Erakon katoaminen

(Nursian pyhä Benedictus)

Kristityille itsensä harjoittamisen idea oli voimakkaammin kuin pakanallisille askeesin harjoittajille kieltäymys ja sitä kautta kilvoittelu: paheiden kitkeminen ja hyveiden istuttaminen. Varhaiskristityt käyttivät silti vielä hyvin samantapaista terminologiaa kuin jotkut antiikin filosofit. He kirjoittivat kreikaksi ja puhuivat ”sydämen puhtaudesta” käyttäen sanaa apatheia, joka oli monien filosofien käyttämä sana.

Yksinäisyys oli monesti osa harjoitusta; se oli ”filosofian äiti”, sanoi  Nilus Siinailainen. Yksinäisyydessä oli rauhaa samalla tavalla kuin luostarielämässä parhaimmillaan. Ulkoinen rauha siirtyy sydämen rauhaksi ja mahdollistaa tietoisen yhteyden korkeimpaan.

Yksinäisyys ei ollut passiivisuutta; se oli taistelukenttä, missä taisteltiin demoneja vastaan. Ennen kaikkea se oli kristityille maailmasta vetäytymistä, maailmallisuuden hävittämistä. Pyhä Basil (330-379) määritteli kirjoituksessaan Regula brevis kolme yksinäisyyden tasoa: 1)ihmisten pakeneminen 2)hiljaisuuden tarkkaileminen 3)rauha. Rauhaan pyrkivä yksinäisyys oli ensin, ennen muuta, pakenemista ihmisten luota, vetäytymistä maailmasta.

Pyhä Johannes Cassianus (360-435) perusti tietonsa ja viisautensa autiomaan erakkojen ajatuksiin. Kreikan sana anachoreo (vetäytyä) kuvasti asennetta ja käytäntöä: kyse oli vetäytymisestä muualle, maaseudulle. Anachoresis (vetäytyminen) ei merkinnyt absoluuttista yksinäisyyttä, vaan kontaktien vähentämistä maailmaan.

Jo pian Cassianuksen jälkeen asenne muuttui. Nursian Pyhällä Benedictuksella (480-547) oli itselläänkin erakkokokemuksia, mutta abottina hän kiinnitti huomiota sääntöjen selvään ilmaisemiseen. Yksinäisyys näyttäytyi siis vaarallisena, eräänlaisena anarkiana, säännöttömyytenä. Abotti suhtautui epäluuloisesti vaeltaviin munkkeihin (gyrovagues). Erakko pystyi hänen mukaansa olemaan vasta valmentautumisen jälkeen, sen jälkeen kun on saanut muilta tukea.

Ilmeisesti vaeltavien munkkien maine oli välillä hyvinkin huono. Se vähensi omalta osaltaan erakkouden arvostusta. Jokatapauksessa luostarit alkoivat vierastaa yksinäisiä hyvin varhain, jo ennen 1100-lukua, jolloin erilaiset erakkoliikkeet alkoivat yleistyä.

Epäluulo naisten, erityisesti nunnien, yksinäisyyteen on kuvaavaa. Keskiaikaisilla naisilla ei ollut lupaa eikä yleensä mahdollisuutta elää yksin. Nunnilla ei ollut lupaa täydelliseen tai merkittävään yksinäisyyteen. Yksinäisyys, taistelu demonia vastaan, ajateltiin vaaralliseksi. Naisten, heikomman sukupuolen, ei uskottu pystyvän tällaiseen kamppailuun.

Erakkoliikehdintöjen yleistymisen myötä kirkolliset auktoriteetit alkoivat puhua heitä vastaan yleisesti, erityisesti 1200-luvulla.  Kirkon miehet kokivat, ettei yksinäisyys ollut vaarallista vain yksinäisyydessä hyökkäävien demonien takia. Yksinäiset, erakot, olivat erillään, siis mahdollisesti hallitsemattomissa. Tämän myötä kirkko alkaa asettaa vastakkain luostarikäytännön ja erakkouden. Hermit, erakko, tulee sanasta eremos, autiomaa ja munkkia taas sanasta monachos, yksi; se merkitsi jonkun olevan yksi joukossa, yksi yhteisössä.

Francesco Petrarca (1304-1374) kirjoitti laajasti yksinäisyydestä useissa teoksissaan (De otio religioso, De vita solitaria, Secretum). Hän puolusti yksinäisyyttä. Kirjoitukset muodostuivat apologiaksi.  Hänelle yksinäisyys oli varmasti idealisoitua ja se oli joskus enemmän halun kohde kuin harjoitettu elämänmuoto. Silti hän liitti sen aina askeesiin, itsensä harjoittamiseen, niin kuin varhaiskristitytkin. Hän tunsikin heidän kirjoituksiaan ja ajatteluaan samoin kuin edeltävän ajan filosofeja, erityisesti stoalaista ajattelua.

Keskustelu ja yksinäisyyttä vastaan käyty kampanjointi oli ollut kiihkeää jo ennen häntä. Tuomas Akvinolainen (1225-1275) kirjoittaa asiasta Summa Theologiassa. Kysymys, jonka hän nostaa esiin ja jota hän kommentoi on tämä: Onko yhteisössä elävien uskonnollisten elämä parempaa kuin yksinäisyydessä elävien?” Tuomaan mukaan yksinäisyys ei ole täydellistä ja se sopii vain väliaikaisesti. Julkinen, avoin erakkous, näyttäytyy hänelle tottelemattomuutena.

Petrarkan puolustus oli yksinäinen ääni. Erakkous oli kadonnut, erakko karkotettu. Hänet karkotettiin jo ennen hulluutta ja naurua. Ymmärrettävistä syistä monet ovat seuranneet Petrarkan esimerkkiä, puolustaneet yksinäisyyttä, kaivanneet sitä: Emerson, Thoreau, Nietzsche. Ajattelijoita ja vaeltajia, jotka pyytävät saada jäädä rauhaan.

Mainitsen nämä 1800-luvun ajattelijat siksi, että samaan aikaan tai vähän sen jälkeen, vuosisadan loppupuolella, alkoi kehittyä yksinäisyyden sosiologisointi. Émile Durkheim (1858-1917) puhui ulkopuolelle jäämisen vaarasta. Kun yhteiskunnassa tapahtuu muutoksia, kun kaikille ei olekaan enää paikkaa yhteisössä, he kokevat olevansa ulkopuolella ja tästä kokemuksesta Durkheim käyttää termiä anomie. Kreikan termi anomia merkitsee kirjaimellisesti laittomuutta. Se on sekä tunnetta yksinäisyydestä että normittomuutta; se on tila, joka lisää rikollisuutta ja itsemurhia.

Vaikka Durkheim ajatteli irtaantuneena kirkon huolesta, hänen huolensa oli homologinen; yksinäisyys, ulkopuolisuus, oli yhteiskunnan kyvyttömyyttä saada palvelemaan yhteiskunnan päämääriä. Se oli vaarallista. Kirkon miehet ja abotit puhuivat säännöistä, Durkheim normeista.

...

Joskus haikailemme yksinäisyyteen, autiomaahan. Se on osa henkistä historiaamme ja se vietiin meiltä pois. Autiomaan mahdollisuus kätkettiin, jotta olisimme yhdessä niin kuin muut. Pelkäämme mennä sinne. Jostain takaa kuuluu kuiskaus: ”Siellä hyökätään päällesi, pysy luonamme.” Silti, ainakin salassa, menemme yksinäisyyteen, koska on ajateltava, kysyttävä myös miten meistä tehtiin munkkeja. Kysyn, olenko munkki, olenko yksi vai olenko monta. Etsin autiomaata,  olen autiomaa, tyhjä paikka, jossa jokin määrittelemätön on mahdollista.

Kysyminen, yhteisyys ja jakaminen

 (Mirkka Rekola)

Mirkka Rekola, runoilija ja ajattelija, kirjoittaa: ”Kysymys, johon ei saa vastausta, kysymys joka kuljettaa jo mukanaan omaa kodittomuuttaan, voi viedä uudelle seudulle. Se ei olekaan enää pelkästään minun kysymykseni, se saa suuremmat silmät.” Sanat ovat hänen teoksestaan Muistinavaruus, kirjoituksia, puheenvuoroja.

Rekolan huomio on mielenkiintoinen. Kysymys on polku tai se voi olla sitä; se voi viedä uudelle seudulle. Se ei ole mikä tahansa kysymys. Siihen ei saada vastausta. Sitä ei ehkä saada, koska sitä ei voi saada. Kun kysytään, miten meidän pitäisi elää, siihen ei voi antaa samanlaista vastausta kuin ajan tai seuraavan viskibaarin sijainnin kysymiseen. Silti tällainen kysyminen ei välttämättä ole turhaa, koska se voi viedä uudelle seudulle.

Kysymyksen esittäminen, sen ääneen lausuminen ja julkistaminen, tekevät siitä muuta kuin henkilökohtaisen. Siitä tulee yhteinen. Yhteisyys – se mistä pitäisi huolehtia – syntyy kysymyksestä, sellaisesta johon ei saada vastausta. Yhteisestä huolehtiminen, johon kuuluu ratkaisujen ja päätösten teko, ei ole vastaamista, lopullisen vastauksen antamista. Se on vastaamista, joka pitää kysymyksen avoimena. Päätösten teko ei olisikaan päätymistä johonkin tulokseen, vaan kysymyksen pitämistä mukana, elämistä sen kanssa.

Kysymyksen muuttuminen yhteiseksi merkitsee, että kysymys saa suuremmat silmät; sillä ei ole enää yhden, eristyneen ihmisen silmiä. Kun kaksi ihmistä kohtaavat toisensa ja toinen kertoo hänen mieltä vaivaasta kysymyksestä, tarkoitus ei ole välttämättä löytää vastausta, vaan nämä suuremmat silmät. Tällä tavalla yhden yksinäisen henkilökohtaisesta ongelmasta tulee yhteinen, siis poliittinen.

Poliittisen merkitys on siis jakaminen. Kyse ei ole yhteisen tien etsimisestä ja löytämisestä, tien ja polun jakamisesta. Meidän ei tarvitse elää samalla tavalla kuin toisten, vaikka jakaisimme jotakin. Se mitä jaetaan, ei ole tie, vaan kenttä. Kysymys luo tilan. Me jaamme sen ja teemme sen. Kun annan toiselle tilaa, annan sitä itselleni. Vasta kun annan tilaa, synnytän sen.

Monta kertaa kokemuksemme, yksinäisyydessä eletyt ja kärsityt, saavat todellisen merkityksensä, kun ne irtaantuvat meistä, pääsevät subjektivisuutemme ulkopuolelle, yhteyteen muiden kanssa. Siksi on hyvä kysyä ja tehdä se julkisesti. On hyvä puhua, jakaa. Voimme saada suuremmat silmät. Ne eivät ole enää meidän. Kysymys näkee enemmän kuin mitä näemme ja me sen myötä; meistäkin tulee suurempia.

Teen kysymyksestä elämäntapaa. Kysyn – esimerkiksi – miten minun pitäisi elää. Kokeellinen vastaukseni on: kysyen, myös ääneen, odottamatta muiden vastausta, pitämättä omiani lopullisina, kulkien kohti uusia seutuja.

Uusi seutu. Millainen se on? Se on vielä hämärä. Ehkä se on autiomaa. Mutta autiomaa ei ole paha, kurja tyhjyys. Se on tyhjä sivu, joka tekee sanan mahdolliseksi. Se on paikka, missä jonkun huuto kuullaan. Voi olla, että se on minun oma huutoni, pyyntöni: ”Jättäkää minut rauhaan.” Hyvä autiomaa, paikka jossa olen vihdoin yksin.  

Väärinkäytös, hyväksikäyttäminen, on kentän omimista itselleen, tilan viemistä toiselta; se tekee mahdottomaksi toisen olla yksin, elää omalla tavallaan, oman rytminsä mukaisesti.

Kun joku kysyy, miten hänen pitäisi elää, hän esittää vaatimuksen mahdollisuudesta elää omalla tavallaan. Tämäkin vaatimus on poliittinen. Tässäkin on mukana yhteinen kysymys. Miten elää yhdessä? Miten löytää hyvä yksinäisyys? Nämä kysymykset kulkevat yhdessä.

Elää kysyen, haluten uudelle seudulle, on vaeltamista. Ajattelun tehtävä: panna liikkeelle...

Viimeinen kiusaus

(René Char)

René Charin kirjoitti: ”Otin asioilta illuusion, jonka ne tuottavat suojellakseen itsensä meiltä ja jätin niille sen osan jonka ne suovat meille.” Lause on runosta Suzerain kokoelmassa Le poeme pulvérisé.

Michel Foucault siteerasi näitä sanoja Hulluuden historian johdannossa. Hän sanoi, että tämä on totuuden määritelmä. Missä mielessä Char antaa totuuden määritelmän? Millainen totuuden määritelmä tämä on?

Asiat tuottavat illuusion suojellakseen itsensä meiltä. Miksi niiden pitää suojella itseään meiltä? Koska sillä tavalla ne ovat alttiita meidän katseillemme, meidän väkivaltaiselle tahdolle panna asiat järjestykseen.

Äkkiseltään vaikuttaa, että runon puhuja vapauttaa meidät tekemään asioille väkivaltaa, altistaa asiat, tekee niistä paljaita ja haavoittuvia. Mutta hän jättää asioille sen minkä ne suovat meille. Väkivaltaista lausetta seuraa lempeä lause. ”Jättää asioille” on vastakkainen sanalle ”retirai” (ottaa pois). Tästä syystä David Michael Levin toteaa, että lauseen voi lukea niinkin, että Char kamppailee siinä toisenlaisen, syvemmän totuuden merkityksen puolesta: runoilija vastustaa kiusausta määrätä asioille omat valmiit tulkinnat – kiusausta liimata tulkinnat niiden päälle.

Totuus – tai ”metodi” – johon lause viittaa, on siis tällainen: Meidän täytyy todellisuudessa tehdä väkivaltaa itsellemme päästäksemme totuuteen. Minua kiinnostaa tässä muukin kuin mahdollisuus tärkeään ja hillittyyn totuuteen, tärkeään ja hillittyyn asenteeseen. Minua kiinnostaa Levinin käyttämä sana ”tempation”, kiusaus. Ensimmäinen ja viimeinen kiusaus, jokapäiväinen kiusaus, jonka kanssa elämme on tulkitseminen.

Havaitsemme totutulla tavalla, tulkitsemme valmiin kaavan mukaisesti. Kiusauksiin on helppo langeta. Siksi työ on työlästä. Laiskuus vaivaa. Kyse ei ole pelkästä pidättäytymisestä. Emme vain  pidättäydy tulkitsemasta, vaan herkistymme kuulemaan ja näkemään toisin, epätotutulla tavalla niin että asioille jää se minkä ne suovat. Me siis teemme väkivaltaisen eleen, jotta asioiden tuottama illuusio, meidän vankilamme, repeää auki, mutta pidättäydymme väkivallasta emmekä riistä asioilta niiden suomaa puolta eli emme peitä sitä tulkintojemme alle.

Kun puhumme toisen ihmisen kanssa, me ponnistelemme tuskaisesti ymmärtääksemme ja tullaksemme ymmärretyksi – siksi tulkitsemme, asetamme toisen sanat jo tiedetyn sisään, omiin laatikoihinsa. Näin ymmärtäminen estää uuden ilmaantumisen: voimme ”ymmärtää” vain vanhaa, jo tiedettyä.

Jos Charin sanat voi ymmärtää totuuden määritelmäksi, totuus ei määrity pelkästään ”oikeellisuudeksi” ja se vaatii erityistä asennetta, aktiivisuutta suhteessa itseemme, ponnistusta. Tämä ponnistus on erilainen kuin ymmärtäjän ja tulkitsijan ponnistus; ihminen ponnistelee vastustaakseen kiusausta.

Näissä sanoissa ei totuus ehkä ole enää proposition ominaisuus niin kuin länsimainen filosofia on tottunut näkemään. Ehkä se on jo jotain mistä se on henkisemmille ”tien” etsijöille: se on etsijän ominaisuus, jotain joka ruumiillistuu ihmisessä.

Jätän kysymyksen totuudesta avoimeksi. Tahdon huomauttaa, että tässä esitetyt huomiot ovat luonnostelmia. Jos haluamme todella keksiä jotain, jollakin tavalla viisastua, on syytä jokaisen omassa elämässään testata luonnosteltuja ideoita, katsoa miten pitkälle ne kantavat ja millaisia merkityksiä ne elämään tuovat...

Mitä me puhumme toisista

(Marlene Dietrich)

Marlene Dietrich sanoo Orson Wellesin Touch of Evil –elokuvan lopussa: ”He was a some kind of a man... What does it matter what you say about people?”

Dietrichin esittämä hahmo ei esitä kysymystä tosissaan; hän ei halua sanoa muuta kuin tämän: ”Ei ole mielenkiintoista puhua toisesta. Ei ole mitään sanottavaa, mitään lisättävää.”

Emme kykene niin helposti tähän asenteeseen, välinpitämättömyyteen ja haluttomuuteen puhua. Me puhumme jatkuvasti toisista, jaarittelemme ja moralisoimme. Tottakai on hyvä kysyä myös, mitä me puhumme itsestämme. Sekä toisista että itsestä puhuminen tuottavat asioita: synnyttävät raja-aitoja, suuntaavat kulkuamme, virittävät tilaan tai toiseen. Jostakin ihmisestä tai ihmisistä puhutaan pelkoa herättäen. Ihmisistä puhuminen on siis vaikuttamista yhteisöön; se on ihmisiin vaikuttamista, siis heidän ohjaamistaan, ja pelottelu on tehokkainta. On syytä kysyä, mitä me sanomme toisista, koska synnytämme pelkoa, ylenkatsetta ja torjuntaa. Sillä on siis merkitystä, mitä sanomme ihmisistä.

Puheet toisesta voivat muodostua hänen kohtalokseen. Tuomarit ja psykiatrit määrittelevät jonkun ihmisen ja määräävät hänen paikkansa. Niin sanotut journalistit puhuvat murhasta syytetyn luonteesta ja hänen perversioistaan vaikuttaen tapaan nähdä syytetty.  Määritelmät ja puheet voivat olla vaikuttavia, jopa kohtalokkaita. Sekä institutionaaliset päätökset että jokapäiväiset ratkaisut ovat yhteydessä siihen mitä ja miten ollaan puhuttu.

Joku Pekka sanoo: ”Pasi on x.” Kaikki ajattelevat mahdollisuutta, että Pasi tosiaan on x. Toiset uskovat, toiset eivät, toiset epäilevät. Meidät on ohjattu ajattelemaan asiaa. Tällä ohjauksella on seurauksensa ja vaikutuksensa. Alamme nähdä Pasin tietynlaisten linssien läpi. Hurjinta tässä on se, ettei Pasilla ole enää valtaa ja voimaa muuttaa tilannetta. Jos hän yrittää muuttaa itsestään tehtyä määritelmää, puhua omasta puolestaan, hänen sanansa ovat näiden jo valmiiden puheiden värittämiä: hän kiistää niitä, vastustaa niitä, puolustautuu. Toisten puheet ovat määritelleet pelin hengen.

Kun me totumme puhumaan huolimattomasti, huolettomasti ja jaaritellen toisista, ruokimme ympäröivässä maailmassa, kulttuurissamme huoletonta ja varomatonta toisista puhumisen kulttuuria. Se merkitsee, että tämä huolettomuus koskee myös meitä itseämme koskevia puheita. Se osuu omaan nilkkaan.

Juoruilemisen ja juttelun seurauksena synnytetään yleisiä totuuksia, tuudittaudutaan uskomaan, että tiedämme miten asiat ovat. Yleisten totuuksien etu on siinä, että ne ovat kenen tahansa totuuksia eikä kenenkään tarvitse ottaa henkilökohtaista vastuuta.

Kaikki toisista puhuminen ei ole pahan puhumista. Joskus toisista puhutaan kauniisti ja kaunistellen, idealisoiden. Idealisoivissakin puheissa ollaan rakentamassa auktoriteettia, ehkä jopa epäjumalaa. Idealisoituun ei saa koskea, siitä ei saa puhua pahaa. Jos joku näin tekee, saa tuta. Ei ole kovempaa tuskaa kuin illuusion särkyminen, idealisoidun osoittautuminen tavalliseksi. Mutta vaikka onnistuisimme pitämään hänet jalustalla, voi siihen liittyä tuskaa; tunnemme itsemme vähäiseksi ja mitättömäksi mahtavan ja täydellisen edessä.

On siis hyviä syitä huolehtia siitä, mitä puhumme toisista. Filosofit, jotka kiinnittävät huomiota siihen, mitä ja miten he ajattelevat, voisivat huomioida tapojen ja tottumusten toisen ilmenemistavan, puheen. Kun kuulemme puhetta toisista, olisi osattava pitää pää kylmänä. Jos meistä on puhuttu, olisi oltava uskomatta meistä tehtyä määritelmää. Joskus omana itsenä olemisen merkitsee sitä, että olemme sitä mitä meidän sanotaan olevan; elämme meistä tehdyn määritelmän mukaan. Itsestä huolehtimisen periaate on tämä: on oltava toisin.

Olisi joskus hyvä olla puhumatta, omaksua Dietrichin tulkitseman naisen asenne ja sanoa: ”Mitä sillä on väliä mitä ihmisistä sanoo!” Näin sanoo vaietakseen, koska sillä on väliä mitä ihmisistä sanoo.