Epäajanmukainen huomautus jaloudesta

(Baltasar Gracián)

Haluan tehdän huomautuksen ylevämielisyydestä. Kreikkalaiset käyttivät siitä sanaa megalopsychia, roomalaiset sanaa magnanimitas. Etymologisesti kreikan ja latinankielisten sanojen merkitys on ihmisen suuntautumista suuria asioita kohti; se on taipumusta ylevään, suureen, jaloon. Huomautukseni ei ole silti vain filologinen tai historiallinen, vaikka aluksi on tehtävä lyhyt käsitteen historiaan liittyvä huomio, jotta voimme sijoittaa sanan kontekstiin, siis käsitettä koskevan keskustelun sisään.

Tuomas Akvinolainen pyrki yhdistämään Aristoteleen filosofian ja kristinuskon. Hänen ajatuksensa hyveistä poikkesivat silti antiikin ajattelijan näkemyksistä. Tuomas Akvinolainen väitti, ettei ylevämielisyys ole hyve. Hänellä oli syynsä sanoa näin. Ensimmäinen tärkeä syy on se, että hyve on määritelmällisesti kohtuullisuutta, mutta tämä mielenlaatu pyrkii pikemminkin äärimmäisyyteen, kohtuuttomuuten, ylimenevään. Toinen Tuomaksen huomio on se, että yleensä hyve ei ole ristiriidassa, vastakkaisessa, suhteessa toisiin hyveisiin, mutta magnanimitas on vastakkainen vaatimattomuuden hyveeseen nähden.

Aristoteles ei pitänyt jaloutta vain yhtenä hyveenä, vaan ”hyveiden kruununa”. Myös Seneca piti sitä kaikkein kauneimpana hyveenä. Muinaisessa Kreikassa ja vanhassa Roomassa ylevämielisyys, joka oli samastettavissa anteliaisuuteen, oli siis erityisen arvostettu. Näin voi sanoa ilman liioittelua. Arvostuksen jäänteet säilyivät uudelle ajalle. Baltasar Gracían julkaisi vuonna 1647 teoksen Oráculo manual y arte de prudencia (Maallisen viisauden käsikirja 1994, suom. Annikki Suni), jossa tekijä samastaa ylevämielisyyden (magnanimidad) ja anteliaisuuden (generosidad) aforismissa nro 128, Alteza de ánimo.

Ylevämielisyydestä tuli myöhemmin epäilyttävä, koska se ei ollut vaatimattomuutta vaativan moraalin mukainen. Vaikka tämä hyve joutui epäilyn, jopa herjauksen, kohteeksi, ovat silti toiset ajattelijat, mm. Nietzsche, puhuneet siitä kauniisti.

Huomautukseni ei ole historiallinen eikä filologinen, pikemminkin epäajanmukainen. Meidän aikamme vierastaa sanoja ylevämielinen ja jalo. Ehkä meidän hyveemme eivät enää ole myöskään kristillisiä, ehkä emme enää muista mitä on vaatimattomuus. Emme ole silti palanneet Kreikkaan. Siinä olemme tehneet viisaasti. Emme sinne osaisi palatakaan. Eikä se olisi toivottavaa.

Olemme kyvyttömiä puhumaan jaloudesta. Jean Genet puhui siitä vielä, mutta väkivaltaisesti, vanhoja yleviä ja jaloja arvoja loaten, omaa arvojen uudelleenarviointia harjoittaen. Nykyisin hyveitä ovat ahkeruus ja joustavuus, siis sopeutuvaisuus. Niiden tuoman hyvän elämän nimi on menestys. Ylevämielisyys ei ole vain hassua, se on haitallista meidän aikanamme.

Ahkeruuden ja joustavuuden ylistämisen lisäksi puhutaan kauniita, humanistisia, sanoja. Näitä sanoja tiputetaan päällemme kaikkialla. Samalla kun ihmistä orjuutetaan ja hän orjuuttaa itseään, hän saa kuunnella ja uskoa humanistista saarnaa. Monien humanistisen saarnan kyseenalaisten piirteiden yksi epäilyttävimmistä puolista on utopistinen, perustelematon lupaus: meille annetaan inhimillinen maailma, kun vaan tehdään oikeita lakeja, inhimillisyyden takaavia järjestelyjä. Joskus se tietenkin vaatii ihmisten uudelleenkouluttamista, heidän kotouttamistaan, integroimistaan, mutta lopulta kaikki järjestyy.

Todellisuudessa mitään takeita ei ole. Laki ei takaa mitään. Vain ihmisten aktiivisuus, heidän hyveellisyytensä, synnyttää jotain. Siksi olisi arvioitava uudelleen jalouden (megalopsychia, magnanimitas) merkitys. Jos joku sanoo minulle jotain merkityksellistä, arvokasta, totuudellista, sanat – niiden kuuleminen – vaatii minulta, kuulijalta yhtä paljon kuin sanojalta. Sanat vaativat minulta keskittymistä, pysähtymistä kuuntelemaan. Tällainen kuunteleminen ei ole mahdollista ilman jonkinlaista jaloutta, hyvettä. Niin kuin sanominen vaatii rohkeutta ja anteliaisuutta, niin myös kuunteleminen vaatii...

Inspiraation lähteet

(Ramón Gómez de la Serna)




Inspiraation lähteet eivät ole aina oikeita filosofeja. Eivät näiden muistiinpanojen eikä myöskään ”oikeiden” filosofien pääteoksien. Joskus inspiroi joku kirjailija tai taiteilija, joskus joku villi lause kadulta, toisinaan pilvi joka liikkuu hitaasti kukkulan yli.

Yksi tulevista aiheista on tyhjäksitekemisen taito. Inspiraation on antanut espanjalaisen Ramón Gómez de la Sernan lyhyt teksti: ”Oh, si llega la imposibilidad de deshacer.” (Oi, jos tulee mahdottomaksi tehdä tekemättömäksi.)

Villi, hauska ja monta kertaa absurdi Ramón on ampunut monta nopeaa nuolta. Niiden nappaaminen on valaissut monta maisemaa niin kuin salama valaisee.

II Johdanto puheen ongelmaan: Job

Minua kiinnostaa puheen (ja vaikenemisen) ongelma. Se minua on aina kiinnostanut Jobin kirjassa. Minä en pohdi Jobin kärsivällisyyttä tai kärsimättömyyttä, vaan hänen vaikenemistaan, hänen puhumistaan. Jobin kirja on komedia, joka dramatisoi eteemme puheiden ja vastausten, kysymysten ja hiljaisuuksien näyttämön.

Job on hiljaa, vaikka hänen vaimonsa pyytää häntä kiroamaan Jumalan. Hän on hiljaa niin kauan, kun uskoo mihin on aina uskonut: Jumalan oikeudenmukaisuuteen. Lopulta hän avaa suunsa, ei huuda kirousta; hän huutaa kysymyksen taivaaseen, ja taivas on hiljaa. Jumala on hiljaa, mutta Jobin “ystävät” puhuvat sitäkin enemmän; he ovat varmoja, että Job on syyllinen, sillä heidän perintönsä on usko ”oikeudenmukaiseen Jumalaan”, joka rankaisee kärsimyksellä vain vääryyttä tehneitä.

Myös Job puhuu, mutta ystävät eivät kuuntele. Lopulta puhuu myös ystävistä nuorin, joka nuoruutensa takia on vaiennut, mutta joutuu lopulta avaamaan suunsa, puhumaan vaikka hänen asemansa ei ole samanlainen. Tämän sekä Jobia että hänen ystäviään arvostelevan puheen jälkeen puhuu Jumala.

Jumala ei vastaa Jobin kysymykseen, vaan alkaa esittelemään erilaisia eläimiä, omia ihmeellisiä luomuksiaan. Job vaikenee lopulta, kumartaa syvään ja lakkaa esittämästä kysymyksiään. Tämä suututti hirvittävästi Jungia, joka ihmetteli Jumalan vastauksen tolkuttomuutta ja epäloogisuutta. Eläimet ovat vastaus; ne ovat kuin zenbuddhalaisen munkin kepinisku päähän. Ehkä lopulta Jumalan vastaus on ainoa mahdollinen, koska Jobin kysymys on väärä.

Tärkeä kohta kirjan lopussa on se, missä Jobin puheet ja kysymykset lakkaavat. Hän sanoo: “Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt. Sentähden minä peruutan puheeni…” Vaikka tämä kohta on paljon siteerattu, niin se on huonosti kuultu. Job on vain kuullut Jumalasta; hän on perinyt perimätiedon, perinyt uskon, ei todella omakohtaisesti kokenut. Omakohtaisen, eletyn kokemuksen myötä vanhat uskomukset ja kriisin myötä syntyneet kysymykset katoavat: ne olivat väärää uskoa ja vääriä kysymyksiä. Nyt hän on valmis sanomaan: “… minä kysyn, opeta sinä minua.”

Kukko Asklepiokselle

Asklepios, lääkintätaudin jumala

(Tulevia teemoja ovat mm. Sokrates, puheen ongelma ja ”palveluksen tekeminen”, siis terapia. Ks. Edellinen muistiinpano.)

Filosofit ja tutkijat ovat pohtineet loputtomasti Sokrateen viimeisiä sanoja Platonin Faidoksessa. Sokrates sanoo: ”Kriton, olemme Asklepiokselle kukon velkaa. Uhratkaa se hänelle, älkää unohtako.”

Asklepiokselle, lääkintätaidon jumalalle, oli tapana uhrata kukko kiitokseksi. Siinä mielessä sanat eivät ole arvoitukselliset. Mutta mistä Sokrates oli parantunut? Monet ovat tulkinneet, että Sokrates koki elämän sairaudeksi, josta kuolema, kuoleman tuova myrkky – lääke –parantaa. Näin ajatteli myös Nietzsche, joka nimitti elämän pettäjää, Sokratesta, rotanpyytäjäksi.

Täytyi odottaa, kunnes Georges Dumézil (1898-1989), ranskalainen filologi ja historioitsija, tuli tulkitsemaan sanat toisin, melkein päinvastoin. Dumézil tulkitsee Sokrateen pyynnön syväksi kiitollisuudeksi filosofiaa kohtaan; hän ajattelee, että Sokrates koki filosofian parantaneen hänet todellisesta sairaudesta, puheen sairaudesta eli yleisistä mielipiteistä, ennakkoluuloista, valheellisista sanoista.

Mitä muuta me sairastamme kuin vääristynyttä puhetta, valheellisia itsestään selvyyksiä, petollisia todisteita, yleisiä... niin yleisiä mielipiteitä? Voisimmeko vielä kiittää filosofiaa parannuksesta?

Filosofiakahvilan aiheet syksyllä 2011

(Tulen julkaisemaan kesän aikana blogitekstejä, jotka ovat tulevien aiheiden valmisteluun liittyviä sivutuotteita. Lisäksi mukaan mahtuu varmasti sivupolkujen jälkiä, kipinöitä jotka ovat lentäneet tuntemattomista maisemista...)

Toistaiseksi varmistamattoman ohjelman mukaan ensi syksyn aiheet ovat:

1.Sokrates ja koetinkivi
Sokrateen hahmosta, filosofian lähtökohdista ja koettelun ideasta.
2. Kiltteys
Kiltteyden aliarvioiminen ja sen todellinen luonne.Mikä tekee kiltteyden mahdolliseksi?
3.Puheen ongelma
Mitä sanoa? Miten sanoa? Kenelle sanoa? Kenen pitää sanoa? Mitä tehdä, jotta sanoisi mitä ajattelee, ajattelee mitä sanoo? Miten voisi yhdistää sanat ja teot, tehdä niistä yhtä?
4.Sisäinen ääni ja sisäinen puhe
Millaisia ääniä meissä on? Suhde itseemme määrittyy näiden äänien ja itsellemme kohdistetun puheen mukaan.
5.Tyhjäksitekemisen taito
Maailma ei ole annettu, valmis, ja tehty voidaan tehdä tekemättömäksi. Luovuuden ja hävittämisen yhteydestä.
6.Todellinen elämä
Filosofian perinteellinen kysymys todellisesta elämästä ja elämän muuttamisesta. Mitä on todellinen elämä? Miten se saavutetaan?
7.Aistiminen, kehollisuus ja itseensä kääntyminen
Miten järjestää henkistä tilaa aistia olemistaan? Aistimuksellisuuden, kehollisuuden ja itseensä kääntymisen merkityksestä.
8.Terapia eli Palveluksen tekemisestä
Terapian käsitteestä, filosofian ja terapian suhteesta. Miten olisi vastattava toisen kärsimykseen? Millaista voisi olla toisenlainen terapia?
9.Avoimeksi jättäminen
Avoimeksi jättäminen on ele, joka jättää mahdollisuuden muutokselle. Miten oppimisimme antamaan tilaa toiselle ja itsellemme?
10.Voima joka tulvii
Jokin jää ajattelussa tunnistamisen ulkopuolelle: ero, ei-identiteetti. Ero on voima, joka tulvii yli. Se on koettavissa, nähtävissä, ihmisissä ja asioissa. Voima, joka tulvii, on luovuuden lähde.

Kissanpäivät

Ystäväni tietävät, ettei suhteeni Michel Foucault´n ajatteluun ole normaali. Hän on minulle yhtä tärkeä filosofi kuin Nietzsche, Diogenes Sinopelainen tai Herakleitos.

Foucault on opettanut minut skeptikoksi, tehnyt epäilystäni syvempää, vienyt epäilyni pidemmälle. Paul Veyne, Foucault´n ystävä, kertoo, että filosofin asunnossa vieraili vakituisesti vaelteleva kissa, talon kaikkiin asuntoihin vapaasti tuleva kulkuri. Veyne toteaa, että skeptikot luottavat usein eläinten älykkyyteen ja viisauteen. Foucault sanoi aina: ”Tämä kissa ymmärtää kaiken.”

Kaikki eivät ole aina ymmärtäneet Foucault´lta, eivät ole halunneet ymmärtää. Mutta oli tämä kissa.

Lisää näistä viisaista olennoista, kaiken ymmärtäjistä, Anneli Gilanin kirjassa Kissanpäivät:

http://basanoskustannus.blogspot.com/