta muutokselle.

Huomioideni keskeneräisyys on ilmeistä. Niissä on selvää puutteellisuutta. En puolustele puutteellisuutta, mutta niissä on keskeneräisyyttä myös siksi, että kieltäydyn saattamasta loppuun. En voi sanoa, mikä on kenellekin hyväksi. En voi sanoa sitä, koska en tiedä. Lisäksi – vaikka aavistaisinkin mikä olisi hyvä tai paha asia – vältän sanomasta toiselle, mitä hänen pitäisi tehdä. Hänen on voitava olla vapaa.

Avoimeksi jättäminen on siis ele, joka on suunnattu asioihin, ihmisiin, maailmaan. Se on ystävällinen ele. Ei hymy eikä hyväily, vaan ele, joka avaa tilan. Se saattaa joskus olla energinen, jopa väkivaltainen ele. On työnnettävä muureja, hakattava jäätä, revittävä auki lukkoja.
Tämä ele – avoimeksi jättäminen – on oltava mukana myös suhteessa itseensä. Itselleenkin on annettava tila, mahdollisuus. Myös suhteessa itseemme me osaamme sulkea pois, sulkea ovia ja sulkeutua.

Haluan jättää avoimeksi. Joskus se edellyttää keskeneräisyyttä. Ehkä silloin ihmisessä todella voi olla se Ääretön, josta Levinas puhui. Jätän avoimeksi, jotta en olisi vanki. Kun en suunnittele tulevaisuutta, vaan jätän sen auki, voin tehdä jotain muuta. Ajattelu, joka käy työstä, tähtää siihen, että voisi ajatella toisin.

Jähmettyneitä hahmoja ja pysäytettyjä kuvia vastaan keksitään lähteminen.

torstai 24. marraskuuta 2011

Terapiasta eli Palveluksen tekemisestä

(Mihail Bahtin)

Vaikka -90-luvulta lähtien on alkanut sinne ja tänne syntyä sekä filosofiakahviloita että filosofien vastaanottoja, monet kieltävät filosofian terapeuttisuuden. He sanovat, että ”filosofin konsultaatio” ei ole terapiaa, vaan vaihtoehto terapialle... Antiikin maailmassa ei silti vielä ollut tavatonta kuulla, että filosofit sanoivat pyrkivänsä parantamaan ”sielun sairauksia”. Monet henkisistä harjoituksista, joita filosofit käyttivät ja suosittelivat, olivat luonteeltaan kriittisiä (ne arvostelivat tapoja) ja pedagogisia (ne pyrkivät muokkaamaan, kouluttamaan), mutta monien tulkintojen mukaan myös terapeuttisia. Eivätkä kaikki filosofit torju sanaa ”terapia” vieläkään.

Sana terapia tulee kreikan sanasta therapeia, joka yleensä tarkoittaa hoitamista, parantamista, mutta kirjaimellisesti huomion omistamista jollekin, palvelemista, huolehtimista. Me olemme tottuneet ajattelemaan terapia-suhteen niin, että siinä on yksinkertaisimmillaan vain kaksi osaanottajaa: potilas (tai asiakas) ja terapeutti. ”Palveluksen tekijä” on terapeutti ja hänen toimintansa kohde on ”vastaanottaja”.

Itse en ole nähnyt suureksi ongelmaksi tätä jäykkää asetelmaa, jota ammattilaisuus ja siihen liittyvät käytännöt vahvistavat; ongelma on se, että terapeutti ei voi kuulla eikä kuunnella suoraan, välittömästi, ilman ”tietonsa” ja ”teoriansa” suodatinta. Tässä on kyse vastaavasta asiasta kuin silloin, kun puhe vaientaa, tahtoo työntää syrjään. Puhe voi olla keino hiljentää, vaimentaa, vaientaa. Tämä ei ole mikään uusi asia. Kierkegaard huomasi tämän 1800-luvulla. Hän puhui lehdistön lörpöttelystä ja kirkon jatkuvasta puheesta, jonka tarkoitus ei ollut yksinkertaisesti ”levittää sanomaa”, vaan hiljentää uskomiseen, spirituaalisuuteen liittyvät tunteet, erityisesti uskomiseen, aitoon uskoon liittyvä ahdistus – Kierkegaardin sanoin ”aidon uskon hiljainen kauhu”.

Millaista voisi olla toisenlainen terapia? John D. Caputo käyttää termiä ”therapy of not knowing”. Hänen ajatuksensa ponnistaa eteenpäin Michel Foucault´n Hulluuden historian lähtökohdista; hän kysyy, miten pitäisi vastata siihen tyhjiöön, jonka Järki on tehnyt karkottaessaan mielettömyyden, tehnyt siitä mykän ja tehnyt meistä kuuroja ”yön totuuden” totuudelle – totuudelle, ettei ole Totuutta, totuuksien totuutta. Ei-tietämisen terapia lähtisi liikkeelle halusta kuunnella, mitä ”sairaalla” on sanottavaa.

Jos Caputo vie Foucault´n huomiot uusiin suuntiin, pitkälle ja kauas, niin myös hänen omat ajatuksensa vievät minut jonnekin muualle, uusiin kysymyksiin. Kysyn: Mikä tai kuka on ”palveluksen tekijä” ja kuka ”palveluksen vastaanottaja”? Ehkä ”sairas” voi tehdä terapeutille palveluksen. Ehkä terapeutti ja potilas voivat yhdessä tehdä palveluksen heille molemmille - tai muulle maailmalle, joka yrittää kääntää katsettaan pois tuskasta. Vaikken pidä asetelmaa (potilas-terapeutti) ongelmana, näen terapeuttisuuden olevan pikemminkin kahden ihmisen synnyttämää liikettä kuin toisen toiseen kohdistamaa metodista toimintaa.

Terapia – huomioon ottaminen, huolehtiminen, palveluksen tekeminen – on yritystä vastata kysymykseen, miten on vastattava toisen kärsimykseen. Tavanmukainen idea on, että empatia on oikea vastaus. Onko se kaikkein hedelmällisin tapa? Näin kysyi Mihail Bahtin. Empatia ymmärrettynä eläytymisenä - yhteensulautumisena – toisen asemaan merkitsee oman ulkopuolisuuden pyyhkiytymistä pois.

Bahtin kysyy: ”Mitä voisin saavuttaa, jos toinen sulautuu minuun? Hän näkisi ja tietäisi vain minkä jo näen ja tiedän, hän vain toistaisi itsessään elämäni pakenemattoman suljetun kehän...” Tästä syystä venäläinen ajattelija puhuu empatian sijasta ”luovasta ymmärtämisestä”. Bahtin ajatteli, että luovasti ymmärtävä ei sulaudu toiseen; hän menee toisen näkökulman sisään menettämättä kokonaan ulkopuolisuuttaan, omaa positiotaan, tunnetta itsestään. Kyse on kohtaamisesta, joka mahdollistaa uudet näkökulmat.

Jääkäämme tähän, pysähtykäämme ajattelemaan. Kuka voisi olla palveluksen tekijä, kuka sen vastaanottaja? Miten palveluksen tekeminen olisi mahdollista? Mikä olisi paras palvelus?

torstai 17. marraskuuta 2011

Aistiminen, kehollisuus ja itseensä kääntyminen (Prinssin tie)

(Nicolaus Krebs)


Ystäväni, filosofi ja prinssi, kysyy: Miten järjestää henkistä tilaa aistia olemistaan? Koska ystäväni on tietoinen kysymyksensä filosofisesta luonteesta, hän huomauttaa, että tämä liittyy klassiseen ruumiin ja hengen teemaan. Erikoista ja mielenkiintoista hänen omassa lähtökohdassaan on se, että hän pyrkii johonkin muuhun kuin sielun pelastukseen; hän tavoittelee pikemminkin kehon sisäerityksen aistimista. Tämän aistimuksen kautta ei pyritä tulkitsemaan mitään eikä pyritä ylipäätänsä mihinkään. Tavoitteena on hiljentyä aistimaan, ei etsiä vastauksia.

Tämä kysymys ja nämä huomiot saavat minut ajattelemaan elämäntapamme ja ajattelumme puutteita. Meiltä puuttuu esteettisyys (sana tulee sanasta aisthesis, aistiminen). Meiltä puuttuu hetkeen keskittyminen (lykkäämme olemassaoloamme projektien kautta). Meiltä puuttuu hedelmällinen kääntyminen itsen puoleen. Kaikki nämä puutteet ovat meidän kyvyttömyyttämme spirituaalisuuteen.

Paradoksaalista saattaa olla se, että spirituaalisuutta vähentää lihan kieltäminen, maallisen kokeminen uhkaksi. Prinssin tie on toinen. Näin ainakin aavistan... Kysymys liittyy itsensä muuttamisen teemaan ja hellenistisen kauden ajattelijoiden ajatukseen kääntymisestä itsensä puoleen, kohti itseään (epistrophé eis heauton). Tämä liittyi kiinteästi itsestä huolehtimisen periaatteeseen: on kiinnitettävä huomio itseensä. Tämä ei merkinnyt silti ulkomaailman torjumista tai ”oman navan tuijottamista”; oma itse sijoitetaan maailmaan, maailman kokonaisuuteen, osaksi maailmaa. Tietenkin tähän liittyy kääntyminen pois, mutta pois sellaisesta, joka ”ei ole minua”.

Tahtoisin yrittää säilyttää tai uudelleenlöytää jotain tästä vanhasta ajatuksesta. Voisin sanoa ”filosofiaani” positionalismiksi. Minua kiinnostaa oman itseni positio (paikka, tilanne) maailmassa. Tavoitteena on sijoittaa itsensä maailmaan. Jos onnistun kuuntelemaan, aistimaan, keskittymään, voi olla, että onnistun tekemään jotain muutakin kuin tietämään asioita: luon kokemuksen. Jokin täyttää minut, jokin tulee mahdolliseksi täyteyden kokemuksen, täyttymyksen, kautta...

Näin palaan prinssin kysymykseen. Miten järjestää henkistä tilaa aistia olemistaan? Hiljaisuudessa, hiljaisuuden kautta, itseensä kääntyen ja hyväksyen oman yksinäisyytemme voimme kehittää itsessämme tietoisuutta ja herkkyyttä. Tila täytyy luoda hävittämällä kaikenlaista hälyä ja hävittämällä kulttuurimme kauhea painolasti: ruumiin halveksiminen.

Prinssille minuus on maallisia murheita, joista hetkeksi huuhtoutuu irti. Hän aistii lihan sisältä ja ehdottaa, että se mahdollistaa ehkä jopa ”yli-itsekkyyden”, itsekkyyden yli menemisen. Itse väittäisin, että ”itseen kääntyminen” ei ole minuuden vahvistamista, keskittymistä minuuteen. Ego ja oma itse ovat eri asioita. Prinssin harjoituksen sivuvaikutuksena ”minuuden tason” ongelmiinkiin saattaa tulla apua, mutta ”minuus” ymmärretään jonakin, joka alistetaan palvelemaan ruumiin toimintoja, joille annetaan uusi, korkeampi asema.

Tällainen harjoittelu ei luota vastauksiin: ei tunteiden (jotka ovat sosiaalisesti määräytyneitä, tavallaan ”hyväksyttyjä toimintamalleja”), ei myöskään ruumiillisten aistimusten. Kyse ei ole vastauksista, vaan kuuntelemisesta. Kuuntelemisen etu on siinä, että palautamme itsemme todellisuuteen, materiaaliseen ja fyysiseen todellisuuteen. Vuorovaikutus, kaikki henkinenkin, on materiaalista, aistimuksellista.

Olen itse kokenut, että meitä muuttavat kokemukset. Silloinkin kun nämä kokemukset ovat henkisiä, ne ovat myös fyysisiä. Olisi ehkä ryhdyttävä tekemään filosofiasta fysiologisempaa. Jotain sellaista teki jo Epikuros. Vaikka filosofinen puhe ja teoretisointi jatkuisikin abstraktina, teoreettisena, olisi hyvä keksiä keinoja tehdä niistä ruumiillisia kokemuksia.

Puhun tällaisista harjoituksista kiinnostuneena jonkin uuden ilmaantumisen mahdollisuudesta. Olen kiinnostuneita olemassaolon mahdollisuuksista, niiden luomisesta. Jos joku esimerkiksi harjoittaa tai chitä, hän toistaa jo laadittua koreografiaa. Hän ei luo liikesarjaa, mutta liikesarjan avulla, liikkeen kautta, hän voi luoda uudenlaisen suhteen kehoonsa, omaan itseensä. Tämän näennäisesti epäluovan työn kautta hän voi tehdä olemisestaan vähemmän ”fiksoitunutta” ja siten hän panee liikkeeseen kaiken mikä on yritetty pysyväksi, paikallaan olevaksi tehdä. Anatomia ei ole enää kohtalo, määritelmä, luokittelun väline, ja keho koetaan toisin, ei-anatomisesti - virtauksen kautta ja virtauksena.

P.S. Prinssi on todellinen henkilö. Prinssi on myös eräänlainen daimon, henki, joka seuraa tätä todellista henkilöä, pitää hänelle seuraa, panee hänet ajattelemaan ja kokemaan uusia asioita. Mutta nyt – sekä tämän todellisen henkilön että minun osallistumiseni kautta – Prinssi on myös käsitteeellinen henkilöhahmo. Deleuze ja Quattari puhuvat poikkeuksellisessa teoksessaan Mitä on filosofia käsitteellisistä henkilöhahmoista, jotka eivät ole (ainakaan pelkästään) filosofisissa teoksissa esiintyviä hahmoja (Sokrates, Zarathustra), vaan filosofissa asuvia henkiä, filosofin heteronyymejä, ja filosofi on näiden henkilöhahmojen pseudonyymi. Se on käsitteellinen henkilöhahmo filosofissa, joka sanoo ”minä”, ei filosofi itse, hänen ”persoonansa”. Esimerkkejä käsitteellisistä henkilöhahmoista ovat mm. Kierkegaardin Don Juan, Nicolaus Krebsin Idiootti, Blanchot´n Ystävä ja empiristien Tutkija.

P.S.S. Nicolas de Cusa/Cusan Nicolas/Nicolaus Krebs oli 1400-luvulla elänyt filosofi ja teologi. Häntä pidetään saksalaisen filosofian isänä.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Todellinen elämä

Nerjan filosofiakahvilan paikka vaihtunut. Uusi paikka: Cafetería Restaurante Marissal, Balcón de Europa no 3, Nerja.



Kreikkalaisilla oli käsite alethes bios, todellinen elämä. Filosofian todellinen ongelma, todellinen kysymys oli tämä. Myöhemminkään ajattelijoiden ongelmat eivät olleet puhtaan teoreettisia. Spinoza ja Kierkegaard ajattelivat vielä todellista elämää, kamppailivat saavuttaakseen sen. Silti on nähtävissä, että tieto-opilliset, teoreettiset ja metafyysiset ongelmat ovat sivuuttaneet tämän filosofian alkuperäisen teeman.

Jo kreikkalaiset ymmärsivät todellisen elämän hyvin vaihtelevilla, joskus hyvinkin vastakkaisilla, tavoilla. Ei tarvitse kuin verrata Platonin tekstien ja kyynikkojen hahmotustapoja nähdäkseen, että mistään yksimielisestä ja yhtenäisestä kulttuurista ei ollut kyse.

Jos tänään voi nostaa esiin kysymyksen todellisesta elämästä, joudumme tekemään sen hiukan hämmentyneinä, tottumattomuudesta johtuen arkoina. Siksi tekee mieli ensin kysyä, mitä merkitsee sanoa, että elämä on ”todellinen”. Eikö se ole aina todellinen? Pitkään vierastin puhetta esim. ”todellisesta rakkaudesta”. Tuollaista juhlallista puhetta epäilee aina. Myöhemmin olen silti oppinut ajattelemaan, että ehkä juuri kysymys siitä, onko rakkaus todellista, onkin se merkittävä kysymys, jonka voimme esittää rakkaudesta. Mutta vaikka epäilijä oppisikin hyväksymään sanan ”todellinen”, ei sanan käytön mielekkyys ole vielä aivan selvä.

”Todellinen” on sukua ”todelle” ja ”totuudelle” (alethes tulee sanasta aletheia, totuus).Todellinen elämä on jotain, jolla on jotain tekemistä totuuden kanssa. Emme puhu ”tieteellisestä totuudesta”, sillä ymmärrämme, että tässä käytetään sanoja ”totuus” ja ”todellinen” eri tavalla. Mutta kuvitellaan tapaus. Joku huudahtaa: ”Tämä se on vasta todellista elämää!” Huomaamme, että lause tahtoo sanoa: ”Nyt vasta elän todella.” Olemme kaukana Totuudesta. Huudahtaja on silti käsittänyt jotain siitä, mikä on elämälle merkityksellistä.

Totuuden, johon todellinen elämä perustuu, ei tarvitse olla ehdoton totuus, sen ei tarvitse olla merkillinen. Olennaisempaa on, että eläjä tekee totuudesta osan itseään ja elämäänsä. Tärkeämpää kuin ymmärryskyky on tahto; on tahdottava todellista elämää.

Valheellinen elämä, teeskentelevä elämä, ei-todellinen elämä – se mitä tahdomme välttää – on helppoa. Ei tarvitse ponnistella, ei tarvitse muuttaa mitään. Yritän ajatella todellista elämää tästä näkökulmasta. Kun esitämme mielipiteitä, ne eivät muuta mitään; ne ovat vain sanoja. Todellinen elämä edellyttää, että totuudet ja periaatteet muuttavat jotain, tulevat osaksi elämää. Tästä syystä kyynikot varmaan samastivat todellisen elämän ”toiseen elämään” – ei tuonpuoleiseen elämään, vaan toiseen, muutettuun elämään täällä.

Yksinkertaisuus, koruttomuus ja irtaantuminen epätodellisista sitoumuksista, vääristävistä suhteista, auttavat tekemään elämästä todellista. Mutta olen halukas liittämään yleensä negatiivisesti muotoiltuihin hyveisiin ja periaatteisiin tämän: On ruumiillistettava totuus. Harhautuminen jatkuu. Toivo keskeytyksestä herätetään sanojen ruumiillistuessa.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Tyhjäksitekemisen taito

(Ramón Gómez de la Serna)

Todellisuus on meidän tulkitsema, maailma meidän tekemä. Maailmassa ei olisi rakkautta, jos sitä ei olisi keksitty. Järjestys on luomuksemme. Me olemme itse tehneet orjuuden.

Epäilemättä meidän kykymme tehdä maailma perustuu kieleen, mahdollisuuteen nimetä. Se miten nimeämme, ei ole samantekevää, sillä nimi ja ulkoasu muodostuvat lopulta siksi mitä asiat ovat. Elämmekö siis tekemässämme harhassa? Kyllä, mutta myös omassa luomuksessamme. Mikä voidaan tehdä, voidaan tehdä myös tekemättömäksi.

Me saatamme saada hämmentävän vapauden kokemuksen, jos osaamme kulkea menneisyyden varjoissa ja päätyä kohtaan, jossa jokin keksintö, nimeäminen, tulkinta tehdään. Se on hämmentävä kokemus, koska tajuamme, etteivät rakkaus tai orjuus tai seksuaalisuus tai mielisairaus ole olleet aina samoja, luonnon meille antamia muuttumattomia asioita, vaan omia luomuksiamme, puheidemme tekoja.

Vaikka pääsisimme tähän menneisyyden kohtaan ( arvelluttavasti ”alkuperältä” tuntuvaan) emme silti osaa välttämättä mennä eteenpäin, tehdä tyhjäksi tätä todellisuutta, tekemäämme maailmaa. Tehdä tekemättämäksi, tyhjäksi tekeminen vaatii taitoa. Oman vapautensa tajuaminen ei riitä. Sitä pitää myös käyttää. Siksi Nietzsche kirjoitti, että vain luojina voimme hävittää tai tehdä tyhjäksi maailman, niin sanotun todellisuuden. Kun alamme luoda uusia nimiä, uusia arviointeja ja tulkintoja, me ajan myötä onnistumme tekemään uusia ”asioita”.

Filosofia, joka luo käsitteitä, voi osallistua tähän luomisprosessiin. Yleensä käsite ymmärretään sanan tai lauseen merkityssisällöksi. Filosofinen käsite ei kuitenkaan – ainakaan parhaimmillaan – vain hahmota olemassaolevaa, rajaa, ota haltuun valmista maailmaa; se tahtoo mennä tiedetyn yli. Jos luomme sellaisen rakkauden käsitteen, että rakkaus ymmärretään kohtaamisena, jossa toinen kohdataan kokonaisena uutena maailmana, maailmojen mahdollisuutena, käsite mahdollistaa meidän ajattelevan muutakin kuin annettuja rakkauden muotoja. Näin käsite – filosofinen käsite – on voima, jonka avulla voimme ajatella kokemusten laajentumista. Se ei ole uusi sana, vaan uusi polku. Filosofia mahdollistaa ajattelemisen, joka ei koko ajan palaa tunnettuun, tiedettyyn.

Ramón Gómez de la Sernalla on kaunis teksti: ”Oh, si llega la imposibilidad de deshacer.” (Oi, jos tulee mahdottomaksi tehdä tekemättömäksi.) Ramón – niin kuin häntä yleensä tuttavallisesti kutsutaan – käyttää sanaa ”deshacer”, joka voidaan kääntää myös ”tuhoamiseksi” tai ”hävittämiseksi”. Pidän silti kirjaimellisemmasta käännöksestä ”tehdä tekemättömäksi”, sillä se on tarkempi. Kyse on tuhoamisesta, mutta tämä tuhoaminen edeltää luomista ja vain luomisen kautta voimme tehdä tyhjäksi.

Tyhjäksitekemisen taito ja luominen vaativat paljon. On onnistuttava irtaantumaan latteuksista, kuluneista lauseista, tehtävä itsestään tietämätön, rohkea, melkein hullu.

Marx ja marxilaisuus (Liite aiheeseen Tyhjäksitekemisen taito)

(Karl Marx)


Aina kun olen lukenut Karl Marxin tekstejä – 20 vuotta sitten ja nyt – olen ollut vakuuttunut hänen ajattelunsa syvällisyydestä. Hänen tekstinsä on konkreettiseen tarttuvaa, näkemyksellistä ja uusi näkökulmia avaavaa. Marx oli epäilevien tarinoiden kertoja. Hän ei kertonut tapahtumia Napoleonin tai Aleksanteri Suuren, vaan alakerran, massojen, ihmisten näkökulmasta. Näin Marx oli todellinen uudistaja ajattelussaan.

Päinvastoin kuin monet marxilaiset Marx ei ajatellut, että kommunismi olisi ideaali, jonka mukaan todellisuutta pitäisi ohjailla tai asioiden tila, joka pitäisi rakentaa. Hänelle kommunismi oli todellinen liike, joka tekee tyhjäksi nykyisen asioiden tilan.

Nykyisetkin ekonomit ja sosiologit käyttävät hänen käsitteitään. Olisin silti taipuivainen sanomaan, että nimenomaan hänen ajattelunsa ekonomisuus, sitoutuminen taloudellisiin asioihin, kavensi hänen mahdollisuuksiaan nähdä sietämättömiä asioita kapitalismissa. Työ saa Marxin ajattelussa samantapaisen merkityksen kuin Hegelillä: se on ihmisen olemus. Minun radikaalini puoleni sanoo, että kaikesta olemuksesta on päästävä eroon.

Tärkeä marxilainen (ei Marxin luoma) termi on vieraantuminen. Perusteesi oli, että työntekijä vieraantuu, koska tulee järjestelmän välineeksi, rattaaksi ja siten esineellistyy. Idean taustalla on voimakas näkemys siitä, että ihmisen luonto ja olemus on työ. Jos häneltä estetään mahdollisuus valvoa tuotantoprosessia, työvälineitä ja työn lopputulosta, häneltä riistetään hänen luontonsa, inhimillinen olemuksensa.

Marx oli vakuuttunut, että sosialistinen vallankumous kumoaa yksityisomistuksen ja sitä kautta vieraantuminen lakkaa. Kun hän puhuu työntekijän vieraantumisesta, hän ei tajua, ettei vieraantuminen (surullisuus, onnettomuus) johdu pelkästään työn kuulumisesta muille, pääoman haltijoille. Vieraantuneisuus, surullisuus, johtuu myös siitä, ettemme kykene sijoittamaan itseämme kosmiseen yhteyteen, näkemään tehdyn merkitystä ja mieltä. Jos teemme itsellemme taloa, voimme silti olla surullisia. Vieraantumista aiheuttaa myös se, että meidät redusoidaan, pelkistetään, työksi. Tämä pelkistys on osa aikamme köyhyyttä.

Vieraantumisen käsite voisi toimia silti eräänlaisena koetinkivenä, jos haluamme tutkia, oliko Neuvostoliitto marxilainen yhteiskunta. Neuvostoliitto ei onnistunut vähentämään vieraantumista työssä. Voisi siis sanoa, että marxilaisuudella oli vähän tekemistä Neuvostoliiton kanssa. Virallinen ideologia – kommunismi ja marxilaisuus-leninismi – ei suinkaan ollut turha väline, mutta vain osatekijä totalitaarisen yhteiskunnan rakentamisessa. Yhteiskuntia ei rakenneta pelkkien ideologioiden varaan. Tarvitaan byrokratia, salainen poliisi, armeija, puoluekoneisto jne.

Mitä on marxilaisuus? Tuskin siitäkään voi puhua yksikkömuodossa. On marxilaisuuksia. Ennen ja nyt ovat ajattelijat käyttäneet Marxin luomia työkaluja, toiset mielenkiintoisesti ja toiset huvittavasti. Jos tähtäimessä on kapitalismin kritiikki, kysymys on, riittävätkö työkalut. Marx ei voinut edes kuvitella nykyisiä globaaleja markkinoita, suunniteltua vanhentumista (planned obsolescence), nykyistä pankki- ja rahajärjestelmää ym.

Kommunismin epäonnistuminen Neuvostoliitossa ei todista mitään Marxin ajattelua vastaan. Neuvostoliiton yksi taustalla vaikuttavia ”ajattelijoita” oli Henry Ford, sillä Stalin halusi tehdä koko yhteiskunnasta samanlaisen kuin Fordin tehtaat. Neuvostoliiton kaatuminen kertoo meille monia asioita, myös siis mahdottomuudesta tehdä maasta tehdasta.

Stalin ei ajatellut Fordia seuratessaan muuta kuin tehokkuutta, rationaalisuutta, kellontarkkuutta. Joskus kapitalismin vaaroista ovat varoittaneet – varomattomasti – sellaiset kuin Mr. Ford, joka sanoi: ”On vain hyvä etteivät ihmiset ymmärrä vallalla olevaa pankki- ja rahajärjestelmää, sillä jos he sen ymmärtäisivät, maassamme olisi vallankumous ennen huomisaamua.”

Mitä meidän pitäisi tehdä tekemättömäksi tässä meidän maailmassamme? Ainakin uskomus, että ihminen on työ. Silloin emme puhuisi enää pelkästä taloudesta niin kuin kapitalismissa tai kommunismissa. Kysyisimme, mitä voimme olla, mitä itsestämme tehdä. Poliittinen ongelma ei ole pelkästään talous, vaan myös muiden kuin taloudellisten mahdollisuuksien olemassaolo tai niiden puute.

Olen radikaalimpi kuin Marx, veisin kyseenalaistamisen pidemmälle. Olen myös vaatimattompi, vähemmän utopistinen. Ohjelmat ja opit ovat vaarallisia. En odota luokatonta yhteiskuntaa, jossa kukaan ei olisi vieraantunut. Tahdon silti tuoda esiin ja vahvistaa sellaisia kamppailuja, joissa käytäntöjä muutetaan.

”En ole marxilainen”, Marx sanoi. Hieno lause, kun sen sanoo Marx itse. Muiden suusta se on aika tylsä huomautus ja irtisanoutuminen jostakin, jota emme todellisuudessa tunne.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Sisäinen ääni ja sisäinen puhe

Mikä on sisäinen ääni? Jo Plutarkhos puhui sisäisestä äänestä, joka tekee itsensä kuulluksi, kun jokin kuohuttaa mieltä, estää säilyttämästä mielenrauhan. Antiikin ajattelijat halusivat sisäistää ”totuudellisia puheita”, pitää ne käsillään, valmiina - olla niiden avulla valmistautuneita. Näiden totuuksien ja hyvien periaatteiden tuleminen omaksi lihaksi merkitsee sitä, että ne aktivoituvat automaattisesti, kuuluvat äänenä sisällämme.

Maailma on täynnä erilaisia ääniä, jotka saattavat muodostua osaksi meidän ”sisäistä elämäämme”, tulla osaksi sitä taistelukenttää, jota sielunelämäksi sanotaan. Mistä tiedämme, mitä ääntä kuunnella? Mistä tunnistaa ”oikean” tai ”hyvän” äänen? Plutarkhos ja kumppanit rinnastivat sisäisen äänen ystävän ääneen. Oikea ja hyvä ääni meissä ei imartele, muttei myöskään koko ajan varoita, kiellä tai tuomitse, hoe: ”Et pysty.” Hyvä ääni on ystävä; se on totuudellinen, siis imartelematon, mutta vahvistava, tukeva, välittävä, huolehtiva.

Kuinka vähän on tällaisia ”ystävien ääniä”? Kuinka paljon sisällämme kuuluu ääniä, jotka moittivat, panevat rypemään, estävät, ahdistavat? Miten voisimme vaikuttaa sisäiseen äänimaailmaamme?

Stuart.J.Murray tekee mielenkiintoisen erottelun artikkelissaan The body of free speech: risk and the rhetorical practise of parrhesia. Hän erottaa sisäisen äänen (inner voice) tai omantunnon äänen (voice of conscience) sisäisestä puheesta (inner speech). Sisäinen puhe on radikaalimpi; se ei ole sisäisen äänen nalkuttaja, joka sanoo: ”Sinun pitäisi...”

Idea on yksinkertainen. Ihmisen suhde itseensä on dialoginen: puhumme itsellemme, keskustelemme itsemme kanssa. Tämä sisäinen puhe ei löydä sanoja valmiina. Kyse on muusta kuin moraalisesta koodista, joka on jo valmiiksi olemassa, sillä sisäinen puhe etsii sanoja, yrittää keksiä ne. Sisäinen ääni ymmärretään tässä sisäistetyksi ääneksi, papukaijaksi muuttuneeksi moraalikoodiksi. Sisäinen puhe on enemmän omaa toimintaamme, pyrkimystä keksiä ja luoda jotain.

Elämme erilaisten meihin vaikuttavien äänien ja voimien keskellä. Kuulemme koko ajan ääniä. Niiden keskellä lakkaamme helposti olemasta ”oma itsemme”, siis se erilaisuus, outous, joka olemme. Silloin meidän tulisi kuulla sisäinen ääni, joka sanoo: ”Et ole oma itsesi, nämä teot ja ajatukset eivät ole sinua.” Tätä ääntä emme kuule, koska emme puhu itsellemme. Meidän on puhuttava itsellemme; muuten ei ole mahdollisuutta itseään kuulla. Jos emme voi kuunnella itseämme, meissä on vain papukaija.

Miten me puhumme itsellemme? Olemmeko itsemme ystäviä? Osaisimmeko olla itsemme ystäviä? Ystävän ääni, vaikka ironinen ja kriittinen, ei ole ole hävittävä, pelkästään tuhoava; se auttaa, yllyttää. Ystävät eivät välttämättä ymmärrä toisiaan, ainakaan kaikessa. Se ei ole välttämätöntä. Tärkeämpää kuin ymmärtäminen on eräänlainen rikostoveruus, joka menee samanmielisyyden ohi. Parhaassa tapauksessa voidaan yhteisesti luoda yhteistä valmiutta ja halua asettaa kaikki kyseenalaiseksi.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Puheen ongelma

(Isokrates)


Miksi puhe on ongelma? Miksi se on filosofinen ongelma? Siihen on moniakin syitä. Voisi sanoa esimerkiksi, että puhe on olennaisesti inhimillinen asia ja se liittyy siis yleisiin kysymyksiin kielen ja kommunikaation luonteesta. En tarkastele asiaa tällaisesta yleisestä, antropologisesta näkökulmasta. Minulle puheen ongelma on käytännöllinen ja eettinen. Mitä sanoa? Miten sanoa? Kenelle sanoa? Kenen pitää sanoa? Mitä tehdä, jotta sanoisi mitä ajattelee, ajattelee mitä sanoo? Miten voisi yhdistää sanat ja teot, tehdä niistä yhtä?

Kun kreikkalaiset tai roomalaiset puhuivat totuuden puhumisen (parrhesia, libertas) ongelmasta, he näkivät sen viholliseksi imartelun. Imartelun takia kuulija ei voi tietää totuutta tilanteestaan tai itsestään eikä siksi opi olemaan oikeassa suhteessa itseensä. Seneca totesi monien olevan ”oman itsensä tyranneja” ja ”kaiken huipuksi he eivät koskaan ole yksin itsensä kanssa”. Lisäisin tähän, että kaunistelu on kuin asioiden imartelua ja koko maailman, ei vain yhden kuulijan, petkuttamista.

Imartelun ja kaunistelun lisäksi on kolmas retoriikan muoto, pelottelun retoriikka, joka vääristää suhdettamme maailmaan, tekee meistä avuttomia. Kreikkalainen puhetaidon opettaja ja puheiden kirjoittaja Isokrates arvosti demokratiaa, mutta tuskaili demoksen tuhkahduttavaa luonnetta. Demos, kansa, voi ja pystyy kuuntelemaan vain sellaista puhetta, joka imartelee sitä. Totuutta ei sille voi sanoa, sitä ei kuulla.

Näiden vääristävien puheiden ja tämän sankarillisen parrhesian kautta voimme nähdä jo jotain konkreettista puheen ongelmasta. Kyse ei ole vain sen ihmettelystä, että ihminen puhuu, päästää sanoja suustaan. Kyse ei ole myöskään siitä, että sanottaisiin: ”Tuolla on pelastus ja tie.” Filosofit, jotka sanovat kaunistelemattoman totuuden, sanovat vain: ”Et ole etsinyt.” Mutta tämän lyhyen, tylyn, lauseen merkitys on siinä, että se nostaa esiin kysymyksen, miten meidän pitää elää, itseämme muuttaa...

Puhe, joka peittää meidät ja maiseman, tulee selkämme takaa, menneisyydestä. Puhe virittää johonkin, synnyttää meihin virityksiä, joiden kautta näemme maailman. On paljon puhetta, sanoja, jotka periytyvät – siis periytyneitä, valmiita virityksiä. Ajattelua tarvitaan uuden aloittamiseen. Siihen tarvitaan myös runoutta, joka aina irtisanoutuu valmiista, annetusta, peritystä... Tätä todistaa jo Jobin kirja.

Tässä perityssä puheessa, selän takaa tulevissa huhuissa, sanat ovat ei-kenenkään sanoja. Joku on ne sanonut, mutta emme tiedä kuka. Silti meillä on taipumus uskoa niitä, sillä niistä on tullut osa itsestään selvyyksiä. Meillä on siis yleisiä mielipiteitä, ei omia mielipiteitä, kokemukseen perustettuja. Kuulemme koko ajan huhuja ja juoruja. Tässä tilanteessa tuntuu välttämättömältä kysyä, voisiko totuus olla jotain muutakin kuin ”objektiivinen”: voisiko se olla ”subjektiivinen”?
Tarkoitan subjektiivisuudella muuta kuin totuuden suhteellisuutta. ”Subjektiivisuus” merkitsee, että totuutta ei voi erottaa äänestä; totuus on ”minun totuuteni”, joka lakkaisi olemasta totuus toisen huulilla tai ainakin se muuttuisi toiseksi.

Ehkä sanoissani voi aavistaa sukulaisuutta Kierkegaardin tunnettuun lauseeseen: ”Totuus on subjektiivisuus.” Kieltämättä minäkin yritän alleviivata sitä, että tiedolla tai totuudella on tai voi olla suhde sen tietäjään ja erityisesti totuuden sanojaan. Tästähän oli kyse myös parrhesiassa: puhujan sanat ja hänen elämänsä ovat yhtä.

Joudumme kuulemaan sanoja, jotka puhuvat toisten puolesta ja puhuvat toisesta. Ihminen - toinen - tullaan määrittelemään. Bahtin kirjoitti: ”Totuus ihmisestä vierailla huulilla, jotka eivät käänny dialogisesti hänen puoleensa, siis yksipuolinen totuus, muuttuu ihmistä alistavaksi ja kuolettavaksi valheeksi, jos käsitellään hänen ´pyhistä pyhintään´, ts. ´ihmistä ihmisessä´.” Siksi muotoilen nyt oman ”pienen totuuteni”: Ihminen on vapaa, vapaampi kuin uskookaan ja tekee itsestään holhouksen alaisen, koska ei tahdo tai uskalla tahtoa vapauttaan. Tästä ”pienestä totuudesta” voisi kasvaa jotain, jopa imperatiivi. Mutta ehkä se on todellisuudessa kutsu tai kehotus: ”Jokainen sanokoon omasta puolestaan.”

perjantai 14. lokakuuta 2011

Kiltteys

(F.Châtelet)


Miksi puhua kiltteydestä? Eikö hyvyys olisi perinteellisempi ja ymmärrettävämpi aihe? Ajattelen, että kiltteys olevan hyvyyden alkiomuoto, sen pienempi yksikkö. Kyse on hyvyyden minimaalisesta, joissakin tapauksissa hyvinkin passiivisesta ilmentymisestä. Ajatukseni on, että kiltteyden kautta voi saada jotain esiin, koska emme sekoita päätämme ison sanan, hyvyyden, kanssa.

Epäilemättä kiltteys on ymmärretty väärin; ajatellaan, että se on hassuutta ja tyhmyyttä. Jorge Luis Borges sanoi, että älykkyys on kiltteyttä. Tämä voidaan helposti tulkita kyynisesti, ajatella kiltteyden olevan oveluutta. Kiltteyden ajatteleminen hassuudeksi ja Borgesin väitteen tulkitseminen ilkeästi ovat aikamme kovuutta – itsekkyyden ja kilpailemisen korostamista.

Minä sanon enemmän: sanon itsekkyyden ja kovuuden korostamisesta puhumisen olevan kiltteyden puutetta. Kiltteyttä ei ole se, että antaa anteeksi. Kiltteyttä on se, ettei ole alunperinkään tuominnut toista – siitä huolimatta, että toinen on haavoittanut.

Maailma osaa luoda osuvan kuvan kiltistä ihmisestä: tuossa se on, vapiseva hassu. Kiltti on hassu, koska hän on antistrategi. Hän ei laskelmoi, mikä ele tai sana tekee oikean vaikutuksen. Dostojevskin Ruhtinas Myshkin, hyvä ihminen, oli idiootti. Kaikki sanoivat hänen olevan idiootti. Borges saattoi olla oikeassa sanoessaan älykkyyden olevan kiltteyttä, mutta silloin älykkyys ei ole silloin strategista kyvykkyyttä.

Mikä tekee kiltteyden mahdolliseksi? Näin kysyessäni jäljittelen Immanuel Kantia, joka kysyi, miten tietäminen on mahdollista. Millaiset aprioriset ehdot mahdollistavat kiltteyden? Minulla ei ole suurta luottavaisuutta siihen, että olisi historiatonta, universaalia, transhistoriaalista apriorisuutta. Siksi ajattelen, että olisi tutkittava niitä historiallisia tapahtumia, jotka ovat mahdollistaneet kiltteyden yllättävän ilmaantumisen maailmaan.

Jos voimme pitää kiinni siitä, että kiltteys on muutakin kuin idiotismia ja se on tuomitsemisesta kieltäytymistä, on vaikea nähdä merkkejä yleistyneestä kiltteydestä. Tuomitseminen on mahdollista niin kauan kun ihminen kykenee asettumaan elämän ulkopuollelle, tuolle puolen, johonkin transendentaaliseen ulottuvuuteen. Tämä jumalan asemaan asettuminen ei toteudu vain jumalan tai jumalien kautta. Samanlaisen tuonpuoleisena rakenteena voi toimia myös Tiede, Järki, Turvallisuus tai Työväenpuolue. Tästä meitä muistuttaa ranskalainen filosofi F. Châtelet.

Châtelet sanoo kaikkia transendentaalisuuksia, uskoa toiseen maailmaan, typeryydeksi. Tästä näkökulmasta Borgesin väite saa vahvistusta. Jos transendentaalisuus on typeryyttä ja se estää kiltteyden, älykkyys voidaan nähdä kiltteydeksi.

Vaikka on vaikea löytää merkkejä yleistyneestä kiltteydestä, on siellä ja täällä, välillä, ihminen onnistunut murtamaan tapaa asettua jumalan asemaan tuomitsemaan. Tämä on edellyttänyt kritiikkiä, kaikkea transendentaaliseen kohdistuvaa kritiikkiä. Kiltteyden historiallinen edellytys on siis kriittisyys - ajattelu, joka kyseenalaistaa uskomuksiamme ja tapaamme tuomita.

Meillä on syytä varoa ihmisiä, jotka loukkaantuvat kaikesta. Näille tuskaisille ihmisille kaikki tekee kipeää, kaikki haavoittaa. He ovat täynnä myrkkyä ja siksi he voivat milloin tahansa kääntyä vihaisesti ulkomaailman puoleen kostaakseen, pannakseen maailman maksamaan heidän kokemistaan vääryyksistä. Kaikki on hänelle hyökkäystä häntä vastaan. Mitään taakkaa hän ei saa riisuttua itseltään. Tällainen haavoittuvainen ihminen on viheliäinen. Hän ei tiedä mitä on kiltteys eikä siedä kilttejä missään, vaikka naamioituisikin kiltiksi ja uskoisi omaan naamioonsa.

Jotta ihminen voisi olla kiltti, hänen on opittava olemaan väistämättä tosiasiaa, että hän on ollut tuhma. Hän ei voi uskoa naamioonsa, teeskennellä itselleen. Kiltteyden mahdollisuus edellyttää siis myös sitä, että ihminen asettuu totuudelliseen suhteeseen itsensä kanssa.

Toinen, paljon vaikeampi kysymys on, mihin kiltteys riittää...

perjantai 7. lokakuuta 2011

Sokrates ja koetinkivi

(Logon suunnittelija: Klaus Welp)


Oli aika jolloin Sokrates näyttäytyi minulle vastenmielisenä ihmisten kiusaajana. Pidin häntä teennäisenä jaarittelijana ja epäolennaisten asioiden inttäjänä. Olin tarpeeksi sivistynyt tietääkseni, että on monta Sokratesta – Platonin monikasvoiset sokrateet, Xenopheen Sokrates, Nietzschen vähintään kaksi sokratesta... Olin myös tietoinen, että työntäessäni Sokratesta luotani paljastin hänen viettelevyytensä; lopulta hän on filosofian sankari, sankari-filosofi.

Jokainen filosofi luo jonkun (vaikka salaisen) suhteen Sokrateen hahmoon ja hänen sanoihinsa. Hän on esimerkki rohkeudesta, jopa uhrautumisesta. Hänen jälkeensä tulleet eivät ole voineet muuta kuin laskea katseensa. On haluttu katsoa Sokratesta ikään kuin filosofian primitiivisenä muotona. Sokrates ei kirjoittanut mitään. Sitäkin pidetään melkein merkkinä alkukantaisuudesta. On haluttu nähdä Sokrates erityisen sokraattisen metodin isänä. Olihan hän sentään taitava väittelijä ja kyselijä. Halveksiva tai kunnioittava suhde ovat melkein samanlaisia, koska niihin molempiin sisältyy maahan lasketun katseen sokeus: ei tahdota nähdä rohkeutta.

Mistä Sokrateen rohkeudessa oli kyse? Se ei ilmentynyt pelkästään loppusuoralla, oikeuden edessä, kun häntä uhkasi kuolema tai maanpako. Hän oli rohkea, koska hän teki sanoistaan kiviä. Sokrates tahtoi, että hänen puheensa eivät olisi vain sanoja, vaan koetinkiviä. Basanos, koetinkivi, oli Sokrateelle muuta kun kivi, jonka avulla testataan metallin aitoutta. Koettelu oli Sokrateen filosofian ydin. Hän tahtoi koetella oman totuutensa ja muiden totuuksien kestävyyttä.

Sokrateen kysely ei siis ollut vain teknistä taituruutta, ovelaa menettelyä, ihmisten kiusaamista. Hän halusi asettaa ihmiset vaikeaan tilanteeseen, katsomaan omaa elämäänsä, kohtaamaan itsensä. Tarkoitus oli asettaa vastakkain ihmisen sanat ja hänen tekonsa, mitata missä määrin ne ovat tasapainossa, harmonisessa suhteessa toisiinsa. Totuus, jota Sokrates kumppaniensa kanssa etsi, ei ollut ready-made, valmis totuus joka vain odottaa keksimistään; se oli jotain joka luotiin vaikeassa kohtaamisessa itsensä ja toisten kanssa.

Totuus oli epämukavan tilanteen inhottava seuraus: ihmiset näkivät, etteivät he tienneet mitään ja mikä pahinta he eivät huolehtineet olennaisesta, itsestään ja elämästään. Lopulta Sokrates puolustuspuheessaan sanoo vain tämän: Te huolehditte omaisuuksistanne, ette sieluistanne.
Sana koetinkivi ei ole siis pieni. Kuka tahansa joka kuvittelee ajatustensa ja näkökulmiensa olevan koetinkiviä, on suureellinen. Jos hän pistää sanan teoksensa tai blogin nimeen, hän on vähintäänkin hiukan mahtipontinen. Heti ajatellaan: ”Luulee kai olevansa Sokrates.”

En luule olevani Sokrates. Kuitenkin filosofia on tehnyt siinä mielessä tehtävänsä, että olen onnistunut tekemään itsestäni hiukan vaatimattomamman. En enää tee niin kevytmielisen halveksivia eleitä torjuakseni luotani ruman kreikkalaisen. Lopulta olen uskaltautunut omimaan sanan basanos, koska olen onnistunut muuttamaan itseäni.

Sokrates teki sanoistaan koetinkiviä ja ajattelusta tekoja. Tätä esimerkkiä on vaikea seurata ja sitä täytyy seurata. Miten filosofoimisella olisi muuten merkitystä? Jos kopautamme kivellä sanaa, tarkoitus on kuulla, onko se ontto.

Olen huolissani. En vain itsestäni... Haluaako joku poimia koetinkiven kädestäni? Minunkin lähtökohtani on kopautella kivellä sanoja ja asioita. Kysyn: Onko tämä tai tuo olemisen tapa parempi? Mitä kriteeriä voimme käyttää sen arvioinnissa?

tiistai 4. lokakuuta 2011

Filosofiakahvila alkaa

Filosofiakahvila alkaa! Ensimmäiset kerrat Fuengirolassa 11.10 ja 13.10 ja Nerjassa 19.10.

Tulen julkaisemaan alustuksiin liittyvän muistiinpanon etukäteen. Ensimmäinen löytyy tästä blogista viimeistään lauantaina 8.10.

Blaise Pascal: ”Tehdä pilaa filosofiasta on todellista filosofoimista.

Vicente Núñez: ”Naurun läpi katsottuna todellisuus ontuu.”

www.sofiaopisto.net

torstai 29. syyskuuta 2011

Filosofin vastaanotto

Aloitamme Aurinkorannikon Sofiaopistolla ”filosofin vastaanoton”. Tarkoitus ei ole leikkiä gurua, ei edes hyvää neuvonantajaa. Lähtökohtana on keskustelu, ihmettely ja kysely.

En aio luennoida enkä saarnata. Kyse on yhteistyön muodosta: vastaanotolle tulijan kanssa tutkitaan ja pohditaan, onko käsissämme todellinen ongelma ja voiko sen muotoilla toisin. Tavoite ei ole valaistuminen eikä pelastuminen, vaan pääseminen kysymyksen ulkopuolelle.

Opiston sivuilla vastaanottoa kuvataan näin:

Filosofin vastaanotolle voi tulla milloin tahansa – silloin kun on huolia tai kun jokin asia mietityttää. Työskentelytapana on avoin ja tasavertainen keskustelu. Ilman ennakkoasenteita etsitään uusia näkökulmia, jotka mahdollistavat ajattelumallien muuttamisen. Tarkastelun kohteena voi olla yhteisesti valittu aihe tai ongelma, kriisi tai kysymys elämän merkityksestä.

Filosofien vastaanotot ja filosofiakahvilat alkoivat yleistyä Saksassa jo -80-luvulla, nykyisin filosofeja työskentee jopa sairaaloissa. Saksasta kiinnostus filosofien vastaanottoihin on levinnyt muuallekin Eurooppaan, myös Suomeen ja Espanjaan.
Alan ihmisillä on tapana sanoa, että filosofian vastaanotto ei ole terapiaa, mutta se voi toimia vaihtoehtona terapialle tai sen täydentäjänä.
www.sofiaopisto.net

torstai 22. syyskuuta 2011

Puuttuvat ihmiset

(Antonio Machado)


ANJA-HELENA KÄRKKÄISEN KIRJASTA OSOITTEESSA
www.basanoskustannus.blogspot.com

Olemme ilmiselvästi taivaassa: kaikki mielenkiintoiset ihmiset puuttuvat. Ajattelun ja taiteen tehtävä on kamppailu. Tehtävä ei ole sotiminen, vaan voimien välinen mittelö, jotta jotain tapahtuisi; se on kutsumista, huhuilemista, arvaamattoman kuulostelemista. Ajattelu kutsuu esiin puuttuvia ihmisiä.

Runoilija Antonio Machado oli filosofi niin kuin monet runoilijat, esimerkiksi Hölderlin, Rilke, Vicente Núñez ja Mirkka Rekola. Ja Machado on kirjoittanut yhden hauskimmista filosofisista teoksista: Juan de Mairena. Kirjan päähenkilö on erikoisia keskustelutaidon ja filosofian oppitunteja kouluajan ulkopuolella pitävä liikunnanopettaja. Juan de Mairena ei ole mikä tahansa kirjallinen henkilöhahmo; hän on ”apokryyfinen hahmo”, jonka Machado luo, koska hän puuttuu maailmasta.

Kirja alkaa näin:

Totuus on totuus, sanoi sen Agamemnon tai sianhoitaja.
Agamemnon: Samaa mieltä.
Sianhoitaja: Ei vakuuta minua.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Onko filosofia mahdollista?

(Roberto Bazlen)

TIETOA ANJA-HELANA KÄRKKÄISEN KIRJASTA
www.basanoskustannus.blogspot.com

Puolustan Pierre Hadot´n näkemystä filosofiasta elämäntapana. Hadot sanoo, että alunperin filosofia on ollut pikemminkin valinta kuin teoretisointia; se on ollut ensisijaisesti tapa olla maailmassa, ja teoria on luotu vain tukemaan valintaa, tekemään jokin elämäntapa mahdolliseksi.

Puolustan tätä näkemystä, mutta se tuo eteen uusia kysymyksiä. Onko enää mahdollista nähdä filosofia elämäntapana, kun satojen vuosien ajan siitä on tehty akateemista oppianetta ja teoreettista keskustelua? Teorian ja käytännön välille on syntynyt kuilu. Teoria ei vaikuta enää tapaan olla ja elää.

Jos ja kun filosofia nähdään elämäntapana, ajattelun ensisijainen tavoite on luoda ethos, siis olemisen tapa. Etiikka on siis tärkeämpää kuin tieto-oppi. Tarkoitus ei ole silti ollut luoda etiikan teoriaa niin kuin myöhemmin, kun Kant, utilaristit ynnä muut tarttuivat niin sanottuihin moraalifilosofisiin kysymyksiin. Aikaisemmin etiikka ei ollut muuta kuin ”oppi onnesta”; sitä se oli Epikurokselle ja vielä myös Spinozalle.

Minun skeptisyyteni ja kokemukseni pakottavat minut kysymään, voiko ”oppi onnesta”, siis etiikka, olla mahdollista. Joudun kysymään tätä, koska näen ja koen, että jokainen tulee onnelliseksi tavallaan. Jos pidän kiinni tästä näkemyksestä, joudun sanomaan, että jokaisen on luotava oma filosofia, oma etiikka. Vain sillä tavalla se on mahdollista.

Vasta-argumenttien hanakkaat esittäjät, nykyaikaiset filosofit, huomauttaisivat tässä heti solipsismin ja nihilismin vaarasta: ”Jos pidät kiinni tuosta, ei voida siis keskustella mistään moraaliperiaatteesta tai sen yleispätevyydestä.” Tällaisten argumenttien esittäjät eivät sinänsä ole huolissaan siitä, voimmeko pitää kiinni moraaliperiaatteista; heitä kiinnostaa vain näkemysten argumentointi ja sen puutteet. Tätä nykyaikainen filosofia pitää – huomattaan, mutta kiihkeästi – oman toimintansa ehdottomana, yleispätevänä periaatteena: filosofia on argumentointitaitoa, sen korjaamista. Mutta filosofia elämäntapana ei ole argumentointia; se on intuitiota ja yritystä tehdä sanoista tekoja.

Ethoksen luominen, oman filosofian luominen, ei todellisuudessa poissulje muillekin suositeltavien periaatteiden sisältymistä tähän elämäntapaan. Käytännössä kauniin yksinkertaisen elämäntavan periaatteet ovat monille muillekin soveltuvia. Yleispätevän, kaikille tarkoitetun moraalin rakentaminen on silti hyytävää. Vaikka filosofia ei olisi enää mahdollista tänä päivänä, on yritettävä säilyttää jokin tila ajattelulle. Se tuhottaisiin, jos kaikille olisi sama moraali. Mitään moraalifilosofia kysymyksiä ei enää esitettäisi. Olisi vain Laki.

Italialainen Roberto Bazlen (1902-1965) ei kysynyt, onko filosofia enää mahdollista. Hän ei uskonut, että edes kirjoja voisi enää kirjoittaa. Koska hän ei uskonut, että kirjoja voi kirjoittaa, hän kirjoitti vain alaviitteitä olemattomaan tekstiin. Nämä muistiinpanot koottiin kirjaksi hänen kuolemansa jälkeen. Kirja, jota kirjoittaja ei halunnut kirjoittaa, lopulliseen muotoon saattaa, on nimeltään Note sensa testo.

Epäkirjailija Bazlen kykeni mielestäni nykyfilosofeja taitavammin luomaan tyylin, olemisen tavan. Tämä tyyli on silti luotu raunioille ja se on tyyli, joka myöntää mahdottomuuden, haaksirikon, joka on osa elämäämme tänään. Muoto oli Bazlenille sama kuin kuolema. Siksi hän oli epäkirjailija. Hän ei silti ollut kielteinen. Hän myönsi: haaksirikko on mahdollisuutemme.

On monenlaisia tapoja haaksirikkoutua. Postuumisti julkaistussa, ikuisesti keskeneräisessä romaanissaan Bazlen kirjoittaa: ”...ei pidä haaksirikkoutua siellä missä muut ovat haaksirikkoutuneet ... todellinen elämä merkitsee: keksiä uusia paikkoja missä haaksirikkoutua... jokainen uusi työ on vain uuden kuoleman keksimistä.”

Jos filosofia on minulle mahdotonta – jos filosofia kieltää minulta itsensä – haaksirikkoni ei silti ole samanlainen kuin niiden, jotka tyytyväisesti jatkavat argumentointiaan.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Löydät mitä käytät

(Gilles Deleuze)

Gilles Deleuze totesi, että ajattelijalta löytää sen mitä käyttää. Löydetyn – käytettävissä olevan – käyttää eri tavalla kuin ajatuksen tai työkalun luoja. Jokaisella on omat syynsä ja oma nopeutensa.

Esimerkiksi mainittu Deleuze loi ajattelua, joka tavoittaa asioiden epävakauden ja löydän häneltä käsitteitä, jotka ilmaisevat tapahtumia, ei olemuksia. Hänen ansiostaan osaan vähän paremmin aavistaa, mikä on todellinen ongelma ja mikä pseudo-ongelma. Tällaisella ajattelulla on minun käytössäni merkitystä, koska yritän saavuttaa kokemuksen, jonka jälkeen en ole enää sama.

Toinen – erilainen – esimerkki olisi Diogenes...

P.S.
Näiden muistiinpanojen lukija on myös näiden käyttäjä – vapaa, toivottavasti hyväntuulinen...

lauantai 3. syyskuuta 2011

Leibniz ei voi tehdä mitään

Monet nykyfilosofit ajattelevat potentian – pystymisen, kykenemisen - käsitteen kautta ja siitä lähtien. Tämä syvä kysymys kykenemisestä ja kykenemättömyydestä on lähtöisin Aristoteleen käsiteparista dýnamis-energeia (potentia-teko).

Valaisemme tätä yllä olevan Monty Python –ryhmän analyysin kautta.

Leibniz can´t do anything – Leibniz ei voi tehdä mitään.