Miehen kuvia

Rosi Braidotti sanoo, että pitäisi tutkia feminiinisyyden insitituutiota. Mukailen lausetta ja sanon: Pitäisi tutkia maskuliinisuuden instituutiota. Miehisyydessä – tai miehenä olemisessa – on kyse muustakin kuin parrankasvusta; siinä on kyse identiteeteistä, kuvista. Siksi kulttuuri vaikuttaa siihen ja siksi maskuliinisuus muodostuu instituutioksi sanan alkuperäisessä merkityksessä: se on järjestely. Maskuliinisuus on tiettyjen kuvien ja tapojen järjestely, joka pyrkii säilymään, pysymään. Se pyrkii säilyttämään itsensä, tekemään itsensä pysyväksi, mutta se uhkaa muuttua. Tämä uhka synnyttää erilaisia reaktioita.

Eräs kolumnisti puhui itsestään ”valkoisena heteroseksuaalisena lihansyöjänä” ja valitti, että yhteiskunnassa ei kukaan suojele tällaista miestä. Naisia suojellaan, lapsia suojellaan, maahanmuuttajia suojellaan, jopa eläimiä suojellaan, mutta missään ei ole suojelijaa valkoiselle heteroseksuaaliselle lihansyöjämiehelle. Oletan kirjoittajan pyrkivän ironiaan, mutta tekstin varsinainen tarkoitus, joka jäi minulle hämäräksi, ei ole nyt huomioni ja analyysini kohteena. Kiinnittäisin huomiota tämän ja monen muun vastaavan tekstin ja puheen ilmeiseen piirteeseen, pelkoon ja tunteeseen uhanalaisuudesta.

Mitä mies pelkää? Tarkemmin: Mitä mies pelkää miehenä? Tietenkin sitä, ettei ole tarpeeksi mies. Miehen kuvat ovat vaihdelleet eri aikoina. Vuosisatojen ja vuosituhansien aikana miehillä oli pitkä hiukset, mutta myöhemmin sitä ollaan pidetty naisellisena. Sukkanauhat olivat alunperin miesten vaate. Kun mies määrittelee miehen, todellisen miehen, niin kuva on selvä ja kirkas niin kuin miehen asenne: mies on vahva, rohkea ja hyökkäävä. Tässä päästään kiinni jo enemmän pysyviin piirteisiin. Miehen ajatellaan olevan aktiivinen, hänen halutaan olevan metsästäjä. Nykyisin myös naiset ovat aktiivisia, joskus myös lapset ovat osaavampia. Mies ei ole enää yksin paikallaan. Siksi hänen kuvansa uhkaa särkyä. Häneen myös kohdistuu uusia, toisenlaisia odotuksia. Kaadettu peura ei riitä.

Tämä maskuliinisuuteen sinnikkäästi liitetty aktiivisuus on sisällöltään silti hyvin erilaista eri aikoina. Antiikin maailmassa siihen ei koskaan liitetty tottelevaisuutta, mutta kristillinen ja militaarinen maailma muutti tämän. Muutosten myötä synnytettään uusi kuva, joka toimii mallina ja ideaalina. Sellaisena se muokkaa identiteettiä, joka on laki. Mies kysyy itseltään, onko tämä tai tuo miehekästä, voiko hän tehdä niin tai näin, koska on mies.

Mies on mies suhteessa naiseen. Vaikka kristillinen maailmankuva alleviivaa miehen ja naisen tasa-arvoisuutta Jumalan edessä, se on myös pyrkinyt luomaan hierarkiaa: Jumalan jälkeen tulee mies, sitten nainen. Samalla se on vahvistanut jaottelevaa ajattelua, miehen ja naisen asettamista erillisiksi, heidän sijoittamistaan eri planeetoille. Yhteiselo on säädelty ja säädetty hierarkiseksi. Mies on naisen herra, mies on naisen mestari, hänen opettajansa. Jos ja kun tämä järjestely katoaa, katoaa mies, hänen kuvansa.

Kun mies alkaa tehdä toisella tavalla, kasvattaa pitkät hiukset ja muokkaa kulmakarvojaan, se synnyttää inhoa ja pelkoa. Jonkun tuntemattoman miehen muokatut kulmakarvat voivat inhottaa vain koska se särkee pysyväksi tarkoitettua kuvaa.

Kuvat aiheuttavat siis tuskaa ja kärsimystä kahdella tavalla. Ne rajoittavat mahdollisuuksia, luovat paineita. Lisäksi kun kuva särkyy, syntyy hämmennystä. Mies ei tiedä enää miten toimia; hän ei tiedä, mitä häneltä odotetaan. Hän ei koe kuvan särkymistä vapauttavaksi, sillä satojen vuosien ajan säilyneet kuvat ovat opettaneet kulkemaan vain merkittyjä polkuja.

Miesten pahoinvointi ei ole enää hiljaista. On kirjoittajia, jotka haluaisivat suojelijaa valkoiselle heteroseksuaaliselle lihansyöjälle, mutta on myös niitä, jotka niskoittelevat, yrittävät keksiä toisenlaisia tapoja olla mies. Espanjassa on miesten yhdistys, joka pyrkii edistämään tasa-arvoa (Asociación de Hombres por la Igualdad de Genero (AHIGE). Yhdistyksen lipussa on motto: Otra forma de ser hombre es posible – Toisenlainen tapa olla mies on mahdollinen. Motto joka jäljittelee kuuluisaa lausahdusta: ”Toinen (tai toisenlainen) maailma on mahdollinen”.

Kun lukee feministisiä tekstejä ja katsoo niissä feminiiniselle annettuja määreitä, ihmettelee, mitä olisivat maskuliinisuudelle annetut määreet, joita ei ilmaista. Braidotti liittää feminiiniseen ”virtaavuuden, empatian, nautinnon, ei sulkeutuneisuuden, toiseuteen kurkottautumisen ilman omistavuutta”. Eikö mieskin voisi olla tuollainen, jos toinen mies on mahdollinen? Millainen miehen pitäisi olla? En tiedä enkä usko, että olisi vaaratonta, jos joku ilmoittaa sen tietävänsä. Voi vain toivoa, ettei uusi kuva olisi jähmettynyt, vaan jotakin liikkuvaa, jotakin häilyvää, jotakin joka sallisi erilaisten asioiden mennä yksilön läpi ilman että ihminen rikkoontuisi tai reagoisi väkivaltaisesti.

Etiikka ja estetiikka

(Cristina Campo)

1.Yleistä

Ludvig Wittgenstein toteaa tunnetussa luennossaan etiikasta, että etiikka ja estetiikka käsittelevät samaa ongelmaa. Molemmat kysyvät samaa: Mikä tekee elämästä elämisen arvoisen? Wittgenstein näki siis myös esteettiset arvot olemassaoloon, elämään liittyvinä; hän ei vienyt omaan erilliseen sfääriin.

Vaikka ei muilta osin osaisikaan seurata Wittgensteinin ajattelua, tälle on helppo löytää perusteita. Sellaiset esteettiset, jopa taiteelliset arvot, jotka usein liitetään taiteeseen, voi nähdä elämän arvokkaaksi tekevinä, eksistentiaalisina. Huumoria voi viljellä muussakin kuin taiteessa. Se on ihmisten yksi tapa säilyttää arvokkuus vaikeissakin tilanteissa. Taideteoksen kokonaisuuden harmonia on jotakin, jota ihminen voi yrittää tavoitella myös elämässään.

Esteettiset arvot ja eettiset arvot eivät kuitenkaan aina limity tai kietoudu yhteen. Ne etäännytetään usein toisistaan, niiden yhteys kielletään. Jotkut ihmiset noudattavat omia moraalisia periaatteitaan, koska kokee ne universaaleiksi säännöiksi, jopa luonnonlain kaltaisiksi. Toisaalta jotkut estetistit – Baudelaire tai Wilde – saattavat seurata valitsemiaan periaatteita, koska näin voi luoda itsestään tai elämästään jotain sellaista, joihin voi soveltaa esteettisiä kriteerejä.

Vaikka haluaisikin ottaa etäisyyttä tällaisiin estetisteihin ja näkisi tällaiset pyrkimykset mahdottomina, jopa vaarallisina, esteettisessä asennoitumisessa, sen soveltamisessa elämään, voi nähdä mahdollisuuden.

Jos yhdistämme etiikan ja estetiikan, emme näe etiikan ongelmaa vain sääntöä tai lakia koskevana kysymyksenä. Voimme katsoa kahden olennaisesti esteettisen käsitteen kautta. Nämä käsitteet ovat tyyli ja taito. Jos luomme luonteeseemme tyyliä niin kuin Nietzsche halusi, emme kiinnitä huomiota vain siihen, mitä teemme, vaan myös siihen, miten teemme. Huomion kiinnittäminen taitoon antaa mahdollisuuden nähdä, että tarvitsemme muutakin kuin hyvää tahtoa; tarvitsemme kykyä, taitoa.

Ei riitä, että omaksumme tai valitsemme jotkut arvot. On työskenneltävä, että ne olisivat totta, tulisivat todeksi elämässä. Siksi olisi luotava tyyliä ja kehitettävä taitoa. En ajattele, että estetiikka ja etiikka kohtaavat aina ja kaikkialla. Toisissa kulttuureissa ne lähestyvät enemmän toisiaan, toisissa eroavat. On silti ehkä syytä lähentää niitä.

2. Esimerkki: Attenzione

Voi etsiä esimerkkejä estetiikan ja etiikan kohtaamisesta, aktiviteeteista tai asenteista, joissa ne yhdistyvät. Yksi esimerkki voisi olla huomion kiinnittäminen, attenzione.

Kun kiinnitämme huomiota olemme avoimia, auki, siis tyhjiä. Ihminen peruuttaa pyrkimyksensä maalata maailman omilla väreillään. Hän ei enää heijasta itseään katseen kohteeseen. Itsensä heijastaminen on lakannut.

Cristina Campon Attenzione e poesia on teksti, jossa runous on huomiota, huomion omistamista (attenzione), todellisuuden eri tasojen lukemista. Ajatus on tyhjä ja alaston; se avautuu kohteen alastomalle totuudelle. Jotenkin näin sen näki Cristina Campo, jolle äärimmäisen ja puhtaan huomion kiinnittämisen täsmällinen nimi on vastuu. Se on vastuuta, joka ruokkii runoutta, ihmisten välistä ymmärrystä ja asettumista pahaa vastaan. Campolle niin kuin Simone Weilille attenzione on olennainen asenne ja olemisen tapa, yhtä aikaa eettinen ja esteettinen.

Tarkkaavaisuus on aktiivista, mutta samalla siinä on jotain passiivista; siinä on mukana eräänlainen antautuminen, odotus, jopa kärsimys. Huomion kiinnittämisen sanat, huomion runousopin sanat ovat nämä: tyhjyys, alastomuus ja odotus.

On kyse herkkyydestä, herkkyyden harjoittamisesta ja runouden tajuamisesta – kyvystä ja asenteesta, joka intensifioi olemassaolomme. Tällaisena - rikastuttavana ja ruokkivana – se on yhteydessä myös kritiikkiin, joka kyseenalaistaa  sen mitä uskomme olevamme. Kritiikki on kategorioiden ja kategorisoinnin katoamisen mahdollistamista.

Kun onnistun kiinnittämään huomiota johonkin, jokin kuolee minussa ja tekee tilaa elämälle. Tulee tilaa, koska tyhjenen. Tätä on kritiikki, tämä on sen vaikutus: meihin tulee tilaa, jokin saa tilaa.

Jokin meissä ehkäisee huomion kiinnittämistä. Mikä se on? Jotakin joka on enemmän pahan alku kuin liha, ajatteli Weil. Eikö tämä jokin ole tuomio, taipumuksemme tuomita? Kritiikki ei ole tuomitsemista, vaan arvoarvostelman perusteiden epäilemistä. Kun päämme ja kielemme esittävät tuomion, käännämme katseemme pois, emme koe tarpeelliseksi enää kiinnittää huomiota.

Huomion hajottaminen, huikentelevainen katse – melkein sama kuin irstas elämä – oli Augustinuksen ja myöhemmin myös Heideggerin mukaan – uteliaisuuden syytä. He tietenkin tarkoittivat pinnallista uutuuden etsimistä, kyvyttömyyttä pysyä tässä hetkessä, mikä on Lukretiuksen sanoin itsensä pakenemista. Ehkä silti myös tuomarin katse on vaara. Ehkä se ei tee meistä huikentelevaisia, mutta se jämähdyttää meidät patsaiksi.

Kiinnittäkseemme huomion uudestaan olisi uhmattava tuomiota, aina valmiina nurkan takana väijyvää.

Herkkyyden kehittäminen

Kun ihminen kehittää itseään ja kultivoi itsessään jotain, esimerkiksi jotain hyvettä, hän samalla siirtyy tilasta toiseen: kysymys ja huolenpito vievät toiseen mielentilaan. Ihmiset voivat muokata itseään, veistää itseään, siis kehittää itseään ja tehdessään sitä he saavuttavat – jos onnistuvat – mielenrauhan, onnellisuuden tai harmonian. Stoalaiset ovat hyvä esimerkki tästä. Heidän etiikkansa voi nähdä pyrkimykseksi tietynlaiseen mielentilaan.

Itsensä kehittäminen ei vain vie johonkin mielentilaan tai synnytä jotakin tunnetta; se muokkaa myös tapaa tuntea, tekee toisella tavalla herkäksi. Herkkyys, kyky tuntea, muuttuu. Myös herkkyyttä kehitetään.

Ollaksemme kunnon nietzscheläisiä otetaan nietzscheläinen esimerkki. Joku ajattelija kokee, että totuus ei ole kovin totuudellinen eikä sillä eikä millään ole perustaa. Arvot eivät tunnu arvokkailta, kaikki tuntuu suhteelliselta. Tätä voisi sanoa nihilismiksi. Nihilismi voidaan kokea monella tavalla. Reagoiva tapa on lamaannuttava: kaiken suhteelliseksi kokeva ei uskalla enää haluta. Mietiskelevä ja samalla aktiivisempi ajattelija näkee, ettei ole syytä pelätä. Hän näkee mahdollisuuksia ja hän arvottaa asioita väittämättä  löytäneensä perustaa. Hän ei ole lamaantunut. Hän voi sanoa mitä haluaa ja mitä ei siedä. Kyse on erilaisesta tavasta tuntea totuuden poissaolo, erilaisesta tavasta tuntea perusteettomuus.

Reagoiva nihilisti on eri tavalla herkkä kuin aktiivinen nihilisti. Hän tuntee katkeruutta siitä, että ei ole ehdotonta totuutta. Aktiivinen nihilisti puolestaan kokee sen pikemminkin mahdollisuudeksi luoda omat totuutensa. Toinen kärsii totuuden hauraudesta, toinen näkee siinä mahdollisuuden. Kaikki herkkyys ei ole siis yhtä arvokasta. Herkkyyden kehittämisen tavoite ei ole vain yksinkertaisesti tulla herkemmäksi, vaan eri tavalla herkäksi.

Herkkyys voi olla sitä, että tuntee ja havaitsee jonkun tilanteen sietämättömyyden. Se ei tarkoita, että tietäisi, millainen on parempi maailma. Tuskan ja kärsimyksen voi tuntea, vaikkei tietäisi, millainen on täydellinen maailma. Esimerkiksi ranskalaiset kokivat 1700-luvun lopulla sietämättömäksi despotismin ja halusivat vastata tähän tehden vallankumouksen ja keksien ihmisoikeudet. Kun on  tullut herkäksi sillä tavalla, että kokee jonkin despotismiksi ja sen sietämättömäksi, haluaa muuttaa tilannetta, ryhtyä toimiin. Miten voi tulla eri tavalla herkäksi? Vastaus on yksinkertainen. Kun irtaantuu ajatustottumuksistaan, alkaa nähdä toisin, tuntea toisin. Ajatustottumukset pitävät meidät rauhallisina, tyyntyneinä. Despotismi on jotain, johon olemme tottuneet ja johon tottumuksemme meidät sopeuttavat.

Itsensä kehittäjä käyttää erilaisia tekniikoita, esim. itsetutkiskelua, joogaa tai mietiskelyä. Nämä tekniikat ovat ikään kuin taktiikka suhteessa itseemme ja ne antavat muodon meissä kehittyvälle herkkyydelle. Esimerkiksi jos stoalainen itsensä kehittäjä pyrki luomaan itseensä sellaisen suhteen, jota voisi kuvata itsekunnioitukseksi, sen voi ymmärtää herkkyyden kautta. Itseään kunnioittava stoalainen oli herkkä tietyille asioille, kiinnitti huomiota siihen, mikä vähensi tai vaaransi mahdollisuuden itsensä kunnioittamiseen.

Tätä kautta voisimme hahmotella kuvaa omasta ajastamme. Millaista on meidän herkkyytemme? Millaista on meidän herkkyytemme puute? Usein huomaa, että suhde itseen on psykologisoivaa. Kysymme, mitä ovat tunteemme ja mitä ovat meidän motiivimme. Millä tavalla siis olemme herkkiä? Olemme herkkiä sille, olemmeko me tai muut neuroottisia. Olemme herkkiä sille, millaiseen empaattisuuteen ihmiset kykenevät. Tämä on niin sanotusti tieteellistä herkkyyttä: me olemme herkkiä sille miten asiat ovat. Kyseessä ei ole eettinen herkkyys, sillä emme kysy, mikä olisi mahdollista. Itsensä kehittäminen ja oman herkyytensä kehittäminen ei ole sen kysymistä, kuka on. Itsensä harjoittaja kysyy: Mitä voisin itsestäni tehdä?

Emme siis kehitä herkkyyttämme, koska kysymys, joka meitä piinaa, ei ole itsensä kehittäjän kysymys. Ja silti... Merkkejä muustakin on nähtävissä.

Läsnäolon ongelma

Minulle läsnäolon ongelma ei ole metafyysinen. Tavoite on, että voisi sanoa: ”Olen tässä.” Jos voi sanoa, kuka on, sanominen on mahdollista vain tilanteessa, suhteessa toisiin, määritellen missä olen. Voin sanoa missä olen, voin sanoa olevani tässä, vain jos olen yhtä sanani kanssa.

Mitä merkitsee olla yhtä sanansa kanssa? Mitä se vaatii? Mitkä ovat elämän ja sanomisen välisen harmonian ehdot? Pelkkä tavallinen rehellisyys ei riitä. Joku voi puhua rehellisesti, olla valehtelematta, mutta sanoilla ei välttämättä ole yhteyttä siihen, mikä ja kuka ihminen on. Tiedän, koska minulle on opetettu, että E=mc².  Jos sanon tämän, olen rehellinen, mutta en ole läsnä sanoissani.

Olenko siis läsnä sanoissani, jos en sano jotain oppimaani tieteellistä tietoa, vaan ilmaisen itseni, määrittelen itseni? Voisin sanoa rehellisesti: ”Olen Pasi ja olen hullu.” Tämä lause ei ole kuitenkaan tae mistään, vaikka tietäisimme kaikki, että todella olen hullu. Voisin sanoa tämän totuudenmukaisen lauseen kidutustilanteessa tai tilanteessa, jossa olisi uhkana saada kylmää vettä päälleni terapiasyistä. Ihminen voi puhua rehellisesti ja määritellä itsensä tilanteessa, josta hän haluaa pois. Hän on siinä, muttei kokonaan.

Rehellisyys tai itsensä totuudenmukainen määrittely eivät riitä. Yhteys, joka on sanan ja teon, puheen ja oman itsensä välillä, vaatii enemmän.  Sanojen ja tekojen välillä täytyy olla yhteys. Olen sanonut, että Dostojevskin henkilöhahmojen suuruus on siinä, että he ovat ajatus, idea ruumiillistuu heissä; se ei ole koskaan abstrakti, heistä irrallinen teoreema, jolla ei ole seurauksia, usein kohtalokkaita seurauksia. He ovat läsnä sanoissaan. Idea on aina myös tekoja. Idea voi olla huono ja teot kauheita, mutta suuruus on tässä: sanat eivät ole vain sanoja, vaan myös tekoja.

Sanojen sisältö, niiden ilmaisema totuus, ei ole tässä tapauksessa abstrakti; se on puhujan oma totuus. Se ei ole yleinen väittämä, vaan pikemminkin voima. Sanoja ei ilmaise jotakin, jota hän ei olisi kohdannut – jotain yleisiä asioita. Hän ei rakenna yleisyyksiä.

Tekojen ja sanojen välillä on yhteys, ja samalla puhuja, läsnäolija, toisen eteen astuva ihminen vastaa sanoistaan ja teoistaan, jotka ovat hänen omiaan. Tietynlainen vastuullisuus, kykeneväisyys vastaamaan, on edellytys läsnäololle. Hän sanoo mitä tekee ja tekee mitä sanoo. Hän siis voi luvata mitä tekee. Joku voi paeta ammattiroolinsa taakse tai vedota ryhmän, esimerkiksi, puolueen kantaan. Silloin ei ole läsnä sanoissaan; sanat eivät ole omia.

Joku sanoo: ”Olen tässä.” Leikitään, että hän voi sanoa näin ja tehdä sen uskottavasti. Silloin hän antaa itsensä tilanteeseen. Läsnäolo on anteliaisuutta. Anteliaisuus on kaiken toden, todellisen, hyveellisen ehto. Mitä merkitystä on hyveellä, esimerkiksi rohkeudella, jos sitä ei anna, jos se ei manifestoidu, ruumiillistu? Sanan on tultava lihaksi. Vanha kristillinen teema, kenosiksen ongelma.

Miten voisimme tehdä itsestämme läsnäolevia, anteliaita? Sitä pitää vaatia itseltään. Ihmisen pitää haastaa itsensä ja muut siihen. Minun on vedettävä itseni siihen niin kuin ihminen vedetään vastuuseen. Vaaditaan paljon, että ihminen voi sanoa: ”Olen tässä.”