Terapiasta eli Palveluksen tekemisestä

(Mihail Bahtin)

Vaikka -90-luvulta lähtien on alkanut sinne ja tänne syntyä sekä filosofiakahviloita että filosofien vastaanottoja, monet kieltävät filosofian terapeuttisuuden. He sanovat, että ”filosofin konsultaatio” ei ole terapiaa, vaan vaihtoehto terapialle... Antiikin maailmassa ei silti vielä ollut tavatonta kuulla, että filosofit sanoivat pyrkivänsä parantamaan ”sielun sairauksia”. Monet henkisistä harjoituksista, joita filosofit käyttivät ja suosittelivat, olivat luonteeltaan kriittisiä (ne arvostelivat tapoja) ja pedagogisia (ne pyrkivät muokkaamaan, kouluttamaan), mutta monien tulkintojen mukaan myös terapeuttisia. Eivätkä kaikki filosofit torju sanaa ”terapia” vieläkään.

Sana terapia tulee kreikan sanasta therapeia, joka yleensä tarkoittaa hoitamista, parantamista, mutta kirjaimellisesti huomion omistamista jollekin, palvelemista, huolehtimista. Me olemme tottuneet ajattelemaan terapia-suhteen niin, että siinä on yksinkertaisimmillaan vain kaksi osaanottajaa: potilas (tai asiakas) ja terapeutti. ”Palveluksen tekijä” on terapeutti ja hänen toimintansa kohde on ”vastaanottaja”.

Itse en ole nähnyt suureksi ongelmaksi tätä jäykkää asetelmaa, jota ammattilaisuus ja siihen liittyvät käytännöt vahvistavat; ongelma on se, että terapeutti ei voi kuulla eikä kuunnella suoraan, välittömästi, ilman ”tietonsa” ja ”teoriansa” suodatinta. Tässä on kyse vastaavasta asiasta kuin silloin, kun puhe vaientaa, tahtoo työntää syrjään. Puhe voi olla keino hiljentää, vaimentaa, vaientaa. Tämä ei ole mikään uusi asia. Kierkegaard huomasi tämän 1800-luvulla. Hän puhui lehdistön lörpöttelystä ja kirkon jatkuvasta puheesta, jonka tarkoitus ei ollut yksinkertaisesti ”levittää sanomaa”, vaan hiljentää uskomiseen, spirituaalisuuteen liittyvät tunteet, erityisesti uskomiseen, aitoon uskoon liittyvä ahdistus – Kierkegaardin sanoin ”aidon uskon hiljainen kauhu”.

Millaista voisi olla toisenlainen terapia? John D. Caputo käyttää termiä ”therapy of not knowing”. Hänen ajatuksensa ponnistaa eteenpäin Michel Foucault´n Hulluuden historian lähtökohdista; hän kysyy, miten pitäisi vastata siihen tyhjiöön, jonka Järki on tehnyt karkottaessaan mielettömyyden, tehnyt siitä mykän ja tehnyt meistä kuuroja ”yön totuuden” totuudelle – totuudelle, ettei ole Totuutta, totuuksien totuutta. Ei-tietämisen terapia lähtisi liikkeelle halusta kuunnella, mitä ”sairaalla” on sanottavaa.

Jos Caputo vie Foucault´n huomiot uusiin suuntiin, pitkälle ja kauas, niin myös hänen omat ajatuksensa vievät minut jonnekin muualle, uusiin kysymyksiin. Kysyn: Mikä tai kuka on ”palveluksen tekijä” ja kuka ”palveluksen vastaanottaja”? Ehkä ”sairas” voi tehdä terapeutille palveluksen. Ehkä terapeutti ja potilas voivat yhdessä tehdä palveluksen heille molemmille - tai muulle maailmalle, joka yrittää kääntää katsettaan pois tuskasta. Vaikken pidä asetelmaa (potilas-terapeutti) ongelmana, näen terapeuttisuuden olevan pikemminkin kahden ihmisen synnyttämää liikettä kuin toisen toiseen kohdistamaa metodista toimintaa.

Terapia – huomioon ottaminen, huolehtiminen, palveluksen tekeminen – on yritystä vastata kysymykseen, miten on vastattava toisen kärsimykseen. Tavanmukainen idea on, että empatia on oikea vastaus. Onko se kaikkein hedelmällisin tapa? Näin kysyi Mihail Bahtin. Empatia ymmärrettynä eläytymisenä - yhteensulautumisena – toisen asemaan merkitsee oman ulkopuolisuuden pyyhkiytymistä pois.

Bahtin kysyy: ”Mitä voisin saavuttaa, jos toinen sulautuu minuun? Hän näkisi ja tietäisi vain minkä jo näen ja tiedän, hän vain toistaisi itsessään elämäni pakenemattoman suljetun kehän...” Tästä syystä venäläinen ajattelija puhuu empatian sijasta ”luovasta ymmärtämisestä”. Bahtin ajatteli, että luovasti ymmärtävä ei sulaudu toiseen; hän menee toisen näkökulman sisään menettämättä kokonaan ulkopuolisuuttaan, omaa positiotaan, tunnetta itsestään. Kyse on kohtaamisesta, joka mahdollistaa uudet näkökulmat.

Jääkäämme tähän, pysähtykäämme ajattelemaan. Kuka voisi olla palveluksen tekijä, kuka sen vastaanottaja? Miten palveluksen tekeminen olisi mahdollista? Mikä olisi paras palvelus?

Aistiminen, kehollisuus ja itseensä kääntyminen (Prinssin tie)

(Nicolaus Krebs)


Ystäväni, filosofi ja prinssi, kysyy: Miten järjestää henkistä tilaa aistia olemistaan? Koska ystäväni on tietoinen kysymyksensä filosofisesta luonteesta, hän huomauttaa, että tämä liittyy klassiseen ruumiin ja hengen teemaan. Erikoista ja mielenkiintoista hänen omassa lähtökohdassaan on se, että hän pyrkii johonkin muuhun kuin sielun pelastukseen; hän tavoittelee pikemminkin kehon sisäerityksen aistimista. Tämän aistimuksen kautta ei pyritä tulkitsemaan mitään eikä pyritä ylipäätänsä mihinkään. Tavoitteena on hiljentyä aistimaan, ei etsiä vastauksia.

Tämä kysymys ja nämä huomiot saavat minut ajattelemaan elämäntapamme ja ajattelumme puutteita. Meiltä puuttuu esteettisyys (sana tulee sanasta aisthesis, aistiminen). Meiltä puuttuu hetkeen keskittyminen (lykkäämme olemassaoloamme projektien kautta). Meiltä puuttuu hedelmällinen kääntyminen itsen puoleen. Kaikki nämä puutteet ovat meidän kyvyttömyyttämme spirituaalisuuteen.

Paradoksaalista saattaa olla se, että spirituaalisuutta vähentää lihan kieltäminen, maallisen kokeminen uhkaksi. Prinssin tie on toinen. Näin ainakin aavistan... Kysymys liittyy itsensä muuttamisen teemaan ja hellenistisen kauden ajattelijoiden ajatukseen kääntymisestä itsensä puoleen, kohti itseään (epistrophé eis heauton). Tämä liittyi kiinteästi itsestä huolehtimisen periaatteeseen: on kiinnitettävä huomio itseensä. Tämä ei merkinnyt silti ulkomaailman torjumista tai ”oman navan tuijottamista”; oma itse sijoitetaan maailmaan, maailman kokonaisuuteen, osaksi maailmaa. Tietenkin tähän liittyy kääntyminen pois, mutta pois sellaisesta, joka ”ei ole minua”.

Tahtoisin yrittää säilyttää tai uudelleenlöytää jotain tästä vanhasta ajatuksesta. Voisin sanoa ”filosofiaani” positionalismiksi. Minua kiinnostaa oman itseni positio (paikka, tilanne) maailmassa. Tavoitteena on sijoittaa itsensä maailmaan. Jos onnistun kuuntelemaan, aistimaan, keskittymään, voi olla, että onnistun tekemään jotain muutakin kuin tietämään asioita: luon kokemuksen. Jokin täyttää minut, jokin tulee mahdolliseksi täyteyden kokemuksen, täyttymyksen, kautta...

Näin palaan prinssin kysymykseen. Miten järjestää henkistä tilaa aistia olemistaan? Hiljaisuudessa, hiljaisuuden kautta, itseensä kääntyen ja hyväksyen oman yksinäisyytemme voimme kehittää itsessämme tietoisuutta ja herkkyyttä. Tila täytyy luoda hävittämällä kaikenlaista hälyä ja hävittämällä kulttuurimme kauhea painolasti: ruumiin halveksiminen.

Prinssille minuus on maallisia murheita, joista hetkeksi huuhtoutuu irti. Hän aistii lihan sisältä ja ehdottaa, että se mahdollistaa ehkä jopa ”yli-itsekkyyden”, itsekkyyden yli menemisen. Itse väittäisin, että ”itseen kääntyminen” ei ole minuuden vahvistamista, keskittymistä minuuteen. Ego ja oma itse ovat eri asioita. Prinssin harjoituksen sivuvaikutuksena ”minuuden tason” ongelmiinkiin saattaa tulla apua, mutta ”minuus” ymmärretään jonakin, joka alistetaan palvelemaan ruumiin toimintoja, joille annetaan uusi, korkeampi asema.

Tällainen harjoittelu ei luota vastauksiin: ei tunteiden (jotka ovat sosiaalisesti määräytyneitä, tavallaan ”hyväksyttyjä toimintamalleja”), ei myöskään ruumiillisten aistimusten. Kyse ei ole vastauksista, vaan kuuntelemisesta. Kuuntelemisen etu on siinä, että palautamme itsemme todellisuuteen, materiaaliseen ja fyysiseen todellisuuteen. Vuorovaikutus, kaikki henkinenkin, on materiaalista, aistimuksellista.

Olen itse kokenut, että meitä muuttavat kokemukset. Silloinkin kun nämä kokemukset ovat henkisiä, ne ovat myös fyysisiä. Olisi ehkä ryhdyttävä tekemään filosofiasta fysiologisempaa. Jotain sellaista teki jo Epikuros. Vaikka filosofinen puhe ja teoretisointi jatkuisikin abstraktina, teoreettisena, olisi hyvä keksiä keinoja tehdä niistä ruumiillisia kokemuksia.

Puhun tällaisista harjoituksista kiinnostuneena jonkin uuden ilmaantumisen mahdollisuudesta. Olen kiinnostuneita olemassaolon mahdollisuuksista, niiden luomisesta. Jos joku esimerkiksi harjoittaa tai chitä, hän toistaa jo laadittua koreografiaa. Hän ei luo liikesarjaa, mutta liikesarjan avulla, liikkeen kautta, hän voi luoda uudenlaisen suhteen kehoonsa, omaan itseensä. Tämän näennäisesti epäluovan työn kautta hän voi tehdä olemisestaan vähemmän ”fiksoitunutta” ja siten hän panee liikkeeseen kaiken mikä on yritetty pysyväksi, paikallaan olevaksi tehdä. Anatomia ei ole enää kohtalo, määritelmä, luokittelun väline, ja keho koetaan toisin, ei-anatomisesti - virtauksen kautta ja virtauksena.

P.S. Prinssi on todellinen henkilö. Prinssi on myös eräänlainen daimon, henki, joka seuraa tätä todellista henkilöä, pitää hänelle seuraa, panee hänet ajattelemaan ja kokemaan uusia asioita. Mutta nyt – sekä tämän todellisen henkilön että minun osallistumiseni kautta – Prinssi on myös käsitteeellinen henkilöhahmo. Deleuze ja Quattari puhuvat poikkeuksellisessa teoksessaan Mitä on filosofia käsitteellisistä henkilöhahmoista, jotka eivät ole (ainakaan pelkästään) filosofisissa teoksissa esiintyviä hahmoja (Sokrates, Zarathustra), vaan filosofissa asuvia henkiä, filosofin heteronyymejä, ja filosofi on näiden henkilöhahmojen pseudonyymi. Se on käsitteellinen henkilöhahmo filosofissa, joka sanoo ”minä”, ei filosofi itse, hänen ”persoonansa”. Esimerkkejä käsitteellisistä henkilöhahmoista ovat mm. Kierkegaardin Don Juan, Nicolaus Krebsin Idiootti, Blanchot´n Ystävä ja empiristien Tutkija.

P.S.S. Nicolas de Cusa/Cusan Nicolas/Nicolaus Krebs oli 1400-luvulla elänyt filosofi ja teologi. Häntä pidetään saksalaisen filosofian isänä.

Todellinen elämä

Nerjan filosofiakahvilan paikka vaihtunut. Uusi paikka: Cafetería Restaurante Marissal, Balcón de Europa no 3, Nerja.



Kreikkalaisilla oli käsite alethes bios, todellinen elämä. Filosofian todellinen ongelma, todellinen kysymys oli tämä. Myöhemminkään ajattelijoiden ongelmat eivät olleet puhtaan teoreettisia. Spinoza ja Kierkegaard ajattelivat vielä todellista elämää, kamppailivat saavuttaakseen sen. Silti on nähtävissä, että tieto-opilliset, teoreettiset ja metafyysiset ongelmat ovat sivuuttaneet tämän filosofian alkuperäisen teeman.

Jo kreikkalaiset ymmärsivät todellisen elämän hyvin vaihtelevilla, joskus hyvinkin vastakkaisilla, tavoilla. Ei tarvitse kuin verrata Platonin tekstien ja kyynikkojen hahmotustapoja nähdäkseen, että mistään yksimielisestä ja yhtenäisestä kulttuurista ei ollut kyse.

Jos tänään voi nostaa esiin kysymyksen todellisesta elämästä, joudumme tekemään sen hiukan hämmentyneinä, tottumattomuudesta johtuen arkoina. Siksi tekee mieli ensin kysyä, mitä merkitsee sanoa, että elämä on ”todellinen”. Eikö se ole aina todellinen? Pitkään vierastin puhetta esim. ”todellisesta rakkaudesta”. Tuollaista juhlallista puhetta epäilee aina. Myöhemmin olen silti oppinut ajattelemaan, että ehkä juuri kysymys siitä, onko rakkaus todellista, onkin se merkittävä kysymys, jonka voimme esittää rakkaudesta. Mutta vaikka epäilijä oppisikin hyväksymään sanan ”todellinen”, ei sanan käytön mielekkyys ole vielä aivan selvä.

”Todellinen” on sukua ”todelle” ja ”totuudelle” (alethes tulee sanasta aletheia, totuus).Todellinen elämä on jotain, jolla on jotain tekemistä totuuden kanssa. Emme puhu ”tieteellisestä totuudesta”, sillä ymmärrämme, että tässä käytetään sanoja ”totuus” ja ”todellinen” eri tavalla. Mutta kuvitellaan tapaus. Joku huudahtaa: ”Tämä se on vasta todellista elämää!” Huomaamme, että lause tahtoo sanoa: ”Nyt vasta elän todella.” Olemme kaukana Totuudesta. Huudahtaja on silti käsittänyt jotain siitä, mikä on elämälle merkityksellistä.

Totuuden, johon todellinen elämä perustuu, ei tarvitse olla ehdoton totuus, sen ei tarvitse olla merkillinen. Olennaisempaa on, että eläjä tekee totuudesta osan itseään ja elämäänsä. Tärkeämpää kuin ymmärryskyky on tahto; on tahdottava todellista elämää.

Valheellinen elämä, teeskentelevä elämä, ei-todellinen elämä – se mitä tahdomme välttää – on helppoa. Ei tarvitse ponnistella, ei tarvitse muuttaa mitään. Yritän ajatella todellista elämää tästä näkökulmasta. Kun esitämme mielipiteitä, ne eivät muuta mitään; ne ovat vain sanoja. Todellinen elämä edellyttää, että totuudet ja periaatteet muuttavat jotain, tulevat osaksi elämää. Tästä syystä kyynikot varmaan samastivat todellisen elämän ”toiseen elämään” – ei tuonpuoleiseen elämään, vaan toiseen, muutettuun elämään täällä.

Yksinkertaisuus, koruttomuus ja irtaantuminen epätodellisista sitoumuksista, vääristävistä suhteista, auttavat tekemään elämästä todellista. Mutta olen halukas liittämään yleensä negatiivisesti muotoiltuihin hyveisiin ja periaatteisiin tämän: On ruumiillistettava totuus. Harhautuminen jatkuu. Toivo keskeytyksestä herätetään sanojen ruumiillistuessa.

Tyhjäksitekemisen taito

(Ramón Gómez de la Serna)

Todellisuus on meidän tulkitsema, maailma meidän tekemä. Maailmassa ei olisi rakkautta, jos sitä ei olisi keksitty. Järjestys on luomuksemme. Me olemme itse tehneet orjuuden.

Epäilemättä meidän kykymme tehdä maailma perustuu kieleen, mahdollisuuteen nimetä. Se miten nimeämme, ei ole samantekevää, sillä nimi ja ulkoasu muodostuvat lopulta siksi mitä asiat ovat. Elämmekö siis tekemässämme harhassa? Kyllä, mutta myös omassa luomuksessamme. Mikä voidaan tehdä, voidaan tehdä myös tekemättömäksi.

Me saatamme saada hämmentävän vapauden kokemuksen, jos osaamme kulkea menneisyyden varjoissa ja päätyä kohtaan, jossa jokin keksintö, nimeäminen, tulkinta tehdään. Se on hämmentävä kokemus, koska tajuamme, etteivät rakkaus tai orjuus tai seksuaalisuus tai mielisairaus ole olleet aina samoja, luonnon meille antamia muuttumattomia asioita, vaan omia luomuksiamme, puheidemme tekoja.

Vaikka pääsisimme tähän menneisyyden kohtaan ( arvelluttavasti ”alkuperältä” tuntuvaan) emme silti osaa välttämättä mennä eteenpäin, tehdä tyhjäksi tätä todellisuutta, tekemäämme maailmaa. Tehdä tekemättämäksi, tyhjäksi tekeminen vaatii taitoa. Oman vapautensa tajuaminen ei riitä. Sitä pitää myös käyttää. Siksi Nietzsche kirjoitti, että vain luojina voimme hävittää tai tehdä tyhjäksi maailman, niin sanotun todellisuuden. Kun alamme luoda uusia nimiä, uusia arviointeja ja tulkintoja, me ajan myötä onnistumme tekemään uusia ”asioita”.

Filosofia, joka luo käsitteitä, voi osallistua tähän luomisprosessiin. Yleensä käsite ymmärretään sanan tai lauseen merkityssisällöksi. Filosofinen käsite ei kuitenkaan – ainakaan parhaimmillaan – vain hahmota olemassaolevaa, rajaa, ota haltuun valmista maailmaa; se tahtoo mennä tiedetyn yli. Jos luomme sellaisen rakkauden käsitteen, että rakkaus ymmärretään kohtaamisena, jossa toinen kohdataan kokonaisena uutena maailmana, maailmojen mahdollisuutena, käsite mahdollistaa meidän ajattelevan muutakin kuin annettuja rakkauden muotoja. Näin käsite – filosofinen käsite – on voima, jonka avulla voimme ajatella kokemusten laajentumista. Se ei ole uusi sana, vaan uusi polku. Filosofia mahdollistaa ajattelemisen, joka ei koko ajan palaa tunnettuun, tiedettyyn.

Ramón Gómez de la Sernalla on kaunis teksti: ”Oh, si llega la imposibilidad de deshacer.” (Oi, jos tulee mahdottomaksi tehdä tekemättömäksi.) Ramón – niin kuin häntä yleensä tuttavallisesti kutsutaan – käyttää sanaa ”deshacer”, joka voidaan kääntää myös ”tuhoamiseksi” tai ”hävittämiseksi”. Pidän silti kirjaimellisemmasta käännöksestä ”tehdä tekemättömäksi”, sillä se on tarkempi. Kyse on tuhoamisesta, mutta tämä tuhoaminen edeltää luomista ja vain luomisen kautta voimme tehdä tyhjäksi.

Tyhjäksitekemisen taito ja luominen vaativat paljon. On onnistuttava irtaantumaan latteuksista, kuluneista lauseista, tehtävä itsestään tietämätön, rohkea, melkein hullu.

Marx ja marxilaisuus (Liite aiheeseen Tyhjäksitekemisen taito)

(Karl Marx)


Aina kun olen lukenut Karl Marxin tekstejä – 20 vuotta sitten ja nyt – olen ollut vakuuttunut hänen ajattelunsa syvällisyydestä. Hänen tekstinsä on konkreettiseen tarttuvaa, näkemyksellistä ja uusi näkökulmia avaavaa. Marx oli epäilevien tarinoiden kertoja. Hän ei kertonut tapahtumia Napoleonin tai Aleksanteri Suuren, vaan alakerran, massojen, ihmisten näkökulmasta. Näin Marx oli todellinen uudistaja ajattelussaan.

Päinvastoin kuin monet marxilaiset Marx ei ajatellut, että kommunismi olisi ideaali, jonka mukaan todellisuutta pitäisi ohjailla tai asioiden tila, joka pitäisi rakentaa. Hänelle kommunismi oli todellinen liike, joka tekee tyhjäksi nykyisen asioiden tilan.

Nykyisetkin ekonomit ja sosiologit käyttävät hänen käsitteitään. Olisin silti taipuivainen sanomaan, että nimenomaan hänen ajattelunsa ekonomisuus, sitoutuminen taloudellisiin asioihin, kavensi hänen mahdollisuuksiaan nähdä sietämättömiä asioita kapitalismissa. Työ saa Marxin ajattelussa samantapaisen merkityksen kuin Hegelillä: se on ihmisen olemus. Minun radikaalini puoleni sanoo, että kaikesta olemuksesta on päästävä eroon.

Tärkeä marxilainen (ei Marxin luoma) termi on vieraantuminen. Perusteesi oli, että työntekijä vieraantuu, koska tulee järjestelmän välineeksi, rattaaksi ja siten esineellistyy. Idean taustalla on voimakas näkemys siitä, että ihmisen luonto ja olemus on työ. Jos häneltä estetään mahdollisuus valvoa tuotantoprosessia, työvälineitä ja työn lopputulosta, häneltä riistetään hänen luontonsa, inhimillinen olemuksensa.

Marx oli vakuuttunut, että sosialistinen vallankumous kumoaa yksityisomistuksen ja sitä kautta vieraantuminen lakkaa. Kun hän puhuu työntekijän vieraantumisesta, hän ei tajua, ettei vieraantuminen (surullisuus, onnettomuus) johdu pelkästään työn kuulumisesta muille, pääoman haltijoille. Vieraantuneisuus, surullisuus, johtuu myös siitä, ettemme kykene sijoittamaan itseämme kosmiseen yhteyteen, näkemään tehdyn merkitystä ja mieltä. Jos teemme itsellemme taloa, voimme silti olla surullisia. Vieraantumista aiheuttaa myös se, että meidät redusoidaan, pelkistetään, työksi. Tämä pelkistys on osa aikamme köyhyyttä.

Vieraantumisen käsite voisi toimia silti eräänlaisena koetinkivenä, jos haluamme tutkia, oliko Neuvostoliitto marxilainen yhteiskunta. Neuvostoliitto ei onnistunut vähentämään vieraantumista työssä. Voisi siis sanoa, että marxilaisuudella oli vähän tekemistä Neuvostoliiton kanssa. Virallinen ideologia – kommunismi ja marxilaisuus-leninismi – ei suinkaan ollut turha väline, mutta vain osatekijä totalitaarisen yhteiskunnan rakentamisessa. Yhteiskuntia ei rakenneta pelkkien ideologioiden varaan. Tarvitaan byrokratia, salainen poliisi, armeija, puoluekoneisto jne.

Mitä on marxilaisuus? Tuskin siitäkään voi puhua yksikkömuodossa. On marxilaisuuksia. Ennen ja nyt ovat ajattelijat käyttäneet Marxin luomia työkaluja, toiset mielenkiintoisesti ja toiset huvittavasti. Jos tähtäimessä on kapitalismin kritiikki, kysymys on, riittävätkö työkalut. Marx ei voinut edes kuvitella nykyisiä globaaleja markkinoita, suunniteltua vanhentumista (planned obsolescence), nykyistä pankki- ja rahajärjestelmää ym.

Kommunismin epäonnistuminen Neuvostoliitossa ei todista mitään Marxin ajattelua vastaan. Neuvostoliiton yksi taustalla vaikuttavia ”ajattelijoita” oli Henry Ford, sillä Stalin halusi tehdä koko yhteiskunnasta samanlaisen kuin Fordin tehtaat. Neuvostoliiton kaatuminen kertoo meille monia asioita, myös siis mahdottomuudesta tehdä maasta tehdasta.

Stalin ei ajatellut Fordia seuratessaan muuta kuin tehokkuutta, rationaalisuutta, kellontarkkuutta. Joskus kapitalismin vaaroista ovat varoittaneet – varomattomasti – sellaiset kuin Mr. Ford, joka sanoi: ”On vain hyvä etteivät ihmiset ymmärrä vallalla olevaa pankki- ja rahajärjestelmää, sillä jos he sen ymmärtäisivät, maassamme olisi vallankumous ennen huomisaamua.”

Mitä meidän pitäisi tehdä tekemättömäksi tässä meidän maailmassamme? Ainakin uskomus, että ihminen on työ. Silloin emme puhuisi enää pelkästä taloudesta niin kuin kapitalismissa tai kommunismissa. Kysyisimme, mitä voimme olla, mitä itsestämme tehdä. Poliittinen ongelma ei ole pelkästään talous, vaan myös muiden kuin taloudellisten mahdollisuuksien olemassaolo tai niiden puute.

Olen radikaalimpi kuin Marx, veisin kyseenalaistamisen pidemmälle. Olen myös vaatimattompi, vähemmän utopistinen. Ohjelmat ja opit ovat vaarallisia. En odota luokatonta yhteiskuntaa, jossa kukaan ei olisi vieraantunut. Tahdon silti tuoda esiin ja vahvistaa sellaisia kamppailuja, joissa käytäntöjä muutetaan.

”En ole marxilainen”, Marx sanoi. Hieno lause, kun sen sanoo Marx itse. Muiden suusta se on aika tylsä huomautus ja irtisanoutuminen jostakin, jota emme todellisuudessa tunne.