Käänteinen ekonomia ja kokemus

(Michel de Montaigne)

Montaigne kirjoitti loputonta kirjaa, jonka nimi oli Esseitä. Jossain vaiheessa hän huomasi, ettei hän luo teosta, vaan teos luo häntä. Monet ovat hänen jälkeensä huomanneet saman. Kirjoittaja luo teosta, mutta samalla itseään; kirjoittaminen on työskentelyä itsensä kanssa, oman itsensä veistämistä.

Voisi puhua käänteisestä ekonomiasta niin kuin teki Giorgio Agamben eräällä luennollaan. Yleensä ekonominen ajattelu kiinnittää huomiota siihen, mitä ja miten paljon tuotetaan. Mutta työ tekee asioita tekijälleen, tuottaa hänelle ja hänessä. Tämä on käänteistä ekonomiaa. Olemme taipuvaisia ajattelemaan, että kun joku potentiaalisuus aktualisoituu, siemen muuttuu puuksi, potentiaalisuus katoaa. Ajattelemme työn tuloksen, teoksen, puuksi, jossa jokin potentiaalisuus on aktualisoitunut. Puu on kuitenkin toinen potentiaalisuus, mahdollisuus luoda uusia siemeniä. Teot, tuotetut asiat, talot ja teokset, eivät lakkaa toimimasta, synnyttämästä asioita. Kun ne lakkaavat synnyttämästä, ne muuttuvat kuolleiksi esineiksi.

Teos ei ole kokemus vain vastaanottajalle. Myös tekijä muuttuu. Vastaanottaja, joka ymmärretään usein hyvin passiiviseksi, on todellisuudessa myös tekijä; hänen on toimittava keksiäkseen teoksen potentiaalisuus. Kokemus, joka aina muuttaa meitä, ei vain yksinkertaisesti tule meille. Se syntyy kohtaamisessa. Kohtaamme maailman, ihmisen, esineen. Ne vaikuttavat meihin, ja me vaikutamme vaikutukseen: tulkitsemme sitä, jäsennämme sitä ja arvotamme sitä. Kaiken lisäksi me vaikutamme maailmaan, ihmisiin, esineisiin. Vaikutamme niihin esimerkiksi työn kautta. Kokemus ei kehkeydy siis passiivisesta vastaanottamisesta.

Kun koemme, emme vain opi tietämään mitä on, vaan kohdattu tapahtuu meille. Kyse ei ole abstraktista tai teoreettisesta tiedosta, vaan tapahtumasta. Käänteisen ekonomian kautta tavoitamme siis kokemuksen yhden erityisen aspektin, tapahtumallisuuden.

Minua ei kiinnosta mikä tahansa kokemus tai kokemuksen rakenne. Minua kiinnostaa erityinen kokemus, jota voisi humoristisesti nimittää alkemistin kokemukseksi. Gaston Bachelard tiesi, ettei kemia syntynyt vähittäisesti alkemiasta, sillä alkemia ei ollut älyllinen pyrintö, vaan pikemminkin moraalinen initiaatio. Alkemistin piti tehdä itselleen asioita, puhdistaa sielunsa, sillä hänen totuutensa vaati sitä, ei vain metodia tai tieteellistä koetta.

Kun emme samasta tapahtunutta siihen minkä olisi pitänyt tapahtua tai siihen minkä jatkossakin tapahtua, koemme, ettei ole välttämätöntä järjestystä: koemme mahdollisuuden että voisi olla toisin. Mikä on tällaisen kokemuksen anatomia? Alkemiaa on pitänyt harjoittaa, että on päässyt pinttyneestä ajatustottomuksesta, joka sanoo koko ajan: ”Koska näin on ollut aina, niin tulee olemaan jatkossakin.” Alkemistin on pitänyt irrottaa ajatustottumus itsestään, puhdistaa sielunsa siitä.

Käänteinen ekonomia ja kokemuksen näkeminen tapahtumana auttaa meitä ajattelemaan tätä alkemiaa. Me voimme kiinnittää huomiota siihen, millaisen käänteisen ekonomian järjestykseen itsemme asetamme, millaisia kohtaamisia viljelemme. Näin vaikutamme siihen, miten toiminta ja työ vaikuttavat meihin. Menemmekö raikkaaseen ilmaan, meren rannalle, hengittämään vai pysymmekö sisällä? Jos olemmekin pysyneet sisällä, siitä ei tarvitse tehdä johtopäätöstä, että sen on välttämättä oltava näin.

Oma itse: prosessi

(Pindaro)

”Tule siksi mikä olet.” Jotkut ovat ottaneet tämän lauseen motokseen. Monet ovat sitä kommentoineet. Nämä sanat (enoi enoi oios essi) ovat Pindaron (n.520-440 eaa) oodista. Todellisuudessa on kyse puutteellisesta tai osittaisesta käännöksestä. Toisenlainen, tosin tulkinnanvarainen käännös olisi: ”Tule siksi mikä olet oppinut olemaan.”

Kun filosofi tarttuu näihin sanoihin, hän näkee heti epäloogisuuden. ”Miten voi tulla siksi, mitä jo on?” Tämä on ristiriitaista, tässä on paradoksi, sanoo filosofi. Vaikka kukaan ei halua tulla siksi mitä ei ole, ristiriita jää. Ristiriidan jäämiseen, sen sinnikkyyteen, on syynä se, että logiikkamme on sama kuin Aristoteleellä: joku asia joko on tai ei ole. Tämä oli syynä siihen, miksei Aristoteles voinut käsittää Herakleitosta, jolle kaikki oli tulemista. Mahdottomuus ymmärtää lausetta loogisena johtuu länsimaisen ajattelun tavasta sotkeentua sanaan ”olla”.

Lausetta ja sen sanomaa voi lähestyä toisinkin ja kysyä, mikä on se ”oma itse”, joka puhuteltu jo on ja joksi hänen pitäisi tulla. Jos oma itse on telos, päämäärä, lause näyttäytyy yhä paradoksaalisena. Päämäärä on jotain, joka on ajallisen etäisyyden päässä. Miksi minun pitäisi kulkea kohti päämäärää, jos olen jo siellä – eli olen jo se mikä olen? Oma itse koetaan intuitiivisesti päämääräksi, keksittäväksi asiaksi, koska oletetaan, että se substanssi - jonkinlainen olio, jotain jolla on olemus. Jos nähdään, ettei oma itse ole jotain annettua, valmis olio ja olemus, se näyttäytyy prosessina.

Jos oma itse on prosessi, ei annettu, se pitää luoda. Oma itse muotoutuu suhteessa itseensä, ja oma itse, johon olemme suhteessa, on suhde itse. Silloin oma itse ei ole substanssi, vaan muoto, sillä muodon voi ymmärtää ja määritellä suhteeksi. Mitä Pindaron sanat nyt sanovat? Ihminen ei todellisuudessa voi olla oma itsensä, ellei hän tule omaksi itsekseen, sillä oma itse ei ole valmiina. Olemme aina tulemisen tilassa, olemme prosessi.

Eivätkö sitten Pindaron sanat implikoi, että on jokin todellinen itse, josta ihminen tulemisen prosessissa voi harhaantua? Ei, koska oma itse ei ole valmiina, mutta ilmaisu varoittaa silti jostakin: voi tulla joksikin muuksi kuin omaksi itseksi. Mitä se voisi tarkoittaa?

Se voisi tarkoittaa esimerkiksi, että jos prosessi ei etene, jos se ei käynnisty, jäät tulemasta itseksi: silloin olet kuollut, olemassaolematon. Pitäisi tehdä tekoja, pitäisi toimia. Esimerkiksi jos lahjakas viulisti ei soita, hän ei ole se mikä hän on, ei tule siksi mikä hän on: lahjakas viulisti.

”Joksikin muuksi tuleminen” voi merkitä myös laiskaa, mukautuvaa asennetta. Ihminen hukkaa itsensä, koska sopeutuu, mukautuu, tekee niin kuin kaikki muut. Silloin hän on kuka tahansa. Olla oma itsensä – tulla omaksi itsekseen – merkitsee sitä, että on vertaamaton. Friedrich Nietzsche, yksi joka tahtoi lihallistaa Pindaron sanat, puhuttekeekin Iloisessa tieteessä niitä, jotka elävät tullakseen omaksi itsekseen ja sanoo heitä vertaamattomiksi; he ovat niitä ”jotka luovat omat lakinsa, luovat itsensä”.

Nietzschenkin huomautus alleviivaa sitä, että omaksi itseksi tulemisen prosessi on itsensä luomista. Tulla itsekseen on luoda itseään, ja itsensä luominen on kuoleman estämistä.

Nauraminen on ajattelua

(George Bataille)

”Nauraminen on ajattelua”, sanoi George Bataille. Hän näki ja koki, etteivät ajattelu ja nauru poissulje toisiaan, vaan päinvastoin täydentävät toisiaan, tarvitsevat toisiaan. Miten voi sanoa, että nauru on ajattelua? Eikö nauru olekaan ihmisen ihmeellinen kouristus? George Bataille kirjoitti erään kirjoituksensa alaviitteessä: ”Minä en opeta filosofiaa, vaan eräänlaista päihtymystä: minä en ole filosofi, vaan pyhimys, ehkä hullu.” Monet ovat varmasti arvioineet, että viimeinen määre sopii hänelle parhaiten. Silti yritän selvittää, missä mielessä nauru on ajattelua.

Bataillen ajattelussa nauru liittyy kokemukseen tuntemattomasta. Tuntematon, ennalta-arvaamaton naurattaa. Ihminen hätkäytetään irti näkemästä asiat tuttuina, mahdottomina sijoittaa jo tiedetyn sisään. Siinä mielessä tuntematon on jotain, joka keskeyttää ajatukset, peruu niiden voiman. Voisi siis olla hullua sanoa, että nauraminen on ajattelua. Ajatteleminen ei ole kuitenkaan ole jo olemassaolevien, valmiiden ajatusten, hahmottamismallien aktivoitumista; se on enemmän irtaantumista niistä, ja siksi nauru auttaa ajattelemaan, siirtymään uuteen tilaan.

Mitä on nauru? Miten ratkaista naurun ongelma? Bataillen mukaan tämän ongelman selvittäminen oli sama asia kuin filosofisen ongelman ratkaiseminen. Hän uskoi, että filosofisen ongelman selvittäminen johtaa ensin nauruun. Filosofia on henkinen pyrintö, jossa ihminen yrittää muuttaa itseään; se on pyrkimystä edetä. Ei voi edetä, jos on pelon lamaannuttama. Jos nauru on pelon voittamista niin kuin sanoi Mihail Bahtin, se on välttämätöntä ajattelulle.

Nauru on tietenkin yksi mahdollinen reaktio johonkin tilanteeseen, joka voi herättää myös toisenlaisen reaktion, myös itkun. Nauru on myös moninainen, monikasvoinen. Kaikki nauru ei ole vapauttavaa tai iloista, sellaista mitä Bahtin sanoi suureksi nauruksi. Suuren naurun paras ilmaisu oli Bahtinin mukaan karnevaalinauru. Hänelle karnevaali ei ollut vain kulkueita ja muutamia hauskoja lauluja; se oli ikivanhaa, syvää rituaalista ajattelua, joka toi esiin toisen totuuden: se oli iloisen suhteellisuuden, myös totuuden suhteellisuuden totuus – jatkuvan muutoksen, syntymisen ja kuolemisen iloinen totuus.

Nauraminen on ajattelua: se päästää kontaktiin maailman kanssa. Koskemattomuutta suojelee vakavuus ja pelko, mutta nauru vetää kuninkaan alas ylhäisestä loistosta. Se minkä on uskottu olevan niin tai näin, onkin sekä niin että näin. Mikä oli noin, on nyt toisinpäin. Karnevaali kääntää ylösalaisin ja se mahdollistaa ajattelun, tutkailun, uudenlaisen arvioinnin.

Mitä se merkitsee, että nauraminen on ajattelua? Millaisia johtopäätöksiä meidän tulisi tehdä? Ajattelemaan on opittava ja se saattaa vaatia, että opimme ensin nauramaan.

(Kaksi sivuhuomautusta)

1

Bataille oli harvinainen. Hän tahtoi, että hänen meditaationsa johtaisivat siihen, että kun kuulija kohottaa päänsä, hän ei näe ympärillään enää mitään tuttua. Ainakin välillä hän onnistui:  tieto ei lisäänny, mutta ajattelemme enemmän, opimme ehkä nauramaan enemmän. Bataille oli merkittävä ajattelija. Mutta hänellä on ollut vihollisia. Esimerkiksi Didier Eribon tyhjensi lippaansa häneen eräässä kirjassaan. Bataille otti sen luontevan välinpitämättömästi, sillä hän oli kuollut jo aikaa sitten.

2

Kun Mihail Bahtin teki kuolemaa, hän pyysi, että hänelle luettaisiin hänen suosikkinovellinsa, Giovanni Boccaccion tarina, jossa kuoleva syntinen mies tekee valheellisen tunnustuksen. Mies valehtelee olevansa niin synnitön, että hänet julistetaan pyhimykseksi.Lurjus ja Boccaccio nauravat ihmisten vakavuudelle ja helppouskoisuudelle, heidän tavalleen idealisoida kuolleet.

Idolit

(Francis Bacon)

Francis Baconilla oli teoria idoleista, huonoista ajatustottumuksista. Idoli, aavekuva, saa ihmisen erehtymään. Hän luetteli neljä erilaista idolityyppiä: suvun idolit (ihmislajin ominaisuuksista juontuvat virhekäsitykset), luolan idolit (yksilön subjektiivisesta näkökulmasta juontuvat virhekäsitykset), torin idolit (kielen käytöstä johtuvat virhekäsitykset) ja teatterin idolit (auktoriteettien iskostamat harhaluulot).

Suvun idolit syntyvät esimerkiksi meille ominaisesta liioittelusta, niiden perustalta tehdyistä yleistyksistä. Luolan idoleita takertuu mieleemme, koska meistä tulee sattuman, kasvatuksen ja ympäristön takia rajoittuneita.  Torin idolit syntyvät, koska sanoilla on oma tahto, oma suunta; ne ilmaisevat asioita, joita emme tarkoita ja se johtuu paljon siitä, että käytämme sanoja tietämättä mitä ne merkitsevät. Teatterin idolit saavat jalansijaa, kun väärät filosofit levittävät vääristyneitä käsityksiä hallitakseen ihmisiä, jotka eivät heidän puheitaan osaa kyseenalaistaa.

Olisi mielenkiintoista ja mahdollisesti hauskaa lukea filosofian historiaa kamppailuna näiden idolien kanssa. Wittgenstein miekkailemassa torin idoleita vastaan, Foucault ottamassa judo-otetta teatterin idolista ja Nietzsche ratsastamassa peitsi ojossa kaikkia noita idoleita vastaan!

Baconin lääke oli todellinen, syitä koskeva tieto, joka erotetaan selvästi uskomuksista.  Toinen, uudempi vaatimus oli se, että tiedon pitää perustua kokeisiin. Bacon unohti sattuneesta syystä ainakin yhden idolin: tieteen. Hän nimittäin oli yksi tieteen voittokulkua valmisteleva ajattelija. Hän tahtoi ihmisen irti harhaluuloistaan, jotta hän voisi ajatella selkeästi, tieteellisesti ja alistaa siten luonnon palvelukseensa. Tähänkin asenteeseen on liitettävissä yksi tai useampia huono ajatustottumus.

En halua ryhtyä täydentämään Baconin luomaa luetteloa idoleista. Vaikka pidänkin luetteloista, se saattaisi olla liian pitkä. Jos haluamme häiritä ajatustottumuksiamme, voimme kysyä, onko erehtyminen vaarallisinta mitä voimme tehdä. Bacon lyö kyntensä harhoihin, mutta joskus pitäisi vasaroida totuuksiakin.

Harhautumista on monenlaista. Joskus se merkitsee sitä, että eksyy merkityltä polulta, toisinaan eksymistä omalta polulta. Hamartia, erehdys, ei ollut kreikkalaisille synti. Aristoteles käytti tätä käsitettään Runousopissa, ja hamartia, traaginen erehdys, merkitsi virheen tekemistä tilanteessa, jossa ei voi toimia oikein. Tragedian sankari yrittää toimia oikein tilanteessa, jossa se on mahdotonta. Erehdystä tarkoittava  latinan kielen sana tulee sanasta error, jonka verbimuoto on errare. Se merkitsi erehtymistä, mutta myös ampumista harhaan ja siirtymistä paikasta toiseen, vaeltamista.

Idolit, aavekuvat ja epäjumalat, eivät yksinkertaisesti harhauta; ne panevat jäljittelemään. Idolit tekevät siis merkityn polun, astuvat eteemme jäljiteltävinä esimerkkeinä. Ne harhauttavat meidät toisessa merkityksessä: ne eksyttävät omalta polultamme. Jos jäljittelemme idolia, sanomme mitä idoli sanoo; meillä ei ole enää omaa sanaa, omaa ääntä. Idoli estää meitä erehtymästä, siirtymästä paikasta toiseen, vaeltamasta; se kiinnittää meidät itsensä eteen. Idoli sanoo, että erehdys on syntiä, lain rikkomista.

Meidän edessämme olevalla idolilla on kaksi sanomaa, kahdet kasvot. Ensimmäinen sanoma on tämä: Moraali on laki. Joskus se tarkoitti jotain aivan muuta. Hyveellinen – rohkea ja oikeudenmukainen – ihminen kehitti itsessään taipumusta, kykyä, luonnetta. Hän ei pyrkinyt noudattamaan lakia, vaan tekemään itsestään jaloa. Toinen sanoma määrää meitä pysymään paikallamme, olemaan koko ajan sama.

Aloittaminen

(Sandro Botticelli: Dante Alighieri)

On mielenkiintoista aloittaa asioita, tehdä jotain uutta. Muulla tavalla ei opi. Kyky tehdä aloite on kykyä elvyttää, ruokkia elämää, karkottaa kuolema. Aloitteen tekeminen, jonkin aloittaminen: se on uudelleensyntymistä.

Mitä merkitsee olla vapaa? Jean-Luc Nancy  kirjoittaa: ”Kukaan ei ala olemaan vapaa, vapaus on alku, ja se on alku loputtomasti.” Vapaus on pysymistä liikkeessä, aloittamista, siis luovuutta. On kuin kaikki olisi välttämätöntä, on kuin kaikki ympärillämme olisi tuttua, jo tiedettyä. Mutta jokin meissä yllättää meidät, joku tekee aloitteen, käynnistää jotain, ja maailmaan ilmaantuu eleitä, tekoja, tapahtumia. Olemme aloittaneet.

Mitä seuraavaksi tapahtuu? Emme tiedä. Kun aloitamme, emme tiedä mihin päädymme; olemme rikkoneet tavanomaisen kulun, irtaantuneet tutusta, irtaantuneet itsestämme, lähteneet vaeltamaan. Näin synnytämme merkityksiä. Tunnemme taas, että elämä voi olla merkityksellistä. Kestämme vaivat, koska emme tiedä, mihin voimme päätyä.

Päädymme johonkin, tulemme päätepisteeseen. Mutta voi aloittaa alusta, alkaa uudelleen. Ainakin siihen saakka kunnes kuolemme. Aloittamista ei voi päättää, sitä ei voi lopettaa, jos elämme.

En opeta mitään. Minulla ei ole oppia eikä teoriaa, joita opettaa. On vain aloitteita. Niiden tarkoitus on käynnistää jotain. En kirjoita alaviitteitä Platonin enkä kenenkään muunkaan teoksiin; kirjoitan alkuja, johdantoja teksteihin, joita ei ole olemassa. Ehkä ne ovat ikuisesti kirjoittamattomia teoksia, hiljaisuutta johon päädymme. Ehkä aloitteet synnyttävät vain hiljaisia hymyjä. Kuka haluaakaan enää valtavia muistomerkkejä ja palatseja? Miten paljon kauniimpia ovatkaan katoavat eleet, niin kuin tanssi näyttämöllä, hetken kadottua kadoksissa ilmestyäkseen uudestaan uutena, uudelleensyntyneenä!

Kun aloin nämä aloitukset, kun ryhdyin tekemään näitä alustuksia, päätin vain, että kyse on muustakin kuin hengissäselviämisestä; on pysyttävä elävänä. Ajattelen, jotta ajatukseni muuttuisi, ei pysyisi samana. En näytä mitään. Yritän nähdä. Ajattelen nähdäkseni, että voin muuttua. Näin suuntaan katseeni. Mitä hyötyä siitä on muille? Johdannot, alustukset eivät todista mitään, näytä toteen. Ne ovat merkintöjä kokemuksista ja harjoituksista, joiden tavoite on ajatuksen muuttuminen, elämän tekeminen eläväksi. Niiden hyöty voi olla vain siinä, että ne käynnistävät keskustelun, aloittavat yhteisen vaeltamisen, jota keskustelemiseksi sanotaan.  

Kunhan syntyy liikettä! Muulla ei ole väliä! Salaisuus ja syvin totuus, jonka voi paljastaa on, että on vain liikettä; ei ole olemuksia, pysyviä identiteettejä. Itsensä tunteminen, jonkinlainen itseymmärrys, joka ihmisen lähtökohdaksi tulee on tämä: Joka päivä aloitamme alusta, teemme itsemme uudestaan uusien sanojen kautta, niiden sisällä.

Tämä liike, aloittamisen ja käynnistymisen liike, on siirtymisen tila, matka, joka määrittää suhdettamme totuuteen. Totuus ei ole keksittävä asia, vaan voima – jotakin, jonka kautta elämme ja luomme itseämme. Emme tiedä mitä ihminen voi olla, jos aloitamme jotain, jos yhä elämme ja näemme, ettei oma itse ole jo annettua: oma itse täytyy luoda.

Prosessi, siis kulku ja eteneminen, on jatkuvaa. Me olemme koko ajan tilanteessa, jossa meidän täytyy aloittaa uudelleen. Kun joku – esimerkiksi Dante tai Roland Barthes – päättää aloittaa uuden elämän, tällä päätöksellä on paljon tekemistä iän kanssa. Dante oli 35-vuotias, elämän keskitiessä, kun Beatrice kuoli ja hän kirjoitti teoksensa Vita Nuova. Kun Barthes luonnosteli itselleen uutta elämän projektia, jolle antoi nimen Vita Nova, hän oli yli 60-vuotias; hän tunsi, ettei ollut aikaa kokeilla mitä tahansa, oli valittava. Tässä on mukana tunne, ettei elämää pitäisi haaskata.

Kun joku janoaa uutta elämää, uuden saamista elämään, häntä ei ohjaa välttämättä pyrintö kohti ennalta-asetettua, patsasmaiseksi muodostunutta ylevää ideaalia. Tavoite ei ole moraalinen täydellisyys ainakaan sanan tavanomaisessa merkityksessä. Uuden elämän janoajaa motivoi halu päästä esimerkiksi ilottomuudesta, kiukkuisuudesta tai väsymyksestä. Hän haluaa tehdä elämästä taas elettävän. Tieto ei tee elämää elettäväksi; se ei anna energiaa. On tehtävä valinta, valittava valinta niin kuin joku sanoi.

Kuka osaa syntyä uudestaan, aloittaa alusta? Se on välttämätöntä.