Herkkyys ja vivahteiden taju

(Paul Klee: Viikunapuu)

Jos meissä olisi tarpeeksi hienoutta, herkkyyttä ja vivahteiden tajua... Emme enää näkisi mustavalkoisesti, emme näkisi edes muotoa, sitä mikä meidät on opetettu näkemään. Emme näkisi puun muotoa; näkisimme virtauksen. Sitten kun asiat ovat näin, pääsemme uuteen ulottuvuuteen, ja minä lakkaan puhumasta.

Hyvä tuuli

Ajattelijat ovat käsi otsalla ja vakavan näköisiä, tiedän kyllä. Mutta minua naurattaa sellainen. Hyvän tuulen saavuttaminen on käynyt työstä. Pidän siitä kiinni, olen siitä ylpeä, tästä pahanilkisestä hyvästä tuulesta.

Keväällä puhun ikonoklasteista, erakoista, kysymisestä ja keskeneräisyydestä. Nämä alkavat olla tuttuja aiheita, hyvään tuuleni liitettyjä. En silti aio silti ikävystyttää kuoliaaksi. Siksi puhun myös hauskoja rahasta, nautinnoista ja politiikasta. Kiusaan myös itseäni, liikutan itseäni rajojeni ulkopuolelle ja otan aiheeksi suremisen. Jotta ajattelemisella olisi merkitystä, sen on heilautettava meitä. Jos tulos ei ole tanssia, niin ilveilevää hyppelehtimistä kumminkin.

Masentavienkin aiheiden kanssa pyrin olemaan hyväntuulinen. Leikkisyys antaa asioille ja esineille uusia käyttömahdollisuuksia. Olisi osattava katsoa asioita niin kuin kissa katsoo lankakerää.

Filosofiakahvilan aiheet keväällä 2013

(René Char)
Otin asioilta illuusion, jonka ne tuottavat suojellakseen itsensä meiltä ja jätin niille sen osan jonka ne suovat meille. - René Char

1.Ikonoklasti
Mitä on ikonoklasmi, kuka on ikonoklasti? Kuvien vaikutuksista ja kuvittelemisen merkityksestä

2.Takertuminen  
Takertumisesta, omistamisen halusta, länsimaisesta ja itämaisesta ajattelusta 

3.Mitoista, mitattomuudesta ja rahasta
Rahan filosofian, arvojen ja mittaamisen ongelma

4.Nautinto näkökulmana
Voiko nautintoa arvostaa? Mitä se merkitsee? Voiko nautinto olla näkökulma?

5.Sureminen ja tulevaisuus
Ajallisuudesta, menetyksistä ja suremisen vaikutuksista

6.Vieraana kaikkialla
Asioiden katsominen ulkopuolelta, asioiden tekeminen vieraiksi 

7.Syytös ja itsesyytös
Syytösten ja itsesyytösten peleistä

8.Sairaus, terveys ja yhteiskunta
Sairauden ja terveyden käsitteistä yhteiskunnallisesta näkökulmasta

9.Mitä on demokratia?  
Demokratian, hallitsemisen ja politiikan kysymykset 

10.Keskeneräisyys
Keskeneräisyyden positiivisuudesta ja oman itsen epälopullisuudesta

11.Samastumisen vaara  
Millä tavalla samastuminen on vaarallista?Ryhmät ja yksilö 

 12.Mitä me puhumme toisista
Millä tavalla pitäisi huolehtia tavastamme puhua?

13.Viimeinen kiusaus
Onko tulkitseminen väkivaltaa? Onko ymmärtäminen pelkästään hyvää?

14.Kysyminen, yhteisyys ja jakaminen
Kysymisen poliittisuus, uusien mahdollisuuksien keksiminen

15.Erakon katoaminen  
Miksi yksinäinen erotettiin joukosta? Miksi erakkous pelottaa ja houkuttaa?

16.Huomion kiinnittäminen
Huomion kiinnittämisen harjoittaminen, runous ja herkkyys

Toivo

(Immanuel Kant)

”Mitä voin toivoa?” Näin kysyi Immanuel Kant. Ehkä ei voi toivoa mitään. Ehkä meillä ei ole toivoa kaiken tämän hulluuden keskellä. Mutta epäilijä, siis ajattelija, joka etenee epätoivoisen näköisenä, ei ole epätoivoinen. Miksi hän etenisi? Miksi hän vielä ponnistelisi, jos hän ei toivoisi, että voi muuttaa jotain? Monta kertaa epäilijöiden puheet salaavat toivon; heidän toivonsa on salainen.

Toiveet pidetään salassa monista eri syistä. Kun kertoo toiveensa, se joka ne kuulee, pääsee valtaan. Ainakin psykonalyytikko. Jos joku saa vallan tietäessään toisen toiveet ja käyttää niitä hyväkseen, toiveiden kautta tulevat ne asiat, joita olisi ehkä halunnut välttää. Tästäkin syystä ollaan hiljaa ja on syytä olla hiljaa.

Joku toivoo, että voisi hoitaa asiansa kuntoon, asettua aloilleen ja olla varma ja vakiintunut. Tätä on helppo hyväksikäyttää. Näin ihmisille myydään asunto, asuntolaina ja avioliitto. Vakiintumisen, asettumisen, avulla ihminen on saattanut haluta välttää kiirettä ja stressiä, mutta nyt hänellä on laina ja avioliitto. Olisi siis opittava varomaan toivoa, sillä monta kertaa se on kiihotin, jonka avulla hallitaan.

Epäilijät saavat helposti sellaisen maineen, että heillä ei ole toivoa. He näyttävät epätoivoisilta. Kaikissa puutarhoissa he näkevät käärmeen. Mutta hän etenee, työskentelee, ponnistelee jonkun eteen – ei siis ole epätoivoinen. Hän on saattanut menettää vakaan pohjan. Tällaisessa tilanteessa voi tulla vähän epätoivoiseksi, alakuloiseksi, jopa lamaantuneeksi. Sen ansiosta, ettei hänellä ole enää vakaata pohjaa, hänellä on toivo, sillä nyt hän voi mennä itsensä yli – tai mennä ulos, toiseen maisemaan.

Joku toivoo voivansa hoitaa asiansa kuntoon ja asettua. Toivoa on silti vain, jos ei asetu aloilleen ja elää epävarmuudessa. Mutta se on toinen toivo. Olen tietoinen, että kuvaamani toivo muistuttaa kristillistä toivoa; siinä on on jotakin rakenteellista samankaltaisuutta. Giorgio Agamben on analysoinut Paavalin tekstejä, joissa toivo annetaan epätoivoisille. Jeesuksen kuolema merkitsi Paavalille toivon kuolemaa, mutta hänen ylösnousemuksensa uutta toivoa. Toivo annetaan epätoivoisille, mutta se on toinen toivo.

Mitä voin toivoa? Mikä toivo minulle voi olla asioiden muuttumisesta? Varomattomasti sanon siis, mitä toivon ja samalla kysyn, voiko tätä toivoa. Toivon, että ihmiset oppisivat elämään ilman myyttejä. Tarkoitan: kuvittelen mahdolliseksi, että ihmiset vapautuvat harhaluuloista, jotka välillä esiintyvät yleisinä totuuksina.

Hävittää jokin illuusio – siinä minun toiveeni... Yksi illuusio, jonka vallassa ihminen on elänyt ja elää on pysyvyyden illuusio. Totuudet, asiat, asioiden tilat nähdään pysyvinä. Samalla ihmisten keksinnöistä, luomuksista tehdään itsestään selviä, luonnollisia. Tämä voisi olla yksi mahdollinen tapa ymmärtää myytti. Kyseessä on kulturaalisen, tehdyn asian muuttuminen luonnolliseksi. Jonain päivänä huomaamme luonnottomuuden, kun näemme, miten se luonnottomuus tehtiin ja silloin opimme tekemään sen tekemättömäksi.

On tärkeää kestää, pysyä lujana. Toivo on pysymistä lujana. Se tarkoittaa, ettei luovuta.

Kuuntelemisesta

(Kierkegaard)
(Tämä on aiheena Torre del Marissa 5.12.)

Voimmeko oppia kuuntelemaan? Voisimmeko olla jonain päivänä niin kuin Kierkegaardin rukoilija? ”Mies rukoili ja aluksi hän ajatteli, että rukoileminen on puhumista. Mutta hän tuli yhä hiljaisemmaksi ja lopulta hän tajusi rukoilemisen olevan kuuntelemista.”

Kun haluaa harjoittaa itseään, on hyvä kuunnella. Joku voi sanoa jotain tärkeää: kohdattu ihminen tai luonto. Täytyy oppia kuuntelemaan. Mikä tahansa kuuleminen tai kuunteleminen ei auta. Monet antiikin ajattelijat korostivat hiljaisuuden ja kuuntelemisen merkitystä, varsinkin sen jälkeen kun sokraatikkojen meluisat keskustelut eivät olleet enää ainoa menetelmä kehittää itseään. Plutarkhosin mukaan hiljaisuudessa on jotain syvää ja salaperäistä. Hän sanoo jumalien opettaneen hiljaisuuden ihmisille.

Filosofit olivat myös huolissaan siitä, millaisia kuulijoita heillä oli. Epiktetos ei halunnut kuulijoidensa joukkoon parfymoituja nuorukaisia. Kuunteleminen oli myös erittäin poliittinen teema. Tyranniksi ajateltiin sellainen hallitsija, joka ei halunnut tai kyennyt kuuntelemaan totuudellisesti puhuvia neuvonantajiaan.

Kun kuulen äänen, jotain tunkeutuu minuun ja se keskeyttää minussa jotain. Kuuntelemisen taito voisi olla sitä, että kuunteleminen kumoaa tuttuuden, tunnistettavuuden; se pyyhkii pois pohjan, jonka varaan rakennetaan tuttuus. Olen kokenut, että kuuntelemisen taitoa on hyvä harjoittaa kuuntelemalla itselle, omalle kultuuriperinnölle, vierasta musiikkia. Myös vieraan ihmisen kuunteleminen on opettavaista; häntä en ymmärrä puolesta sanasta.

Kuuntelemista voi harjoitella. Kuunteleminen itsessään on harjoitus. Vaikeus on siinä, että vastaanotettu pitää toivottaa sillä tavalla tervetulleeksi, että se resonoi meissä, vaikuttaa meissä. Olisi luotava olosuhteita kuulemiselle. Lasta ei kuunnella, jos häntä lähtökohtaisesti halveksitaan siksi, että hän on lapsi. Hallitsija ei kuuntele ihmisiä, koska ajattelee heidän olevan lapsia. Jotta aikuinen kuuntelisi lasta tai hallitsija kuuntelisi ihmisiä, näiden suhteiden on täytynyt muuttua. Olosuhteiden luominen kuulemiselle on suhteiden muuttamista.

Totumme – meidät totutetaan – kuuntelemaan tietyllä tavalla. On opittava kuuntelemaan toisin. Oppia kuuntelemaan toisin on oman itsensä, oman subjektiviteetin, muuttamista.Mitä me kuuntelemme ja mitä me kuulemme, kun teemme kuuntelemisesta askeesia, harjoitusta? Se voi olla joskus meidän oma tarinamme, mutta toisella tavalla kuultuna – toisenlaisena, vieraana, yllättävänä. Silloin voimme muuttaa suhdetta itseemme, irtaantua itsestämme. Tämä irtaantuminen itsestä voi merkitä sitä, ettemme enää suhtaudu niin kiintyneesti itseemme tai se voi merkitä uudenlaista lempeyttä, pääsemistä vihasta ja itsesyytöksestä.

Wim Wendersin Paris, Texasin loppupuolella on kohtaus, jossa mies (Harry Dem Stanton) ja nainen (Nastassja Kinski) kohtaavat peep-showssa, lasi välissään. Asiakas alkaa kertomaan tarinaa, ja nainen lasin toisella puolella alkaa kuunnella. Hän ei näe miestä, vaan oman peilikuvansa. Puhelimeen puhuva mies ei katso naista; hän kertoo heidän tarinaansa niin kuin se olisi joidenkin muiden tarina. Nainen ei tiedä kenen kanssa hän keskustelee ja hän on tottunut kuuntelemaan.

Arkinen, teatraalinen ja keinotekoinen tilanne mahdollistaa, että nainen kuulee oman tarinansa. Lasi välissä mahdollistaa miehelle anonyymiyden ja sen ansiosta kuuntelijan. Kohtaus dramatisoi menneisyyden kohtaamisen, sovinnon, puhumisen ja kuuntelemisen vaikeuden. Voisiko nainen kuunnella, jos välissä ei olisi lasia? Pystyisikö hän kuulemaan?

Ylpeys

(Bosch: Ylpeys)

Soberbia tai orgullo eli ylpeys on seitsemän pahimman synnin joukossa (termi espanjaksi on pecados capitales, ei pecados mortales). Ylpeys tulkitaan pöyhkeydeksi, omahyväisyydeksi, oman itsen nostamiseksi muiden yläpuolelle, siis itsensä liialliseksi arvostamiseksi.

Ylpeyden vastakohdaksi ajatellaan nöyryys, vaatimattomuus. Nursian Pyhä Benedictus (480-547) näki, että vaatimattomuus, nöyryys, merkitsee itsensä tuntemista viimeiseksi. Nöyryys oli hänelle kenen tahansa määräysten ottamista vastaan, omasta tahdosta luopumista. Eikä se ole vain omasta tahdosta luopumista, vaan myös sen tietämistä, että oma tahto on paha tahto.

Senecalla nimitti vielä oman tahdon kyvyttömyyttä tahtoa omaa vapauttaan tyhmyydeksi (stultitia). Aikaisemmin ylpeys ei ollut paha asia, ei-toivottava asia. Jotkut ihmiset ajattelivat, että heillä on syytä olla ylpeitä. Ainoastaan liiallinen ylpeys, itsensä luuleminen jumalaksi, herätti epäilyjä; siitä käytettiin kreikassa nimitystä hybris.

Jos ja kun ylpeyttä ei ajatella synniksi, vaan saavutukseksi tai seuraukseksi, kysymys ei ole siitä, miten voimme välttää ylpistymisen. Silloin voimme kysyä itseltämme: Miten elää niin, että voi olla ylpeä tavastaan elää? Filosofia on parhaimmillaan – tai pahimmillaan – loukannut ihmisten ylpeyttä. Kaiken maailman sokrateet ovat ilmestyneet sanomaan, ettemme voi olla ylpeitä siitä, miten elämme.

Milloin voi epäillä, ettei meillä ole syytä olla ylpeitä? Esimerkiksi silloin, kun jokin meidän itsellemme antamistamme ohjeista on vain sanoja, ei tekoja. Tai kun nuo sanat ovat merkityksettömiä. Joku sanoo: ”Ole oma itsesi.” Kun emme tiedä edes kunnolla, mitä se merkitsee, emme voi olla kovin ylpeitä tavastamme elää.

Eläjä on kunnioitettava – hänellä on syytä olla ylpeä – jos hän elää todella, kokee jotain. Tämä on minun näkökulmani. Tämä on nuoli, joka on ammuttu jostain ja jonka olen napannut. Filosofoimiseni lähtökohta on kysymys: ”Miten elää?” Tämä kysymys merkitsee, että ihminen luo oman olemassaolon tavan, elää tavallaan ja hänelle kehittyy siis oma ethos. Jos hänellä oma ethos, hän voi olla ylpeä.

Ethos merkitsee erityisesti sitä, millaisen suhteen ihminen luo itseensä ja toisiin. Se ei merkitse sitä millaisen elämän hän elää, vaan miten hän elää. Elämässä tapahtuu koko ajan asioita, joita ihminen ei valitse, ei hallitse eikä vallitse. Kuvitella voivansa päättää minkä kaiken läpi nuoli lentää on vääränlaista ylpeyttä, pöyhkeyttä. Vaikutamme siihen, miten se lentää, kuinka korkealta ja millaisessa kaaressa.

Vääränlainen ylpeys torjuu. Tapahtuma tai sanat eivät pääse ihmisen sisään, jos se on jotain hallitsematonta, kuvitelman ja suunnitelman vastaista. Olisi opittava se minkä Mirkka Rekola tiesi: ”On niin säteittäin asia, ettet saa siitä otetta, mutta se saa sinut.”

Yksi sana pyörii päässäni, on pyörinyt siitä lähtien, kun se pääsi sisään: nöyryys. Tahtoisin sen selittää. Ilman painolasteja, ilman ristejä. Se ei ole ylpeyden vastakohta, vaan sen myöntämistä, että olemme osa maailmaa: emme ole sen ulkopuolella. Nöyryys, vaatimattomuus, merkitsee mahdollisuutta kuunnella, ei oman tahtonsa hylkäämistä. Tällaisen vaatimattomuuden myötä saattaisimme ansaita olla ylpeitä.

Sattuma

Oppia, jonka mukaan kaikki tapahtuminen on järkähtämättömien lakien mukaista, nimitetään determinismiksi. Sekä luonnontieteellisessä ajattelussa että ontologisessa filosofiassa puhutaan sattumasta, kun jokin prosessi on ei-deterministinen, ei ennalta määräytynyt. Sattuman käsite tuli luonnontieteelliseen ajatteluun ennen kaikkea kvanttimekaniikan myötä.

Jo ennen kuin käsite tuli luonnontieteelliseen ajatteluun, filosofit pohtivat sattuman ja välttämättömyyden suhdetta. Monet ovat ajatelleet, että jos kaikki on välttämätöntä, ei ole vapautta. Silti ollaan haluttu nähdä paljon välttämättömyyttä; ei olla haluttu ajatella minkään olevan sattumaa. Väitetään Einsteinin sanoneen: ”Jumala ei heitä noppaa.” Filosofien haluttomuus oli tartutettu.

Miten sattuma sai niin paljon vihollisia? Mistä kumpuaa halumme postuloida, olettaa, syitä? Monta kertaa sattumaa vastaan puhutaan myös siksi, että se sotii tarkoituksen ideaa vastaan. Kysymys tarkoituksesta liittyy monien havaintojen mukaan kärsimyksen ongelmaan. Mieletön kärsimys on sietämätöntä. Siksi etsimme sille syytä ja tarkoitusta. Niin kuin Nietzsche tiesi, jotkut – filosofit, papit, gurut – investoivat tähän ja keksivät tarkoituksen. Joku sanoo: ”Kärsin, sen täytyy olla jonkun syytä.” Nietzsche, papin poika, totesi, että tulee pappi, joka sanoo: ”Syy on sinun.”

On niitäkin, jotka sanovat, että tieteellisessä ajattelussa hahmotetun sattuman takana on todellisuudessa Jumalan tietoisuus tai jokin muu, salattu, syy tai tarkoitus. Puuttumatta kysymykseen Jumalan olemassaolosta totean, että tässä tehdään mitä filosofit ovat aina tehneet ja minkä he ovat parhaiten osanneet: he olettavat. Näin siitä huolimatta, että filosofian yksi tehtävä on aina ollut oletusten kyseenalaistaminen ja yritys elää ilman oletuksia.

Sanon postulointia, olettamista, spekuloinniksi. Se on sitä kahdessa mielessä. Spekulointi on ajattelua, jossa lasketaan ja laskelmoidaan. Se on merkinnyt filosofiassa myös ajattelua, jossa olettamuksia ei kokeellisesti todisteta. Kieltäydyn spekuloimasta, olemasta filosofi. Tämä ei ole vaatimattomuuden ele, vaan poliittinen teko. Filosofit ovat aina postuloimassa. Sana tulee sanasta postulare, vaatia. Asioiden ja ilmiöiden taakse oletetaan erilaisia asioita; vaaditaan, että ne ovat siellä. (Humoristisesti voisi asian ilmaista näin... Oletetaan, että Jumala on olemassa. Vaan mitä Jumala sanoisi meistä, jotka vaadimme hänen olevan siellä?)

Aiheemme on sattuma. Kysymys ei ole silti, ainakaan yksinkertaisesti, onko sattumaa ja mikä on sattuman, välttämättömyyden ja tarkoituksen suhde. Me voimme palata aistimaailman yläpuolelta, ylimaallisesta. Tässä meitä voisi auttaa Aristoteleeltä peräisin olevan kontingenssin käsite.

Kontingentti merkitsee sattumanvaraista. Jos jokin tapahtuma tai prosessi on kontingentti, se ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. Käsitettä on käytetty monin tavoin, myös tekemään ero Jumalan todellisuuden ja ihmisen todellisuuden välillä niin kuin Tuomas Akvinolaisen ajattelussa. Minua se auttaa näkemään konkreettisia mahdollisuuksia ihmisen maailmassa.

Välttämättömyys ei ole yksinkertaisesti käsite, jonka avulla maailma tulkitaan tietynlaiseksi. Meille sanotaan, että asiat ovat välttämättömiä, jotta olisimme tietyllä tavalla. Se ei ole vain jokin neutraali modaliteetti, vaan väline, jonka avulla vaikutetaan siihen, millainen on meidän modaliteettimme.

Esimerkiksi sanotaan, että miesten ja naisten väliset suhteet ovat välttämättä tietynlaisia tai on välttämätöntä löytää selitys kärsimykseen: syyllinen on vihollinen, syyllinen olet sinä itse. Tarkempi tarkastelu paljastaa, että keskinäiset suhteet, suhde itseen, pysyvät kaavat, ovat historiallisia keitoksia: muuttuneita ja yhä muuttuvia asioita. Olisi voinut olla toisin. Voisimme siis tajuta olevamme kontingentteja ja sitä kautta nähdä mahdollisuutemme muuttua.

Aikakauden moraali ja kulttuuri muokkaavat yksilöä. Ne voisivat olla toisenlaisia vaikutteita, siis ne eivät ole välttämättömiä. Tiedämme silti, millainen paino ja voima ympäröivällä perinteellä on. Jos vielä uskomme, että kaikki annettu, kaikki tavat ovat välttämätöntä, olemme kärpänen pullossa: yksikään filosofi, edes Wittgenstein, ei meitä pelasta.

Kun Diogenes lampun osti

(Jean-Léon Gérôme, 1860: Diogenes)

(Tämä on aiheena filosofiakahviloissa 13.11, 14.11, 15.11. Ennakkotiedoista poiketen Fuengirolassa viimeisen istunnon aiheena 13.12. on TOIVO)

Diogenes Sinopelainen (412 eea-323 eea) oli Anthisteneen, opettajansa, lisäksi yksi kyynikkojen koulukunnan perustaja ja yksi kaikkien tunnetuimmista koulukunnan edustajista. Hän joutui maanpakoon Sinopesta, Mustan meren rannalta. Monien tietojen mukaan siksi, että hän väärensi rahaa tai löi kolikoihin vääriä leimoja. Pankkiirin poika eli Ateenassa ja teki itsestään filosofin, jonka elämä oli maanpakoa, kodittomuutta, maailmankansalaisuutta, totuuden ruumiillistamista.

Diogenes tunnetaan äärimmäisyyteen viedystä askeesista. Hän eli omaisuutenaan vain viitta ja keppi. Diogenes saarnasi oman itsensä hallintaa, riippumattomuutta. Jos hän kirjoitti jotain, tekstit eivät ole säilyneet. Tämä ei ole merkityksellistä, sillä hänen filosofiansa oli elämäntapa, ei oppi, ei teorioita. Vaikka hänen skandaalimainen, konventiot hylkäävä ja kyseenalaistava käyttäytyminen herätti raivoa ja pahennusta, hänen sanojensa ja tekojensa välinen yhteys, harmonia, oli täydellistä ja se herätti myös ihailua.

Diogeneen ja monien muiden kyynikkojen filosofia ei ole jäänyt eloon teoreettisina kirjoituksina, vaan anekdootteina, tarinoina esimerkillisen filosofin, käyttäytymisestä ja toiminnasta. Anekdootit ilmaisevat ja kertovat, miten Diogenes oli oman ajatuksensa, oman filosofiansa ruumiillistuma. Filosofia oli toimintaa, performanssia. Siksi sitä ei ilmaise järkeilevä suorasanainen esitys, vaan tarina.

Nykyisin performanssi (performance tai performance art) on elävää taidetta, joka liitetään sellaisiin käsitteisiin kuin happening ja käsitetaide (conseptual art). Performanssi kehittyi 1900-luvun alkupuolella esimerkiksi dadaistien ja surrealistien myötä. En väitä kyynikkojen olleen ensimmäisiä performanssitaiteilijoita, mutta heidän esiintymisessä oli paljon samantapaisia piirteitä kuin modernien taiteilijoiden töissä. Kyynikkojen performanssi – joskus säädytön, aina häpeilemätön – oli provokaatiota. Hän provosoi esiin kysymyksen normien, lakien ja tapojen luonteesta.

Diogenes kulki sytytetyn lampun kanssa keskellä päivää. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän tekee, Diogenes vastasi: ”Etsin ihmistä.” Tällaista absurdiutta tai ”surrealistisuutta” on helppo löytää performanssitaiteilijoiden töistä.

Vähintään Sokrateesta lähtien ajateltiin, että kaikkien vapaiden, asioista päättävien, kansalaisten olisi hyvä osata pitää huolta itsestään. Itsestä huolehtimisen periaate oli siis kaikkien vapaiden, ei vain filosofien velvollisuus. Filosofi poikkesi silti muista, koska hänen omistautumisensa tälle periaatteelle oli intohimo; se oli intensiivisempi vaatimus ja se elettiin intensiivisemmin. Diogenes ruumiillistaa äärimmäisemmällä tavalla eron filosofin ja tavallisen ihmisen välillä. Diogeneelta kysyttiin, miksi rahaa annetaan köyhille, muttei filosofeille. Diogenes vastasi: ”Koska ihmiset pelkäävät, että heistäkin voi tulla köyhiä, muttei filosofeja.”

Hän ei kunnioittanut auktoriteetteja eikä rikkautta. Diogenes kutsuttiin hienolle tilalle vieraaksi. Hänelle neuvottiin, ettei saa sylkeä lattialle. Diogenes sylki isännän kasvoille ja totesi: ”En löytänyt likaisempaa paikkaa.” Hänen syödessään halpaa ruokaa (vihanneksia tai linssejä) rikas mies totesi: ”Jos imartelisit Dionysiosta, ei sinun tarvitsisi syödä tuota.” Diogenes vastasi: ”Jos opettelisit syömään tätä, sinun ei tarvitsisi imarrella Dionysiosta.” (Dionysios nuorempi, Platonin opettama mies, oli tyranni, ei filosofikuningas niin kuin yritettiin...)

Kerrotaan, että merirosvot ottivat Diogeneen kiinni hänen ollessaan laivamatkalla ja he pistivät hänet myyntiin orjamarkkinoilla Kreetalla. Huutokauppias kysyi filosofilta, mitä hän osasi tehdä. Diogenes vastasi: ”Hallita ihmisiä.” Hetkeä myöhemmin hän osoitti purppuraan pukeutunutta miestä ja sanoi: ”Myy minut tuolle. Hän tarvitsee herraa.” Näin hän päätyi Ksedianeksen lasten opettajaksi Korinttiin. Siellä hän opetti loppuelämänsä itsehillintää ja itsensä harjoittamista.

Miksi puhun Diogeneesta, performanssista ja anekdooteista? Koska hänen esimerkkinsä valaisee ajatusta, että filosofia on joskus ollut elämäntapa. Lisäksi se tuo esiin mielenkiintoisen näkökulman itse filosofoimiseen, sillä se nähdään toimintana, jopa provokatiivisena esiintymisenä.

Se että filosofia ilmenee anekdootissa, ei traktaatissa, panee kysymään, voisiko filosofia vielä olla muutakin kuin sanoja. Lopulta voisi olla hyvin mielenkiintoista lukea filosofisia kirjoituksia muotokuvina, ei irrallisina metafyysisinä huomautuksina – muotokuvina, jotka eivät ole monumentteja, muistomerkkejä, vaan jäänteitä, raunioita, joiden keskellä ihminen luo itsensä...

Missä on oikeudenmukaisuutta?

(Rafael: Oikeudenmukaisuuden jumalatar)

Oikeudenmukaisuutta on syytä ajatella ekonomisesti. En väitä, että se on ainoa tapa ajatella sitä, mutta ekonomisuuteen on monia syitä, muun muassa historiallisia syitä.

Vanha – jo Platonin aikainen – käsitys on, että reilua ja oikeudenmukaista on antaa ”kaikille heidän oma”. Sana, jota kreikkalaiset käyttivät sanasta ”oma” oli oikeion (samaa pohjaa kuin oikos, josta sana ekonomia tulee). Tämä ajattelu on aina läsnä, kun yritetään ajatella oikeudenmukaisuutta. Esimerkiksi Jean Luc Nancy puhuu siitä, että oikeudenmukaisuus ilmoittaa ja osoittaa, mitä pitää antaa takaisin tai luovuttaa.

Oikeudenmukaisuus on ”ekonomiaa”; se on taloudenhoitajan toimintaa. Siksi jo hyvin varhain sana oikeudenmukaisuus liitettiin perheen päähän, isään: alettiin puhua oikeudenmukaisesta isästä. Tämä ikivanha oikeudenmukaisuus on aina siis ollut ylempänä olleiden tekoja, heidän suhtautumistaan alempiin ja alaisiin, lapsiin ja naisiin.

Patriarkojen oikeus on historiallinen syy siihen, että monet ovat nähneet oikeuden naamiona, jonka takana on ahneus ja voimakkaan etu. Klassinen esimerkki on Platonin dialogi Gorgias. Siinä Kallikles-niminen poliitikko toteaa: Oikein on, että vahva hallitsee heikkoa, omistaa enemmän. (Vaikka Kallikles onkin ristiriidassa Sokrateen kanssa, Platon näyttää olevan osittain samaa mieltä Kallikleen kanssa Valtio-dialogissaan.) Valtio-dialogissa samantapaiselta kuulostavia näkemyksiä esittää sofisti Thrasymakhos sanoessaan oikeudenmukaisuuden olevan sama asia kuin vahvemman etu.

On olemassa toisenlainen - varjossa kulkenut - lähestymistapa, joka on yrittänyt ajatella oikeutta toisin, ei-hierarkisesta näkökulmasta, tasa-arvoisten synnyttämänä järjestelynä, sopimuksena. Nietzsche on esimerkki tästä. Monissa hänen teksteissään, muun muassa kirjoissa Inhimillistä, liian inhimillistä ja Moraalin alkuperä hän puhuu oikeudesta voimiltaan samanarvoisten keskinäisinä järjestelyinä, sopimisena. Tässäkin perinteessä on mukana ekonomia: on kyse sopimuksesta, joka koskee jakamista; kyse on vaihdosta.

Mikä on oikeudenmukaisuutta koskeva ekonominen kysymys? Yksi tapa puhua ekonomisesti oikeudenmukaisuudesta on puhua korvauksista tai kysyä, miten vauraus pitäisi jakaa. Toisaalta ekonominen kysymys koskee hintaa. Jos ja kun jokin käytäntö (palkkaus, työsopimukset, oikeuslaitoksen toiminta, sairaanhoito jne.) on muuttunut joillekin sietämättömäksi, se on siksi, että siitä maksetaan liian kova hinta. Sietämättömyys ei tarkoita, että jokin käytäntö rikkoo jotain luonnonlakia tai loukkaa meille automaattisesti langenneita oikeuksia; se merkitsee enemmän sitä, että ei haluta enää maksaa tätä maksettua hintaa.

Jos haluamme luoda olosuhteita uudenlaiselle oikeudenmukaisuudelle, emme voi luottaa instituutioihin, vaan on yritettävä nähdä, missä ihmiset lakkaavat maksamasta hintaa, jonka he ovat joutuneet maksamaan. Oikeus syntyy siellä, missä ihmiset eivät enää kiinnostu korvauksista ja rangaistuksista. He eivät tarvitse mitään filosofista teoriaa toimiakseen. Oikeudenmukaisuusteoriat ovat irvokkaita arvostellessaan sellaisia, jotka kieltäytyvät hyväksymästä asiantilaa eivätkä vetoa joihinkin normeihin. Kun jotkut kapinoivat, koska poliisi voi pidättää kenet tahansa ja kiduttaa heitä, he eivät tarvitse teoreettisia perusteita: he eivät vain enää siedä.

Kapina syntyy, kun joku ei halua maksaa enää määrättyä hintaa. Se mikä panee ajattelemaan, on tämä: nämä samat haastajat ovat usein valmiita maksamaan kovemman hinnan, maksamaan omalla elämällään. Heistä tulee ekonomisen järjen tavoittamattomia, mahdottomia ymmärrykselle. He näyttävät, ettei elämä ole elämisen arvoista, jos elämän hinta on orjuus.

Lopulta – näin näen – oikeuden, oikeudenmukaisuuden tunteen ja reiluuden idean on oltava muuta kuin mihin se nykyisinkin kiinnittyy: siinä ei ole kyse korvauksista eikä rangaistuksista, vaan inhottavan väkivallan lopettamisesta. Joskus oikeus voi olla muutakin kuin oikeuden jakamista; se voi olla, vihdoinkin, oikeuden tekemistä...

Mutta missä se olisi mahdollista? Millaiset olosuhteet ”oikeudenmukaisuus” vaatii? Kuka kieltäytyy maksamasta mitä tahansa hintaa? Tietyssä mielessä tämä kieltäytyjä on ”suvereeni”; hän on suvereeni siinä mielessä kuin George Bataille ymmärsi; ihminen, joka ei ole orja eikä alista olemassaoloaan ulkopuolisille tarkoituksille. Bataillen suvereeni ihminen on eräänlainen antiekonomi –vastakohta sille, joka ansaitsee nimen  homo economicus.

On siis historiallisia syitä ajatella oikeudenmukaisuutta ekonomisesta näkökulmasta, mutta on myös toinen, ajankohtainen syy; meidän on syytä tutkia, voisimmeko ajatella sitä toisenlaisesta, ekonomisuuden ulkopuolelle pääsevästä näkökulmasta. Tehdäkseni oikeutta Nietzschelle joudun sanomaan, että hänen yrityksensä ajatella oikeudenmukaisuutta oli yritys ajatella sitä eri tavalla, ei-ekonomisesti. Vuonna 1883 hän kirjoittaa kirjeessään Franz Overbeckille, että intiimimmeissä ajatuksissaan hän on luopunut kaikesta kostosta, kaikesta rangaistuksesta. Samana vuonna hän oli kirjoittanut Zarathustrassa: ”Zarathustra on tullut... jotta te, ystäväni, väsyisitte sanoihin korvaus, hyvitys, rangaistus...”

Siksi hän kysyi: ”Miten voin antaa jokaiselle hänen omansa? Olkoon tämä riittävää minulle: annan jokaiselle omani.”

Tottelemattomuus

(Wilhelm Busch: Max ja Moritz)

En aio kysyä mitään tottelemattomuuden oikeutuksesta. Kysyn ainoastaan: Miten meistä tuli niin vähän tottelemattomia? En lähde liikkeelle Thoreaun tai Arendtin tottelemattomuutta käsittelevistä teksteistä enkä yleisistä pohdinnoista kansalaistottelemattomuuden oikeutuksesta. Otan esiin kaksi tekstiä. Toinen teksti on lakimies Lewis H.Van Dusenin (Jr.) teksti Civil Disobedience: Destroyer of Democracy vuodelta 1969. Toinen kirjoitus on oikeustieteen professori Bernard E. Harcourtin Occupy Wall Street´s Political Disobedience, joka julkaistiin The New York Times –lehdessä lokakuussa 2011.

Van Dusen Jr kirjoittaa omassa historiallisessa kontekstissaan, tilanteessa, jossa monet amerikkalaiset vaativat kansalaisoikeuksia ja tekivät sen harjoittaen aktiivista ja passiivista vastarintaa. Van Dusen ymmärtää hyvin tottelemattomuuden pitkän historian: hän viittaa Sofokleen Antigoneen, Thoreaun kirjoitukseen, Gandhiin. Tottelemattomuuden mahdollisesti eettisistä perusteista huolimatta se on Van Dusenin mukaan demokratian tuho. Vastustaa oikeuslaitoksen päätöksiä tai laillisesti valitun parlamentin laatimia lakeja on kirjoittajan mukaan sama asia kuin sanoa, että demokratia on epäonnistunut. Lakimies korostaa, ettei kukaan ole lain yläpuolella eikä kenelläkään ole oikeutta rikkoa lakia.

Harcourt kirjoittaa erisävyisesti. Kirjoittaja tekee erottelun kansalaistottelemattomuuden ja poliittisen tottelemattomuuden välillä. Wall Streetin valtaajat sanoutuvat professorin mukaan sotien jälkeisestä perinnöstä ja ajatuksesta, että kyse olisi sinänsä legitiimien instituutioiden ja niiden lakien vastustamisesta. Uusi liikehdintä luo uudenlaista poliittista peliä puolueiden ulkopuolella, ilman ohjelmaa; se vastustaa tapaa, jolla meitä hallitaan. Yksi liikkeen tavoista tehdä vastarintaa on Harcourtin mukaan nimenomaan se, ettei se suostu määrittelemään ohjelmaa tai hyväksy vanhoja ideologioita. Tätä eivät filosofi (Slavoj Zizek) tai kirjailija (Raymond Lotta) tunnu käsittävän, kun he haluavat tarjota ideologian liikehtiville ihmisille.

Nämä kaksi erilaista, täysin erihenkistä kirjoitusta tuovat epäsuorasti esiin sen, miksi me olemme niin vähän tottelemattomia. Vähäinen tottelemattomuus liittyy siihen, että meille on onnistuttu myymään idea järjestelmän syvästä oikeutuksesta. Demokratia ilmaisee Van Dusenin kirjoituksen kautta tarvitsevansa tottelevaisuutta. Hartcourt tuo esiin vaikeuden käsittää uudenlaista, vanhoista malleista irtaantuvaa, tottelemattomuutta. Olemme vähän tottelemattomia, koska ajattelemme, ettei kärsimys tai tuska liity mitenkään siihen, miten meitä hallitaan. Ymmärrämme kapinoita diktatuureissa, emme omissa, kauniissa maissamme.

Filosofit ovat pohtineet sitä, missä tapauksissa kansalaistottelemattomuus on oikeutettua. Yksikään kansalainen ei tarvitse filosofia tajuamaan sitä, milloin hän voi olla tai hänen täytyy olla tottelematon. Kun kysyn, miten meistä tuli niin vähän tottelemattomia, yritän lähestyä asiaa toisesta kulmasta. Van Dusenin ja Hartcourtin kirjoitukset paljastavat, että haluttomuus tottelemattomuuteen on uskoa järjestelmään. Olemme tottelevaisia aina, kun hyväksymme meille annetun määräyksen, mutta myös meille annetun järjestelmän. Emme kykene koskaan olemaan täydellisen tottelemattomia, tuskin myöskään täysin tottelevaisia.

Järjestelmällä tai auktoriteetilla voi olla tekninen legitimiteetti, mutta meidän olisi silti osattava herkistyä näkemään sietämättömyys, jonka jonkin tilanteen pysähtyneisyys tai valtasuhteen kivettyneisyys synnyttää. Tottelemattomuus on mielivaltaisuuden vastustamista silloinkin kun se on legitiimiä.

Mielessäni on pyyhkiytymätön kuva: Neljä tai viisi vanhempaa rouvaa Madridin kadulla maaliskuussa 2004. Rouvat seisovat poliisien edessä henkilöllisyystodistukset käsissään, kohotettuina päiden yläpuolelle. Ele on paljonpuhuva ja monimielinen. Rouvilla ei poliisien mukaan ollut oikeutta tai lupaa osoittaa mieltään, ja poliisilla oli oikeus kysyä heidän henkilöllisyystodistuksiaan. Naiset ”tottelivat” jo etukäteen, ilman määräystä ja tekivät siis alistuvan eleen, mutta tehden siitä jotain täysin päinvastaista: samalla he ilmaisivat ryhtinsä ja eleensä avulla, että poliisin on käytettävä väkivaltaa voidakseen poistaa kansalaiset kadulta.

Itseluottamus eettisenä käsitteenä

(Ralph Waldo Emerson)

Ralph Waldo Emerson (1803-1882) julkaisi esseensä Self-Reliance (Itseluottamus) vuonna 1841, vaikka sen teema oli ollut hänen puheissaan esillä jo 1830. Esseisti, luennoitsija ja runoilija ilmaisi tässä kirjoituksessa keskeisimpiä ajatuksiaan. Vaikka teksti on liitettävissä demokratian henkeen, kiinnitän huomiota erityisesti itseluottamukseen eettisenä käsitteenä Emersonin ajattelussa.

Itse sanavalinta on huomionarvoinen. Emerson käyttää myös ilmaisuja self-trust (itseluottamus), trust thyself (luota itseesi) ja believe on one´s thought (uskoa omiin ajatuksiinsa). Termi self-reliance on tuskin sattumanvarainen. Reliance merkitsee luottamusta, mutta siitä juontuu myös sana reliant. Reliant on merkitsee sitä, että on riippuvainen jostakin. Verbi rely (on) on luottamista, mutta myös riippuvaisuutta jostakin. Itseluottamus – sillä tavalla kuin Emerson sen ymmärtää – on tukeutumista itseensä, riippumattomuutta ja itsenäisyyttä.

Monesti hyve on vain konformismia, mukautumista. Itseluottamus on vastahakoisuutta suhteessa mukautumiseen. Emerson tekee itseluottamuksesta hyveen ja asettaa sen mukautumista vastaan. Käsite liittyy individualismiin, mutta kyseessä ei ole narsistinen individualismi, vaan kyky ja voima elää omalla tavallaan, ei niin kuin muut sanovat. Suuruus ja yksilöllisyys ovat käytännöllisesti katsoen synonyymit Emersonin ajattelussa.

Itseluottamus hyveenä ja suuruus ilmenevät siinä, mitä ja miten ihminen puhuu. Emerson toteaa, että Mooses, Platon tai Milton eivät välittäneet perinteestä ja he puhuivat mitä he itse ajattelivat, eivät sitä mitä ihmiset ajattelivat. Mukautujien puheissa kaikki on valheellista; heidän totuutensa eivät ole kovin tosia. Omien ajatustensa sanojat ovat tietenkin vaarassa tulla väärinymmärretyiksi. Se ei tunnu haittaavan Emersonia. Suuruus – Sokrateen, Jeesuksen, Kopernikuksen tai Galileon – väärinymmärretään. ”Suuruus on olla väärinymmärretty”, Emerson kirjoittaa.

Itseluottamus on siis itsenäisyyttä ja totuudellisuutta, tukeutumista omaan ajatukseen, oman ajatuksen sanomista. Sen puute voi ilmetä esimerkiksi luottamuksena omaisuuteen ja hallitukseen, joka suojelee omaisuutta. Itseluottamus on siis erilainen suhde hallitukseen. Se on tietenkin myös suhde omaan itseen. Tämä on minusta erityisen mielenkiintoista itseluottamuksessa eettisenä käsitteenä: eettiseksi hyveeksi nähdään erityinen suhde itseen.

Toinen mielenkiintoinen asia tässä hyveessä on se, ettei hyve määrity normien mukaiseksi toiminnaksi, mukautumiseksi normeihin; se on päinvastoin kriittisyyttä normien suhteen. Siksi ajattelen, että vaikka Emersonista on tehty Yhdysvalloissa klassikko ja amerikkalainen oraakkeli, hänen ajatuksiaan ymmärretään vähän ja seurataan vähemmän. Yksi ”ymmärtäjä”, siis sellainen, joka ei imitoi, vaan on oma itsensä ja tekee kriittisyydestä hyveen, on Judith Butler: hänelle ”making trouble” ja ”staying in trouble” on hyve.

Emerson teki tarkkanäköistä, usein hyvin suorasanaisesti ilmaistua diagnoosia omasta ajastaan. Hän näki, että oli paljon lannistuneisuutta, toivottomuutta, epätoivoa. Tätä lannistuneisuutta ja alistuneisuutta vastaan hän asetti hyveensä, itseluottamuksen. ”Mikään ei voi tuoda rauhaa sinulle paitsi sinä itse”, hän kirjoittaa esseensä lopussa.

Totuus maailmasta

Senecalle luonnon tarkasteleminen merkitsi mahdollisuutta henkiseen kasvuun: sen avulla pystyi tajuamaan oman olemassalon, oman itsensä, paikan maailmassa, kokonaisuudessa. Luonnon, kosmoksen katsominen ja tutkiminen oli henkinen harjoitus, jonka avulla ihminen irtaantuu itsestään.

Tässä harjoituksessa tärkeää on se, että ihminen paikantaa itsensä, tajuaa paikkansa, ei oman itsensä ymmärtäminen tai tulkitseminen. Erityisen mielenkiintoista tämä on oman aikamme näkökulmasta, koska itsen kehittämisen kannalta tärkeäksi ajatellaan se, mitä tiedämme ja voimme tietää itsestämme, ei se mitä tiedämme maailmasta. Totuus maailmasta ei ole tässä vain teknisesti relevantti tieto maailman järjestyksestä; se on jotain spirituaalista. Tieto maailmasta muuttaa meitä.

Usein Senecan ja muiden stoalaisten visioon sisältyi huomio oman paikan merkityksettömyydestä tai oman pienuuden tajuaminen. Samalla se teki ihmisestä vapaan, sillä irtaantuminen omasta itsestä merkitsi, että irtaantuu oman itsensä orjuudesta. Oman itsensä orjuus oli alistumista oman itsensä rakentamalle systeemille, joka panee elämään ulkoisten velvollisuuksien ja sisäisen, lakkaamattoman velallisuuden kanssa. Orja on kiireinen: hänellä on loputtomasti velvollisuuksia ja loputon velka itselleen.

Stoalainen ”fysiikan harjoittaminen” ja ajatus oman itsen orjuudesta irtaantumisesta panevat minut ajattelemaan omaan aikaamme ja omaa suhdettamme totuuksiin maailmasta. Voisiko tähtitieteen harrastaminen auttaa ihmistä? Näin jotkut väittävät. Voisiko muunlaiset tiedot ja totuudet maailman luonteesta muuttaa meitä?

Kun tutustumme kosmokseen ja näemme ihmisten maailman eri näkökulmasta, emme ehkä näe vain omaa pienuuttamme, vaan näemme myös meitä ympäröivien asioiden pienuuden, niiden keinotekoisuuden. Silloin toisenlainen näkökulma mahdollistaa siis ei vain asioiden kirkkaamman näkemisen, vaan myös niiden arvon näkemisen.

Keinotekoisuuden, pienuuden ja surkeuden näkeminen voisi kuitenkin olla lamaannuttavaa. Sokrateen totuus, jonka hän jatkuvasti, ilman armoa, viestitti kuulijoilleen, oli tämä: ”Ette huolehdi itsestänne. Laiminlyötte itsenne.” Tällainen totuus voi olla vain ensimmäinen askel; se ei voi muuttua periaatteeksi meissä, meidän vereksi, voimaksi.

Ralph Ellisonin näkymätön mies elää maailmassa, jossa hänet koko ajan määritellään ulkopuolelta. Musta mies Yhdysvalloissa elää sidottuna identiteettiinsä. Identiteetti, johon hänet halutaan sitoa, on tunnettu, valmis, kerta kaikkiaan ja kokonaan määritelty. Tällaisessa maailmassa – jos ihminen haluaa elää omaan elämäänsä, luoda oman itsensä – ihminen kamppailee määritelmiä vastaan ja taistelee saadakseen oikeuden olla erilainen. Kyse on oikeudesta muutokseen, oikeudesta olla olematta sama.

Jos tässä Ellisonin luomassa kuvassa maailmasta on jotain totuudellista, tämä ulkoista maailmaa koskeva totuus voisi muuttaa meitä. Meidän olisi mahdollisesti elettävä niin, että se muuttaa meitä. Silloin tämä totuus paljastaisi meille jotain vapaudestamme ja mahdollisuuksistamme niin kuin se teki romaanin päähenkilölle. Hän sanoo, kaikkien seikkailujen jälkeen: ”The world is a possibility if only you´ll discover it.”

Tieto tai totuus maailmasta voi olla olemisen tapaa luova, spirituaalinen, siis ihmistä muuttava. Mikä tekee siitä spirituaalisen? Mitä spirituaalisuus vaatii? Esittäessäni tämän kysymyksen myönnän, ettei pelkkä tietäminen riitä. Sekä ”kosminen visio” että ihmisten maailmaa koskeva, näkymättömän miehen näkemä, totuus maailmasta koskevat suhteita: pienuutta, suuruutta, sitä mitä pitää vastustaa. Se vaatii, että teemme tästä tiedosta jotain, jonka avulla näemme ”oman paikkamme” suhteiden verkostossa. Se vaatii, että teemme totuudesta osan omaa itseämme, omaa olemassaolon tapaamme. Lopulta kysyn vain tätä: Millaista totuutta tarvitsemme?

Keskusteleminen ja filosofia

On tavanomaista ja ymmärrettävää, että puhutaan filosofian syntyneen keskusteluista. Platon kirjoitti dialogimuotoisia tekstejä. Yksi syy on se, että kirjoitusten sankari on Sokrates, joka eli kierrellen keskustelemassa ihmisten kanssa. Voi siis helposti todeta, että filosofia syntyi keskusteluna, aseettomien ihmisten kohtaamisena. Olemmeko kuitenkaan sanoneet mitään? Tiedämmekö, millaisesta keskustelusta filosofia syntyi?

Espanjan sana discutir, keskustella, tulee latinan sanasta discutere, joka merkitsi särkemistä, hajottamista, ratkaisemista, päättämistä. Sana merkitsee myös espanjankielessä kiistelemistä, vastakkaisen mielipiteen tukemista. Conversar – toinen sana keskustelemiselle – tulee sanasta conversari, elää yhdessä. Kyse ei ole väittelemisestä; tässä ihmiset puhuvat toisilleen. On siis helposti nähtävissä, että on erilaisia keskusteluja, erilaisia keskustelemisen muotoja – tämä ilmenee jo siinäkin, että on useita sanoja. Kun on useita keskustelemista tarkoittavia sanoja, on erilaisia käytäntöjä.

Millaista oli keskustelu, josta filosofia syntyi? Yleensä osataan sanoa, että sokraattinen keskustelu yritti irtisanoutua sofistien tavasta väitellä. Harvemmin todetaan, että samalla asetettiin vastakkain parrhesia ja retoriikka. Parrhesia, vapaa puhe ja totuuden sanominen, nähtiin erilaisena pelinä kuin retoriikka, joka oli toisten vakuuttamista, vakuuttamisen ja vaikuttamisen tekniikkaa. Yksi silminnähtävä ero näiden puhumisen ja sanomisen muotojen välillä oli se, että parrhesia ilmeni usein kysymysten ja vastausten pelinä, ei pitkinä yhtenäisiä puheina niin kuin retoriikka. Sokrates oli kyselijä. Hän kyseli avatakseen keskustelun ja teki lisäkysymyksiä tutkiakseen ihmisten vastauksia.

Filosofinen keskustelu ei ole siis vain joukko puheenvuoroja. Silloinkin kun se muodostuu erilaiseksi kuin sokraattisessa dialogissa, esimerkiksi Diogeneen ja Aleksanteri Suuren keskustelussa, kyse on vakavasta asiasta: jokin pannaan koetukselle, jokin syvä kysymys nostetaan esiin, ihmisten eteen.

Väittelyssä ja kiistelyssä saatetaan puhua vakavista asioista, mutta asiallisuus ja neutraali sävy naamioivat osallistujien halun voittaa. Filosofisessa keskustelussa toista ei pidetä vihollisena; siinä tehdään yhteistyötä, etsitään yhdessä. En silti halua maalata eteemme jotain ideaalista keskustelutilannetta ja täydellistä keskustelemisen tapaa. En usko, että löydämme ratkaisua, jos keskustelemme järkiperäisesti ja riittävän kauan. Tämä ”järkiperäisyys” on filosofisen ajattelun laitettava kyseenalaiseksi. ”Riittävän kauan” saattaisi merkitä tuhatta vuotta.

Ei ole filosofisesti mielenkiintoista tietää, että joku ajattelee niin tai näin. Filosofinen keskustelu ei ole gallup. Tästä syystä filosofia itse asiassa – keskustelevasta luonteesta huolimatta – ei ole halukas kaikkeen keskusteluun. Filosofia haluaa tuoda esiin ongelman, tehdä jostakin asiasta ongelman. On hyvin erilainen asia problematisoida asia kuin esittää mielipide ja asettaa se vastakkain toisten mielipiteiden kanssa.

Otan esimerkin: keskustelun. Esitän kysymyksen, mitä on filosofinen keskustelu. Yleensä filosofisessa keskustelussa ei tuoda yksinkertaisesti esiin, millaisia erilaisia mielipiteitä läsnäolijoilla asiasta on. Ensimmäiseksi etsitään määritelmää filosofiselle keskustelulle. Sitten etsitää puutteita määritelmästä, tehdään täydennyksiä ja korjauksia. Itse nostaisin tällaisessa keskustelussa esiin kysymyksen siitä, onko kysymys muotoiltu oikein ja onko kyse todellisesta ongelmasta.

Jokin filosofian keskustelevuudessa on viehättävää ja puoleensavetävää. Luulen tietäväni kokemuksen perusteella, että tämä jokin on keskustelun heilauttava voima: se heilauttaa ihmiset paikaltaan, omien ennakko-oletusten suojasta, valmiista rooleista, annetuista arvoista. Mitä sokrateet tekevät esittäessään kysymyksiään tai vastatessaan toisten kysymyksiin? He eivät yritä voittaa sotaa; he kamppailevat tehdäkseen toisista filosofeja... Kun sanon näin, olen tietoinen, että herää uusia kysymyksiä. Mikä on filosofi? Kuka on filosofi? Missä on filosofeja?

Joku voi nyt kysyä oikeutetusti, mitä mieltä on filosofisessa keskustelussa, jos se tekee asioista vain vaikeampia, tuo esiin vain ongelmia, ei ratkaisuja. Tämän kysymyksen myötä tulemme olennaisesti eettisten periaatteiden eteen. Filosofia on häirikkö, sillä tyhmyyden ja ajattelemattomuuden ei voi antaa edetä ilman vastusta, ilman mitään esteitä. Filosofia ei näytä toiselle ratkaisua, osoita tietä, koska se antaa toiselle vapauden löytää oma tiensä. Vaarallisinta ei ole epävarmuus, vaan sikamainen varmuus, joka kohottaa teloittajan kirveen. Hedelmällinen keskustelu ei ole sellainen, jossa löydetään Totuus, vaan sellainen, joka muuttaa meidän suhdettamme itseemme, toisiimme, maailmaan.

Filosofiakahvila alkaa taas

It's just a ride… And we can change it anytime we want. It's only a choice. No effort, no work, no job, no savings of money. A choice, right now, between fear and love .  Bill Hicks 

Filosofiakahvila Fuengirolassa (9.10.-27.11.(ti)) (11.10.-13.12 ei 1.11., ei 6.12. (to))
 Hinta: 5 €/kerta Aika: ti klo 12.00-13.30 ja to klo 16.00 – 17.30 Paikka: tiistaisin los Bolichesin kauppahallin kahvila , Alcaldía de Tenencia, torstaisin La Carihuela Chica -ravintola (Rafaelin aukion laidassa) os. Paseo Marítimo 89, Los Boliches, Fuengirola.

Filosofiakahvila Torre del Marissa (10.10.-12.12.) Aika: ke klo 11.00-12.30 Torre del Marin filosofiakahvilan paikka: Mesón Las Niñas, Calle de la Vega, (samalla kadulla kuin länsipäässä oleva Mercadona)

Aiheet filosofiakahviloissa Fuengirolassa ja Torre del Marissa:

1. Keskusteleminen ja filosofia
Millaisia filosofisen keskustelun muotoja on olemassa? Millainen keskusteleminen on hedelmällistä?
2. Totuus maailmasta
Miten totuus maailmasta voi auttaa itsensä kehittämisessä?
3. Itseluottamus eettisenä käsitteenä
Emersonin näkemyksestä itseluottamuksesta hyveenä.
4. Tottelemattomuus
Mistä totteleminen tulee? Mitä on tottelemattomuus? Tottelemattomuuden merkityksestä.
5. Missä on oikeudenmukaisuutta?
Oikeudenmukaisuusteorioista ja oikeudenmukaisuuden käsitteestä. Ekonominen näkökulma oikeudenmukaisuuteen.
6. Kun Diogenes lampun osti
Diogeneen hahmosta, anekdoottien merkityksestä, filosofiasta performanssina.
7. Sattuma
Mitä on sattuma? Sattumasta, välttämättömyydestä, tarkoituksesta.
8. Ylpeys
Ylpeys – synti vai saavutus?
9. Kuuntelemisesta (Torre del Marissa)
Kuuntelemisen taidosta ja kuuntelemisesta harjoituksena
10.Toivo (Torre del Marissa)
Mitä on toivo? Mitä voimme toivoa? Mitä kannattaisi varoa toivomasta?

Tie ulos

Nykyisyydessä, keskellä sen kehää, on jokin aina epätodennäköistä – jokin olemassaolon tapa, näkemisen tapa, suhde ihmisten välillä. On keksittävä tuo epätodennäköinen, kuviteltava se ja etsittävä tietä ulos kehästä.

Kieltämättä olen välillä eloton ja sanaton. Pakenen vuorille tutkimaan, ajattelemaan, kirjoittamaan ja sitten lamaannun. Nämä kuolleet viikot ovat silti edellytys uudelle täyteyden tunteelle, uudelleensyntymiselle. Monen kuolleen viikon jälkeen - epätodennäköisten kohtaamisten seurauksena - heräsin ja kirjoitin nämä sanat, jotka ovat jälki, jota tahdon seurata:

Ajatteleminen on irtaantumista meihin kiinnittyneistä ajatuksista.

Kummitus

(Goya: Ennen kuolemaa)

Joskus on kuin nurkassa olisi kummitus. Siellä se on, ei sano mitään. Tai se mumisee. Siitä ei saa selvää. Jotain se tahtoo. Siltä tuntuu.

Mutta mikä on kummitus? Joku henki, joka on tullut meille antamaan viestin? Kummitus, joka on nurkassa, ei ole ehkä tullut sanomaan mitään. Se odottaa meitä. Se odottaa, mitä meillä olisi sanottavaa. Odottaa, että me kertoisimme, mitä me siltä odotamme. Kummitus on täällä, koska me pidämme siitä kiinni, vedämme sen tänne, emme anna sen mennä.

On niin monta asiaa, niin monta paikkaa, mistä pitää kiinni: menneisyys, ihmiset, kaikenlaiset paikat, monet esineet. Takertua voi melkein mihin tahansa, myös itsessä. Eikä sen tarvitse olla mitään haluttua. Voi takertua tuskaansa, omaan surkeuteensa.

Kummitus ei ole ilmestys. Kummitus nurkassa estää ilmestyksen, siis todellisen, nykyisen maailman avautumisen eteemme.

Nyt se ei ole enää nurkassa, tämä lause, joka on kuin veitsi: Minun on päästettävä irti.

Mielenkiintoinen

Mielenkiintoinen on mielenkiintoinen termi filosofiassa. Se liukuu epistemologiasta estetiikkaan ja takaisin. Mielenkiintoista on jokin, joka kiinnittää huomiomme ja anoo huomiotamme, panee meidät kysymään. Mielenkiintoista on odottamaton ja uusi; me emme tunne sitä emmekä tiedä mitä ajatella siitä. Siksi se panee meidät ajattelemaan, etsimään, tutkimaan. Tässä mielessä mielenkiintoinen on tieto-opillisesti merkittävää. Kaikki alkaa ihmettelystä, ja mielenkiintoinen panee meidät ihmettelemään.

Estetiikassa, erityisesti taidefilosofiassa, ollaan huomattu, ettei kauneus ole kovin mielenkiintoinen käsite. Kauneus ei ole taiteellinen kriteeri ja on paljon taidetta, joka ei ole kaunista. Sen sijaan mielenkiintoinen on mielenkiintoisempi sana: taideteos yrittää kiinnittää huomiomme, avata jotain, repiä auki otteen, joka pitää meidät tavanomaisessa, totutussa tavata nähdä ja kokea.

Myös filosofiassa tärkeää ei ole välttämättä oikean kuvan synnyttäminen, vaan uutuus, mielenkiintoisuus. Mutta en ole sanonut mitä eivät olisi jo muut – Pauline von Bonsdorff tai Deleuze – sanoneet. Minun on sanottava tämä: mielenkiintoista ajattelua tai taidetta on se mikä sallii meidän liikkua. Mahdollisuus olla olematta aina sama herättää mielenkiinnon. Se on kuin lupaus onnesta.

Tyhjä, lupaus

 Kun olen tarpeeksi turha, tyhjyys on paikka siirtymälle.

Harhautumisen ilo ja jousiampujan taito

(Joseph Joubert)

Royn muistoksi 

Joseph Joubert tunsi poikkeaman, hairahduksen, harhautumisen onnen. Ainakin jos voimme luottaa Enrique Vila-Matasiin, joka siteeraa Joubertia teoksessaan Bartleby y compañia (Vila-Matasin siteerauksiin ei voi aina luottaa, koska hän keksii omia siteerauksiaan, pistää omiaan tunnettujen kirjailijoiden suuhun).

Tässä siteerauksessa Joubert ihmettelee sitä, miten voi etsiä sieltä mistä pitää, kun ei edes tiedä, mitä etsii. Ranskalainen ajattelija ja kirjailija kuitenkin tiesi, että näin tekee enemmän kuin yhden keksinnön: harhautuminen synnyttää onnellisia löytöjä.

Tähän olen uskonut ja luottanut, tästä iloa irti ottanut. Ilman suunnitelmaa kulkeminen on liikkumista ilman hevosen silmälappuja. Vasta viimeisten kuukausien aikana olen tajunnut, että on olemassa toinen onnellinen tapa: maalin pitäminen silmissään, keskittyminen itsensä ja maalin väliseen rataan. Tämä on jousiampujan tie. Mahdollisesti paljon vaikeampi, ainakin minulle, harhailijalle.

Ovatko nämä toisensa poissulkevia vaihtoehtoja, yhteensopimattomia tapoja? Voisiko harhailija ja jousiampuja kohdata toisensa, tulla ystäviksi, tehdä yhteistyötä?

Harhautuminen ja poikkeama on yleensä vapauden ottamista, kieltäytymistä ennalta määrätyistä ohjelmista, kiveen kirjoitetuista säännöistä. Tieltä poikkeava juhlii elämän omaa luonnetta, siihen sisään kirjoitettua jatkuvan erehtymisen logiikkaa.

Jousiampuja vaikuttaa toisenlaiselta: vakaalta, vakavalta ja päättäväiseltä. Jousiampuja ei ole nähnyt maaliaan etäisyydessä ennen kuin hän on kokenut tilan itsensä ja maalin välissä. Tämä kokemus edellyttää sen tajuamista, ettei ole valmis, perillä. Hänkään ei voi tyytyä, hänenkin on irtaannuttava, lähdettävä liikkeelle. Vasta liike synnyttää tilan tajun, etäisyyden käsitteen.

Harhailija ja jousiampuja eivät vaikuta sukulaisilta, mutta heissä on jotain samaa: liike. Toinen liikahtaa nähdäkseen sivuille, toinen päästääkseen nuolen. Molemmat ovat tehneet ennen tätä samanlaisen tanssillisen eleen - irtaantuneet pisteestä, jossa ei ole muuta kuin annettu piste, kohtalonomainen ja jähmettynyt.

Voiko harhautumisen ilon ja jousiampujan taidon yhdistää? Mitä ihmeitä yhdistäminen aikaansaa?

Totuudesta

(Bocca della verita)

Kysymys, jonka esitän totuudesta: Miten pääsee totuuteen?

Ajatella itseään vastaan

(Michail Petrovich Klodt: Raskolnikov ja Marmeladov)

Kun ihminen haluaa päästä tyhmyyden tilasta – tai itse aiheutetusta alaikäisyyden tilasta niin kuin sanoi Kant – hän asettuu itseään vastaan. Hän asettaa jonkin osan itsestään vastustuksen kohteeksi. Ainakin E.M. Cioran näki tällaisen aggressiivisuuden, hyökkäämisen itseään vastaan, välttämättömäksi.

Tällainen askeesi, väkivalta, saattaa johtaa levottomaan heilumiseen. Cioranille se oli samaa kuin pirun imitoiminen. Niin kuin Dostojevskin henkilöt ajattelija rimpuilee, kääntyilee, ponnahtaa äkkiä pystyyn ja on itsensä kanssa ristiriidassa. Bahtinin sanoin ajattelija ei käy yksiin itsensä kanssa. Hänessä kumoutuu kaava A=A.

Kun ajattelee itseään vastaan, se ei merkitse, ettei olisi läsnä sanoissaan. Dostojevskin henkilöhahmojen suuruus on siinä, että he ovat ajatus, idea ruumiillistuu heissä; se ei ole koskaan abstrakti, heistä irrallinen teoreema, jolla ei ole seurauksia, usein kohtalokkaita seurauksia. He ovat läsnä sanoissaan. Idea on aina myös tekoja. Idea voi olla huono ja teot kauheita, mutta suuruus on tässä: sanat eivät ole vain sanoja, vaan myös tekoja. Harmonia ja suurin mahdollinen jännite syntyvät samanaikaisesti, toisistaan.

Ajattelija kykenee ilmaisemaan sen minkä hän on kohdannut. Jos hän yrittää ilmaista yleisiä asioita, hän rakentaa yleisyyksiä, ilmaisee mitä hän ei ole kohdannut eikä voi kohdata. Rohkea yrittää laajentaa itseään ja kosketustaan maailmaan, mutta kadottamatta konkretiaa; hän rientää kohtaamaan maailman.

Tällainen metodinen sivuhuomautus ja ponnistuksen ylistys...jotta muistuttaisimme itseämme siitä, että on pistettävä itsensä likoon.

Irti

Oppiminen, uudistuminen ja ajatteleminen ovat samaa. Ne merkitsevät melkein aina pääsemistä jostain jaottelusta.

Kaappaus

Mirkka Rekola sanoi eräässä haastattelussa kärsimyksestä: ”Se kaappaa ihmisen, jos siitä tekee arvon.”

Tämä pätee muihinkin asioihin. Mielenkiintoista on, että kaikkein affirmatiivisin, myöntävin, runoilija tekee näin tilaa negaatiolle, kieltämiselle.

Jaotteluiden yli menevä Rekola näkee, että arvon – esimerkiksi kärsimyksen arvon – kieltäminen voi olla myönteisyyttä, tie ulos nihilismistä.

Minun tapani filosofoida

Ongelmani on puheen ongelma – totuuden sanomisen ja kuuntelemisen ongelma – ja kysymys askeesista, siitä mitä voimme itsestämme tehdä. Miten voi sanoa totuuden? Missä voi sanoa totuuden? Miten voin muuttaa suhdetta itseeni? Kysyn tällaisia kysymyksiä. Yritän keksiä näkökulmia, jotka muuttaisivat suhdetta itseemme ja tekisivät uudenlaista tilaa kuuntelemiselle ja kuulemiselle.

Jos joku puhuu Ihmisestä tai Yhteiskunnasta, pidän puheita abstrakteina. Kun joku puhuu Pelastuksesta, pidän puheita epämielenkiintoisina. Jonkun mielestä on kyse minun rajoittuneisuudestani, mutta minulle kyse on vain siitä, että tämä ei ole minun ongelmani.

Kyse ei ole erehtymisestä tai oikeassaolemisesta! Ajattelemisessa – toiminnassa joka ansaitsee tämän nimen – ei ole kyse oikeassaolemisesta tai erehtymisestä, vaan liikkumisesta paikasta toiseen. Siksi en pidä ohjelmista, opeista, mielipiteistä enkä valmiista vastauksista. Pidän näkökulmista, näkökulmien taiteesta. Näkökulmat ovat minun tapani filosofoida. Siitä ei tarvitse pitää eikä sitä tarvitse arvostaa. Tätä filosofoimisen tapaa ei ole tehty aplodeja varten. Se on tehty hakkaamaan jäätä ja havisuttamaan pysähtynyttä puuta.

Voi olla, että epäonnistun. Hymyilyttää tämä nykymaailman onnistumiseen ja menestykseen liittyvä palvonta. Miten suuria epäonnistujia onkaan! Jos minä epäonnistun jäänhakkaajana, ottakaa askel taaksepäin ja katsokaa, millaista jäävuorta hennot käsivarteni hakkasivat.

Joskus ajattelen huokaisten, ettei paljoakaan voi tehdä. Viholliset ovat piirittäneet ja he ovat sekä voimakkaampia että älykkäämpiä. On silti tehtävä – siinä on mieli, tarkoitus, kauneus...

Kannustaa ja haastaa

(Rembrandt: Filosofi meditoi)

Pyrin olemaan selkeä. Ilmoitan aina mikä on ongelma. Jotkut asiat jäävät silti taustalle, sanomattomiksi. Sille on käytännölliset syyt. Tarkoitus ei ole olla salaperäinen. Taustalla tai pikemminkin marginaalissa on aina yksi sana: askesis. Kreikan sana askesis merkitsee harjoitusta.

Filosofia on suhde totuuteen, pyrkimystä elää totuudessa. Se vaatii harjoitusta. Filosofinen teko on aina yritystä aloittaa harjoitus, käynnistää itsensä ja toisten ”treenaaminen”.

Askeesin kautta voi ymmärtää mitä minulle merkitsevät sekä ystävyys että yksinäisyys. Molemmat ovat harjoitusta, voimien kultivointia itsessään ja toisissa, oikean asenteen aktivoimista itsessä ja muissa. Yksinäisyydessä voi kehittää hyvää suhdetta itseensä. Tämä suhteen nimi on ystävyys. Ihminen voi pyrkiä olemaan oman itsensä ystävä niin kuin Seneca ajatteli.

Mitä on ystävyys? Mitä on tällainen syvä, omistautunut ystävyys? Se on kannustamista ja haastamista. Tämä on minun mallini ja periaatteeni, kun laskeudun vuorilta ja istun kahvilaan, ihmisten keskelle: Haluan kannustaa ja haastaa.

Putoajat

(Tex Avery)
Useissa Tex Averyn klassikkoanimaatioissa on tämä gag: ovelaa jänistä, Bugs Bunnya, metsästävä Elmer tai joku muu metsästäjä juoksee haulikkonsa kanssa rotkon reunan yli, etenee useita metrejä kunnes pysähtyy, katsoo alleen, näkee olevansa tyhjän päällä ja sitten putoaa.

Tämä on filosofin tilanne! Filosofi on joku, joka katsoo missä seisoo, huomaa seisovansa tyhjän päällä ja putoaa. On siis vaarallista - mahdollisesti vastuutonta - tehdä ihmisistä filosofeja, panna heidät filosofoimaan. He putoavat!

Eikä mikään filosofinen järjestelmä, logiikka, yksikään Kant tai Wittgenstein anna laskuvarjoa tai keksi muuta keinoa pehmeään laskuun.

Silti on filosofeja. Ja he tahtovat pudota!

Kenellä on korvat?

(Yksi syksyn filosofiakahvila-aiheista tulee olemaan kuunteleminen, toisin sanoen kuuntelemisen taito.) 

Monet historian hahmot, jotka ovat minua kiinnostaneet, kärsivät kuulijan puutteesta. Monesti he ovat paradoksaalisesti olleet harvinaisen paljon esillä olleita, karismaattisia puhujia, vaikuttajia. On monta erilaista esimerkkiä: markiisi de Sade joka tahtoi estää giljotiiniteloitukset, Rasputin joka halusi estää sodan, Bill Hicks joka tahtoi näyttää manipuloinnin vääristävät vaikutukset...

Monesti heitä kuunneltiin, mutta monesti ei kuultu. Monesti kuultiin, muttei kuunneltu. Kenellä on korvat? Missä ovat korvat, jotka kuulevat? Puhujana joutuu ihmettelemään, miten voisi tulla kuulluksi. Se edellyttää niin monia asioita! Kun ihmisille sanoo jonkun sanan (esimerkiksi ”rakkaus”, ”talvisota”) he menevät sekaisin ja kuulevat vain oman sisäisen monologinsa.

Perinteet, tieteellinen käsitejärjestelmä ja poliittinen järjestys luovat suodattimia, joiden kautta kaikki kuullaan. Jotkut ihmiset yksinkertaisesti kieltäytyvät kuulemasta mitään mikä heilauttaisi heitä paikoiltaan.

Kenellä on korvat? Miten ne kasvatetaan?

Oikeudenmukaisuusteoriasta

(Janos Blaschke: Themis 1786)
(Yksi syksyn filosofiakahvila-aiheista on oikeudenmukaisuus.)

John Rawlsin tunnetun oikeudenmukaisuusteorian lähtökohta on tilanne, jossa kaikki yhteiskunnan jäsenet toimivat oikeudenmukaisesti. Lähtökohtana on kysymys, millainen olisi täydellisen oikeudenmukainen yhteiskunta. Ei siis ihme, että hänen ajatteluaan ollaan arvosteltu ideaalisuudesta. Hän itse puolustaa tätä ideaalisuutta todeten, että se toimii perustana: kun on muotoiltu periaatteet, voidaan kysyä, millaisia rajoituksia ja puutteita meillä on edessämme.

Tämä on hyvin perinteellinen tapa ajatella: periaatteet, perusta, luodaan alkuperäisessä sopimuksessa. Meillä olisi siis – jos tahtoisimme – jo kaksi maalia ammuksille: 1)idea välttämättömästä ideaalista 2)idea sopimuksesta.

Todellisuudessa Rawlsin teoria on yhtä strateginen kuin kaikki muutkin ja siksi epäreilu. Kaikki hänen ajattelussaan on suunnattu utilitarismia vastaan. Rawlsilla on esimerkiksi idea tietämättömyyden verhosta: hänen mukaansa periaatteesta täytyy sopia tietämättä millaista hyötyä siitä päätöksen tekijöille on. En arvostele strategisuutta, vaan kuvitelmaa, että teorian luoja onnistuu asettumaan johonkin puhtaaseen sfääriin.

Kun luodaan jokin ideaali – esimerkiksi täydellisen oikeudenmukaisen yhteiskunnan ideaali – onnistutaan hyvin vähän muuttamaan asioita, mutta aina onnistutaan luomaan periaate, jonka avulla voidaan tuomita toisen käytös.

Oikeudenmukaisuutta koskevasta keskustelusta puuttuu kriittisyys ja sen myötä oikeudenmukaisuus. Kriittisyydellä tarkoitan pyrkimystä tuoda esiin oletukset, jotka säätelevät ajatteluamme. Kyse on liikkeestä, prosessista, jonka kautta ajatteleva olento saa oikeuden totuuteen ja mahdollisuuden asettua ulopuolelta tulevaa epäoikeudenmukaista lakia vastaan.

Mitä on oikeudenmukaisuus? Tämä saattaa olla niitä kysymyksiä, joihin vastaukset eivät ole oikea vastaus. Rawls vastaa ilman vaikeuksia: oikeudenmukaisuus on tasapuolisuutta. Tasapuolisuus edellyttää mittaa, myös yhteismitattoman mittaamista yhdellä ja samalla mittapuulla. Tämä saa minut nauramaan, anteeksi vaan! Joskus pitäisi puhua rahan filosofiasta... Rahan kauneus on siinä, että se tekee asiat yhteismitallisiksi. Se olisi siis kaiken oikeudenmukaisuuden tae. Antakaa minun nauraa – nauru parantaa!

Kysymys oikeudenmukaisuudesta on ollut yksi länsimaisen ajattelun lähtökohtia esisokraatikoista lähtien. Siksi sitä ei voi väistää tai ohittaa kevytmielisesti. Aion lähestyä kysymystä epäteoreettisesti, historiallisesti, ekonomisesti ja ilman uskoa absoluuttiseen.

Mitä merkitsee ilmaisu ”ilman uskoa absoluuttiseen”? Kahta asiaa, ihmistä tai teoriaa ei aina voi verrata keskenään: puuttuu yhteinen kieli, yhteinen tekijä tai mitta. Tätä merkitsee yhteismitattomuus. Jos ei usko absoluuttiseen, ei vielä ole nihilisti; se on uskoa yhteismitattomuuteen.

Ilman systeemiä

Niin monet ajattelijat rakentavat systeemiä! Systeemit ovat kiveä. Se voi olla linnake, joka puolustaa. Se on myös jotain, joka tarvitsee uusia muureja ympärilleen, koska systeemiä itseään pitää puolustaa. Se voi olla myös patsas, ja monet meistä ovat huomanneet, että patsas kaatuu tekijänsä päälle... Ei, en halua kiveä! Haluan ajatteluni olevan vettä, joka virtaa...

Sanon tämän pyytämättä anteeksi mitään. En pyytele anteeksi. Harrastan enemmän kiittämistä. Kiitän ihmisiä, jotka ovat panneet minut ajattelemaan ja irtaantumaan ajatuksista, patsaiksi muuttuneista ajatuksista.

Tiedän, että on ihmisiä, jotka pitävät minua tyhmänä tai avuttomana. Minua ei kauheasti kiinnosta tällaiset mielipiteet. Minua kiinnostavat aivan toisenlaiset asiat. Niistä tulen puhumaan ensi syksynä: tottelemattomuus, itseluottamus, oikeudenmukaisuus, ylpeys...

Tulen puhumaan näistä aiheista ilman systeemin tukea, ilman vaatimusta puolustaa systeemiä: kevyesti, nauraen, kysyen, hirviömäisiä energioita etsien... Minun tyylini on tämä: maanpakolaisuus.

Kahdeksankulmainen aukio

Yhteys itseen, siis yksinäisyys, ruokkii kipinää. Se puhaltaa siihen. Joskus pidätän hengitystä ollakseni oikein hiljaa, kuullakseni sen puhalluksen.

En tiedä mitään. Ei tarvitse. Täytyy vain olla estämättä puhallusta. Joskus oma itse on tiellä estämässä. Silloin on väistyttävä, tehtävä tilaa. Olen vain provosoidakseni. Mutta provosoin antaakseni tilaa, luodakseni tilan.

Joskus ajattelen, itseäni huvittaakseni, että tila on kahdeksankulmainen aukio, samanlainen kuin Aguilar de la Fronterassa: se eksyttää liian totutetut silmät, avaa meidät erehtymään. Emme pysähdy ajattelemaan, vaan heilahdamme liikkeeseen ajattelemaan liikkeessä...

Itselleen nauraminen

(Gaston Bachelard)
Palaan aina kokeen ja testin ideaan. Lopulta filosofoiminen – jos tätä sanaa voi nykyään käyttää häpeilemättä – on itsensä testaamista, itsensä asettamista koetukselle. Vapautta kaipaava, mahdollisesti hullu, ihminen kokeilee omien hyveidensä kestävyyttä, mutta myös mielivaltaisia rajoja; hän kysyy: ”Missä määrin voimme mennä mielivaltaisten rajojen yli?” Hänkin kysyy, mitä pitäisi tehdä. Tähän hänellä on jo vastaus. Meidän on muutettava itsemme: suhteemme asioihin, ihmisiin...

Kysymys johon hänellä ei voi olla valmista vastausta on tämä: ”Miten sen teemme?” Tuhota itsessään vakaumukset ja pysyvät ajatustottumukset – tässä on hänen henkinen harjoituksensa. Tämä tuhoava harjoitus on samalla hyvin positiivinen, jopa iloinen hanke, sillä sen avulla mennään ulos, asetettujen rajojen yli. Siinä on mukana iloa, naurua.

Gaston Bachelard totesi muistini mukaan Tulen psykonalyysi –nimisen kirjan johdannossa, että on hävitettävä vakaumukset ja totutut tavat. Hän sanoi tätä kritiikin harjoittamista itselleen nauramiseksi. Miten minä ymmärrän sen? Vakaumustensa tuhoaminen on itselleen nauramista. Se ei välttämättä merkitse, ettei enää luota itseensä. Itseensä luottaminen voi merkitä epäilyä, joka kohdistuu valmiisiin selityksiin, vakiintuneisiin vastauksiin.

Jos ajattelu tähtää itselleen nauramiseen, ajattelijan on selvitettävä, pystyykö hän nauramaan itselleen. Hänen on testattava itseään. Ajattelijan on opittava itsensä, tunnettava itsensä, mutta se ei vaadi introspektiota, vaan omien kykyjensä, voimiensa ja kestävyytensä koettelemista...

Kodittomuus ja lukutaidottomuus

(José Bergamin)

Friedrich Nietzsche puhui kodittomuuden, tarkemmin isänmaattomuuden tai kotimaattomuuden (Heimatlosen) puolesta. Hän ajatteli, ettei vapaa henki voi tuntea olevansa kotonaan jossakin maassa, varsinkin jos sen asukkaat ymmärtävät oman olemassaolonsa rajoitetusti, pienesti ja kapeasti. Iloisen tieteen jakso Me kodittomat (377) puhuu nationalisteja ja rasisteja vastaan. Nietzsche yhdistää isänmaattomuuden nykyäänkin merkilliseen ”hyvän eurooppalaisen” käsitteeseen. Se mistä Nietzsche tässäkin oli huolissaan, oli hengen tulevaisuus, suuruuden mahdollisuus.

Nietzschen ajatus kodittomuuden tai isänmaattomuuden merkityksestä yhdistyy mielessäni toiseen, yhtä helposti väärinymmärrettyyn lukutaidottomuuden ideaan José Bergaminin ajatusmaailmassa. Bergamin julkaisi vuonna 1933 kuuluisan esseensä La decadencia del analfabetismo eli Lukutaidottomuuden rappio. Sana ”analfabetismo” tarkoittaa luku- ja kirjoitustaidottomuutta, mutta puhun teknisistä syistä vain lukutaidottomuudesta.

Bergamin sanoo, että lapsi voi oppia lukemaan, kun hän alkaa käyttämään järkeään. Tämä järjen käyttö tekee hänestä rationaalisen. Lapsella on järki ennen kuin hän käyttää sitä, mutta se vain on koskematon järki, puhdas järki (Bergamin käyttää termiä puhdas järki varsin eri tavalla kuin Immanuel Kant), lukutaidoton järki. Järjen pysyminen lukutaidottomana, koskemattomana, on lapsen onni. Hän voi tuntea maailman, mutta se ei ole kirjallista tuntemista, vaan henkistä, poeettista.

Mitä hän siis tekee järjellään, jos ei sitä käytä? Hän leikkii sillä. Lapsi on leikkivä olento, ja kaikki henkinen, kaikki runollinen on leikkiä. Bergamin tekee erottelun kirjallisen ja spirituaalisen kulttuurin välille. Hän kaipaa henkistä, henkisempää, vähemmän kirjallista kulttuuria. Lukutaidottomuus, henkisyys, alkoi rappeutua 1700-luvulla, valistuksen ja järjen aikakaudella. Bergamin, oppinut mies, sanoo, että runous on ei-kirjallista, lukutaidotonta, spirituaalista: siinä on vielä jotain siitä ”opillisesta tietämättömyydestä”, josta Nicolaus de Cusa puhui.

Bergaminin lukutaidottomuus on siis jotain samanlaista kuin Nietzschen kodittomuus; ne molemmat ovat vapautta henkeä köyhdyttävästä sivilisaatiosta, leikin tappaneesta maailmasta.