Siunata ja kiittää

(Sils Maria, joka inspiroi Nietzscheä luomaan Zarathustran)

Miten on mahdollista, että Nietzsche puhui siunaamisesta? Eikö hän jos joku osannut ravistaa harteiltaan perimiään papillisia ilmauksia? On tunnettua, että Näin puhui Zarathustra, omituinen proosarunoelma, jäljittelee raamatullista kieltä. Vaikka kirjan sävy on leikillinen ja pilkallinenkin, kirja ei nähdäkseni parodioi Raamattua, vaan käyttää sen kieltä myöntäen sen voiman.

Moraalin katoaminen, ihmisen väsyminen elämään, nihilismi, teki välttämättömäksi uuden rakkauden, rakkauden elämään, jonka nimi on affirmaatio, myöntäminen. Zarathustra oli Nietzscelle ennen kaikkea joku joka sanoo: ”Kyllä.”

Nietzsche käyttää tästä rakkaudesta raamatulliselta kuulostavaa sanaa: siunaaminen. Hän käytti sanaa toista uskontojen sanaa vastaan: “On lakattava olemasta olentoja jotka rukoilevat ja muututtava lopultakin olennoiksi jotka siunaavat.”

Mitä on siunaaminen? Espankielinen käännös saattaa auttaa tuomaan esiin jotain. Siunaamisesta käytetään sanaa bendecir. Se tulee latinan sanasta benedicere,  joka merkitsee kirjaimellisesti “hyvän sanomista”. Latinan sana on suora käännös kreikan sanoista eulogein ja eulogia.  Aristoteleellä eulogia on “hyvän sanomisen taitoa”, taitoa sanoa hyvin se mitä pitää sanoa.

Tietenkin sana ”siunaaminen” löytyy myös Vanhasta Testamentista. Latinankielisissä käännöksissä käytettiin sanaa benedicere sanasta, jolla oli varsin erilainen merkitys; barak merkitsee pikemminkin polvistumista. Barak on kuitenkin läheisessä suhteessa toiseen sanaan: berakah merkitsee siunausta tai lahjaa. Miksi Vanhan Testamentin henkilöt polvistuvat? He polvistuvat kiittääkseen ja he kiittävät siunauksesta, lahjasta.

Kun rakastamaan oppiminen on Nietzschelle oppimista siunaamaan, se merkitsee sitä, että ”puhuu hyvää”, ei halveksi, ei halvenna elämää, vaan kiittää elämää. Zarathustra kiittää lahjasta antaen, tahtoen antaa iloa. Rakastaa, sanoa Kyllä: siunata ja kiittää.

(Mitään muuta en osaa sanoa nyt rakkaudesta... Heti kun keksin jotain, ilmoitan.)

Mikä on Eurooppa?

(Gustave Moreau: L'enlevement d'Europe 1869)

Nyt vaalien jälkeen voin sanoa tämän...

Olen otsikoinut yhden syksyn aiheista kysymyksellä: Keksivätkö filosofit Euroopan? Tarkoitukseni ei ole liioitella filosofien osuutta, heidän rooliaan, mutta myös he ovat tarttuneet kysymykseen, joka vielä keskiajalla oli outo ja turha: Mikä on Eurooppa?

Minä olen niin kuin monet älykötkin pitänyt etäisyyttä eurooppalaisuuteen, katsonut kylmästi sen ulkopuoliseen maailmaan kohdistamaa väkivaltaa ja kritisoinut noiden älykköjen kanssa eurosentrismiä. Monta kertaa elämäni aikana on silti kysymys Euroopasta ja kuulumisesta eurooppalaiseen kulttuuriin tullut ajankohtaiseksi: Berliinin muurin murtuminen (ns. Saksan kysymys, kysymys jaetusta Saksasta ja jaetusta Euroopasta), Länsi-Balkan (Sarajevon piiritys, Bosnian sodan keskitysleirit), joidenkin poliittisten voimien halu puhdistaa Eurooppa (muun muassa muslimeista), Ukrainan tilanne. Vaikka onkin syntynyt Euroopan laidalla, koko maailman laidalla, on pakko esittää kysymys: Mikä on Eurooppa ja mikä on tämä ”myytti”, johon olen osallinen?

Keskiajalla, kaiken hajaannuksen ja kaikkien sotien keskellä, Euroopassa oli yksi suuri ja yhdistävä valta: kirkko ja kristinusko. Ristiretket olivat eurooppalaisuuden luomista. Tarkoitus ei ollut niinkään käännyttää vääräuskoisia kuin sotia Eurooppaa valloittaneita maureja ja turkkilaisia vastaan. 1600-luvun puolessa välissä, kolmekymmenvuotisen sodan (Saksan sisäisenä uskonsota alkanut, mutta koko Euroopan voimasuhteita koskevaksi muodostunut sota) jälkeen, Westfalenin rauhan myötä, esitettiin vielä uusi kysymys siitä, mikä on Eurooppa. Kristinusko ei voinut kantaa ja palvella samalla tavalla kuin ennen, sillä kristinusko ei oman universaalin ja missionäärisen luonteensa takia voinut olla Euroopan luonne ja tunnus. Kristinusko kuului koko maailmalle, ainakin teoreettisesti.

Ei ollut myöskään yhtä imperiumia, oli monta suurvaltaa. Kysymys nousi esiin, koska kysyttiin, miten saataisiin aikaan rauha, enemmän tai vähemmän pysyvä. Erityisesti Englanti ja Ranska kohdistivat epäluuloisen katseensa Saksaan. Uudenlaisen liittoutumisen tarkoitus oli omalta osaltaan kontrolloida Saksaa. Euroopan unionin idea, sen siemen, on siis peräisin 1600-luvulta, mutta tarkoitus ei ollut luoda yhtenäisyyttä, vaan myöntää erilaisuus, rakentaa rauha pluralismin pohjalta. Ideana ei ollut rakentaa imperiumia, vaan kuningaskuntien muodostama tasavalta.

Euroopalla oli tuolloinkin epäselvät rajat. Englanti kuului Eurooppaan vain hädintuskin, Venäjä vielä vähemmän. Epäselvyys, hämäryys, tekee määrittelyn jatkuvaksi ja aina poliittiseksi toiminnaksi. Tämä jatkuu yhä. Toiset ukrainalaiset haluavat kuulua enemmän Eurooppaan, toiset toiseen valtaan, Venäjään. Ihmiset saavat tietenkin haluta mitä haluavat. Mutta näiden halujen ja toiveiden käyttö voi saada vaarallisia muotoja. Kyse ei ole vain kuulumisesta. On esimerkiksi niitä, jotka eivät tunne, että Katalonia kuuluu Espanjaan, mutta haluavat sen kuuluvan Eurooppaan. Tässä on kyse siitä, mihin halutaan osallistua.

Osallistuminen ja osallistumattomuus saattaa olla tärkeä kysymys, ainakin vaaleissa. Osallistumattomuus ei merkitse aina sitä, ettei tuntisi kuuluvansa johonkin, esimerkiksi Eurooppaan. Se voi olla merkki yksinkertaisesti halusta olla osallistumatta. Osallistuminen ei ole aina merkki rakkaudesta siihen, mihin osallistuu: näissäkin vaaleissa aktiivisia ovat olleet monet vihamielisesti EU:hun suhtautuvista.

Europa oli mytologiassa kaunis nainen. Häräksi muuttunut Zeus ryösti Europan vieden hänet Kreetalle. Toisen version mukaan Europan ryöstivät minolaiset eli kreetalaiset. Jokatapauksessa hänen ajatellaan olleen foinikialaisen ja hänen hahmoonsa liitetään aina nämä kaksi asiaa: Kreeta ja härkä. Eurooppa on muualta, Eurooppa on ryöstetty.

Todellakin voi kysyä, yrittää edes, onko Euroopalla mitään omaa? Onko Euroopan ominta ollut vain sen halu viedä oma kuvansa maailmasta muualle (ja ryöstää muiden kulta)? Onko Euroopalle ominta sen jatkuva sota itsensä kanssa? Mihin kuulumme? Mihin haluamme osallistua? Voimmeko keksiä Euroopan uudestaan? Osaisimmeko tehdä siitä jotain positiivista? Jos se vaikka voisi jonain päivänä olla kaunis foinikialainen nainen, ei enää kidnapattu...

Sitä tai tätä

(Lou Salomé, Paul Reé, Friedrich Nietzsche)

”Sitä tai tätä, niin  tai näin...” Näinhän puhuu filosofi, sanoo juu jaa tahi ei. Ota siitä selvää. Omituisinta on silti, että mutisevimpia sanoja ova tavalliset sanat kaikkien suissa: rakkaus, äly, usko jne. Ne merkitsevät kaikki kaikki sataa asiaa tai eivät yhtään mitään. Joskus on selvempää mitä sanoo hulluin filosofi, esimerkiksi Nietzsche, joka puhui vapaasta hengestä. Hän antoi sille täsmällisen merkityksen, vaikka koko olento olikin fiktiivinen.

Sitten ovat lauluntekijät, jotka villiintyvät olemaan filosofisia, puhumaan syistä ja seurauksista. He vapauttavat sanoillaan, jotka ovat hauskoja heilauttavia lyöntejä – sellaisia kuin Heikki Harman eli Hectorin kirjoittamat:

Minä olen seuraus

Sinä olet syy

Kun äly menee ämpäriin

Pää tyhjentyy.

Valmistautuminen on alkanut

(Demokritos)

 

Olen nyt yli kahden viikon ajan valmistellut ensi syksyn ohjelmaa, tehnyt tutkimustyötä – tai ainakin ajatellut, käynyt käsiksi tuleviin aiheisiin. Uskon valmistautumiseen, en muuhun.

Viime viikkoina olen lukenut Marcus Aureliusta, Kathryn Thieleä, Gaston Bachelardia, Alexandre Kojèvea, Jan Patočkaa, Roland Barthesia. Tulevaisuudessa on palattava esimerkiksi Dostojevskin Riivaajiin ja José A.Martin Garcían toimittamaan ja kääntämään jättiläiskokoelmaan Los filósofos cínicos y la literatura moral serioburlesca. Lukemieni tekstien joukossa on muistiinpanoja, artikkeleita, kirjelmä Ranskan hallitukselle, maanalaisia puheita, luentomuistiinpanoja jne. Kirjavaa väkeä, salaperäisiä fragmentteja.

”Tutkimustyö” on omituista. Se on vaikeaa ja stimuloivaa; koko ajan yllättyy ja aina onnistuu yllättämään itsensä, kun liikahtaa paikaltaan, liikkuu jonnekin, ajattelee yhtäkkiä muita asioita.

Minulla tulee olemaan monta asiaa näytettävänä: vivahteiden kauneus, totuuden omituisuus, mielikuvituksen arvo... Minun on selitettävä, miksi filosofien kotien seinät ovat niin kolhuiset.

Kyllä, kyllä, totisesti: Tämä on hauskaa, tulemme nauramaan, meissä tulee heräämään Demokritoksen henki...

Syksyn aiheista ja muusta

Ensin on kiitettävä. Kiitän kaikkia filosofiakahvilaistuntoihin osallistuneita, sekä Fuengirolan että Torre del Marin keskustelijoita. Ilman keskustelua ja ennen kaikkea ilman kuuntelua ei ole filosofointia.

Tulen julkaisemaan blogissa joitakin muistiinpanoja myös kesän aikana. Ne saattavat olla sivuhuomautuksia, jotka liittyvät käsiteltyihin aiheisiin tai ne ovat tulevien aiheiden valmistelussa syntyneitä huomioita tai muita hulluja päähänpistoja. (En tiedä miksi, mutta pidän kevytmielisestä sanasta päähänpisto.) Ihmiset voivat – jos haluavat – tuoda esiin omia ajatuksiaan, näkemyksiään ja kysymyksiään myös filosofiakahvilan omilla facebook-sivuilla:

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Syksyn aiheita suunnitellessani olen ottanut huomioon monia toiveita ja lisäksi vastaan (omalla tavallani) joihinkin liian vaikeisiin kysymyksiin tai tuon esiin ongelmia, joihin olemme törmänneet keskustelujemme aikana. Toisin sanoen tulevat huomautukseni ovat joskus vastauksia, vaikka ne jälleen kerran pyrkivät vain esittämään kysymyksiä, viiltämään auki meitä suojaavia sateenvarjoja.

Tässä on tulevan syksyn aiheet (otsikoihin saattaa tulla muutoksia):

1.Totuus ja tehtävä: kaikki virtaa

2.Totuuden pelisäännöt ja rituaalit

3.Huumori, todellisuus ja käytös

4.Keksivätkö filosofit Euroopan?

5.Mielikuvitus ja arvojen luominen

6.Motiivit, seuraukset ja hyveellisyys

7.Idios rythmos - Oma rytmi

8.Filosofien elämät ja filosofia elämäntapana

9.Tuomion luonne ja pidättäytyminen tuomitsemasta

10.Riivaajat meissä, terroristit ja omistushalu