torstai 24. helmikuuta 2011

Yksinäisyys

(Rainer Maria Rilke)


Yksinäisyys ajatellaan usein ikäväksi ja vältettäväksi tilaksi, mutta yksinäisyys on hyvä, tarpeellinen ja kaunis. Kun yksinäisyys ajatellaan tunteeksi, se ajatellaan negatiiviseksi tunteeksi, mutta yksinäisyys on yksi tehokkaimpia keinoja välttyä negatiivisten tunteiden tartunnalta.

Kun puhun kauniisti yksinäisyydestä en silti väheksy syrjinnän, eristämisen, erottamisen ja aitaamisen vaikutuksia tai näiden vaikutusten ajankohtaisuutta. En myöskään pyyhi pois mielestäni ystävyydelle antamaani merkitystä.

Filosofit ovat aina tarvinneet yksinäisyyttä, toiset enemmän toiset vähemmän. Sitä ovat tarvinneet myös mystikot ja monet, jotka omistautuvat luovalle työlle. On monenlaista yksinäisyyttä ja monenlaisia tapoja harjoittaa itseään yksinäisyydessä ja yksinäisyyden kautta.

Olla yksin – se on mahdollisuus irtaantua seuran, ryhmän, ihmisten seurassa tarttuvilta ajatuksilta, mielipiteiltä, tunteilta; se on mahdollisuus kääntyä oman itsensä puoleen, hengittää raikasta ilmaa, keskustella itsensä kanssa, luoda uusi, uudistunut yhteys itseensä ja luontoon.

Itse ajattelen, että yksinäisyys on sama asia kuin itsenäisyys; se on sitä, ettei takerru mihinkään, edes kehenkään ihmiseen, vaikka kuinka rakastettavaan. Ei takertua kehenkään tai mihinkään - se on yksinäisyyttä ja itsenäisyytensä varjelemista.

Mennä yksinäisyyteen ei merkitse silti itsensä löytämistä, oman persoonan tai persoonallisuuden vahvistumista, vaan pikemminkin siirtymistä olennaisesti virtaavampaan tilaan. Seura vahvistaa persoonaa, naamiota. Yksinäisyydessä voi olla nimetön ja ilman ihmisten loputtomasti kierrättämiä sanoja, kategorioita, jotka pyydystävät ihmistä koko ajan, sitovat häntä määritelmään hänestä. Tästä syystä yksinäisyys irrottaa meidät kysymyksestä, keitä olemme ja vapauttavat meidät kysymään, mitä voimme olla, mitä voimme tehdä.

Rainer Maria Rilke, jonka runous on täynnä yksinäisyyttä, pyysi, että häntä rakastavat rakastaisivat myös hänen yksinäisyyttään. Kirjeitä nuorelle runoilijalle –teoksessa hän kirjoittaa: ”Mennä itseensä ja olla tuntikausia tapaamatta ketään – siitä tulee oppia nauttimaan.” Rakastavaisten suhdekin voi hänen käsityksensä mukaan kestää vain, jos se on kahden vierekkäin olevan yksinäisyyttä.


Mielenkuiintoisia ja selkeitä englanninkielisiä artikkeleita aiheesta sivuilla

www.hermitary.com

torstai 17. helmikuuta 2011

Yhteisö

Muotoilen aluksi periaatteen, jota kutsun antropologiseksi pääsäännöksi. Nimitys johtuu siitä, että sen avulla yritetään tuoda esiin jotain ihmisen toiminnan ja ajattelun luonteesta. Muotoilu on seuraavanlainen: Jos ja kun aletaan puhumaan jostakin asiasta, se johtuu joko siitä, että asiasta on alettu tehdä ongelmaa tai siitä, että puhutusta asiasta on puutetta, sitä kaivataan.

Nykyisin puhutaan paljon yhteisöstä ja yhteisöllisyydestä. Monta kertaa siitä puhutaan puuttuvana, kaivattuna asiana, nostalgian kohteena. Myös filosofit ovat palanneet monta kertaa kysymykseen yhteisöstä viimeisten vuosikymmenien aikana, toisen maailmansodan jälkeen. Teema on selvästi esillä ranskalaisessa ajattelussa: yhteisöstä ovat eri tavoin puhuneet mm. Bataille, Blanchot ja Derrida. Filosofit eivät ole puhuneet yhteisöstä pelkästään puuttuvana asiana; he ovat alkaneet tehdä uusia, erilaisia kysymyksiä, tehdä yhteisöstä ongelmaa, problematisoida yhteisöön liittyviä käsityksiämme ja kategorioitamme.

Yhteisöt ja ryhmät ovat muodostuneet ongelmaksi, koska niiden on koettu synnyttävän ikäviä ja kauheita vaikutuksia. Sosiologit ovat aina katsoneet yhteisöä, tuoneet esiin sen kontrolloivia vaikutuksia, vaikka ovatkin lähtökohtaisesti selittäneet kaiken inhimillisen yhteisöllisyydestä käsin. Toinen maailmansota todisti kauheuden: Ihminen tekee ryhmiä, yhteisöjä, jotka eivät vain väkivaltaisesti sulje pois toisia ryhmiä, vaan pyrkii myös hävittämään nämä ryhmät. Yhteisön muodostama ”me” on yhteisten arvojen ja totuuksien puolustamista veriseen loppuun saakka.

Tästä syystä tunnen epäluuloisuutta, kun nykyisin puhutaan yhteisöllisyydestä arvona. Ihmiset eivät tiedä mitä he kaipaavat, kun he kaipaavat loputonta solidaarisuutta yhteisöä kohtaan. He eivät arvaa ”meidän” syvää väkivaltaisuutta, kun siinä on kyse yhteisestä identiteetistä.

Yhteisö voi olla muutakin kuin side ihmisten välillä – side, joka yhdistää ja sitoo ihmiset toisiinsa ja omaan identiteettiinsä sekä omaan paikkaansa ryhmän hierarkiassa. Yhteisö synnyttää myös päinvastaisia, vapauttavia vaikutuksia. Olen itse puhunut ystävyyden mahdollisuudesta ja sen yhteydestä oppimiseen.

Lainaan käyttööni G.Agambenin käsitteen tuleva yhteisö ( la comunita che viene ) vieden ajatuksiani omaan suuntaani. En tahdo vääristellä Agambenin ajatuksia, mutta painotan varmaankin jotain muuta kuin italialainen ajattelija. Tuleva yhteisö ei ole ryhmä, mikä tahansa ryhmä. Me kuulumme punapaitaisten tai valkonaamaisten ryhmään – siinä on kyse ominaisuuksista, jotka yhdistävät, identiteetistä. Tuleva yhteisö on ilman ominaisuuksia olevien; se ei ole kuulumista ryhmään, vaan luomista. Tulevaa yhteisöä yhdistää luominen, prosessi, tuleminen, ei yhteiset ominaisuudet eivätkä edes yhteiset arvot.

Tällaisen tulevan yhteisön ”me” ei ole etukäteen olemassa; ”me” ei ole olemassa ennen tekemistä, valintoja, ajattelua. Tulevassa yhteisössä yhteistä on kysymys, etsintä. Yhteisö ei ole vain tuttuun, turvalliseen ja tiedettyyn sitoutumista tai valmiiden mallien ja kategorioiden kautta ymmärtämistä. Minä en välttämättä ole yhteisön oma, sen omaisuutta. Ihmiset voivat olla valmiita, avoimia, kohtaamaan toisensa ilman aseita, ilman valmiita malleja. Silloin ihmiset voivat synnyttää jotain epätodennäköistä ja odottamatonta: silloin yhteisö on synnytyksen paikka.

torstai 10. helmikuuta 2011

Anteliaisuus

Oletteko koskaan kysyneet, mitä voimme antaa, mitä kaikkea voi antaa?



(Kiitokset kaikille viikon aikana filosofiakahvilaan osallistuneille keskustelijoille sekä Fuengirolassa että Nerjassa. Erityiskiitos vielä Aurinkorannikon lukion vierailijoille.)



Heti kun alkaa puhua anteliaisuudesta, monet menevät takalukkoon, ottavat lompakostaan kiinni. Anteliaisuutta pidetään hyvänä, mutta kun joku alkaa puhua siitä, varaudutaan siihen, että nyt pyydetään jotain, varmasti rahaa.

Ennen kuin alamme keskustella anteliaisuudesta, on tehtävä selväksi, että materiaalinen näkökulma ei ole ainoa mahdollinen. Anteliaisuus voi merkitä muutakin kuin ”hyväntekeväisyyttä”. Hyväntekeväisyys ja filantropia ovat aika epäilyttäviä ilmiöitä.


Siitä lähtien, kun ranskalainen sosiologi ja antropologi Marcel Mauss julkaisi teoriansa lahjasta (1923-1924) ovat lukuisat ajattelijat, filosofit, yhteiskuntatieteilijät ja kulttuurintutkijat pohtineet lahjaan, antamiseen ja anteliaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Mauss esitti, ettei ole olemassa ”vapaata lahjaa”, ”ilmaista lahjaa”, vaan se luo aina vastavuoroisuutta, vaihtoa yhteisössä. Teoriaa on arvosteltu ja se on kyseenalaistettu, mutta en itse puutu tähän keskusteluun. En pyri problematisoimaan anteliaisuutta; haluan piirtää esiin tietynlaisen anteliaisuuden piirteen ja kyseenalaistamaan sen kautta jotain muuta.

Tarkoitan anteliaisuudella valmiutta antaa ilman vastapalvelusta; se merkitsee jonkun hyväksi toimimista, auttamista. Anteliaisuutta ollaan usein pidetty hyveenä. Englannin ja espanjan sanat generosity ja generosidad eivät tarkoita vain anteliaisuutta, vaan myös jaloutta, ylevämielisyyttä. Antaminen ja anteliaisuus eivät ole hyve vain länsimaissa. Sanskriitissa on anteliaisuutta merkitsevä sana dana, joka on tärkeä buddhalaisessa ajattelussa.

Tämäkin hyve on osattu kyseenalaistaa. Varsinkin jotkut feministit ovat arvostelleet naisilta vaadittua anteliaisuutta. Sarkastiset ja satiirikot ovat puolestaan epäilleet, että ihminen voisi olla epäitsekäs tai pyyteetön.

Antaminen, jonkun hyväksi toimiminen, on jotain, jonka puuttumisen näemme helposti: kyse ei ole vain itsekkyydestä, oman voiton tavoittelusta, vaan pidättämisestä itsellään, haluttomuudesta antaa pois, eteenpäin. Tämä pidättäminen syntyy voimakkaasta köyhyyden tunteesta, puutteen tunteesta. Väsynyt ja heikko ei halua antaa mitään. Myös väsynyt ja heikko tekee asioita, mutta vain yhdellä tavalla. Hänen luovuutensa on tehdä hänen paheestaan, anteliaisuuden puutteesta, hyve: hän nimittää sitä säästäväisyydeksi, varovaisuudeksi tai muuksi. Hänellä on koko ajan nälkä, hän tahtoo kaiken itselleen, niellä kaiken.

Nälkäisen ja ikuisesti köyhän rinnalla antelias näyttäytyy jonakin muunakin kuin epäitsekkäänä lahjoittajana: hän on luova, jonka luovuus on uusien mahdollisuuksien luomista. Antelias asettuu toisenlaiseen suhteeseen toisen kanssa. Hän ei vain anna sanojaan, viisauttaan, vaan tilan, mahdollisuuden toisen muuttua, päästää itsessään syntymään asioita, uusia olioita, mitä vaan. Hän antaa toisen olla toinen, tehdä omalla tavallaan; sitä on anteliaisuus.

Antelias ei odota kiitosta. Sitä tarkoitetaan hänen ”epäitsekkyydellään”. Mutta hän itse tuntee kiitollisuutta. Hän tuntee kiitollisuutta elämää kohtaan ja on siksi antelias. Anteliaisuus syntyy suuren rikkauden saamisesta; vastaanottaja tulvii yli, antaa siis pois.

Olen näin kuvannut, piirtänyt kuvan anteliaasta: hän on rikas. Miksi olen piirtänyt tällaisen kuvan? Korostaakseni sitä, että hänen ensijainen piirteensä ei ole epäitsekkyys, vaan runsaus, täyteys, rikkaus. Mutta myös siksi, että nyt voin esittää kysymyksiä, joita ei voisi esittää ilman tätä kuvaa mielessämme.

Se mitä voimme nyt problematisoida, on kuvamme sellaisesta, joka ei tee muuta kuin yhdellä tavalla ja haluten koko ajan kaiken itselleen (rakkauden, omaisuuden tai tiedon); hän ei olekaan välttämättä hellyyttävä, ahkera tai oppivainen. Hän on oman köyhyytensä ajama, itsensä loputtoman köyhäksi tunteva ihminen. Siksi tahto on hänessä tahtoa omistaa, ei luoda; se on tahtoa hallita, ei antaa.

Mitä tämä loputon köyhyys on? Se ei ole vain sitä, että ihminen ei olisi saanut, ottanut vastaan rakkautta, tietoa ym. Hän ei kykene muuntamaan omia voimiaan, kykyjään ja siis lisäämään niitä. Hänen omat voimansa heikentyvät, köyhtyvät koko ajan. Kun hän heikentyy näin, mikään rikkaus tai rakkaus ei hänelle riitä; hänestä tulee musta aukko.

Minua ei niinkään kiinnosta keskustella siitä, onko anteliaisuus hyve vai ei. Minua kiinnostaa kysyä, miten välttäisimme tulemasta mustiksi aukoiksi.

torstai 3. helmikuuta 2011

Hyväntuulisuus

(Rubens: Demokritos, yksityiskohta)


Hyväntuulisuus on arvokasta ja se on ollut joskus filosofian tavoite. Esisokraattinen Demokritos oli filosofi, jonka jälkipolvet ovat kuvanneet nauravana. Hänen tavoitteensa oli euthumia, joka käännetään usein joko hyväntuulisuudeksi tai iloksi. Yleensä kreikkalaiset käyttivät ”mielenrauhasta” termiä ataraxia, ja mm. Jessica N. Berry on kiinnittänyt huomiota Demokritoksen poikkeavuuteen.

Euthumia ja ataraxia ovat läheisiä käsitteitä. Molempia tavoiteltiin pyrkimällä tietynlaiseen kohtuullisuuteen. Termi ”kohtuullisuus” saattaa olla epätarkka; kyse oli sopusointuisuudesta, oikeasta mitasta, sopivasta määrästä. Joka tapauksessa Demokritoksen säilyneet fragmentit osoittavat selvästi, että iloon tai hyväntuulisuuteen pyrittiin valikoinnin avulla. Metodi ei ole kieltäytyminen tai itseltään kieltäminen, vaan oikeiden, sopivien nautintojen valitseminen.

Joissakin antiikin teksteissä Demokritos kuvataan hulluksi filosofiksi. Olisiko voinut olla toisin? Naurava ja hyväntuulinen on hullu, tietenkin. Suhde hulluuteen oli silti vielä toinen. Antiikin vakavanaurullisissa kirjallisuudenlajeissa vilisi viisaan hullun hahmoja.

En ryhdy tässä tarkempaan oppineeseen – historialliseen tai filologiseen – pohdintaan Demokritoksen teksteistä. Haluan tuoda vain esiin muutamia näkökulmia ja kysymyksiä.

Tärkeää on huomata, että hyväntuulisuus ei ole synnynnäinen, aina meissä pysyvä ominaisuus; se on mahdollisuus ja tila, joka täytyy saavuttaa. On siksi hyvä kysyä, miten voimme hyväntuulisuuden saavuttaa. Mitä meidän täytyy tehdä itsellemme, mitä itsestämme poistaa, millaisia valintoja tehdä?

Vaikka onnistuisimme joskus saavuttamaan hyväntuulisuuden, se saattaa olla vaikea säilyttää. Olosuhteet ovat joskus rumia ja ikäviä. Ne tekevät meistä helposti katkeria tai vihaisia. Miten säilyttää hyväntuulisuus?

Näen hyväntuulisuuden arvokkaana. Ilman hyväntuulisuutta ajatuksemme ovat raskaita, liian raskaita; ne vetävät meidät alas. Hyväntuulisuus auttaa ajattelemaan, näkemään ilman katkeruuden sumua. Se on siis yksi luovuuden ehto, ainakin sitä siivittävä voima. Varmasti tätä tarkoitti Fernando Savater todetessaan, ettei hänellä ole joviaalisuuden filosofiaa, mutta hänellä on filosofia joviaalisuuden ansiosta.

Hyväntuulisuus ei ole ”positiivisuutta”, pelkästään valon katsomista, vaan oman kyvykkyytensä, voimansa, säilyttämistä ja käyttämistä myös ikävissä tilanteissa. Se ei merkitse sitä, että ei sure, vaan ilon löytämistä surunkin keskellä.

Demokritoksen mukaan hyväntuulisuuden voi saavuttaa valikoimalla, tekemällä valintoja. Sanoisin, että hyväntuulisuus on ainoa, jonka ansiosta voimme tehdä valintoja. Katkeruuden ja kaunan myrkyttämä voi toimia vain yhdellä tavalla. Katkerista tulee yksiviivaisia; he tekevät vain yhtä ja aina samalla tavalla: he myrkyttävät.

Ihmiset tuntuvat monesti ajattelevan sitä, missä he olisivat onnellisia. Kyse ei ole silti siitä, mihin asetan jalkani, vaan miten sen asetan: tallaanko alleni vai onko askeleeni hilpeä tanssiaskel.