Samastumisen vaarasta

Miten meitä hallitaan? Mikä on hallitsemisen päämäärä? Hallitsemisen päämäärä ei ole koskaan pelkästään se, että on hallittavissa, kontrolloitavissa. Halutaan tuottaa jotain, halutaan tehdä meistä tietynlaisia: joustavia, itseohjautuvia, tuottavia. Ihanneyksilö on sellainen, joka samastuu yrityksen päämääriin. Tämän päämäärän saavuttamiseksi ihmisen ajatuksia ja tunteita pyritään kontrolloimaan. Kyse ei kuitenkaan ole ylhäältä tulevasta väkivaltaisesta manipuloinnista tai aivopesusta. Ihmisen tekee sen itse. Samastumisen tekee itse.

En puhu nyt hallitsemisen keinoista, vaan päämäärästä, samastuvasta yksilöstä. Oletetaan, että yritykseen tai johonkin hankkeeseen samastuva ihminen ”antaa enemmän”, koska hän on voimakkaasti, myös tunnetasolla, sitoutunut, omistautunut. Onko näin? Kun ihminen samastuu ryhmään tai yritykseen, hän ei aseta enää kysymyksiä uusista päämääristä tai uusista keinoista.

Voi olla hyvä, jopa ”tuottava” asia, ettei samastu täysin ryhmän päämääriin. Näin pystyy pitämään etäisyyttä asioihin ja siksi ajattelemaan toisesta näkökulmasta. Samastuminen merkitsee ryhmän käyttäytymismallien omaksumista, omien mahdollisuuksiensa kaventamista. Kun samastuu, ryhmästä tulee laki.

Kysymys samastumisesta liittyy laajempaan hallitsemisen tapaa koskevaan kysymykseen integroitumisesta. Ihmiset pyritään integroimaan kokonaisuuksiin ja heidät nähdään ja arvotetaan osana kokonaisuuksia. Ihminen liitetään kokonaisuuksiin: perheeseen, työpaikkaan, asuinmaahan ja hänellä on arvoa vain näiden kokonaisuuksien osana, ei omana singulaarisuutenaan. Tämä integroiminen on eri aikoina ja eri kulttuureissa erilaista sekä eriasteista. Jos tämä prosessi on erityisen intensiivistä, ihmisen mahdollisuuksia ja todellisuudessa yhteisön voimavarojakin kavennetaan huomattavasti.

On puhuttava sanasta ”me”. Kun ”me” muuttuu pysyväksi ja se on olemassa jo ennalta, ennen kysymystä ja ennen kamppailua, meillä on olemassa valmiit arvot ja normit, joiden kautta arvostelemme, arvotamme ja luokittelemme. Tämä merkitsee, ettemme kulje mihinkään uusiin suuntiin. On kysyttävä, missä määrin ”me” voisi olla jotain väliaikaista ja myös kokeellista. Tarkoitan, että ”me” ei olisi jotain annettua, vaan jotain mitä teemme tietämättä ennakolta mikä on lopputulos.

Amerikkalaiset sosiologit ovat ahkerasti kuvanneet yhteisöjä, esimerkiksi työväen luokkaan kuuluvien gettoja, joista lähteminen on usein vaikeaa, koska yhteisö vaatii ja odottaa ”solidaarisuutta”. Tällainen ”solidaarisuus” on julmuutta. Samastuminen, joka usein nähdään yhteisön voimavarana, yhdistävänä voimana, voi olla sulkeutumista muurien taakse suojaan. Ulkopuolesta tulee uhka. Sisällä, sisäpuolella, oleva joutuu valvonnan alle; kukaan ei saa karata, olla ulkopuolinen.

Filosofiakahvilat huhtikuussa

2.4/4.4/ 3.4 Samastumisen vaara
9.4/11.4/10.4 Mitä me puhumme toisista?
16.4/18.4/17.4 Viimeinen kiusaus
23.4/25.4/24.4 Kysyminen, yhteisyys ja jakaminen
30.4/2.5/1.5 Erakon katoaminen

Keskeneräisyys

Sana keskeneräisyys saattaa herättää kielteisiä mielikuvia. Keskeneräisyys mieltyy epätäydellisyydeksi; jotain ei olla saatettu päätökseen, jokin ei ole saavuttanut täyttymystään. Olen pitänyt kiinni harvoista totuuksista, sillä ne eivät kestä. Yksi on kuitenkin tässä: se mikä on annettu, ei ole välttämätöntä. Mikä tuntuu välttämättömältä, on silti muutettavissa ja se muuttuu. Mikään ei pysy, kaikki muuttuu. Ei ole lopullista tilaa, ei lopullista totuutta.

Tässä on mukana ajatus keskeneräisyydestä ei niinkään epätäydellisyytenä kuin epälopullisuutena. Kun ajatus keskeneräisyydestä koskee omaa itseä, se muuttaa näkemisen tavan: oma itse näyttäytyy keskeneräisenä ja siksi elämä näyttäytyy jonakin, josta kreikkalaiset käyttivät sanaa poiesis. Elämä näyttäytyy runoutena sanan alkuperäisessä merkityksessä: se on tekemistä.

Keskeneräisyyden idea ja epälopullisuuden näkeminen ovat eniten kehittäneet minussa asennetta, joka pitää sisällään kaksisuuntaisen toiminnan impulssin. Toiminnan ensimmäinen suunta on omassa itsessäni. Oma itse muotoutuu toiminnan ja kehittämisen kohteeksi. Toista toiminnan suuntaa voisi nimittää poliittiseksi. Yritän väistää kaikkia sellaisia tekoja, jotka yrittävät tehdä asioille lopullisen tilan ja väistää sanoja, jotka väittävät tällaisen tilan tulleen saavutetuksi.

Olen kysynyt, voiko etiikka – ja siis myös filosofia jossain mielessä – olla mahdollista sanan alkuperäisessä merkityksessä. Voiko se olla mahdollista minulle? Etiikka oli ”oppi onnesta”: ajateltiin, että hyve tai oikeanlainen asenne tai korrekti toiminnantapa takaa onnellisuuden. Koska en usko ihmisten tulevan onnelliksi kaikki samalla tavalla, vaikuttaa mielettömältä ”opettaa etiikkaa”.

Keskeneräisyyden idea, joka valaisee elämääni, valaisee myös tätä kysymystä. Jos onnellisuutta ei näe jonakin saavutettuna tilana, vaan tietoisuutena kaiken muuttumisesta, epälopullisuudesta – ja siis tietoisuutena mahdollisuudesta tehdä, luoda – etiikka ei ole yhden ja kaikille saman kaavan valmistelemista, vaan lopullisen tekemistä epälopulliseksi.

Halu ja valmius nähdä keskeneräisyys on siis minulle tärkeää ja se selittää jotain tavastani lähestyä asioita, ilmiöitä ja ihmisiä. En usko enempää teoreettisen kuin käytännöllisenkään ajattelun (en pidä niitä vastakkaisina) tähtäävän opin tai systeemin rakentamiseen; se tähtää muutokseen ajattelijassa, mahdollisesti hänen ympäristössään.

Parempi elää keskeneräisyydessä kuin lopullisuudessa. Väliaikaisuuden tilassa voi vielä hengittää. Sanon näin enkä ole ainoa, joka on ajatellut näin. En ole koskaan ollut yksin. Tottakai tämä seurue voi olla kaikki hulluja. Epäily on koko ajan mukana. Onnellinen hullu on silti niin täynnä uskoa, että on valmis vaarantamaan myös muiden mielenterveyden ja houkuttelee muitakin mukaan murskaamaan lopullisuuden.

Haluan houkutella ihmisiä kysymään, mikä voisi muuttua ajattelussamme, elämässämme, yhteiskunnissa. Haluaisin oppia herkemmin aavistamaan, missä on merkkejä lopulliseksi luullun muuttumisesta jälleen keskeneräiseksi ja näkemään liikkumattoman muuttumisen jälleen liikkuvaksi.

Missä tapahtuu? Tämä on minun kysymykseni... Missä tapahtuu? Mennään sinne.

Mitä on demokratia?

Mikä on demos (kansa, ihmiset)? Etymologisesti – ainakin joidenkin tulkintojen mukaan – sana oli yhdistelmä sanoista demiurgos (käsityöläiset) ja geomoros (maanviljelijät). Demokratia merkitsi siis kirjaimellisesti käsityöläisten ja maanviljelijöiden valtaa. Toisin sanoen se poissulki – tosin vain määritelmällisesti – kolmannen tärkeän vapaan luokan, joka oli eupatridas (ylhäisö, aatelisto).

Tällaisessa asetelmassa ei ole yllättävää, että yksi demokratian jatkuvaksi kiistelynaiheeksi tuli kysymys siitä, miten valtaan päästetään massat, kuka tahansa, ei siis paras. Tämä oli luonnollisesti aateliston esittämää kritiikkiä.

Kaikki on poliittista. Toisella tavalla sanottuna kaikki on politisoitavissa, mikä tahansa voi muuttua politiikaksi. Politiikka syntyy politisoinnista, hallitsemisen tavan vastustamisesta, yrityksestä nostaa esiin unohdettu kysymys ja yrityksestä väistää ihmiseen kohdistuva ohjaus. Demokratia ymmärretään yleensä hallitsemisen tavaksi. Tämä tulkinta ja ajatusmalli tekee sen, että sen ihanteellinen muoto ja olemus on konsensus. Politiikan näkeminen politisoimiseksi antaa toisenlaisen näkökulman: Demokratia voidaan nähdä politisoimiseksi, siis vastarinnaksi, nousuksi hallitsemisen tapaa vastaan, tilaksi jossa jatkuva politisoiminen mahdollistuu ja toteutuu.

Tämä on helposti nähtävissä silloin, kun ihmiset (demos) nousevat yksinvaltiasta vastaan. Kun demokratia on luotu, vakiinnutettu ja vakautettu, ollaan varmoja: ”Nyt meillä on demokratia.” Jos demokratian näkee ennen kaikkea jatkuvan politisoinnin mahdollistavaksi kentäksi, ei kyse ole jostain pysyvästä, saavutetusta tilasta, vaan prosessista. Varmuus on pettävää ja vaarallista.

Giorgio Agamben näkee, että nykyisessä maailmassa parlamentin ulkopuolista politiikkaa pidetään terrorismina – tai se rinnastetaan siihen. On monia demokratiaa ja politisointia lukkiuttavia ja jähmettäviä voimia.  Esimerkiksi puolueiden tapa monopolisoida vaikuttamisen kanavat tai markkinat, toisin sanoen ekonomian dominoiva asema ovat olleet demokratiasta huolestuneiden huomion kohteina. Myös modernien valtioiden turvallisuuteen liittyvä pakkomielle ja taktikointi syrjäyttää ihmiset kansalaisina – kiinnostuksen kohteena on populaatio, sen säilyminen hengissä.

Demokratian lisääminen merkitsisi tästä näkökulmasta sitä, ettemme olisi vain väestön osasia, vaan kansalaisia, jollakin tavalla osallisia ja osallistuvia, siis poliittisia olentoja. Tämä ei ole tänään eikä koskaan itsestään selvää. Demokratia vaatii aktiivisuutta. Myös muka demokraattisessa maailmassa. Politisoimisen mahdollisuuksia vähennetään ja yhteisiä asioita muutetaan yksityisiksi.

Demokraattinen henki ja aktiviteetti ei asetu siis vastustamaan vain tyrannia ja diktaattoria, vaan myös valtasuhteiden jähmettymistä. Demokraattiset instituutiot, esimerkiksi parlamentti ja perustuslaki, voivat tehdä itsestään koskemattomia vaarantaen demokratian. Konsensus voi merkitä sitä, ettei saa tuoda esiin toisenlaista ajattelua.

Ateenan agoran ongelma neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua ei välttämättä ollut se, että kuka tahansa pääsee ääneen. Tämäkin voi olla todellinen ongelma. Todellisuudessa monet mielenkiintoiset, kriittiset, älykkäät huomiot eivät voineet tulla esiin, koska toisilla ei ollut kansalaisen asemaa. Naiset, orjat ja ulkomaalaiset olivat ulkopuolella.

Kristen Kennedy kertoo (Cynic Rhetoric: The Ethics and Tactics of Resistance), miten kyynikkofilosofit, joita ei kutsuttu hoitamaan kaupunkia (polis), murtautuivat mukaan keskusteluun kutsumatta: epäkohteliaasti ja röyhkeästi. Heidän kapinansa taktiikka ja ilmaisumuoto oli diatribi, eräänlainen vapaamuotoinen saarna, jonka avulla kyynikot ja myöhemmin stoalaiset houkuttelivat ihmisiä konventioiden typeryyttä vastaan.

Jotta demokratia ei olisi sana, olisi tänäänkin käytettävä jonkinlaista diatribia, taktiikkaa joka murtautuu sisään, keskeyttää jotain. Tästä näkökulmasta ”demokraattisuus” on kapinallisuutta ja sitä, että toivottaa tervetulleeksi ei-toivotut vieraat. Jotta demokratia olisi elävä ja se säilyisi elämäntapana, hallittujen ja hallituksen välisen suhteen pitäisi elää. Molempien pitäisi voida sanoa toisilleen ikäviä asioita. Demokratia ei ole vain äänestämistä; se on henki, joka luodaan.

Voisi kysyä, voiko olla demokratiaa kahden ihmisen välillä. Äänestämisen näkökulmasta hullu, vähintäänkin paradoksaalinen kysymys. Mutta myös kaksi ihmistä voivat luoda keskenään vaikean suhteen, jossa vaikeuden kautta synnytetään henkeä ja olosuhteita muutoksen mahdollisuudelle, ei vain etujen ajamiselle tai valtasuhteiden kivettämiselle.

Sairaus, terveys ja yhteiskunta

Terveyttä ja sairautta käsittelevä filosofia on yleensä kiinnittänyt huomiota sairauden käsitteeseen, sen määrittelyyn ja sen ongelmallisuuteen. Terveydestä ollaan keskusteltu vähemmän. Minun näkökulmani on tällä kertaa poikkeava: tarkastelen sairautta ja terveyttä asioina, joihin kussakin kulttuurissa kohdistuu yhteisöllisiä ja yhteiskunnallisia toimenpiteitä.

Samuel Butler julkaisi vuonna 1872 satiirin Erewhon (väärinpäin Nowhere). Siinä kuvataan fiktiivistä maata, jossa monet asiat ovat toisin kuin kertojan viktoriaanisessa Englannissa. Tässä maassa sairaus oli rikos.

Tämä on huvittavaa, mutta samalla siinä on jotain oudolla tavalla tuttua - niin kuin  heti hahmottaisimme miten noin voi ajatella. Vaikka sairautta ei oltu kriminalisoitu kirjoittajansa elinaikana, 1800-luvulla yleistyi kirjallisuus, joka teki terveydestä velvollisuuden: puhuttiin yksilöiden velvollisuudesta pitää huolta itsensä ja perheensä sekä ympäristön hygieniasta. Terveydestä tuli moraalisen keskustelun aihe.

Kriminalisointi ja medikalisointi ovat käyneet käsi kädessä toisiinsa tukeutuen ja välillä sulautuen. Molemmissa huomion kohteena on poikkeus tai poikkeavuus. Vaikka nykyisin lääketieteen sisällä tiedostetaan normaalin käsitteen monimielisyys ja suhteellisuus, vieläkin ymmärretään sairaus poikkeavuudeksi, joka aiheuttaa yksilölle tai ympäristölle pysyvää tai väliaikaista haittaa.

Meidän kulttuurissamme tapa suhtautua sairauteen ja toiminta, joka siihen kohdistuu, on nimeltään lääketiede. Tässä tapauksessa sairauden voi määritellä joksikin, joka on teoreettisella ja käytännöllisellä tasolla medikalisoitu ja tämän käytännön sisällä sairaudeksi määritelty. Tämä ei merkitse, että kaikki, joka medikalisoidaan tai on lääketieteellisen hoidon kohteena, olisi sairauksia. Lääketiede hoitaa muitakin asioita: raskautta, abortteja, vammoja.

Sairaus on lääketieteen sisällä häilyvä käsite. Sairauksiksi on joskus luokiteltu asioita, joita ei enää sellaisiksi lasketa. Nykyisenkin käytännön sisällä on häilyvyyttä ja rajatapauksia. Kohonnutta verenpainetta ei kaikissa tapauksissa määritellä sairaudeksi, vaikka se voi olla vahingollista yksilölle. Tulehduksia hoidetaan melkein aina, vaikkei tulehdus ole sairaus tai se ei ole pelkästään vahingollista: se on elimistön tapa reagoida kudosvaurioon ja tiedetään, että useimmiten se edistää vaurioituneen kudoksen paranemista. Lääketiede on siis päätöksiä siitä, mitä hoidetaan ja miten. Kun näitä päätöksiä tehdään, jotkut ilmiöt luokitellaan sairauksiksi.

Sairauden käsite on häilyvä, mutta terveyden käsite hämärä. Joskus se ollaan määritelty yksinkertaisesti ”sairauden poissaoloksi”. Ranskalainen kirurgi René Leriche (1879-1955) määritteli sen näin: ”Terveys on elämä elinten hiljaisuudessa.” Terveys on hiljaista, sitä ei huomata. Se on hiljaista, mutta 1800-luvulla siitä tehtiin velvollisuus, 1900-luvulla oikeus.

Sairaus määritellään poikkeavuudeksi ja terveys – vastakohta – säännönmukaisuudeksi, norminmukaisuudeksi. Koska tämä koetaan ongelmalliseksi, terveyttä ei osata ajatella. Sitä voidaan vaatia (ajokortin saamiseen, työpaikkaan jne.), mutta sitä ei osata ajatella tai hahmottaa: se on poissaoloa ja hiljaisuutta.

Lääketieteen luonnetta ja sen sisällä tehtäviä päätöksiä on siis vaikea hahmottaa niin sanotusti ”sisäisen logiikan” kautta: se on alusta lähtien yhteiskunnallista. Valtio teki jo vuosisatoja sitten ihmisten hyvinvoinnista ja terveydestä tärkeän päämäärän. Alunperin oli epäilemättä tarkoitus taata, että valtion käytössä on tuottavia ja terveitä työntekijöitä sekä sotilaita. Kun terveydestä tuli oikeus, voidaan sanoa, että yksilön terveys oli päämäärä sinänsä.

Samalla kun terveydestä tuli oikeus medikalisoituminen tiivistyi ja eteni uusille alueille, teki yhteiskunnallisista ongelmista lääketieteellisiä. Tästä seuraa, ettei käytäntöjä kyseenalaisteta ainakaan pelkästään vaatien hoitoa, vaan vaatien rajoja hoidolle. Sairaus ei ole rikos, mutta sairasta kohdellaan kuin rikollista; häneltä otetaan valta päättää omista asioistaan. Ihmistä kohdellaan kuin rikollista, jos hän ei toimi käynnissä olevan terveyskampanjan tai rokotusohjelman mukaisesti.

Kysymys terveydestä on hallitsemista, ohjaamista, koskeva kysymys. Hallitus – ymmärrettynä laajasti – on kaikki tavat, joilla elämän taloudellisia, sosiaalisia tai persoonallisia puolia hallinnoidaan. Samanaikaisesti vaikuttavat poliittinen puhe, institutionaaliset käytännöt ja yksilön tietoisuus.

Ei ole varmaa, että asiat muuttuisivat paremmiksi, jos onnistuttaisiin määrittelemään sairaus ja terveys uudestaan. Hallittujen yksilöiden muuttunut tietoisuus sairaudesta ja terveydestä tekisivät silti tähänastiset hallitsemisen tavat ongelmallisiksi. Millä tavalla ihmiset voisivat päästä toisenlaiseen näkemisen tapaan? Oppivatko ihmiset näkemään, etteivät sairaus ja terveys ole toisiaan poissulkevia? Oppivatko he ajattelemaan terveyden toisin, jonain muuna kuin poissaolona ja hiljaisuutena?