torstai 31. toukokuuta 2012

Tie: yksinkertaisuus

Puhuimme filosofiakahvilassa keväällä yksinkertaisuudesta. Se ei selvästikään ole yksinkertainen asia ymmärtää. Etukäteen monet osallistujat vitsailivat, että aihe on heitä lähellä, koska he ovat yksinkertaisia.

Minä käytän näitä kuukausia, kun filosofiakahvila on tauolla, sekä valmistautumiseen että itsekriittiseen itsetutkiskeluun. Esimerkiksi tämän aiheen kohdalla en ole välttämättä ollut tarpeeksi selkeä, tarpeeksi yksinkertainen.

Taustalla tai aiheen sisällä on toinen kysymys. Totuus, joka minua kiinnostaa, ei ole lauseen ominaisuus; se on jotakin ihmisessä, se on ”tie”. Näin ymmärrän yksinkertaisuuden. Se on tie. Ei välttämättä helppo. Asian sanoo yksinkertaisesti, minimalistisesti ja elegantisti Anja-Helena Kärkkäinen:

vähentäminen
luo helposti jotain uutta:
antaa vihjeen,
yhden tai useamman,
joka viittaa ulospäin
tai syvemmälle sisään,
sellaiseen, mikä runsaudessa
jäisi pimeään

perjantai 25. toukokuuta 2012

Näkymätön mies puhuu

(Tulevan syksyn yksi aihe on tottelemattomuus)
(Ralph Ellison)
Tottelemattomuus on muutakin kuin yksittäisen määräyksen noudattamattajättämistä. Se on haluttomuutta olla jonkun systeemin vankina. Ralph Ellisonin näkymättömän miehen taistelu ei kohdistu vain määräyksiin tai rajoituksiin. Hän sanoo:”I was looking for myself and asking everybody except myself questions which I, and only I, could answer.” (Etsin itseäni ja kysyin kaikilta muilta paitsi itseltäni kysymyksiä, joihin minä, vain minä, voin vastata.”) Tässä lauseessa, sen kapinassa, kieltäydytään muustakin kuin määräyksistä; siinä kieltäydytään hyväksymästä jokin ulkopuolinen tiedollinen auktoriteetti.

Emme alistu pelkästään noudattamaan lakia, vaan myös elämään systeemin mukaisesti: mukaudumme ja alistumme systeemiin, joka sitoo ihmisen identiteettiin. Ellisonin Näkymätön mies on kuvausta kamppailusta verkossa, jossa ihminen ei voi olla muuta kuin se mitä hänen identiteettinsä määrittelee.

Vain tottelemattomilla on tulevaisuus, sillä he muuttuvat.

perjantai 18. toukokuuta 2012

Pidot

(Gigola Giambattista: Pidot)

En ole platonisti. Se on varmasti tullut selväksi. Enkä usko, että filosofia on ollut pelkästään Platonin kommentointia, alaviitteitä hänen teoksiinsa. Monet hänen kysymyksistään ovat silti seuranneet meitä ja me olemme seuranneet niitä. Ajallinen etäisyys ja varmasti oma vanheneminen, siis rauhoittuminen, antaa nautinnollisuudelle tilaa. Nyt voi lukea Platonia suuttumatta, tekemättä liikaa väkivaltaa näille teksteille. Siksi onnistun jo näkemään, että Platonin Pidoista löytyvät monet omista kysymyksistäni.

Pidoissa yhdistetään valmistautumisen, valmentautumisen, kysymisen ja dialogin teemat. Nämä ovat olleet minunkin aiheitani. Näihin kysymyksiin ovat liittyneet monet filosofiakahviloiden alustuksista, jotka ovat aina pyrkineet olemaan avauksia, kipinöitä, jotta voisimme käynnistää dialogin ja sitä kautta valmistautua, valmentautua. Mihin me valmistaudumme? Mihin valmentaudumme? Ehkä pitoihin.

Espanjalainen filosofi Marco Díaz Marsá kommentoi Pitojen sivuja. Hänen mukaansa kyse on kysymyksen valmistelemisesta, tien valmistelemisesta ja toisen kohtaamisen valmistelemisesta. Diáz Marsá kirjoittaa: ”... se ei ole mikä tahansa tie tai mikä tahansa käveleminen: tie kohti kysymystä – joka on myös tie kohti kaupunkia – tehdään puhuen ja kuunnellen.”

perjantai 11. toukokuuta 2012

Filosofiakahvilan aiheet syksyllä 2012

Filosofiakahvila 2012 syyskausi
1.Keskusteleminen ja filosofia
Millaisia filosofisen keskustelun muotoja on olemassa? Millainen keskusteleminen on hedelmällistä? 
2.Totuus maailmasta
Miten totuus maailmasta voi auttaa itsensä kehittämisessä? 
3.Itseluottamus eettisenä käsitteenä
Emersonin näkemyksestä itseluottamuksesta hyveenä. 
4.Tottelemattomuus
Mistä totteleminen tulee? Mitä on tottelemattomuus? Tottelemattomuuden merkityksestä. 
5.Missä on oikeudenmukaisuutta?
Oikeudenmukaisuusteorioista ja oikeudenmukaisuuden käsitteestä. Ekonominen näkökulma oikeudenmukaisuuteen. 
6.Kun Diogenes lampun osti
Diogeneen hahmosta, anekdoottien merkityksestä, filosofiasta performanssina. 
7.Sattuma
Mitä on sattuma? Sattumasta, välttämättömyydestä, tarkoituksesta. 
8.Ylpeys
Ylpeys – synti vai saavutus? 
9.Kuuntelemisesta
Kuuntelemisen taidosta ja kuuntelemisesta harjoituksena. 
10.Toivo
Mitä on toivo? Mitä voimme toivoa? Mitä kannattaisi varoa toivomasta?
 

lauantai 5. toukokuuta 2012

Ihmettely, hämmennys, rauha

(Hannah Arendt)

Filosofia alkaa ihmettelystä, se johtaa hämmennykseen ja tähtää rauhaan.

Hannah Arendt puhuu vanhasta rakkaudestaan, Martin Heideggerista, puhuen ihmettelystä. Näkemättä ihmettelyn merkitystä Heideggerille ei voi tietää, kuka hän oli. Heidegger tosiaan puhui ”ihmettelystä yksinkertaisten asioiden edessä” samalla tavalla kuin siitä puhui Platon. Ihmettelyssä on ajattelun alku ja filosofian sitoutuminen mysteeriin. Ihmettely on avoimuutta sille, joka pakenee selityksiä ja luokituksia. Ihmettely on itsensä hämmentämistä, sillä se on luopumista varmuudesta ja valmiista käsityksistä.

Hämmennyksen ja neuvottomuuden ei tarvitse merkitä kielteistä asiaa. Varmana ja tietäen meidän ei tarvitsisi ajatella eikä keksiä mitään. Ajattelu ja luominen tapahtuvat epävarmuudessa, joka on sekä tuskallista että nautinnollista. Hämmennys ei siis merkitse välttämättä rauhattomuutta, mielenrauhan menettämistä, vaan mahdollisuutta.

Mielenrauha ei vaadi varmaa tietoa, jonkun asian tietämistä ennalta. Se vaatii enemmän: kuoleman edessä olemista. Hämmennyksen keskelläkin tiedämme varmasti, että kuolemme. Tämä tuo rauhan. Ei siksi, että ajatus pääsemisestä pois olisi lohduttava. Se antaa rauhan, koska se pakottaa tekemään kaiken mahdollisen, kaiken tärkeän.

Kuoleman edessä tietää mikä on tärkeää. Kuoleman edessä ollaan eläviä, pakotettuja kysymään mitä olemme tekemässä. Levottomuutta ei aiheuta se, ettei voi enää uskoa maailmasta luomaansa kuvaan eikä liikkumattoman ajatusrakennelman puute. Filosofian paradoksi on siinä, ettei rauhaa tuo vastaus, vaan kysymys.

Jos voi kysyä, maailma avautuu eteemme keskeneräisenä. Sietämätöntä on liikkumattomuus, maailman kivettyminen. Ihmettely palauttaa maailman muuttuvuuden ja johtaa neuvottomuuteen, koska valmiit kaavat eivät enää päde, mutta tähtää rauhaan, koska se on taistelua sietämätöntä vastaan.

Ajatteleminen ei ole maailman tekemistä siedettäväksi, vaan siedetyn ihmettelemistä, sietämättömän näkemistä, jotta jokin voisi muuttua. Kun kivettynyt voi jälleen muuttua, voimme jälleen hengittää, olla rauhassa.

Kun Arendt puhuu Heideggerin ihmettelystä, hän huomauttaa Heideggerin tehneen lisäyksen Platonin huomioihin; saksalaiselle ajattelijalle ihmettelystä tuli positio, paikka. Tämä ihmettelyn paikka, ajattelijan paikka tuo rauhan: se on ”rauhallisuuden paikka”. Rauhallisuuden paikka on yksinäinen. Siinä ihminen on onnistunut irtaantumaan ihmisten maailmasta – mielipiteistä, huhuista, odotuksista. Totuudet tulevat omiksi. On vain omia totuuksia.

Ystävyyskin on mahdollista ja sekin tuo rauhan, jos se ei ole pakottamista yhteisiin totuuksiin, vaan inspiroitumista ja menemistä omalle tielleen, omaan totuuteen.

René Char kirjoittaa Hypnoksen lehdissä siitä, miten hänen vastarintakumppaninsa jättävät ennakkoluulonsa ja harhansa, tulevat vahvoiksi, mutta myös kevyemmiksi, myös vakuuttuneemmiksi, varmasti rauhallisemmiksi, kun ”tietyssä pisteessä omaksuttujen ajatusten merkitykset muuttuvat suhteellisiksi”. Metsissä, irtaantuneina tavallisista huolista, kuoleman edessä, he löytävät rauhan.

torstai 3. toukokuuta 2012

Mikä tekee elämästä erinomaista?

Eräässä amerikkalaisessa filosofiakahvilassa kysyttiin: ”What makes an excellent life?” Vaikka en käännä kysymystä tarkasti, teen siitä polun, kysyn: Mikä tekee elämästä erinomaista?

Kysymyksen muotoilu on mielenkiintoinen. Niin kuin kaikki kysymykset, se pitää sisällään affirmaatioita. Se myöntää ja väittää, että elämä voi olla erinomaista ja jotkut asiat tekevät siitä sellaisen. Sana ”excellent” on mahdollisesti sattumanvarainen valinta. Onhan se yleinen sana englanninkielisessä maailmassa. Kuitenkin kreikkalaisten filosofien sana arete, erinomaisuus, on erityisen tärkeä filosofian historiassa.

Arete merkitsi hyvettä, mutta tarkalleen ottaen erinomaisuutta. Hyve merkitsi siis erinomaisuutta. Ehkä amerikkalaiset filosofiakahvilan järjestäjät halusivat palata vanhaan ideaan hyveestä ja onnellisuudesta. Kreikkalaiset nimittäin ajattelivat, että onnellisuus on hyveellisyyttä. Paluu Kreikkaan ja paluu vanhoihin ideoihin on mahdotonta ja ainakin epäilyttävää. Me voimme kuitenkin tehdä sanasta arete ja siihen liittyvästä ideasta näkökulman omaan maailmaamme. Me voimme – omista lähtökohdistamme, omassa todellisuudessamme – tehdä kysymyksen, mikä tekee elämästä erinomaista. Erinomainen ei ole meille sama kuin antiikin kreikkalaisille, mutta se voi alkaa merkitä toisenlaisia asioita kuin se yleensä merkitsee esimerkiksi amerikkalaisessa kielenkäytössä.

Meillä on syymme esittää kysymys, sillä moraalifilosofinen ajattelumme on johtanut meidät umpikujaan. Deontologinen velvollisuutta ajatteleva normatiivinen etiikka on nimittäin osoittautunut liian teoreettiseksi. Se johtaa mielettömiin pohdintoihin. Ajatellaan esimerkiksi, että valehteleminen on väärin aina ja kaikissa tilanteissa. Kant asetti itselleen ja lukijoilleen kysymyksen: Entä jos murhamies koputtaa ovellesi ja kysyy ystävääsi, joka piilottelee luonasi?

Paljon vakavampi syy kysyä kysymys erinomaisesta elämästä on se, ettei meillä enää ole moraalia emmekä tiedä, mitä ”hyvä” tai ”erinomainen” merkitsevät. Jos voimme vielä ajatella, että jokin hyve tekisi elämän erinomaiseksi, olisi ehkä kuunneltava amerikkalaista filosofia nimeltään Cornel West. Hän nimittäin ymmärtää rohkeuden olevan erityisen tärkeä hyve. Jos ei ole rohkeutta, ei ole rohkeutta rakastaa. Jos ei ole rohkeutta, ei pysty olemaan oikeudenmukainen.

Pystymmekö esittämään kysymyksen erinomaisuudesta, jos meillä ei ole riittävästi rohkeutta? Nykyisin ajatellaan ja halutaan enemmän turvallisuutta kuin erinomaisuutta. Sana ”erinomainen” on vaativa: se vaatii, ettemme eläisi keskinkertaisesti. Jotta voisimme esittää kysymyksen ja voisimme ottaa vaatimuksen tosissaan, tarvitsemme energiaa. Sitä eivät anna teoreetikot, varsinkaan velvollisuusmoraalia kaikille tarjoavat deontologit. Siksi Cornel Westkin uskoo enemmän muusikkoihin ja taiteilijoihin, bluesiin ja Shakespeareen.

Mikä tekee elämästä erinomaista? Mikä on hyvää? Millaisia hyveitä tarvitsisimme? Mistä löytäisi inspiraatiota? Kuka uskaltaa kysyä itseltään näitä kysymyksiä?