perjantai 28. maaliskuuta 2014

Vapaaehtoinen orjuus



 (Étienne de la Boétie)



https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
 
1500-luvun puolivälissä kiersi pienen ystäväpiirin keskuudessa käsikirjoitus, jonka otsikko oli La servitude voluntaire, Vapaaehtoinen  orjuus. Kirjoittaja oli Étienne de la Boétie (1530-1563). Ei tiedetä tarkkaan, milloin hän kirjoitti tämän puheen tai esseen. Joidenkin tietojen mukaan La Boétie kirjoitti sen 18-vuotiaana, jopa nuorempana.

Michel de Montaigne, La Boétien ystävä, julkaisi ystävänsä kootut teokset tämän kuoleman jälkeen, mutta jätti pois tämän tekstin, jota pidetään kirjoittajan pääteoksena. Montaignen idea oli antaa sille oma, näyttävä esiintulo. Kalvinistit ehtivät julkaista tekstin ennen häntä, eri nimellä ja omia tarkoituksia tukeakseen. Muutamien painosten jälkeen kirjoitus unohtui. Teksti ”löydettiin” uudelleen 1700-luvulla, valistuksen aikaan.

La Boétien kirjoitus on luettu usein yksinkertaisena poliittisena pamflettina: se on demokratian puolustus, tyrannien vastainen hyökkäys. Kirjoittaja tosiaan oli tasavaltalainen. Teoksen ”ideologisuus” on kuitenkin pientä verrattuna sen asettamiin kysymyksiin. Kirjoitus ei ole polemiikkia, populismia tai demagogiaa; sen asenne on tutkiva, ei villitsevä. La Boétie ihmettelee sitä, miten ihminen voi alistua vapaaehtoisesti tyrannin, Yhden, valtaan. Pelko ei selitä kaikkea. Kolme tai neljä miestä alistuu yhden valtaan ja sen voi selittää: he ovat pelkureita. Jos tuhannet alistuvat, se ei ole pelkästään pelkuruutta; se on vapaaehtoista alistumista.

Tekstin arvo ja merkitys on tässä. Se nostaa esiin kysymyksen, joka ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Miten on mahdollista, että ihmiset alistuvat vapaaehtoisesti? La Boétie nostaa esiin kysymyksen, tuo sen esiin ja tästä herää eräänlainen tyrmistys. Kysymys on ilmeinen ja ihmetyttää, miksi se lakaistaan pois - joskus antamalla selityksiä, toisinaan yksinkertaisesti vaientamalla, usein olemalla kuulematta kysymystä. Kysymys on yhä ajankohtainen, ja La Boétien käsitteellä on jälkikaikuja: esimerkiksi Michel Foucault käytti ilmaisua inservitude voluntaire puhuessaan 1970-luvun lopulla kriittisestä asenteesta ja ajattelevasta tottelemattomuudesta.

La Boétie luonnostelee tietenkin jonkinlaista vastausta kysymykseensä, kiinnittää huomiota muun muassa siihen, miten tottumus – se mihin olemme kasvaneet, mihin meidät on kasvatettu – on yksi ensimmäisiä syitä vapaaehtoiseen alistumiseen. Lisäksi hän hahmottelee kuvaa toisenlaisista käytännöistä, tyrannian ulkopuolisesta vapaudesta: hän antaa sille nimen ystävyys.

Kun ihmiset rakastavat tyrannia, he poissulkevat mahdollisuuden keskinäiseen ystävyyteen. Alamaiset eivät vain tottele, vaan ovat koko ajan kuulolla mitä isäntä sanoo; he hylkäävät oman itsensä, omat makunsa. Tässä kohdin La Boétien teksti on paradoksaalinen suhteessa meidän aikaamme: se on ajankohtaisimillaan ja lakkaa olemasta ajankohtainen. On kuin me hylkäisimme kaiken paitsi oman itsemme, omat makumme, mutta on yhä ajankohtaista kiinnittää huomiota tapaan, jolla ”omat makumme” ja alistuminen valtaan kytkeytyvät toisiinsa.

Tietenkin tilanne on erilainen nykyään kuin Ranskassa 1500-luvulla, myös niissä maissa, joissa eletään Yhden alaisuudessa. Silti demokraattisissakin maissa on dominaatiota, herruutta, ylivaltaa, valtasuhteiden liikkumattomuutta. Yleinen mielipide, yksi ja yhteinen maku, voi olla tyranni. Se että seuraamme yksilöllisiä mieltymyksiämme ja itsekeskeisiä halujamme voi palvella tätä ylivaltiasta: me alistumme mielellämme, kun meillä on mukavaa.

Vaikka La Boétien teksti osoittautuu kompleksisemmaksi kuin se ensilukemalta vaikuttaa se säilyttää jotain yksinkertaista sydämessään. Ei tarvitse kysyä, miksi joku kapinoi. Dominaatio aiheuttaa tuskaa, se riistää meiltä jotain. Jää kysymys, miten pitäisi edetä, miten kamppailla vastaan, miten lakata rakastamasta valtaa. En tiedä riittääkö se, että lakkaan toimimasta itseäni vastaan.

Kuvaus, tutkimus tai analyysi siitä miten meitä käsittelevä kone toimii voi auttaa ymmärtämään tilannettamme ja meihin kohdistettuja vaatimuksia. Tilanne ei ole helppo. Valencialainen professori, esseisti ja runoilija Antonio Méndez Rubio sanoo, että meitä ei enää edes suostutella eikä propaganda, kasvatus tai mainonta ole olennaista; nykyisin todellisuus sekoittuu määräykseen. Nähdäkseni hän puhuu muusta kuin niin  sanotusta reaalipolitiikasta; todellisuus on määräys ja määrittelijä, ei jotain mitä muutetaan.

Vicente Núñezin sanoja mukaillen voisi sanoa, että todellisuus on kuin kolikko; sillä on kaksi puolta, mutta pitäisi keksiä se kolmas puoli. Mikä meidän maailmassamme on sietämätöntä, ei ole ehkä sama asia kuin 1500-luvun Ranskassa, mutta meidänkin on kysyttävä: Mitä voimme tehdä?  Todellakin... Ehkä osaisimme tehdä toisin, jos ajattelisimme toisin.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Filosofiakahvilan aiheet toisella kevätkaudella 2014





(Demokritos)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Vapaaehtoinen orjuus (Fuengirola 1.4./Torre del Mar 2.4.)
Ponnistuksen ylistys (Fuengirola 8.4./Torre del Mar 9.4.)
Kysymyksistä ja niiden muotoilusta (Fuengirola 15.4./Torre del Mar 16.4.)
Filosofin puolustuspuhe (Fuengirola 22.4./Torre del Mar 23.4.)
Ulkopuolisuus, luovuus ja henkisyys (Fuengirola 29.4./30.4.)
Hyveiden talo (Fuengirola 6.5./Torre del Mar 7.5.)

Pistän ensi viikon (1.4./2.4) aiheen muistiinpanon blogiin perjantai-iltana tai viimeistään lauantai-iltana.

torstai 20. maaliskuuta 2014

Todellisesta ongelmasta, vapaudesta ja olemisen tavasta



(Arêtê



https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
 
Mikä on todellinen ongelma? Se on ongelma, joka pysyy, vaikka keksisimme ratkaisun tai ratkaisuja. Ehkä vain vapaus on ongelma; se liittyy kaikkiin kysymyksiimme. Vaikka tuntisimme ratkaisseemme vapauden ongelman, saavuttaneemme vapauden, joudumme kysymään, miten käyttää vapautta. Kun ihmiset kysyvät tällaista, he joutuvat eettisen ongelman eteen.

Etiikka tulee sanasta ethos, joka merkitsi tapaa. Usein se ymmärretään käyttäytymisen piirteiksi, luonteeksi. Siksi hyveet (Arêtê) – oikeudenmukaisuus tai kohtuullisuus – voidaan käsittää piirteiksi tai taipumuksiksi. Ethos oli kreikkalaisille – niin Foucault totesi – vapauden konkreettinen ilmaisu: käytös ja olemisen tapa, joka oli näkyvä. Se ilmeni kaikessa, vaatetuksessa ja siinä miten reagoi johonkin tilanteeseen. Ethos oli jotain, jonka kautta he problematisoivat vapautensa.

Etiikka ei siis merkinnyt ”moraalia”, tiettyjen sääntöjen ja lakien noudattamista, vaan oman vapautensa ajateltua käyttöä. Eettinen ongelma oli tämä: Miten luoda ethos, miten kehittää ethosta? Tämä kysymys on kulkeutunut monia polkuja pitkin myös meille. Niin sanotun hyve-etiikan kehittäjät ja ajattelijat ovat olleet oikeassa ainakin siinä, että hyveiden kautta päästään ajattelemaan konkreettisia ongelmia; se on tapa välttää sääntöperusteisen moraalifilosofian teoreettisuus.

Mutta osaammeko ajatella ethosta, kun hahmotamme sen luonteeksi ja hyveet piirteiksi? Tässä on psykologisoimisen vaara. Psykologia voi kuvata piirteitä ja luonteita. Se toteaa, millainen joku on, mutta se ei mahdollista kysymystä, mitä hän voisi olla. On kyse siitä, että ihmistä määrittelee muu kuin hänen toimintansa – hänen kykynsä ja mahdollisuutensa tehdä jotain muuta, siis vapaus. Ethos on itsensä vapaa käyttö, tavan synnyttämä olemisen tapa, ei synnynnäinen luonne tai sattuman synnyttämiä piirteitä. Pitäisikö hyve siis määritellä ennen kaikkea kyvyksi?

Kiinnittäessä huomiota siihen, että ethos on tapa (modaliteetti, manner, manera) voisimme saada esiin jotain muutakin tästä kuuluisasta hyveestä. Kyse ei ole siitä mitä tekee, vaan miten tekee. Hyveellinen on erinomainen, tekee tai toimii erinomaisesti. Arêtê tarkoitti alunperin erinomaisuutta. Emme ole silti halukkaita sanomaan erinomaista jalkapalloilijaa hyveelliseksi siksi, että hän pelaa hyvin jalkapalloa. Joskus olisi sanottu suorastaan päinvastoin. Shakespearen aikana jalkapallo oli vielä ”saastainen tapa”. Edellytys sille, että sanomme jotain erinomaisuutta hyveellisyydeksi on se, että päämäärä on erityinen, ei esimerkiksi voitto jalkapallossa.

Aikanaan etiikan päämäärä oli hyvä elämä, onnellisuus. Johdonmukaisesti ajateltiin, että hyveet johtivat onnellisuuteen. Hyveet olivat määritelmällisesti jotain, joka takaa onnellisuuden. Me tietysti näemme tässä rakastettavaa naiiviutta, mutta kysymys ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä on mielenkiintoinen. Ehkä meidän ei tarvitse ajatella, että hyve johtaa onnellisuuteen ja voimme ajatella, että hyve on onnellisuus, hyvä elämä, mutta silloin meillä on uusi onnellisuuden käsite. Silloin olisi tietenkin mahdotonta samastaa jalkapallon suomaa nautintoa onnellisuuteen – ja tämähän on joidenkin mielestä silkkaa typeryyttä...

Pyrkimys luoda ja kehittää itselleen ethos merkitsi sitä, että ihminen pyrki johonkin jalouteen, suuruuteen, erinomaisuuteen. Tämä merkitsi monia asioita, esimerkiksi tietynlaisen kriiteeristön käyttöä jalon ja epäjalon erottamiseksi. Se merkisi myös sitä, että ihminen ei anna jonkun toisen vaikuttaa itseensä millä tahansa tavalla. Ennen kaikkea se vaati sitä, että ihminen voi vaikuttaa itseensä. Tämä itseensä vaikuttaminen oli etiikkaa, eettistä ajattelua. Etiikka ei ollut siis teoreettista ajattelua, vaan askeesia.

Ethos on todellinen ongelma, sillä se kytkeytyy moneen muuhun kysymykseen: vapauteen, onnellisuuteen, hyveeseen. Se on todellinen ongelma, sillä se pysyy. Ethos on ajallinen; se on prosessi, ei pysyvä tila ja siksi olemme aina uudestaan, joka hetki, ongelman edessä.