Ironiasta

(Voima-lehden vastamainos)

Se irrottaa meidät paikaltamme, siirtää meidät itsemme viereen. Ironia on asenne, joka mahdollistaa etäisyyden asioihin. Se on tarpeellinen varustus monia tilanteita varten. Monet ovat pelastaneet itsensä liialliselta vakavuudelta, kun ovat oppineet viljelemään ironiaa tai itseironiaa.

Salaivan harjoittamisessa on vaaransa. Ironikko voi muuttua ylimieliseksi. Ironia voi muodostua miekaksi, johon hukkuu. Siinä saattaa olla mukana kyvyttömyyttä ryhtyä rohkeaan kamppailuun ja se voi olla vastuun välttämistä, päätöksen lykkäämistä. Silloin se ei ole enää käytettävissä oleva väline, vaan ihmisen käyttäjä, hänen orjuuttajansa.

Itselläni on ollut sitäkin vaarallisempi tapa välttää ironian vaaroja: olen ollut pahempi -sarkastinen.

Kaikessa meidän on kehitettävä kuuloamme. Usein emme kuule puheensävyn nauravaisuutta ja se tekee tulkinnoistamme tahattoman koomisia. Harvat kuulevat esimerkiksi Jeesuksen sanojen ironisuutta. Tähän kiinnitti huomiota harvinainen ja salakavalan terävä ajattelija Cristóbal Serra. Hän antoi esimerkin Jeesuksen ironiasta: ”Antakaa keisarille mikä keisarin on, Jumalalle mikä Jumalan on.”

Emme voi siis hylätä ironiaa, vaikka siinä vaaransa olisikin. Emme enää kuulisi ja olisimme yksisilmäisiä. Kuulisimme vain yhden äänen siellä, missä on kaksi ääntä. Näkisimme esineet latteina, ilman syvyysulottuvuutta.

Filosofiaa ei osaa kuvitella ilman ironiaa. Sokrates oli ennen kaikkea ironikko. On silti muitakin huumorin lajeja, joita filosofia voisi kokeilla ja yrittää ymmärtää. Eräs oppilaani kysyi kerran: ”Miksi näitä huumorin lajeja on niin monta?” Mykistyttävä, epäilemättä hauska kysymys, johon tahdon nyt vastata: ”Koska meitä on niin monta.”

Lisää vastamainoksia osoitteessa

http://fifi.voima.fi/blogit/Vastamainokset/5

Kodittomuus

Kaduilla on kapinallisia ja siellä on asunnottomia. Asunnottomat eivät uudestaan vaalit voittaneen Fuengirolan pormestarin, Esperanza Oñan, mukaan ole välttämättä varattomia ihmisiä. Kokeneen poliitikon mukaan he eivät vain ”jostain syystä ole sopeutuneet kotielämään”.

Vaikka epäilisikin, että on ihan oikeasti köyhyyttä ja näkisi kaduilla asuvien silmiinpistävät terveysongelmat ja vaikka nauraisikin kokeneen kaupunginjohtajan näkemyksille, tämän muotoilun voi omia omakseen, tehdä siitä oman. Omimiseen olisi hyvät syyt, ainakin minulla. Minä nimittäin haluan nähdä ja kuulla ihmisiä, jotka eivät ole sopeutuneet kotielämään.

Kodin siunaaminen on ollut yhtä keskeinen osa länsimaista ajattelua kuin Aristoteleen logiikka. Simone Weil uskoi, että ihmissielussa on syvä tarve olla juurtunut. Martin Heideggerin ajattelussa kodilla ja paluulla kotiin on suuri, vaikeasti mitattava, arvo. Siksi hän ei koskaan ymmärtänyt Nietzschen halua kodittomuuteen, isänmaattomuuteen. On kuin ei voitaisi ajatella ihmisen olemassaoloa tai ajattelua ilman kotia.

Lopulta – onneksi – Adorno totesi, että on moraaliin kuuluvaa olla kokematta olevansa kotona kotonaan. Tietenkin Adornon huomautus on ironinen ja viittaa toisen maailmansodan Eurooppaan, pommitettuihin kaupunkeihin ja taloihin. Hänen jälkeensä on tullut muitakin, jotka ovat vaistonneet vaaran. Heitä on yhä olemassa. Pauline von Bonsdorff on yksi ajattelijoista, joka on tietoinen kodin ja siihen liittyvän kultin vaarallisuudesta (hän viittaa M. Christine Boyerin ja Richard Sennettin tutkimuksiin). Siksi hän ei käytä hienossa teoksessaan The Human Habitat sanaa home, vaan abstraktimpaa, monivivahteisempaa termiä recess.

Edward W.Said, maanpakolainen, siteerasi usein Erich Auerbachia, joka eli maapaaossa Turkissa toisen maailmansodan aikana. Said – niin kuin Auerbachinkin – lainasivat 1100-luvulla elänyttä Saxonyn munkkia, Saint Victorin Hugoa, joka kirjoitti: ”Se on täydellinen, jolle koko maailma on vieras maa.”

Tämä ajatus on räjäyttävä: kyky tehdä tutusta vieras ja tuntematon, ei niin itsestään selvä, jalostaa ihmistä, tekee hänet täydelliseksi. Jonain päivänä, täydellisempinä, emme enää kaipaa enää kotiin ja meille riittää väliaikainen sopukka, jonka me heti uskallamme jättää... Nämä katujen varjomaiset ihmiset, joiden edessä käännetään katseet pois, nämä salarikkaat likakasat, ovat siis Oñan mukaan vapaita henkiä, sopeutumattoman kulttuurin edelläkävijöitä.

Veijareista III: Retoriikka ja ihmisen kuvaaminen

(Goya: Lazarillo de Torres)

Ihminen ei ole vain sitä, mitä hän on lajina, biologisena olentona, biologisesti määräytyneenä eliönä. Hänessä on vapautta. Historian ja kulttuurin tutkiminen tuo esiin erilaisuuden mahdollisuuden. Keskiajalla elettiin toisin kuin nyt, ja huomenna tullaan siis elämään toisin kuin nyt. Voi sanoa, että ihmisessä on vapautta, mutta voi tietenkin sanoa myös toisella tavalla: ihmistä määrittelee myös hänen kulttuurinsa, hänen aikansa. Molemmat muotoilut vaativat tarkempaa tarkastelua.

Jos puhumme siitä, miten meitä määrittelee, rajoittaa ja muokkaa se konteksti missä elämme, täytyy tutkia yksityiskohtaisemmin. Mikä meitä määrittelee? Se miten ihminen kunakin aikana muokkaa itseään, tekee itsestään sen mitä hän on.

Meillä ei ole mitään suoraa keinoa päästä käsiksi menneisyyden ihmisten päähän. Luemme erilaisia tekstejä ja tutkimme, miten ihminen on kuvannut ihmistä, mutta myös muokannut itseään kuvauksen kautta.

Aina kun ihminen on kuvannut itseään, siinä on mukana tiettyä retoriikkaa, tiettyä kaavaa, säännönmukaisuutta, joka on saatava esiin. Retoriikka on tavoitellut tiettyä puheen yhtenäisyyttä, mutta myös ihmisen yhtenäisyyttä. Yksilön yhtenäisyys, eheys, ei ole vain psykologista eheyttä niin kuin me omana aikana ymmärrämme, vaan se on retorista yhtenäisyyttä.

Ihminen on sitä mitä hän sanoo olevansa. Se mitä hän sanoo, on hänen ympäristönsä, kulttuurinsa synnyttämiä sanoja, käsitteitä, kategorioita, puheita. Nämä puheet voivat olla keskenään ristiriitaisia, ne voivat sanoa toinen toistaan vastaan. Yksilön elämä, ”sisäinen elämä”, ”sielunelämä” on taistelua näiden puheiden välillä. ”Yhtenäisyys” on puheen yhtenäisyyttä, tietynlaista eheyttä tarinassa mitä kerromme. Minkälaista puhetta on siis eurooppalainen kulttuuri tuottanut? Minkälaista puhetta, joka synnyttää ja tuottaa meidät?

Olen todennut aikaisemmin (Oikeudelliset käytännöt ja filosofia):

Oikeudenkäyntien, järjestettyjen sotien tai kilpailujen peruskäsitteet olivat antiikista lähtien syyttäminen ja puolustaminen. Nämä käsitteet, niiden paino, siirtyivät kuitenkin varsinaisten riitajuttujen ulkopuolelle: retoriikkaan ja sitä kautta politiikkaan, epäsuorasti myös filosofiaan. Retoriikka ja politiikkaa ovat sodan jatkamista toisessa muodossa. Yksi klassisen retoriikan luokittelema puhegenre, laji, on genus iudiciaele, ”juridinen laji”, jonka tehtävä on esittää tuomarin edessä syytöksiä tai puolustuksia. Tämän lajin kaksi napaa ovat nimenomaan syyttäminen ja puolustaminen. Retoorikot, oraattorit tai puhujat elättivät itseään usein kirjoittamalla joko juridisia tai poliittisia puheita.
Näiden retoris-juridisten termien osuus on suuri mielikuvassa ihmisestä. Tästä on todiste niiden suuri rooli apologioista kehittyneissä elämäkerroissa, retorisissa enemmän tai vähemmän satiirisissa kirjoituksissa, myöhäisantiikin tunnustuksissa, ns. sofistisissa romaaneissa jne. Nämä kategoriat määrittelevät miten ihminen käsitetään – yleensä hyvin yksinkertaisesti positiivisesti tai negatiivisesti, mutta jotain vielä ”kohtalokkaampaa” on tässä mielikuvassa: ihmisessä ei ole muutosta, muutoksen mahdollisuutta, kehkeytymistä.
Tällaista retoris-juridista figuuria ja mielikuvaa vastaan syntyy kapina, joka rikkoo tätä kuvaa, särkee ihmisen yksimerkityksisyyttä, yksiviivaisuutta ja yhtenäisyyttä. Tätä kapinaa on pícaro. Veijari on retoriikan, kaunistelun, kaunopuhumisen, tekopyhyyden vihollinen. Pícaro on tietyssä mielessä parrhesian – suoran puheen, totuuden sanomisen - harjoittaja, mutta puhujana ja hahmona instituutioiden ulkopuolelle jäävä, marginaalinen, samalla sankarillinen hahmo...
Pícaro on siis esimerkki vapaudesta, esimerkki mahdollisuudesta, joka ihmisessä on, vaikka hän on oman aikansa ja kulttuurinsa muokkaama.

Yksi illuusio, josta tämäntapaiset huomiot meidät irrottavat, on se, että ihminen tai yksilö voisi olla irrallaan, erillään omasta ajastaan, oman aikansa kontekstista. Vapaus ja mahdollisuus ilmaantuvat siellä, missä ihmiset tajuavat myös rajoitukset, rajallisuuden, olosuhteet ja ponnistelevat voidakseen nähdä jotain muuta. Mahdollisuus ja vapaus eivät tule ilmaiseksi taivaasta.

Pícaro on realistinen hahmo. Hän lisää meidän realistisuutta, skeptisyyttä, jopa kyynisyyttä. Veijariromaanien rakenne on aina avoin: seikkailut voivat jatkua, koska veijari ei lakkaa olemasta veijari. Hän kehittyy ja ja oppii, mutta hän ei kohoa jalouteen ja korkeuteen. Tietyllä tavalla tässä on pessimistisyyttä, mutta pícaro ei ole enää retoris-juridisen kielen joko positiivinen tai kielteinen, aina muuttumaton, kehittymätön, ilman mahdollisuutta oleva hahmo. Veijarissa, lurjuksessa, on tulevaisuuden siemen.

Vaikka eri ajat ovat erilaisia, on löydettävissä tiettyjä samanlaisia piirteitä, tiettyä vastaavuutta, 1500-luvun Espanjan ja nykyisen maailman välillä. Sanaa ”honra” ei käytetä yhtä paljon, mutta maineella ja julkisella kuvalla on suuri merkitys. Ihmiset ovat huolissaan siitä, millaisia mielipiteitä heistä on, millaisen vaikutelman he antavat. Tämä tekee naamioista, rooleista vähintään yhtä tärkeitä kuin 1500-luvun Espanjassa.

On olemassa veijariuden jäänteet, mutta vielä enemmän sosiaalinen tilaus pícaron uudelle tulemiselle.

On sosiaalinen tilaus, mutta en usko uuteen tulemiseen. Meidän aikamme kysymykset ja tarpeet eivät tyydyty aikaisempien aikojen, esim. 1500-luvun puolittain todellisten, puolittain kirjallisten figuurien avulla. Turha tuntea nostalgiaa. Tai ainakin on turhaa, vahingollista unohtaa oma aikamme ja oma velvollisuutemme oman aikamme edessä tuon nostalgian takia.

Menneisyyden outouden ja historian outojen hahmojen näkeminen auttaa näkemään oman aikamme outouden. Aikamme tarvitsee toisenlaista veijaria tai sellaista hahmoa, joka paljastaa meille uusia kokemisen mahdollisuuksia, joilla ei ehkä ole enää mitään tekemistä veijarin ja veijariuden kanssa.

Veijareista II: Näkijä

Mikä on se Espanja, johon tämä ensimmäinen pícaro ilmestyy katsomaan maailmaa rävähtämättömin silmin? Ernesto Porras Collantes korostaa, että Espanjassa eli myytti tai myyttejä, jotka liittyivät vereen, perimään, uskontoon ja kunniaan (honra). Espanjasta oli karkotettu ja tai käännytetty muslimit ja juutalaiset. Espanjan yhtenäisyys oli uskonnollista yhtenäisyyttä ja se johti korostamaan syntyperää, ”veren puhtautta”, ”uskonnollista puhtautta”. Pärjätäkseen tässä maailmassa ihmisellä piti olla hyvä syntyperä ja elää honran vaatimalla tavalla.

Talouskriisi oli johtanut kuitenkin jopa aatelisten rappioon. Honra ei ollut sitä mitä ihminen on sydämessään, vaan sitä miltä ihminen vaikutti. Honra ei ollut riippuvainen vain omasta toiminnasta tai asenteesta; siinä oli kyse muiden mielipiteestä, siitä miltä ihminen vaikuttaa, minkälaisen mielikuvan synnyttää. Honra on kunniallisuutta, siveyttä, hyvää mainetta. Jos sen menetti, menetti mahdollisuuksia toimia. Tällainen maailma oli petkuttamisen, petoksen maailma. Kaikki petkuttivat synnyttääkseen tietynlaisen kuvan itsestään. Tekopyhyyden maaperä ja kasvualusta.

Pícaro ilmestyy tähän maailmaan matkustaakseen sen läpi, kulkeakseen kaikkien yhteiskuntakerrosten sisällä ja nähdäkseen kaiken tämän.

El Lazarillo de Tormes (anonyymin kirjoittajan teoksen päähenkilö, veijareiden esikuva) huijaa ja petkuttaa, käyttää naamioita. Mikä hänet sitten erottaa muista petkuttajista ja tekopyhistä? Tietoisuus. Hän on tietoinen naamioista ja niiden tehtävästä. Tietoisuus merkitsee sitä, että Lazarillo petkuttaa, muttei petkuta itseään. Tämä on merkittävä ero.

Veijari on siis näkijä. Hän näkee valheiden läpi. Hän kokee asioita, oppii asioita, siis kehittyy. Vaikkei jalostuisi, tulisi pyhimykseksi, hän tulee tietoisemmaksi ja välttää itsensä petkuttamisen. Hänen suhde itseensä on siis toisenlainen: hän ei elä valheessa.

Tämä tietoisuus ja selvänäköisyys on mahdollista, koska pícaro elää yhteiskunnan reunalla, hän ulkopuolinen eikä osallistu teatteriin koko sydämellään.

Tällä totuudellisuudella on syvät juuret keskiajan ja renessanssin kansankulttuurissa, naurukulttuurissa. Ainakin jos on Mihail Bahtiniin uskominen. Bahtin kirjoittaa iloisesta totuudesta Rabelais´ta ja naurukulttuuria käsittelevässä teoksessaan.

Veijareista I: Viekkauden arkeologiaa

Mikä on veijari? Sana on käännös espanjan sanasta pícaro? Feminiinimuoto sanasta on picara, veijarinna. Adjektiivi pícaro Ahti Hytösen ja Jyrki K.Talvitien sanakirjan mukaan 1.konnamaista, roistomaista 2.halpaa, alhaista, katalaa 3.ilkeää, pahansuopaa, pahanilkistä, häijyä 4.viekasta, ovelaa, kavalaa. Substantiivi pícaro merkitsee veijaria, konnaa, lurjusta.

Laroussen espanja-espanja-sanakirja kertoo, että pícaro sanotaan henkilöstä, joka petkuttaa taitavasti ja viekkaasti oman edun saamiseksi ja joka yleensä herättää sympatiaa. Laroussen sanakirja muistuttaa myös, että sanalla on eroottisia konnotaatioita; pícaro on kevyesti eroottinen. Epäilemättä joitakin kulttuurieroja on nähtävissä sanakirjan tekijöiden painotuksissa.

Millaiseen ”sanaperheeseen” pícaro kuuluu? Ensinnäkin espanjassa on sana picardía, joka on veijarin laatuun viittava sana, se tarkoittaa tapaa toimia petollisesti. Tähänkin sanaan liittyy mahdollisesti eroottisia ulottuvuuksia, sillä picardía on myös naisten yöasu, johon kuuluu hyvin lyhyt leninki ja housut. On myös verbi picardear, pahojen tai huonojen tapojen harjoittaminen, jolle tahtoisin antaa tässä käännöksen veijaaminen.

Tärkeä sana, johon pícara liittyy kiinteästi, on adjektiivi picaresco/picaresca, jota näkee usein termissä novela picaresca (veijariromaani).

Mikä on sanan etymologia eli mikä on sanan alkuperä? En ole alan asiantuntija, mutta aavistan ja arvaan, että sana juontuu verbistä picar. Sanalla on äärimmäisen paljon merkityksiä. Se tarkoittaa pistämistä. Mehiläinen pistää. Mutta se tarkoittaa myös pistelyä. Se tarkoittaa myös pienimistä. Kun espanjalainen tekee jauhelihaa, hän käyttäisi toiminnastaan sanaa picar. Kun lintu nokkii ruokaa, se on myös picar. Kun espanjalaiset menevät syömään tapaksia (tapas), siitä voi voi myös sanoa picar algo eli se tarkoittaa pientä syömistä (vaikkei se olisikaan niin pientä). Eli väittäisin, että sanan alkuperässä on pieneen, pikkuiseen, mutta satuttavaan liittyvä merkitys. Sanotaan myös, että picar on tarkoittanut alempiarvoisten töiden harjoittamista ja se tuntuu loogiselta, kun ajattelemme veijarin asemaa ja roolia maailmassa.

Novela picaresca – veijariromaani tai pikareskiromaani– on espanjalainen keksintö, perinne, jonka voi sanoa alkaneen 1500-luvulla. Mutta tietenkin veijariromaanilla oli myös edeltäjiä, myös kaukaisia. Keisari Neron aikaisen Petroniuksen Satyricon on yksi kuuluisimpia edeltäjiä. Teoksesta on suomennettu katkelma Trimalkion pidot. Vähän myöhemmin, toisella vuosisadalla, elänyt roomalainen retorikko ja kirjailija Lucius Apuleius julkaisi teoksen Kultainen aasi, jossa on paljon veijariromaanin piirteitä.

Millainen sitten on päähenkilö, pícaro eli veijari? Veijari on alhaista syntyperää. Hänen vanhemmillaan ei ollut sitä, mistä käytettiin sanaa honra, kunnia, maine, arvonanto. Honra ei ollut pelkästään tiettyä kunnioitettavuutta, vaan myös koodisto, normisto, jota vaadittiin, ja veijari elää tämän koodiston ulkopuolella tai ainakin sen reunalla. Veijari on huijari, petturi, varas, lurjus, mutta tämä kielteinen, musta puoli ei ole ainoa. Veijari on ambivalentti, kaksinainen hahmo; hän herättää sympatiaa ja hänen ulkopuolisuutensa on suurta vapautta yhteiskunnan kahleista, honran vaatimien normien kahleista ja siksi hän myös näkee muita selvemmin.

Veijariromaanien veijari on fiktiivinen hahmo, mutta sillä oli oma historiallinen, todellinen tausta. 1500-luvun Espanjassa kärsittiin valtavista taloudellisista ongelmista, ja kaduilla ja toreilla kulki omaisuutensa menettäneitä aatelisia, sotilaita, lakimiehiä ja erilaisia lääkäreitä tai lääkitsijöitä, näyttelijäseurueita. Tämän värikkään seurueen joukossa alkoi kehittyä uudenlaisia vapauden muotoja, picardíaa, veijariutta, joka oli irti sekä kauppiaiden että aatelisten elämäntavasta ja noiden elämäntapojen vaatimasta moraalista.

Mutta vaikka tuossa maailmassa syntyi ja eli todellisia veijareita, on pícaron hahmossa mukana ei niin todellisia, sanotaan vaikka legendaarisia puolia. Veijarin hahmossa yhdistyy myyttisiä hahmoja ja myyttisten hahmojen piirteitä.

Yksi hahmo, johon veijaria voisi verrata, on trickster. Ensimmäisen kerran trickster-termiä käytti tietyistä mytologisista hahmoista amerikkalainen etnologi ja arkeologi Daniel G.Brinton vuonna 1885. Trickster on erilaisissa folklore-perinteissä ja mytologioissa ilmenevä hahmo, henki, jumala tai eläin, joka toimii säädettyjen normien ja tapojen vastaisesti.

Vaikka trickstereitä on monien kulttuurien myyteissä, erityisesti antropologit ovat tutkineet Amerikan intiaanien trickster-hahmoja, kuten Pohjois-Amerikan intiaaniheimojen Kojootti-hahmoa. Trickster on kaaoottinen, epäloogisesti toimiva, kaikkien säädösten vastaisesti toimiva, mutta jollakin tavalla rangaistuksen ulkopuolelle jäävä, koska trickster on koskematon. Miksi koskematon? Trickster on kosketuksessa ylimaalliseen, jumalaiseen, pyhään.

Trickster voi olla narri, opettaja, kriitikko, välittäjä jumalien ja ihmisten välillä. Jotkut tutkijat kuten Francot Ballinger korostavat, että tricksteriä ei voi verrata eurooppalaiseen veijari-hahmoon, koska veijari on syntynyt ja toimii paljon moralistisemman perinteen sisällä.
Espanjalainen kulttuuri niin kuin eurooppalainen kulttuuri yleensä on ollut loogista, rationaalista ja ennen kaikkea moralistista; trickster on sille vieras, vaikka näistäkin hahmoista on esimerkkejä, mm. muinaiskandiaavisessa mytologiassa, mainittakoon esim. Lokin hahmo.
Espanjalla oli kuitenkin kosketus arabikulttuuriin, myös sufismiin, joka eli ja kukoisti Espanjassakin.

Sufistien kirjallisuudessa ja tarinoissa oli klassinen hahmo, Nasreddin, arabiksi juha, joka satiiristen tarinoiden päähenkilö. Nasreddin on selvä trickster: epälooginen, mutta terävä, absurdi, kaaottinen ja aina valmis puhumaan epämiellyttäviä totuuksia myös tyranneille.

III Johdanto puheen ongelmaan: Näkymättömän puhe

Gayatri Chakravorty Spivac, intialainen ajattelija, kuuluisan postkolonianisten esseen, Can the Subaltern Speak, kirjoittaja, nostaa esiin puheen ongelman ja hiljaisuuden välttämättömyyden. Voiko alainen, alamainen, puhua? Vaikka hän fyysisesti olisi puhekykyinen, hänellä ei ole mahdollisuutta puhua tai tulla kuulluksi. Ironia – jos siitä voi puhua – on siinä, että jos alamainen puhuisi, hän heti lakkaisi olemasta sellainen. Alamainen – nainen tai kolonialisoidun alueen asukkaat – ovat määritelmällisesti ilman kykyä puheeseen.

Spivac piti Hanoverissa vuonna 2000 luennon, jossa totesi: ”Meidän täytyy oppia työskentelemään yhdessä hiljaisuudessa.” Mistä hän puhuu? Miksei hän puhu alamaisten puolesta? Siksi, että tämä puhuminen heidän puolestaan on heidän ajamista uuteen hiljaisuuteen. Kun puhumme heidän puolesta, emme kuuntele heitä. Olisi opittava puhumaan heidän kanssaan, ei heistä tai heidän puolestaan. Siksi Spivac käyttää sanaa ”yhdessä”. Tällainen hiljaisuus ja yhteistyö mahdollistaisivat ”sanomattoman” ilmaantumisen, ”näkymättömän kuulemisen”. Olisi oltava hiljaa, jotta voisi kuulla – kuulla myös puheessa olevan hiljaisuuden.

Näkymätön ei ole aina alamainen, siis marginalisoitu yksilö, hullu tai nainen, sillä puhe –hiljaisuuden puute – marginalisoi, tekee näkymättömiksi ja kuulumattomiksi myös teemoja, ongelmia, näkökulmia. ”Ymmärtäminen” on aina luokittelemista, vastaavuuden etsimistä, yhdenmukaistamista. Yhdenmukaistaa ja luokitella voi vain osan, marginaaliin jää aina jotain. Tästä syystä yhteinen työ hiljaisuudessa merkitsee ymmärtämättömyyttä, ehkä jopa yksinäisyyttä. Muumioituneiden merkitysten sijalle tulevat yllätykset, jostain ilmaantuu outous. Vieraat kielet alkavat kaikua sanoissa.

Puhe estää näkymättömän kuulemisen. Siksi meidän täytyy luopua oikeudestamme, etuoikeudestamme puhua; on oltava hiljaa. Mutta hiljaisuus ei ole vain ehto todelliselle puheelle, todelliselle keskustelemiselle ja kuulemiselle; se on saavutus, päämäärä. Puhe, joka provosoi kommunikoimattomuuden on runoutta; se pyrkii kohti hiljaisuutta. Kieli tähtää hiljaisuuteen. Siksi kieli tarvitsee runoutta, joka palauttaa sille sen alkuperäisen tehtävän.