Hengittämisestä

Kun kysyin eräältä runoilijalta, mikä on hänen salaisuutensa – miten hän saa tekstinsä hengittämään – hän vastasi: ”Sen pitää hengittää, koska minä en hengitä.”

Tämä on saanut minut ajattelemaan kirjoittamista ja hengittämistä omassa elämässäni. En ole kovin huolissani kirjoituksistani, niiden hiomisesta tai loppuun saattamisesta. Nämä ovat vain muistiinpanoja puheita varten, kipinöitä tai kokeita, yrityksiä ajatella jotain.

En ajattele näiden tekstien kohtaloa, en edes niiden hengittävyyttä; minua kiinnostaa enemmän oma hengitykseni, sen harjaannuttaminen. Ymmärrän, että on kirjoittajia, joiden käsistä lähtee teoksia. Minä en kirjoita teoksia, vaan yritän vain sanoa jotain. Yritän sanoa asioita muistuttaakseni itseäni. Tällä kertaa hengittämisestä...

Sovinto

Tutkin pitkän aikaa mahdollisuutta puhua anteeksiannosta, mahdollisesti myös sovinnosta. Kyse on ihmisten välisten rikkomusten, vahinkojen, korjaamisesta, yrityksestä korjata asioita. En päässyt pitkälle tutkimuksissani, sillä lähtökohta oli minulle mahdoton. Anteeksiantaminen tapahtuu tilanteessa, jossa joku on uhri ja toinen syyllinen. Minä olin jo yrittänyt purkaa tätä asetelmaa, puhunut tällaisen tilanteen edellyttävän syyttämistä. Entä jos ei syytä? Entä jos ei syytä edes itseään?

Ajattelin, että ehkä lopulta enemmän kuin anteeksipyytämistä tai anteeksiantamista tarvitaan absolutus (synninpäästö, syyttömäksi julistaminen). Verbi absosolvere merkitsee ainakin joidenkin tulkintojen mukaan  jonkun vapauttamista jostakin, syyttömäksi julistamista ja anteeksiantamista. Absolutus on sekä juridinen että teologinen termi.

Silti tuntuu siltä, että ihmisen on joskus tehtävä sovinto – ainakin itsensä kanssa. Tällainen tarve voi olla olemassa, vaikkei tuntisi syyllistyneensä mihinkään. Ihminen voi kokea, että hänessä on puolia, jotka pitää sovittaa yhteen toisten puolien kanssa. Ihminen voi olla hyväksymättä jotain itsessään, vaikkei se olisikaan aiheuttanut näkyvää vahinkoa ympäristössä.

Asioilla on joskus omituinen järjestys, omituiset suhteet keskenään. Kun ihmisellä on joku velvollisuus, on kuin hän olisi velkaa. Kun hän sitten ”maksaa velkansa”, on kuin hänen olemisensa kevenisi, olemassaolonsa tulisi siunatuksi. Se ei ole sama asia kuin saada anteeksi. Ehkä siinä on mukana silti jotain sovituksellista... Toinen, yhtä vaikea kysymys tietenkin on, miten meistä tuli velallisia.

Jonain päivänä olen ehkä onnistunut muuttamaan itseäni niin, että minä ansaitsen ajatella kysymystä anteeksiannosta. Voiko sen luvata? Joskus voisi ottaa aiheeksi filosofiakahvilassa myös tämän kysymyksen: Kuka voi luvata?

Sielun asuttavuus

(Pierre Klossowski)

(Virpi Pahkiselle)

Pierre Klossowski oli merkillinen. Häneltä kysyttiin eksortismista, henkien manaamisesta. Hän esitti merkillisen ja kiehtovan huomion todeten, että sielu ei ole sairas, koska siihen on mennyt henki.

”Sielu on aina jonkun voiman asuttama, hyvän tai pahan. Sielut eivät ole sairaita, kun ne ovat asuttuja; ne ovat sitä, kun ne eivät enää ole asuttavia. Modernin maailman sairaus on se, että sielut eivät ole enää asuttavia”, Klossowski sanoi.

Jos sielu on asunto, olemme uudenlaisen kysymyksen edessä. Meidän täytyy tehdä tehdä sielusta asuttava. Miten se tapahtuu? Onko sieluni asuttava?

Kaikkialle levitetään myrkkyä. Joskus tuntuu, että se tulee noista tunkkaisista huoneista, sieluista. Kaikki ympärillä kuolee, ruusut ja kaikki.

Kun kysyn, onko sieluni asuttava, kysyn: Kuolevatko kaikki ruusut minuun? Kysymykset ovat aseita, siis vaaroja. Niiden kanssa on elettävä. Muuten ei elä.  

Jos mahdollista, on virrattava, annettavan tuhoutuvan tuhoutua, syntyvän syntyä. 

Kun sielu on asuttava, kierot premissit sulavat, ja ruusut tuoksuvat.