Kahdeksankulmainen aukio

Yhteys itseen, siis yksinäisyys, ruokkii kipinää. Se puhaltaa siihen. Joskus pidätän hengitystä ollakseni oikein hiljaa, kuullakseni sen puhalluksen.

En tiedä mitään. Ei tarvitse. Täytyy vain olla estämättä puhallusta. Joskus oma itse on tiellä estämässä. Silloin on väistyttävä, tehtävä tilaa. Olen vain provosoidakseni. Mutta provosoin antaakseni tilaa, luodakseni tilan.

Joskus ajattelen, itseäni huvittaakseni, että tila on kahdeksankulmainen aukio, samanlainen kuin Aguilar de la Fronterassa: se eksyttää liian totutetut silmät, avaa meidät erehtymään. Emme pysähdy ajattelemaan, vaan heilahdamme liikkeeseen ajattelemaan liikkeessä...

Itselleen nauraminen

(Gaston Bachelard)
Palaan aina kokeen ja testin ideaan. Lopulta filosofoiminen – jos tätä sanaa voi nykyään käyttää häpeilemättä – on itsensä testaamista, itsensä asettamista koetukselle. Vapautta kaipaava, mahdollisesti hullu, ihminen kokeilee omien hyveidensä kestävyyttä, mutta myös mielivaltaisia rajoja; hän kysyy: ”Missä määrin voimme mennä mielivaltaisten rajojen yli?” Hänkin kysyy, mitä pitäisi tehdä. Tähän hänellä on jo vastaus. Meidän on muutettava itsemme: suhteemme asioihin, ihmisiin...

Kysymys johon hänellä ei voi olla valmista vastausta on tämä: ”Miten sen teemme?” Tuhota itsessään vakaumukset ja pysyvät ajatustottumukset – tässä on hänen henkinen harjoituksensa. Tämä tuhoava harjoitus on samalla hyvin positiivinen, jopa iloinen hanke, sillä sen avulla mennään ulos, asetettujen rajojen yli. Siinä on mukana iloa, naurua.

Gaston Bachelard totesi muistini mukaan Tulen psykonalyysi –nimisen kirjan johdannossa, että on hävitettävä vakaumukset ja totutut tavat. Hän sanoi tätä kritiikin harjoittamista itselleen nauramiseksi. Miten minä ymmärrän sen? Vakaumustensa tuhoaminen on itselleen nauramista. Se ei välttämättä merkitse, ettei enää luota itseensä. Itseensä luottaminen voi merkitä epäilyä, joka kohdistuu valmiisiin selityksiin, vakiintuneisiin vastauksiin.

Jos ajattelu tähtää itselleen nauramiseen, ajattelijan on selvitettävä, pystyykö hän nauramaan itselleen. Hänen on testattava itseään. Ajattelijan on opittava itsensä, tunnettava itsensä, mutta se ei vaadi introspektiota, vaan omien kykyjensä, voimiensa ja kestävyytensä koettelemista...

Kodittomuus ja lukutaidottomuus

(José Bergamin)

Friedrich Nietzsche puhui kodittomuuden, tarkemmin isänmaattomuuden tai kotimaattomuuden (Heimatlosen) puolesta. Hän ajatteli, ettei vapaa henki voi tuntea olevansa kotonaan jossakin maassa, varsinkin jos sen asukkaat ymmärtävät oman olemassaolonsa rajoitetusti, pienesti ja kapeasti. Iloisen tieteen jakso Me kodittomat (377) puhuu nationalisteja ja rasisteja vastaan. Nietzsche yhdistää isänmaattomuuden nykyäänkin merkilliseen ”hyvän eurooppalaisen” käsitteeseen. Se mistä Nietzsche tässäkin oli huolissaan, oli hengen tulevaisuus, suuruuden mahdollisuus.

Nietzschen ajatus kodittomuuden tai isänmaattomuuden merkityksestä yhdistyy mielessäni toiseen, yhtä helposti väärinymmärrettyyn lukutaidottomuuden ideaan José Bergaminin ajatusmaailmassa. Bergamin julkaisi vuonna 1933 kuuluisan esseensä La decadencia del analfabetismo eli Lukutaidottomuuden rappio. Sana ”analfabetismo” tarkoittaa luku- ja kirjoitustaidottomuutta, mutta puhun teknisistä syistä vain lukutaidottomuudesta.

Bergamin sanoo, että lapsi voi oppia lukemaan, kun hän alkaa käyttämään järkeään. Tämä järjen käyttö tekee hänestä rationaalisen. Lapsella on järki ennen kuin hän käyttää sitä, mutta se vain on koskematon järki, puhdas järki (Bergamin käyttää termiä puhdas järki varsin eri tavalla kuin Immanuel Kant), lukutaidoton järki. Järjen pysyminen lukutaidottomana, koskemattomana, on lapsen onni. Hän voi tuntea maailman, mutta se ei ole kirjallista tuntemista, vaan henkistä, poeettista.

Mitä hän siis tekee järjellään, jos ei sitä käytä? Hän leikkii sillä. Lapsi on leikkivä olento, ja kaikki henkinen, kaikki runollinen on leikkiä. Bergamin tekee erottelun kirjallisen ja spirituaalisen kulttuurin välille. Hän kaipaa henkistä, henkisempää, vähemmän kirjallista kulttuuria. Lukutaidottomuus, henkisyys, alkoi rappeutua 1700-luvulla, valistuksen ja järjen aikakaudella. Bergamin, oppinut mies, sanoo, että runous on ei-kirjallista, lukutaidotonta, spirituaalista: siinä on vielä jotain siitä ”opillisesta tietämättömyydestä”, josta Nicolaus de Cusa puhui.

Bergaminin lukutaidottomuus on siis jotain samanlaista kuin Nietzschen kodittomuus; ne molemmat ovat vapautta henkeä köyhdyttävästä sivilisaatiosta, leikin tappaneesta maailmasta.