Itsekritiikkiä (Kun palaan totuuteen)

Kun joskus palaan totuuteen, tähän mahdottomaan kysymykseen, toivon olevani selkeämpi. Aion puhua toisesta totuudesta niin kuin puhui Bahtin, joka käytti mieletöntä ilmaisua ”naurun totuus”. Mutta vielä enemmän haluan tuoda esiin sen, ettei kyse ole vain toinen, erilainen, kummallinen totuus, vaan totuuden toiseus.

Se että totuus on mahdoton aihe ja ettei kukaan ole tajunnut puoliakaan edes siitä vaatimattomasta näkökulmastani, jonka toin esiin, tuli minulle hyvin selväksi. Opin siis jotain tänä syksynä: Joudun palaamaan aiheeseen, olemaan hyökkäävämpi tai vielä mieluummin ovela.

Minun on siis oltava tulevaisuudessa selkeämpi, joissakin tapauksissa ovelampi tai jopa pirullisempi. Mutta palatessani kysymykseen totuudesta on minun oltava konkreettinen, osattava tuoda esiin konkreettinen esimerkki. Ennen kuin voin puhua siitä esimerkistä, tuoda sen esiin, joudun puhumaan ihan muusta: tietystä asenteesta, suhteesta nykyisyyteen. Filosofoiminen on tällaista; se on hyvin hidasta, kovin mutkikasta etenemistä.

Kun joku osoittaa minulle suoran polun, menen sinne. Tottakai. Hyvin mielelläni. Mutta epäillen menen, kokemuksistani johtuen. Lupaukset siitä, että filosofoiminen tekisi viisaaksi, onnelliseksi tai tasapainoiseksi saattavat olla liioittelua. Harrastakaa mielummin joogaa. Tai syökää hyvin, nukkukaa riittävästi, harrastakaa liikuntaa. Itsekritiikkini aihe ei ole se, etten olisi tehnyt ihmisistä onnellisia. Se on tämä: En järkyttänyt ketään. 

Hyvä tahto

Olisi hauska tietää mitä on hyvä tahto. Näin hyväntahtoinen olen. Ja tähän loppuu hyväntahtoisuuteni. En nimittäin ole halukas vastaamaan, esittämään johonkin perustuvia tietoja tai mielipiteitä asiasta. Ainoastaan kysyn ja kysyn mennäkseni toisaalle, toiseen ongelmaan tai päästäkseni ulos, elääkseni toisin. Silti se on totta – tämä hyvä tahto. Minullakin sitä on. Joskus. Vähän.

Joskus moitin sanoja, väitän niiden olevan tyhjiä, merkityksettömiä. Mitä muka ovat ”tahto” tai ”hyvä”? Ongelma ei ole silti tyhjyys, vaan täyteys, liiallinen latautuneisuus. Siksi olen minimalisti, siksi nudisti: tahdon vähentää, riisua, tyhjentää. Sitä on hyväntahtoisuuteni ja anteliaisuuteni – teen, jos mahdollista, kevyemmäksi, liikkuvammaksi sitä mikä on raskasta, pysähtynyttä.  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofiakahvilan aiheet keväällä 2015

Rumi (Yalal ad-Din Muhammad Balji, 1207-1273)  

“Myy nokkeluutesi ja osta hämmästys.” (RUMI)

Filosofiakahvilan aiheet keväällä 2015

1.Keskustelu, tie ja eksyminen

2.Hallitsijat ja hallitut

3.Tieto, vapaus ja orjuus

4.Avoimuus ja kielteisyys

5.Itsenäisyys

6.Voiko filosofiaa opettaa?

7.Särö ja räsähdys: nykyisyyden ajatteleminen

8.Kuka suostuu ajattelemaan?

9.Ylimielisyyden lajit

10.Nautintoon oppiminen

11.Moninaisuus ja rakkaus

12.Yllätys, minuus ja teot

13.Suunnistautuminen ilman ohjelmaa

14.Vivahteet

15.Tyhjyys mahdollisuutena 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kiitos ja kippis

(Johannes Moreelse: Demokritos)

Kiitokset syksyn filosofiakahvilan osallistujille! Vieläkään en tiedä mitään, mutta ehkä alan filosofoida joskus tulevaisuudessa, kun tämä seikkailu etenee... Ensi kevään aiheita muun muassa hallitsijat ja hallitut, nautinto, rakkaus ja yllätys.

Ohjeita en anna, niitä melkein vihaan. Mutta on tietenkin nämä Rabelais´n sanat, jotka syytä pitää mukanaan:

”...älkää koskaan luottako ihmisiin, jotka katsovat maailmaa kaavunreiästä.” (suom.Erkki Salo)


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Riivaajat meissä, terroristit ja omistushalu

Sielu on asuttu. Aina sitä asuttaa joku potentia, kyky – henki niin kuin ennen sanottiin. Joskus tuolla hengellä voi olla melkoinen vallantahto ja jos se pääsee valtaan, se sanoo: ”Minä.” Riivatut sielut tahtovat vain valloittaa pientä tai suurta kaistaletta maailmasta. Kukaan ei huomaisi, että he ovat riivattuja, jos kyse olisi vain siitä. Heidän ehdottomuutensa vaatii ihmisiä puolelleen ja he suunnittelevat, käsikirjoittavat maailman. He käyttävät mitä tahansa keinoja. Joskus he ovat kristittyjä, joskus anarkisteja, sosialisteja. He puhuvat pyhästä sodasta. Mikä heitä riivaa? Mitä heille tapahtuu tässä riivaustilassa?

Fjodor Dostojevski julkaisi romaaninsa Riivaajat vuonna 1872.  Joukko nuoria, eurooppalaisia – sosialistisia vaikutteita saaneita – miehiä suunnittelevat jotain hämärää. He ovat kuin Al Qaida: he eivät itsekään tiedä, kuinka paljon heitä on; he ovat salainen, toisistaan tietämättömien verkosto, jotka uskovat tekevänsä vallankumouksen.

Ovatko Verhovenski, Šatov, Stavrogin ja Kirilov kirjan nimen riivaajat? Onko riivaaja lucifermainen, karismaattinen Nikolai Stravgorin? Voisi sanoa, että riivaajia ovat Ryhmän muut ja he riivaavat Stravgorinia, joka on akseli, jonka ympärille kaikki kiertyy, prisma, joka heijastaa häneen koko ajan kohdistettuja odotuksia ja toiveita. Hänen halutaan ryhtyvän johtajaksi. Hän on passiivinen, pakeneva, mutta hän ei onnistu pakenemaan hänestä koko ajan esitettyjä tulkintoja. Joku on koko ajan käsikirjoittamassa hänen elämäänsä, erityisesti Pyotr Verhovenski.

Verhovenski puhuu paljon; hän puhuu mitä ihmiset haluavat kuulla. Hän petkuttaa ja viettelee.  Kun Stravgorin ei suostu hänen suunnitelmaansa, hän suuttuu: ”Minä loin sinut...” Hän antaa Stravgorinille kolme päivää aikaa antaa vastauksen. Verhovenski kohtelee sankariaan omana luomuksenaan, jonka on tehtävä mitä hän suunnittelee.

Eivät vain kirjan ”terroristit” elä tahtoen toisten elävän tahtonsa mukaan; näin toimii myös Varvara Stravgorina, Nikolain äiti, seurapiirikuningatar. Hän säätelee kaikkien elämää, hyppyyttää heitä, suunnittelee heidän elämänsä ja pitää Sefan Trofimovitch Verhovenskia, Pyotrin isää, eräänlaisena orjanaan. Nihilistiset, anarkistiset tai sosialistiset aatteet ovat syntyneet rappeutuneen aateliston hoivissa, maailmassa joka on kyvytön pitämään hengissä omia arvojaan, rakentamaan mitään.

Dostojevskin lähtökohta oli uutinen vuodelta 1869. Anarkisti ja nihilisti, Mihail Bakuninin luotettu, pidätettiin opiskelijan, samaan vallankumoukselliseen soluun kuuluneen jäsenen, murhasta. Dostojevski ei todellisuudessa ennusta, vaan kuvaa omaa aikaansa; hän kuvaa ideoiden elämää ihmisessä. Idea syö ihmisen, niin kuin eräs henkilöhahmo toteaa. Riivaaja on idea, se omistaa ihmisen.

Omistushalu määrittelee Dostojevskin terroristeja ja heitä ympäröiviä seurapiiri-ihmisiä ja ajan kulttuurihenkilöitä. Idea riivaa ihmistä ja saa omistushalun muodon. Idea muodostuu haluksi suunnitella ihmisten elämä, yhteiskunnan tulevaisuus, tahdoksi tehdä ohjelma. Ironia on siinä, että Dostojevski kuvaa modernia maailmaa, modernia politiikan maailmaa, joka on ideoiden politiikkaa, ohjelmien luomista. Terrorismi oli modernin maailman johdonmukainen tuote; siinä seurataan vain uuden ajan poliittisen järjenkäytön logiikkaa.

Tässä terrorismin moderniudessa on kuitenkin jotain, jota voisi sanoa modernin vastaiseksi. Jos modernia on Kantin ajatus kriittisestä asenteesta, rohkenemisesta ajatteluun tai Baudelairen dandy, itseään taiteellisesti muokkaava yksilö, Dostojevskin terroristit näyttäytyvät tähän modernisuuteen verrattuna kovin ahtaina, ahdistettuina, oman ja toisten vapauden vihollisina.

Dostojevskin henkilöt pakenevat: ohjelma ei koskaan tukahduta heitä kokonaan, vaikka pako toteutuu usein kuoleman, itsemurhan kautta. Dostojevski näkee kuitenkin jotain ehtymätöntä ihmisessä, mahdollisuuden, potentian, jonka idea syö. Minäkin sanoisin, että on muutakin kuin jonkun kirjoittama suunnitelma tai kuolema; on työtä vaativa asenne, joka on suhtautumista nykyisyyteen jonakin muuttuvana ja suhtautumista omaan itseen jonakin jota ei ole annettu, jonakin jota voimme kehittää.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tuomion luonne ja pidättäytyminen tuomitsemasta

(Hieronymus Bosch: Viimeinen tuomio)

Mikä tuomio? Miten teemme tuomioita? Nämä voivat olla hyviä kysymyksiä, jos ajattelemme niin kuin Wittgenstein, että filosofoiminen on työskentelyä itsensä kanssa, omien tulkintojensa kanssa – työskentelyä, joka kohdistuu siihen miten näkee asiat.

Pyrrhon, joka pyrki mielenrauhaan, tavoitteli sitä pidättäytymällä sanomasta miten asiat ovat. Tämän tekniikan tai henkisen harjoituksen nimi oli epokhe. Kirjaimellisesti sana merkitsee keskeyttämistä tai peruuttamista. Skeptikkofilosofi ja lääkäri Sekstos Empeirikos kuvasi sen tilaksi, jossa ihminen pidättäytyy arvostelmasta, ei myönnä eikä kiellä mitään. Kyse ei ollut siitä, että olisi kielletty kaikkia mahdollisuudet rationaaliseen valintaan yhden tai toisen toiminnan välillä; skeptikko ei vain luottanut siihen, että voidaan tehdä lopullista arvostelmaa.

Filosofista kieltä käyttäen voi sanoa, että skeptikko ajattelee premissien olevan ilman perustelua, oikeutusta ja olevan siis pelkästään oletuksia. Premissi on edellytys, arvostelma, josta muut arvostelmat johdetaan.

Epokhe on kahdella tavalla erityisen merkityksellinen harjoitus. Epäilevä katse, joka kohdistuu premissiin, poistaa siltä itsestään selvyyden. Arvoarvostelma – tai tuomio – problematisoituu. Tottakai voidaan esittää epäilys, ettemme voi sanoa mitään ilman perustelemattomia premissejä tai ettemme pysty olemaan tekemättä arvoarvostelmia. Nämä epäilyt eivät silti poista sitä tosiasiaa, että jotkut ovat harjoittaneet arvoarvostelmasta pidättäytymistä. Itse pidättäydyn nyt tähän harjoitukseen liittyvästä arvoarvostelmasta ja kiinnitän huomiota tätä kautta nousevaan kysymykseen arvoarvostelmasta.

Arvoarvostelmia on monenlaisia ja voi olla enemmän syytä pidättäytyä yhdenlaisista enemmän kuin toisenlaisista. Gilles Deleuze tekee useissa kirjoissaan ja teksteissään erottelun tuomion ja arvioinnin välillä. Tuomio merkitsee hänen mukaansa sitä, että ihminen asettuu elämän omien rajojen ulkopuolelle, transendenssiin, aistimaailman yläpuolelle ja lausuu sanomansa perustaen sen maailman yläpuolella olevaan, siitä riippumattomaan, periaatteeseen perustaen. Se mitä Deleuze sanoo arvioimiseksi, on immanenttia; siinä ihminen ei asetu Jumalan asemaan.

Arvioiminen on eri asia. Jollakin olennolla on jokin olemisen tapa. Arvioinnissa ei sovelleta tapaukseen olemisen tavan ulkopuolella olevaa, ulkoista periaatetta, Lakia. Arvioidaan pelkästään, voiko tuo olento toimia olemisen tavan mukaisesti. Leikitään, että olennon olemisen tapa olisi huumori. Katsotaan, viljeleekö olento huumoria, ei esimerkiksi sanota: ”Olento ei tee niin kuin vaatii laki.” Arvioiminen seuraa – jos näin voi sanoa – elämän omaa logiikkaa, ei perustu mihinkään elämän ja maailman ulkopuolella olevaan järjestykseen tai periaatteeseen.

Kun meillä on jokin varmana pitämämme premissi tai transsendentaalinen periaate, meidän on helppo edetä tehden yleistyksiä ja löytäen aina vahvistusta uskollemme. Jos epäilee premissejä tai kieltäytyy arvioimasta maailman ulkopuolella olevaan periaatteeseen perustuen,  on arvioiminen paljon työläämpää. On katsottava kohta kohdalta, tapaus tapaukselta.

Jotkut ajattelevat, että on Totuus, pysyvä ja vakaa. Se joka ei usko tämän Totuuden premissiä, ajetaan pois. Se mikä sotii transendentaalista periaatettaan vastaan, torjutaan. Vaivalloisesti, kohta kohdalta etenevä, ei välttämättä torju yhden tai toisen totuuden olevan lopullinen, mutta hän katsoo jokaista totuutta erikseen, tutkii, onko se lopullinen ja pysyvä ja vakaa niin kuin sen on väitetty olevan.

Tuomitseminen on helppoa, pidättäytyminen tuomitsemisesta vaikeaa. Eikö kannattaisi tehdä elämästä helppoa ja tuomita? Tuomitsemisella on kuitenkin huonot puolensa. Monta kertaa olemme epäoikeudenmukaisia nimenomaan kun tuomitsemme. Näin ajatteli Nietzsche. Jos perustamme transendentaaliseen periaatteeseen, asetamme itsemme Jumalan asemaan ja siinä on hybriksen vaara: unohdamme omat rajamme. Kun emme epäile premissiä, oletusta tai uskomme trandendentaaliseen periaatteeseen, näemme jotkut totuudet välttämättöminä. Kun näemme jonkun asian välttämättömänä, emme näe ja muista omaa vapauttamme.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofien elämät ja filosofia elämäntapana

(Michel de Montaigne)

Pierre Hadot aloitti 1970-luvulla mielenkiintoisen keskustelun alkaessaan puhumaan filosofiasta elämäntapana. Antiikin filosofiaan perehtynyt oppinut professori selitti, että filosofia ei aikaisemmin ollut vain oppi, vaan myös tapa elää; ei vain teoretisointia, vaan myös henkisiä harjoituksia. Filosofia oli elämäntapa; ei vain elämistä jonkun moraalin mukaan, vaan tapa olla maailmassa, jota harjoitettiin joka hetki. Päämääränä oli muuttaa koko yksilön elämä.

Monet filosofit ja historioitsijat, mm. Michel Foucault ja Richard Shusterman ovat tarttuneet tähän ajatukseen. Syy on yksinkertainen: se on avannut uusia näkökulmia ja mahdollistanut uudenlaisen itsetutkistelun mahdollisuuden filosofiassa.

Paradigmaattinen esimerkki – tai todiste – Hadot´n ajatuksen pätevyydestä: Pyrrhon. Hän oli skeptikko ja oman koulukunnan, pyrrholaisuuden, isä. Demokritoksen kautta filosofiasta innostunut, Aleksanteri Suuren sotaretkiin osallistunut ja noilla retkillä itämaisiin filosofeihin, mm.gymnosofisteihin tutustunut ajattelija. Hän ei koskaan kirjoittanut mitään, hänen tuskin koskaan kuultiin esittävän filosofisia näkemyksiä. Tähän oli syy. Hänen periaatteensa oli akatalepsia: hän ei uskonut, että voidaan tuntea asioiden oikea luonne. Päämäärä oli ataraksia: mielenrauha. Kerrotaan, että hän eli sikoja syöttäen, yksinkertaisesti ja yksin, täysin välinpitämättömänä, toisin sanoen rauhallisena.

Mielenkiintoinen samankaltaisuus liittyy Zhuangziin kuvaukseen taolaisuuden mestarista, Laotsesta. Zhuangzi kertoo, että kolmen vuoden ajan Laotse eli eristyksessä tehden kotitöitä vaimonsa puolesta ja syöttäen sikoja kuin ihmisiä. Näin hän teki itsestään välinpitämättömän kaikelle ja eliminoi kaiken koristeellisuuden tavoittaen yksinkertaisuuden. On tietenkin mahdollista, että Pyrrhon oli kuullut tarinoita taolaisista mestareista matkoillaan Aasiassa.

Yksi Hadot´n itsensä ja esim. Shustermanin esimerkeistä on Michel de Montaigne. Christopher Edelman on kirjoittanut mielenkiintoisen väitöskirjan Montaigesta ja filosofiasta elämäntapana: Essaying Oneself: Montaigne and Philosophy as a Way of Life. Vaikka Montaignen on sanottu saaneen vaikutteita Pyrrhonista ja hänen skeptisismistään, hänen elämäntapansa ja filosofoimisen käytäntönsä oli kovin erilainen. Kirjoittaminen askeesina, harjoituksena, oli osa hänen elämäntapaansa.

Sanalla essay oli monta merkitystä Montaignen kirjoituksissa; se merkitsi mm. kokeilemista, joka oli tutkailua, asioiden katsomista monesta näkökulmasta ja toisaalta se merkitsi myös testaamista, omien voimiensa koettelemista, harjaannuttamista. Essee oli siis eräänlainen filosofinen seikkailu, joka muodostui kokemukseksi ja sen kautta kirjoitti kasvatti, muokkasi itseään. Hän halusi olla hereillä, tietoinen; hän pyrki itsensä ymmärtämiseen.

Kun filosofiasta on tullut ennen kaikkea akateeminen aine ja filosofeista professoreita, filosofian harjoittaminen on alkanut merkitä kirjoittamista ja puhumista; se on opillisia tai teoreettisia esityksiä, ei tapa elää. Silti joskus myös teoreettiset esitykset ovat samalla kirjoitusta, jonka tarkoitus on muuttaa kirjoittajaansa. Esimerkki, nykyisin varsin unohdettu: Jean-Marie Guyau (1854-1888). Esquisse d'une morale sans obligation ni sanction (Hahmotelma moraalista ilman velvollisuutta ja rangaistusta) on yritys tutkia toisenlaisen, ei velvollisuuteen eikä rangaistukseen perustuvan, moraalin mahdollisuutta – mahdollisuutta elää ilman metafyysisiä oletuksia. Kirja on teoreettinen, mutta samalla henkilökohtainen, tietyssä mielessä jopa intiimi: Guyau kirjoittaa itselleen.

Jotkut anarkistiajattelijat saivat vaikutteita Guyayn teoksista ja hänen voidaan liittyvän löyhin sitein anarkistiseen ajatteluperinteeseen. Mielenkiintoista monien 1800-luvun anarkistien teksteissä eivät ole heidän teoriansa valtiosta tai politiikasta, vaan heidän yrityksensä elää toisin, keksiä uudenlaisia tapoja olla suhteessa toisiin. Tässä yrityksessä oli mukana yritystä tehdä ajatuksista tekoja, mutta myös irtaantumista teorioista. Mihail Bakuninin kirjoittaa 29.3.1845 päivätyssä kirjeessä: ”...olen voittanut, lopultakin, filosofian ja metafysiikan itsessäni.” Hän sanoo heittäytyneensä todelliseen elämään ja se on tapahtunut rakkauden kautta.

Minua ei kiinnosta nyt kysymys siitä, miten filosofiasta tuli vain teoriaa eikä todistella, että senkin jälkeen – ainakin joissakin tapauksissa – se on kuitenkin ollut myös elämäntapa. Minua kiinnostaa enemmän kysyä, milloin voimme sanoa, että elämäntapa on  filosofinen? Mikä sen tekee filosofiseksi? Toisaalta voimme kysyä, mikä on filosofisen opin tai teorian suhde elämään tai elämäntapaan. Joidenkin esimerkkien valossa näyttäisi, että teoria on yritystä muokata elämää. Silti voi kysyä, eikö tietyllä tavalla eletty elämä, tietty tapa olla maailmassa, synnytä ja ruoki tietynlaista ajattelua.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Idios rythmos - Oma rytmi

(Roland Barthes)

Miten elää yhdessä? Tämä oli kysymys, jonka Roland Barthes esitti Collège de Francessa pitämässään luentosarjassa 1977 ja yhdeksi tärkeäksi käsitteeksi – tai ainakin jonkinlaiseksi apuvälineeksi – muodostui ”oma rytmi” – muinainen kreikkalainen termi idios rythmos (englanninkielisissä teksteissä käytetään sanaa idiorrythmic, espanjanlaisissa idiorritmia). Barthes puhui Athosvuorella 900-luvulla olleista luostareista, joissa ihmiset eivät enää eläneet erakkoina, yksinäisinä, mutteivat myöskään myöhempien aikojen ankaran järjestyneessä muodossa. Barthes löytää siis toteutuneen utopian ja ajattelee käsitteen kautta utopiaa, kysyy kymystä, miten elää yhdessä. Miksi utopia? Vaikeasti, kiemurrellen, etsi tämä sympaattinen herra tietä väkivallattomuuteen - yhteisöön, joka ei tappaisi tai tukahduttaisi.

Barthes ei jäljittänyt käsitteen historiaa eikä selvittänyt siihen liittyvää kiistelyä.  Käsite ei merkinnyt aina onnellista yhteiseloa ja toisen sielun rytmin kunnioittamista. 500-600-luvuilla elänyt, Syyriassa syntynyt, kirkkoisä ja pyhimys, Tikkaiden Johannes (Clímaco) ajatteli, että idios rythmos on pahe. Kirkollinen valta ei voinut kuitenkaan estää ihmisiä elämästä oman rytminsä mukaisesti ja pyrki sitten tekemään siitä hyveen.

Miksi käsite oli niin tärkeä luostarielämässä ja sen järjestämisessä? Koska luostarielämä ei merkinnyt vain yhdessä elämistä, vaan myös elämistä järjestyksessä, joka oli yhteinen, kaikille sama. Kreikkalaisethan toivat kristilliseen ja länsimaiseen ajatteluun näkemyksen kosmisesta järjestyksestä, maailman järjestyksestä, jossa ilmenee jumalainen tahto. Munkkien elämän järjestys tavallaan ilmensi sitä ja kunnioitti sitä. (Hebrealaisessa maailmassa jumalainen tahto ilmeni ennen kaikkea historiassa, juutalaisten tarinassa, ei kosmoksessa. Tämäkin visio tietenkin on vaikuttanut länsimaisessa ajattelussa, myös filosofiassa, esimerkiksi Hegelin ajattelussa ja – anteeksi vain – Marxin ajattelussa.)

Yksi asia mitä munkkien tuli tehdä yhdessä ja yhtäaikaisesti oli rukoileminen. Samarytmisyys on vaikeaa; on vaikeaa hengittää samaan tahtiin. Idios rythmos merkitsi sitä, että ihminen voi elää oman spontaanin rytmin mukaisesti, vapaasti, pakottamatta itseään toisten tahtiin. Tämän idean kunnioittaminen ei merkinnyt vain toisen kunnioittamista, vaan myös rukoilemisen yksinäisyyttä – sitä ei harjoiteta vain aika ajoin kuorossa, sitä tehdään koko ajan.

Idios rythmos oli siis pahe, jota ei osattu kitkeä ja siksi siitä tehtiin hyve tai ainakin sallittu tapa elää. Tämän kaiken valossa ei voi esittää kysymystä, oliko idios rythmos mahdollinen. Se ei ollut vain mahdollinen; se oli jotain väistämätöntä. Kuitenkin luostarit ensimmäisinä ovat olleet järjestämässä asioita niin, että kaikki ovat samassa paikassa samaan aikaan tekemässä samoja tai erilaisia asioita, mutta koko ajan koordinoituneina toisten toimiin ja liikkeisiin. Siksi luostareissa oltiin kiinnostuneita mekaanisten kellojen kehittämisestä.

Idios rythmos ilmaantui Barthesin sanastoon, kun hän yritti kuvitella, millaisessa tilassa haluaisi olla, elää, asua. Tämä utooppisuus ei merkitse, ettei sitä olisi olemassa tai ettei koskaan kukaan olisi voinut elää oman rytminsä mukaisesti. Silti monet asiat järjestetään – työpaikoilla, kouluissa, kotona – niin, että olemme pakotettuja toisten rytmiin. Sillä on omat seurauksensa; yhteinen tahti säätelee miten eletään yhdessä. Kun harjaannumme olemaan samassa tahdissa, teemme usein väärin, yleensä liian nopeasti.

Oma rytmi voisi olla tärkeä elementti, johon on syytä kiinnittää huomiota elämässään ja se voi olla olennainen tapa järjestää se miten elämme yhdessä. Kysymys omasta rytmistä nostaa esiin myös toisen kysymyksen – kysymyksen nopeudesta ja hitaudesta. Tämä on konkreettinen asia. Jos syö liian nopeasti, se on epäterveellistä, mutta vähentää myös nautintoa.

Omatahtisuus, oikean hitauden tai oikean nopeuden löytäminen, voivat olla tärkeitä oppimisessa. Ei pahinta ole se, että jää muista jälkeen; paljon pahempaa on, jos kiirehtii: silloin luo usein pinnallisen kuvan, tyytyy yleisesti hyväksyttyyn uskomukseen, ei keksi uusia näkökulmia, ei tajua vivahteita.

TORRE DEL MARIN FILOSOFIAKAHVILAPAIKKA VAIHTUNUT: Uusi paikka on BARÓN DE CUTAR, C/Los Prados (Urheilukeskus La Vegaa vastapäätä). (Entinen paikka ollut kiinni päivien ajan tuntemattomasta syystä)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Motiivit, seuraukset ja hyveellisyys

(Jeremy Bentham)

Filosofeilla on ollut teoretisoimisen vimma; he ovat halunneet esimerkiksi määritellä, mikä tekee teosta moraalisesti hyvän. Toiset ovat edustaneet ns. seurausetiikan kantaa: teon tekee hyväksi se mitkä ovat seuraukset, miten paljon se tuottaa hyvää. Ulilitaristit, esim. John Stuart Mill ja Jeremy Bentham ovat esimerkkeä tästä. He kysyvät, miten paljon onnellisuutta tai hyötyä tai hyvinvointia joku teko tuottaa. Päinvastainen etiikka, velvollisuusetiikka, esimerkiksi Kantin, väittää tekoa moraalisesti hyväksi, vaikka seuraukset olisivat ikävät. Olennaista on, että toimija on seurannut sääntöä, tehnyt velvollisuutensa.

Seurausetiikassa tärkeää on tulos, seuraukset. Siksi voidaan sanoa: ”Tarkoitus pyhittää keinot.” Ankarin ja satuttavin arvostelu kohdistuu nimenomaan tähän muotoiluun. Kantin moraalinen toimija ei valehtele koskaan, ei myöskään silloin, kun hän piilottelee murhaajan etsimää miestä ja avaa oven murhaajalle. No comments.  Toisaalta jopa Kantin etiikkaan pätee tietyllä tavalla tämä sama lause: tarkoitus pyhittää keinot. Hän nimittäin ajattelee, että hyvää on hyvä tahto (joka ei tarkalleen ottaen samaa kuin hyväsydämisyys): se on suunnilleen sama kuin ”hyvä ihminen”. Hyvä tahto merkitsee, että ihmisellä on hyvä, moraalinen intentio, tarkoitus tai pyrkimys.  

Ulitaristi saattaa tehdä muutaman murhan tai valehdella vähän saadakseen aikaan yleisen hyvinvoinnin, esimerkiksi terroristi räjäyttää ihmisiä synnyttääkseen paremman yhteiskunnan. Hyvään pyrkivällä ihmisellä on hyvät motiivit, hän on jo valmiiksi hyvä ihminen ja on hyvä ihminen, vaikka joku räjähtäisi ilmaan hänen tekojensa seurauksena, sillä hän tarkoitti hyvää.

Moraaliset teoriat – olivat ne melkein mitä tahansa – ovat hahmottavat teon postuloiden, olettaen, erilaisia asioita teon luonteesta. Oletetaan, että teon takana on joku toimija, agentti, subjekti – se piilee siellä takana jo valmiina ja sillä voi olla esim.hyvä tahto. Kuitenkin voisi sanoa, että subjekti konstituoituu teon myötä, ja hyvä tahto on seuraus. Kun ihminen tekee tietyllä tavalla, hänestä tulee tietynlainen ihminen, ja hyväntahtoisuus on seurausta siitä, että jotkut teot ruokkivat onnellista hyväntahtoisuutta ihmisessä.

Oletetaan myös, että teosta voi erottaa, eritellä, jotain sellaista kuin päämäärän ja toisaalta keinot, välineet, millä siihen pyritään. Yleensä päämäärä on kuitenkin vain välietappi ja siksi täytyy postuloida myös lopullinen päämäärä. Se taas vaikuttaa usein fiktiolta, joka on luotu oikeuttamaan, perustelemaan aikaisemmin käytetyt keinot. Päämäärä – esimerkiksi onnellisuus – on todellisuudessa jotain niin hämärää, ettei se voi perustella käytettyjä keinoja. Tai perustelut, selitykset, syntyvät jälkeenpäin: ”Minä olen nyt onnellinen, se on siksi että ryhdyin tekemään hyväntekeväisyyttä”, joku sanoo. Todellisuudessa ihminen saattoi olla onnellinen jo ennen sitä ja hänen ”motiivinsa” saattoi olla maineen hankkiminen.

Mikä siis lääkkeeksi seurauseetikkojen ja velvollisuuseetikkojen tai muiden ikuisiin kiistoihin? Lääkkeeni on tämä: olla osallistumatta kiistaan ja asettaa kysymys toisin. Olen todennut aikaisemminkin, että moderni hyve-etiikka on yritys päästä moraalifilosofioiden teoreettisuudesta. Siinä ei kiinnitetä huomiota tekoon sinänsä – ainakaan teko ei ole samalla tavalla hahmoteltu; sen rakenne, arkkitehtuuri ei ole sama. Hyve-etiikka kiinnittää huomiota siihen, millainen on toimijan luonne, hänen ethos. Hyveellinen luonne on samanaikaisesti päämäärä että keino. Sen ei oleteta olevan valmiina, piilemässä teon takana; se syntyy teoista.

Moderni hyve-etiikkakin voi langeta teoreettisuuteen, ja hyve-eetikot ovat käynnistäneet omia keskinäisiä kiistojaan. Oma huomautukseni teoreettisuuden vähentämiseksi on seuraavanlainen: Hyve, arete, erinomaisuus, on kyky; se on toimivuutta, tehokkuutta, ravitsevuutta ja sitä pitää valmentaa. Tärkeä kysymys, jonka voimme esittää on tämä: Miten valmentaa omaa hyvettään?

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mielikuvitus ja arvojen luominen

(Gustave Doré. Rabelais´n Gargantuan ja Pantagruelin kuvitusta.)

Arvot ovat luotuja – silloinkin kun ne ovat perittyjä. Ne eivät ole pudonneet taivaasta, ne eivät olleet valmiina odottamassa ihmisen ilmestymistä maan kamaralle. Joku synnytti ne. Ne ilmaantuivat erityisenlaisissa olosuhteissa, eivät silti välttämättä kadonneet, vaikka olosuhteet muuttuivat, mutta muuttuivat toisenlaisiksi, joskus puolikuolleiksi.

Arvo on jotain jonka ajattelemme tekevän elämän elämisen arvoiseksi. Se voi olla jotain mitä tavoittelemme tai jonka haluamme säilyttää. Ihmisten välisisissä suhteissa – ystävien tai puolisoiden – voidaan nähdä arvona uskollisuus. En näe silti mitään syytä pitää uskollisuuttakaan itsestään selvänä arvona. Ainakaan intellektuaalisessa mielessä ei ole hyvä olla monogaaminen. Tietenkin se voi suojella suhdetta, tuoda siihen intensiteettiä, tehdä yhteydestä tiiviimmän. Uskollisuus on sekin arvo, joka luodaan; se synnytetään, tehdään.

Monta kertaa osaamme olla vain realisteja, nähdä vain sen mikä on; emme osaa nähdä mahdollisuuksia. Tarvittaisiin mielikuvitusta. Mielikuvitusta ollaan pidetty pidetty illuusion ja erehdyksen lähteenä, mutta se voi olla muuta kuin pakoa todellisuudesta, sillä se voi lähentää meitä todellisuuteen, vapauden todellisuuteen. Silloin voi nähdä enemmän.  

On vaikea kuvitella, koska olemme kuvan vankeja, kiinnittyneet kuvaan. Täytyisi osata tyhjentää kangas; vasta sitten kuvat lähtevät liikkeelle ja kuvittelemme toisin. Kuvitteleminen on liike ja liikkeellepaneva voima. Se pistää kuvat virtaamaan, lakkauttaa fiksoitumisen. Kuvitteleminen ylittää annetun, käsilläolevan ja kurkottautuu yli ja ohi. Se saattaa mahdollisestaa hypyn uuteen elämään (käyttääkseni Bachelardin sanoja).

Kun poliittista ajattelua ja sen synnyttämää pilveä hallitsee esim. Karl Marx tai Adam Smith (ja Smithin seuraajat), poliittinen mielikuvitus köyhtyy. Molemmissa tapauksissa politiikan kenttää hallitsee talous, kysymys työläisten asemasta tai markkinoista. Uusien kysymyksien tuleminen yhteisiksi, siis poliittisiksi, on hidasta; ne marginalisoituvat ellei niihin ala liittyä jokin taloudellinen kysymys. Toinen esimerkki poliittisen mielikuvituksen köyhyydestä: ajatteleminen oikeuksien kautta. Kansalaisella ajatellaan olevan oikeuksia, hän on niin sanotusti oikeussubjekti, ei eettinen subjekti. Tästä syystä kansalaisella – tai poliitikolla – on vaikea kuvitella olevan moraalia. Nämä esimerkit osoittavat, miten käsitteet ohjaavat kuvittelua, suuntaavat sitä ja sulkevat pois todellisuuden alueita.

Mielikuvituksettomuus näkyy myös siinä, millaiseksi hahmotetaan hyvä elämä niin yhteiskunnallisella kuin henkilökohtaisella tasolla. Elämä on hyvä, kun on hyvinvointia, siis voidaan kuluttaa, mieluummin merkkituotteita; se on ostamista ostoskeskuksessa. Tämä on tietenkin poliittisen ajattelun, poliittisen ohjauksen ja markkinoinnin tulosta.

Kun kuvittelu kurkottautuu yli ja ohi, minne se vie meidät? Mielikuvitus menee jo tiedetyn, valmiiksi tiedetyn, yli. Kun ajattelemme, emme vain tutki todellisuutta, vaan myös mahdollisuutta panna asioita liikkeeseen, muuttaa todellisuutta, keksiä uusia mahdollisuuksia. Luominen on muuttamista ja se merkitsee, että se on myös tuhoavaa. Arvojen luominen on myös vanhojen arvojen tuhoamista.

Toisenlaisen kuvitteleminen on vaikeaa, koska meille opetetaan kaavoja. Elämme kaavoja päissämme. Monta kertaa olen huomannut, että mielikuvituksen panee liikkeelle esimerkki – se että yksi lentää yli käenpesän. Esimerkkejä, inspiroijia, mielikuvituksen käyttäjiä, rohkeita, on kaikesta huolimatta ollut: François Rabelais, William Blake, Henry David Thoreau, Lenny Bruce...

Keksivätkö filosofit Euroopan

(Alexandre Kojève)

Julkaisen tämän muistiinpanon uudestaan selvyyden vuoksi, koska tämä on tuleva aihe filosofiakahvilassa. Julkaistu aikaisemmin 16.10.

( ”Jos sanalla Eurooppa on jokin merkitys, se ei voi olla vain poliittinen eikä pelkästään uskonnollinen ja vielä vähemmän taloudellinen. Kyse on ehkä tästä: eurooppalainen ihminen... voi päästä totuuteensa vain kohtaamalla menneisyyden. Vain tehden tiliä historiansa kanssa.” – Giorgio Agamben)

Eurooppa, joka ei todellisuudessa ole maanosa, vaan niemimaa, on keksinyt itsensä. Eurooppa ei ole vain alue, vaan keksintö, tulkinta. Kysymys Euroopasta on lähihistoriassa tullut monta eri kertaa uudelleen esiin, uudelleen ajankohtaiseksi. Toinen maailmansota ja sen seuraukset nostivat esiin kysymyksen rauhasta, sen mahdollisuudesta. Toinen, vähän myöhemmin, eurooppalaisia häirinnyt ja hävettänyt asia oli tämä: Eurooppa oli jaettu. Kun kysyn, keksivätkö filosofit Euroopan, en halua liioitella filosofien osuutta, vaan tuoda esiin heidän osuutensa, heidän roolinsa.

Otan kaksi esimerkkiä, kaksi filosofia, jotka nostivat esiin kysymyksen Euroopasta: Alexandre Kojève (1902-1968)  ja Jan Patočka (1907-1977). Kojève syntyi Venäjällä, sai koulutuksen Saksassa ja eli suuren osan elämästään Ranskassa. Jo -30-luvulla hän oli erittäin vaikutusvaltainen filosofi. Hänen Hegeliä koskevat tulkinnat ja luennot jättivät jälkensä moniin: Lacaniin, Batailleen, Sartreen, Bretoniin, Merleau-Pontyyn jne. Yksi mahdollinen syy miksi hänen luentonsa puhuttelivat aikalaisia oli se, että ne toivat ajatteluun konkretian teeman; se oli irtaantumista Kantin ja uuskantilaisten abstrakteista käsitejärjestelmistä. Konkretia paljasti ja näytti, että maailmassa kohdatut asiat eivät mahdu abstraktin hahmottelun sisään: todellisuus ei kunnioita ajattelua.

Kojèven yksi keskeinen teema ja idea oli historian loppu. Tämä oli tietenkin Hegelin Historiaa käsityksen mukaista: ihmisen olemassaolo on historiallista ja se tähtää eräänlaiseen täyttymykseen,  päätökseen, Absoluuttisen Hengen toteutumiseen. Kojèven idea oli, että historia on jo päättynyt; ei ole enää mitään odotettavaa, ei enää ideologisia taisteluita. Tämä voi vaikuttaa oudolta ajatukselta, jos ei tunne Hegeliä, Marxia tai kristillistä teologiaa, joka on haistettavissa ideasta. Minua ei kiinnosta ajatuksen pätevyys eikä edes sen vaikutus myöhempiin ajattelijoihin (viimeaikaisin on Francis Fukuyaman teos, jonka hän kirjoitti Berliinin muurin murtumisen jälkeen väittäen, että historia on päättynyt, ja länsimainen liberalismi osoittanut olevansa kaikkein kestävin pohja). Minua kiinnostaa Kojèven ideassa se, että se on diagnoosi nykyisyydestä. Diagnoosin mukaan elämme jälkivallankumouksellista aikaa.

Tämä idea kainalossaan hänestä tuli toisen maailmansodan jälkeen Ranskan talousministeriön virkamies ja EU:ta edeltäneiden Euroopan yhteisten markkinoiden ja EEC:n (European Economic Community) suunnittelija, yksi pääsuunnittelija. Yhteinen Eurooppa on hegeliläinen projekti, historian lopun jälkeinen rakennelma: hanke, joka varmistaa, että se on loppu. Tavoitteena oli taata rauha Euroopassa. Idea oli vanha. Abbé de Saint-Pierre ja Rousseau olivat jo aikanaan esittäneet ajatuksia siitä, että Eurooppaan luotaisiin kansainvälinen elin, joka lisäisi sillä tavalla eri maiden kauppaa, että sota tulisi mahdottomaksi ajatukseksi.

Kojèvella on 1945 kirjoitettu mielenkiintoinen teksti, joka ei ole filosofinen artikkeli, vaan Ranskan hallitukselle osoitettu selvitys tai kirjelmä. Siinä Ranskaa uhkaaviksi vaaroiksi arvioidaan toisaalta Saksaa (taloudellisessa ja siksi myös poliittisessa, ei militaarisessa mielessä) ja joutumista mukaan kolmanteen maailmansotaan (tosin tätä vaaraa pidetään etäisenä mahdollisuutena). Tekstissä esitetään historiallista analyysia tilanteesta, jossa Ranska ja Eurooppa olivat. Kojèvella oli dramaattinen ote: Eurooppa ja koko maailma oli yhtä suuren muutoksen ja mullistuksen edessä kuin keskiajan päättyessä. Yksi keskeinen idea on, että kansallisvaltio ei ole enää sama, yhtä kestävä pohja ja lähtökohta. Saksa hävisi sotansa, koska yritti voittaa kansallisvaltiona, vaikka oli samalla riippuvainen miljoonien ei-saksalaisten työstä. Oli kaksi yritystä ajatella kansallisvaltion rajojen yli: liberalismi ja kansainvälisen sosialismin ”ihmiskunta”.

Näiden kestämättöminä pitämiensä ideoiden vastapainoksi Kojève esittää ajatuksen imperiumista, liitosta. Mielenkiintoisesti hän kehuu Stalinia siitä, että hän on ymmärtänyt tämän ”imperiumien todellisuuden”, ei ole langennut trotskilaiseen utopiaan. Ranskan tilanteen, maan heikentymisen, syyksi hän näkee sen, että Ranska on yksi ja yhtenäinen tasavalta. Ratkaisuksi  Kojève ei vielä -45 esitä Euroopan yhdistymistä imperiumiksi; hän puhuu toisenlaisesta ideasta, Latinalaisesta Imperiumista (Ranska, Italia, Espanja).

Rautaesiripun takana, Tsekkoslovakiassa, vaikutti toinen filosofi, Jan Patočka, joka myös esitti kysymyksen Euroopasta ja eurooppalaisuudesta. Myös hänen filosofiset lähtökohtansa olivat Saksassa, lähinnä Husserlin fenomenologiassa. Kysymyksen Euroopasta hän nosti kuitenkin erityisesti -70-luvulla maan alla (häneltä oli viety luennointioikeus) pitämissään seminaareissa, joihin osallistui useita maan intellektuelleista. Kysymys oli peräisin hänen oppi-isältään, Husserlilta, joka esitti vuonna -35 kysymyksen: Mitä Eurooppa merkitsee tänään? Patočka luki ja tulkitsi Platonia liittäen toimintansa siihen tilanteeseen missä hän ja hänen kumppaninsa elivät.

Eurooppa ei ollut Husserlille eikä Patočkalle vain maa-alue, vaan henkinen tila tai arvo. Patočka luennehtii tätä henkistä ulottuvuutta Platonin kautta; hän löytää Platonilta periaatteen, joka on hänelle eurooppalaisuuden ydin. Tämä periaate on epimeleia tes psyches, sielusta huolehtiminen (yleisempi termi todellisuudessa oli epimeleia heautou, itsestä huolehtiminen). Patočka väittää, että liioittelematta voidaan sanoa: ”Sielusta huolehtiminen synnytti Euroopan.” Kyse oli toiminnasta, jonka kautta ihminen ottaa vastuun itsensä ohjaamisesta: se oli jotain, jonka ansiosta ihmiset ovat oikeudenmukaisia ja totuudenmukaisia. Sokrateen dialogit olivat tätä sielusta huolehtimista; se käynnistyi niissä ja on ollut sen jälkeen osa eurooppalaista historiaa.

Todellisuudessa Patočkan maanalainen seminaari ei ollut tavanomaista, akateemista, filosofian opetusta. Hän ilmoitti sen jo alussa. Kyseessä oli yritys ajatella tilannetta, jossa he olivat, ja hän näki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Silloin emme ole niin naiiveja tai sokeita. Filosofoiminen pyrkii auttamaan. Se on sisäistä toimintaa tilanteessa, jossa olemme. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään, silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Kyse on siitä, että jotkut kieltäytyvät orjuudesta ja historialla nähdään merkitys: tavoite on tavoittaa merkitys, kohota ylemmäksi kuin pelkkä selviytyminen.

Historian loppu ja sielusta huolehtiminen, imperiumin luominen ja vapauden lisääminen, tuntuvat kaukaisilta, etäisiltä, kovin erilaisilta tavoilta hahmottaa kysymys Euroopasta. Mutta näitä ideoita yhdistää yksi asia: sekä Kojève että Patočka tekivät diagnoosia omasta ajastaan, tilanteesta jossa he elivät. Uskon, että me olemme yhä tilanteessa, jossa joudumme kysymään: Mitä on Eurooppa? Onko syytä kuunnella mitä filosofit asiasta sanovat? En tiedä. Otettava huomioon, että hekin ovat puhuneet...   

(Post Scrictum. Le Monde –lehti paljasti vuonna 1999, että Kojève oli vakoillut Neuvostoliitolle yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Jos näin, se oli aika hyvin mieheltä, joka oli tuomittu vuonna -20 kuolemaan saippuan myynnistä mustilla markkinoilla. Patočka osallistui Peruskirja 77 –liikkeeseeen - Charta 77 -  joka kritisoi maan viranomaisia ihmis- ja kansalaisoikeuksien loukkaamisesta. Julistuksen allekirjoittajissa oli Patočkan lisäksi muun muassa Václav Havel  ja kirjailija Pavel Kohout. Patočka kuoli vuonna -77 useita tunteja kestäneen poliisikuulustelun seurauksena.)  

Huumori, todellisuus ja käytös

(Tämä on siis aiheena filosofiakahvilassa 21.10./22.10./23.10. Ei siis Eurooppa, johon liittyvän muistiinpanon julkaisen uudestaan todennäköisesti 23.10.)

Huumori ymmärretään asenteeksi, tietynlaiseksi tavaksi ottaa asiat; se on kykyä nähdä jotain koomista, kykyä nauraa. Jos huumorin ymmärtää näin, on nähtävissä, että huumori on suhde todellisuuteen. Siksi meksikolaisen kirjailijan, Juan José Arreolan määritelmä humoristille saattaa olla paras. Hänen mukaansa humoristi katsoo vinosti, koska edestä, suoraan katsottuna, asiat ovat liian voimakkaita, vaikuttavia. Arreola sanoo, että juuri tämä vino, viisto katse auttaa meitä näkemään  todellisuuden paremmin; humoristi pystyy antamaan meille tarkan kuvan maailmasta.

Tietenkin Arreola puhuu todellisesta humoristista, ei mistä tahansa vitsailijasta tai herjanheittäjästä. Jokatapauksessa tämä todellisuuden näkeminen toisella tavalla, kirkaammin, tuo esiin jonkun muun asian kuin tavanomaiset pohdinnat siitä mikä meitä naurattaa tai puheet huumorin julmuudesta tai ylemmyydentuntoisuudesta.

Jos huumoria ajattelee asenteena, sen voi ajatella olevan osa ihmisen käytöstä, tapaa ohjata omaa toimintaansa. Kaikilla ihmisillä on huumorintajua – tai ainakin melkein kaikilla – mutta kaikki eivät siitä tee kuintenkaan luonteenpiirrettä, kaikki eivät viljele huumoria. Huumoriin ja nauruun on kohdistunut monenlaista moraalista hyökkäystä, ne on liitetty itse Saatanaankin. Vakavuus haluaa tuomita ja eristää naurun. Länsimainen ihminen ei enää oikein tiedä, pysty muistamaan, että kulttuurissa, kirjallisuudessa viljeltiin antiikin maailmassa ”vakavanaurullisia” lajeja.

Huumori ajateltuna asenteeksi, jota voi viljellä ja jonka avulla voi ohjata käytöstään, mahdollistaa uuden kysymyksen: Mitä merkitystä huumorin viljelemisessä on? Tätä kysymystä voi lähestyä ensimmäisen kysymyksen (huumori suhteena todellisuuteen) kautta. Se mitä huumori tekee todellisuudelle, on suhteellistaminen. Ehdottomat totuudet eivät ole enää niin ehdottomia, pysyviltä ja ikuisilta tuntuvat asemat ovat vaihtuvia. Tämä suhteellisuuden näkeminen auttaa pehmentämään luonteeseen niin helposti tarttuvia ominaisuuksia kuten ehdottomuus, dogmaattisuus ja dramatisointi.

Dramatisoinnilla tarkoitan tässä sitä, että ihminen niin helposti ja juhlallisesti julistaa – julistaa jotain omasta ajastaan tai tulevaisuudesta: ”Me olemme uuden ajan kynnyksellä, totaalisen kriisin edessä.” Tällainen juhlallisuus ja dramatisointi ei ole tyypillistä vain teologiselle – ja teleologiselle – ajattelulle, vaan myös tiedemiehet osaavat tehdä näin. Kun alku idealisoidaan, lopusta tehdään katastrofi. Huumori, joka on ”pahuutta”, kykyä nähdä alhaisuus ja vaatimattomuus, ei voi idealisoida alkua ja siksi se näkee myös käsillä olevien kriisien menevän ohi.

Huumori, vakavan juhlallisuuden ja dogmaattisuuden vihollinen, kaataa kuvat ja patsaat. Siksi se on ollut tärkeä myös ajattelussa, filosofiassa ja henkisessä kehityksessä. Näin esimerkiksi zenissä: se on ollut nauravaa buddhalaisuutta. Tietenkin filosofit ovat kietoutuneet hienoihin viittoihinsa, kulkeneet leuka pystyssä, otsa rypyssä tai lyöneet synkkiä otsiansa norsuuluutorniensa seiniin. Filosofien seinissä on aina kolhuja.

Länsimainenkaan ajattelu ei ole aina vierastanut huumoria. Kuuluisia ovat Sokrateen ironia, kyynikkojen käytännön pilat, Kierkegaardin huumori ja huumorin arvostus. Tietenkin filosofit ovat itse joutuneet humoristien viiltäviin kynsiin. Aristofanes sijoitti näytelmässään Sokrateen puuhun nostettuun koriin, koska sieltä hän saattoi tähyillä tähtiä paremmin. Johann Gotlieb Fichte (1762-1814) uskoi, että todellisuus on Minän luomusta – hän oli sillä tavalla idealistinen. Kerrotaan, että joku kysyi kuultuaan tästä: ”Mitä hänen vaimonsa on tästä mieltä?”

Keksivätkö filosofit Euroopan?

(Jan Patočka)

Eurooppa, joka ei todellisuudessa ole maanosa, vaan niemimaa, on keksinyt itsensä. Eurooppa ei ole vain alue, vaan keksintö, tulkinta. Kysymys Euroopasta on lähihistoriassa tullut monta eri kertaa uudelleen esiin, uudelleen ajankohtaiseksi. Toinen maailmansota ja sen seuraukset nostivat esiin kysymyksen rauhasta, sen mahdollisuudesta. Toinen, vähän myöhemmin, eurooppalaisia häirinnyt ja hävettänyt asia oli tämä: Eurooppa oli jaettu. Kun kysyn, keksivätkö filosofit Euroopan, en halua liioitella filosofien osuutta, vaan tuoda esiin heidän osuutensa, heidän roolinsa.

Otan kaksi esimerkkiä, kaksi filosofia, jotka nostivat esiin kysymyksen Euroopasta: Alexandre Kojève (1902-1968)  ja Jan Patočka (1907-1977). Kojève syntyi Venäjällä, sai koulutuksen Saksassa ja eli suuren osan elämästään Ranskassa. Jo -30-luvulla hän oli erittäin vaikutusvaltainen filosofi. Hänen Hegeliä koskevat tulkinnat ja luennot jättivät jälkensä moniin: Lacaniin, Batailleen, Sartreen, Bretoniin, Merleau-Pontyyn jne. Yksi mahdollinen syy miksi hänen luentonsa puhuttelivat aikalaisia oli se, että ne toivat ajatteluun konkretian teeman; se oli irtaantumista Kantin ja uuskantilaisten abstrakteista käsitejärjestelmistä. Konkretia paljasti ja näytti, että maailmassa kohdatut asiat eivät mahdu abstraktin hahmottelun sisään: todellisuus ei kunnioita ajattelua.

Kojèven yksi keskeinen teema ja idea oli historian loppu. Tämä oli tietenkin Hegelin Historiaa käsityksen mukaista: ihmisen olemassaolo on historiallista ja se tähtää eräänlaiseen täyttymykseen,  päätökseen, Absoluuttisen Hengen toteutumiseen. Kojèven idea oli, että historia on jo päättynyt; ei ole enää mitään odotettavaa, ei enää ideologisia taisteluita. Tämä voi vaikuttaa oudolta ajatukselta, jos ei tunne Hegeliä, Marxia tai kristillistä teologiaa, joka on haistettavissa ideasta. Minua ei kiinnosta ajatuksen pätevyys eikä edes sen vaikutus myöhempiin ajattelijoihin (viimeaikaisin on Francis Fukuyaman teos, jonka hän kirjoitti Berliinin muurin murtumisen jälkeen väittäen, että historia on päättynyt, ja länsimainen liberalismi osoittanut olevansa kaikkein kestävin pohja). Minua kiinnostaa Kojèven ideassa se, että se on diagnoosi nykyisyydestä. Diagnoosin mukaan elämme jälkivallankumouksellista aikaa.

Tämä idea kainalossaan hänestä tuli toisen maailmansodan jälkeen Ranskan talousministeriön virkamies ja EU:ta edeltäneiden Euroopan yhteisten markkinoiden ja EEC:n (European Economic Community) suunnittelija, yksi pääsuunnittelija. Yhteinen Eurooppa on hegeliläinen projekti, historian lopun jälkeinen rakennelma: hanke, joka varmistaa, että se on loppu. Tavoitteena oli taata rauha Euroopassa. Idea oli vanha. Abbé de Saint-Pierre ja Rousseau olivat jo aikanaan esittäneet ajatuksia siitä, että Eurooppaan luotaisiin kansainvälinen elin, joka lisäisi sillä tavalla eri maiden kauppaa, että sota tulisi mahdottomaksi ajatukseksi.

Kojèvella on 1945 kirjoitettu mielenkiintoinen teksti, joka ei ole filosofinen artikkeli, vaan Ranskan hallitukselle osoitettu selvitys tai kirjelmä. Siinä Ranskaa uhkaaviksi vaaroiksi arvioidaan toisaalta Saksaa (taloudellisessa ja siksi myös poliittisessa, ei militaarisessa mielessä) ja joutumista mukaan kolmanteen maailmansotaan (tosin tätä vaaraa pidetään etäisenä mahdollisuutena). Tekstissä esitetään historiallista analyysia tilanteesta, jossa Ranska ja Eurooppa olivat. Kojèvella oli dramaattinen ote: Eurooppa ja koko maailma oli yhtä suuren muutoksen ja mullistuksen edessä kuin keskiajan päättyessä. Yksi keskeinen idea on, että kansallisvaltio ei ole enää sama, yhtä kestävä pohja ja lähtökohta. Saksa hävisi sotansa, koska yritti voittaa kansallisvaltiona, vaikka oli samalla riippuvainen miljoonien ei-saksalaisten työstä. Oli kaksi yritystä ajatella kansallisvaltion rajojen yli: liberalismi ja kansainvälisen sosialismin ”ihmiskunta”.

Näiden kestämättöminä pitämiensä ideoiden vastapainoksi Kojève esittää ajatuksen imperiumista, liitosta. Mielenkiintoisesti hän kehuu Stalinia siitä, että hän on ymmärtänyt tämän ”imperiumien todellisuuden”, ei ole langennut trotskilaiseen utopiaan. Ranskan tilanteen, maan heikentymisen, syyksi hän näkee sen, että Ranska on yksi ja yhtenäinen tasavalta. Ratkaisuksi  Kojève ei vielä -45 esitä Euroopan yhdistymistä imperiumiksi; hän puhuu toisenlaisesta ideasta, Latinalaisesta Imperiumista (Ranska, Italia, Espanja).

Rautaesiripun takana, Tsekkoslovakiassa, vaikutti toinen filosofi, Jan Patočka, joka myös esitti kysymyksen Euroopasta ja eurooppalaisuudesta. Myös hänen filosofiset lähtökohtansa olivat Saksassa, lähinnä Husserlin fenomenologiassa. Kysymyksen Euroopasta hän nosti kuitenkin erityisesti -70-luvulla maan alla (häneltä oli viety luennointioikeus) pitämissään seminaareissa, joihin osallistui useita maan intellektuelleista. Kysymys oli peräisin hänen oppi-isältään, Husserlilta, joka esitti vuonna -35 kysymyksen: Mitä Eurooppa merkitsee tänään? Patočka luki ja tulkitsi Platonia liittäen toimintansa siihen tilanteeseen missä hän ja hänen kumppaninsa elivät.

Eurooppa ei ollut Husserlille eikä Patočkalle vain maa-alue, vaan henkinen tila tai arvo. Patočka luennehtii tätä henkistä ulottuvuutta Platonin kautta; hän löytää Platonilta periaatteen, joka on hänelle eurooppalaisuuden ydin. Tämä periaate on epimeleia tes psyches, sielusta huolehtiminen (yleisempi termi todellisuudessa oli epimeleia heautou, itsestä huolehtiminen). Patočka väittää, että liioittelematta voidaan sanoa: ”Sielusta huolehtiminen synnytti Euroopan.” Kyse oli toiminnasta, jonka kautta ihminen ottaa vastuun itsensä ohjaamisesta: se oli jotain, jonka ansiosta ihmiset ovat oikeudenmukaisia ja totuudenmukaisia. Sokrateen dialogit olivat tätä sielusta huolehtimista; se käynnistyi niissä ja on ollut sen jälkeen osa eurooppalaista historiaa.

Todellisuudessa Patočkan maanalainen seminaari ei ollut tavanomaista, akateemista, filosofian opetusta. Hän ilmoitti sen jo alussa. Kyseessä oli yritys ajatella tilannetta, jossa he olivat, ja hän näki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Silloin emme ole niin naiiveja tai sokeita. Filosofoiminen pyrkii auttamaan. Se on sisäistä toimintaa tilanteessa, jossa olemme. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään, silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Kyse on siitä, että jotkut kieltäytyvät orjuudesta ja historialla nähdään merkitys: tavoite on tavoittaa merkitys, kohota ylemmäksi kuin pelkkä selviytyminen.

Historian loppu ja sielusta huolehtiminen, imperiumin luominen ja vapauden lisääminen, tuntuvat kaukaisilta, etäisiltä, kovin erilaisilta tavoilta hahmottaa kysymys Euroopasta. Mutta näitä ideoita yhdistää yksi asia: sekä Kojève että Patočka tekivät diagnoosia omasta ajastaan, tilanteesta jossa he elivät. Uskon, että me olemme yhä tilanteessa, jossa joudumme kysymään: Mitä on Eurooppa? Onko syytä kuunnella mitä filosofit asiasta sanovat? En tiedä. Otettava huomioon, että hekin ovat puhuneet...   

(Post Scrictum. Le Monde –lehti paljasti vuonna 1999, että Kojève oli vakoillut Neuvostoliitolle yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Jos näin, se oli aika hyvin mieheltä, joka oli tuomittu vuonna -20 kuolemaan saippuan myynnistä mustilla markkinoilla. Patočka osallistui Peruskirja 77 –liikkeeseeen - Charta 77 -  joka kritisoi maan viranomaisia ihmis- ja kansalaisoikeuksien loukkaamisesta. Julistuksen allekirjoittajissa oli Patočkan lisäksi muun muassa Václav Havel  ja kirjailija Pavel Kohout. Patočka kuoli vuonna -77 useita tunteja kestäneen poliisikuulustelun seurauksena.)  

Totuuden pelisäännöt ja rituaalit

(Alkemistien työpaja)

Miten totuuteen pääsee? Tämä kysymys on ollut vuosisatojen ajan yhtä tärkeä kuin kysymys siitä, mikä on totuus ja mitkä ovat sen kriteerit. Tieteellinen käytäntö ja maailmankuva ovat muokanneet käsitystä totuudesta ja siitä miten siihen päästään. Ei olla luotu vain enemmän tai vähemmän onnistuneita yrityksiä saada ”oikeaa tietoa”, vaan myös totuuden pelisäännöt, totuusjärjestelmä. Tieteen sisällä kysymys, miten totuuteen pääsee, on epistemologinen kysymys: ”Millainen systemaattinen menetelmä mahdollistaa tiedon saannin?”

Jo ennen tieteen läpimurtoa kuitenkin kysyttiin, miten totuuteen päästään. Alkemisteille tai Platonille kysymys ei ollut metodia koskeva; kyse oli rituaaleista ja askeesista. Ihmisen, joka halusi päästä totuuteen, täytyi läpikäydä erilaisia rituaaleja, harjoituksia. Voisi sanoa, että myös tiedemies suorittaa rituaaleja; hänen pelisääntönsä ovat vain vanhemman, ritualistisen pelin, alalaji. Erot ovat silti suuret ja ne eivät ole vain siinä, miten totuus määritellään tai käsitetään. Modernissa, epistemologisessa systeemissä subjektin ja totuuden suhde on erilainen: subjekti on tiedon subjekti. Askeettisessa totuusjärjestelmässä subjekti on eettinen subjekti. Silloin tietäminen ei riitä eikä totuus ole se mikä on faktoilla todeksi osoitettu, vaan rituaalin tai taktiikan provosoima tapahtuma.

Kun teemme tällaisen erottelun, se ei tarkoita ihan samaa kuin jos tekisimme erottelun maailmaa koskevan tiedon ja ”moraalisen totuuden” välillä. Askeettisessakin totuusjärjestelmässä haluttu totuus voi olla totuus maailmasta. Esimerkiksi roomalainen filosofi Demetrios ajatteli, että tarpeellinen tieto on tietoa maailmasta. Hänen totuutensa oli tämä: ”Maailma on yhteinen.” Se on totuus maailmasta; se ilmaisee paikkamme siinä, meidän kuulumisen siihen. Vaikka tätä totuutta voi – ainakin jollakin tavalla – tukea tieteellisten tietojen avulla, se on ”moraalinen” tai spirituaalinen totuus, sillä se pyrkii vaikuttamaan subjektiin, hänen tapaansa elää.

Vaikka teemme tällaisen erottelun modernin tieteellisen totuuden ja askeettisen totuuden välillä, se ei tarkoita, etteivät nämä järjestelmät voisi limittyä tai sekoittua. Tarkemmin sanottuna on outoja lintuja niin kuin Gaston Bachelard, tieteen ja tiedon filosofiaa tutkinut ajattelija. Hän oli moderni epistemologi, joka uskoi ”tieteellisen hengen” pyrkivän objektiivisuuteen. Tieteellisyys, objektiivisuus, vaativat hänen mukaansa kuitenkin ”henkistä vallankumousta”, subjektin muuttumista. Bachelardin mukaan virheiden tai erehdysten korjaaminen oli ”älyllistä asketismia”: täytyy voida tuhota perustelemattomat vakaumukset ja ajatustottumukset itsessään, kyetä itsekriitiikkiin, on naurettava itselleen.

Totuudet – totena pidetyt puheet – eivät ole lauseen ominaisuuksia eikä totuuden tietäminen merkitse sitä, että tuntee todellisuuden ”sellaisenaan”. Jos joku ”tietää totuuden”, se merkitsee, että hän on seurannut pelisääntöjä, toiminut jonkun totuusjärjestelmän sisällä. Se mitä totuus tekee riippuu siitä, millainen järjestelmä ja millainen on subjektin ja totuuden välinen suhde kyseisessä järjestelmässä. Filosofi, joka nostaa esiin kysymyksen totuudesta, on harhainen, jos kuvittelee, että hän voi opettaa miten tosi ja epätosi erotetaan. Totuutta koskevan filosofoimisen pitäisi olla enemmän kuin epistemologiaa, tieto-oppia; sen pitäisi nostaa esiin kysymykseen liittyvät eettiset ja poliittiset ulottuvuudet.

Joissakin kulttuureissa, valtasuhteiden verkoissa, tahdotaan tiettyä totuutta, sillä sen avulla muokataan maailmaa, hallitaan ihmisiä, hallitaan omaa itseä, muokataan omaa itseä, omaa elämää. Tämä totuus koetaan – tai ainakin usein koetaan – välttämättömäksi. Historiallisesti se on kuitenkin kaikkea muuta kuin välttämätön; se on kontingentti. Tämä ei merkitse, ettei olisi merkityksellistä ja arvokasta, että yhteiskunnan sisältä nousee ajattelua, kritiikkiä, joka kohdistuu illuusioon, petokseen, kaunisteluun ja imarteluun. Tällainen ajattelu on siksikin tärkeää, että ”totuudet” voivat olla luomassa näitä illuusioita ja sitä kautta meihin kohdistuvia mielivaltaisia päätöksiä.

Moderni, epistemologinen totuusjärjestelmä on luonut kaksi vaarallista illuusiota. Ensinnäkin se pitää subjektia – tiedon subjektia – annettuna, ei jonain, joka luodaan. Tämä tekee meistä passiivisia itsemme suhteen. Tiedon kohde, objekti, nähdään myös valmiina: se vain odottaa löytämistä. Tätä tietoa voi käyttää hallitsemiseen, asioiden muokkaamiseen, mutta se ei muuta meitä. Totuus on sellainen, ettei ole mieltä kysyä kysymystä: Olenko minä todella tietämäni totuuden eettinen subjekti? Tietäminen riittää... Ihmisten piti odottaa Nietzscheen asti kuullakseen tämän aika olennaisen kysymyksen: Mikä on totuuden arvo?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kun totuus on tehtävä

(Marcus Aurelius)

Onko hullua kysyä, mitä on syytä pitää mielessään? Jotkut eivät halua pitää mitään mielessään, koska se on raskasta tai koska mielessä pysyvät asiat, kuvat, ajatukset, ovat pelkästään tuskaa aiheuttavia. Ihmiset tekevät monenlaisia temppuja nimenomaan karkottaakseen asioita mielestään: juovat viinaa, meditoivat, juoksevat. Jotkut, varsinkin jotkut filosofit, ovat kuin toiselta planeetalta ja sanovat, että on jotain mikä on syytä pitää mielessään.

Esimerkiksi Marcus Aurelius. Hänelle oli jotain mikä oli syytä pitää mielessään tai silmiensä edessä. Useissa käännöksissä tästä asiasta käytetään nimitystä sääntö, ohje tai määräys. Marcus Aurelius, joka kirjoitti muistiinpanojaan kreikaksi käytti sanaa parastēmata. Kyseessä on ilmaus tai lause, joka ilmaisee samanaikaisesti tärkeän totuuden että käyttäytymisen periaatteen.

Marcus Aureliukselle tällaisia totuuksia ja periaatteita, jotka on pidettävä mielessään on esimerkiksi vapautta koskeva parastēmata: Todellisuudessa ihminen on vapaa, ja me olemme koko ajan vapaita muodostamaan oman käsityksemme eikä mikään valta voi viedä meiltä tätä vapautta. Toinen parastēmata: Ihmiselle, kokijalle, eläjälle on olemassa vain yksi todellisuuden taso tai ulottuvuus ja se on nykyhetki. 

Kun kysymme, mitä olisi syytä pitää mielessään ja otamme esimerkiksi Marcus Aureliuksen ja hänen käsitteensä parastēmata, olemme erityisen monimutkaisessa tilanteessa. Monimutkaisuus tai vaikeus johtuu siitä, että meillä ei ole enää tätä totuuden ja käytösperiaatteen erottamattomuutta omassa ajattelussamme. Voimme silti kokeilla, voiko ne joissakin tapauksissa yhdistää, tuoda yhteen.

Lähtökohdaksi otan Utrechtin yliopistossa, Alankomaissa, opettavan Kathrin Thielen artikkelin Ethics of (In)capacity: Becoming. Pidän tätä tekstiä mielenkiintoisena lähtökohtana, koska siinä Nietzschen, Deleuze´n ja muiden ajattelijoiden tulemisen käsitettä (becoming, esp.devenir) lähestytään tehtävänä.

Tulemisen käsite on vanha, peräisin Herakleitokselta, joka ajatteli, että kaikki muuttuu; mikään ei ole, vaan kaikki tulee: kaikki virtaa. Thiele kirjoittaa, että tuleminen ei ole sanan tavanmukaisessa ontologisessa mielessä, mutta se ei tarkoita, ettei se olisi mitään; se on liikettä ja muutosta. Olisi epäonnistunutta kysyä ”mitä” se on, koska se ei ilmaise olemusta, vaan liikkeen. Siksi kysymys ”mitä” (what is) korvaantuu kysymykselle ”miten” (how to). Näin kysymys ei asetu yläpuolelle tuomitsemaan, vaan seuraa sitä mitä etsitään tai harjoittaa sitä. Thielen kysymys on siis: How to become? Kysymys tulemisesta muuttuu tehtäväksi, käytännöksi ja kutsuksi (call).

En analysoi enkä esittele Thielen vahvaa ja käsitteellisesti täsmällistä artikkelia enempää. Totean vain, että tekemällä kysymyksestä harjoituksen, muuttamalla kysymystä, hän tekee maailmaa koskevasta väittämästä (”kaikki virtaa”) tehtävän ja kutsun tehden näin tulemisesta jotakin samantapaista kuin Marcus Aureliuksen parastēmata.  

Voisiko tuleminen olla jotain mitä meidän olisi hyvä pitää mielessä? Pitää mielessä muutos? Jokin on koko ajan liikkeessä, maailmassa ja meissä. Mitä merkitsee pitää tämä mielessään? Antaa sen liikkeen tapahtua, olla pysäyttämättä sitä, antaa sille tilaisuus. Voidaan silti sanoa niin kuin Thiele: Tuleminen ei ole ratkaisu, vaan ongelma; se ei ratkaise filosofian tai käytännön ongelmia ja se voidaan nähdä näiden kysymysten uudistumisena ja uudistamisena.

Mutta tämähän ei haittaa meitä. Olemme tottuneet elämään ongelmien kanssa, kysymään aina uudestaan, kävelemään liikkuvalla alustalla, olemaan juurettomia... Siis on syytä pitää mielessään nämä varoituksen sanat: Mikään ei tule pysymään paikallaan.


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila