No comments nro 1

Maailmankuva ja suunnistautuminen

(Tämän haluaisin ottaa aiheeksi. Saa nähdä, osaanko...)

Tiedän, että on olemassa yleinen mielipide, jonka mukaan maailmankuva tai maailmankatsomus on saavutus ja tavoiteltava asia. Sen ajatellaan olevan jotakin mitä ihminen kehittää osallistuessaan sivistysprosessiin; ihminen on sivistynyt, kun hän on kehittänyt itselleen tai omaksunut maailmankatsomuksen. Tätäkin mielipidettä on syytä ravistella.

Muutama ravistelukysymys vain: Miksi maailmankatsomus? Mihin sitä tarvitsemme? Onko se välttämätön? Ilkka Niiniluoto sanoo teoksessaan Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, että maailmankatsomuksessa on kolme osaa: maailmankuva (käsitys todellisuudesta kokonaisuudessaan), arvot (käsitys siitä millainen maailman pitäisi olla) ja tieto-oppi (käsitys siitä miten tietoa voi hankkia). Tämä on tietenkin vain yksi näkemys. Jos haluaa tai tarvitsee toisenlaista käsitystä ja kuvaa maailmankatsomuksesta, voi antaa toisenlaisen määritelmän. Niiniluodolla ei ole yksinoikeutta sanan määrittelyyn.

Niinluodon erittely tuo esiin komponentteja, jotka selittävät, miksi jotkut maailmankatsomukset erityisesti asetetaan vastakkain ja aiheuttavat ehkä myös sisäisiä ristiriitoja ihmisessä. Koska maailmankuva käsittää toisaalta käsityksen todellisuudesta ja myös käsityksen siitä, miten tietoa voi hankkia ja mihin tietoon voi luottaa, vastakkain asettuvat ns. tieteellinen maailmankatsomus ja uskonnollinen maailmankatsomus.

Mielestäni Niiniluodon erittelemät osat tuovat esiin myös sen, mistä syystä ihminen muodostaa maailmankatsomuksen – mihin sitä tarvitaan. Maailmankatsomus auttaa suuntaamaan ihmisen ajatuksia ja toimintaa. Maailmankatsomus auttaa löytämään koordinaatit, joiden avulla orientoitua.

Immanuel Kantilla on kuuluisa teksti Mitä on suunnistautuminen ajattelussa? Kirjoitus on historiallisestikin mielenkiintoinen, sillä se liittyi F.G Jacobin ja Moses Mendelsshonin kiistaan. Keskustelun aihe oli G.E. Lessingin spinozalaisuus, ainakin alunperin. Yksinkertaistaen voisi sanoa, Mendelsshon puolusti puhtaammin rationalistista maailmankatsomusta, ja Jacobin näkemyksen mukaan puhdas rationaalisuus sulkee pois moraalin, mistä syystä ”terveempää” on omaksua ”uskon asenne”. Kant asettui enemmän Mendelsshonin puolelle ja Kant ottikin orientoitumisen käsitteen häneltä. Kirjoitus julkaistiin lokakuussa 1786, vain pari kuukautta valistusta kannattaneen Frederik II Suuren kuoleman jälkeen, poliittisesti arkaluontoisella hetkellä. Jännitys – myös Kantin – oli aiheellista. Kuninkaan seuraaja Frederik Wilhelm II tuli kieltämään Kantia puhumasta uskonnollisista asioista.

En esittele koko kirjoitusta, vaan otan tämän orientoitumisen, suunnistautumisen, käsitteen esiin, koska se liittyy kysymykseen maailmankatsomuksesta. Kantille suunnistautuminen on suuntien löytämistä erottelukriteerien tai periaatteiden avulla. Nämä erottelukriteerit ovat subjektiivisia; ne ovat uskoa, tosin sellaista, joka on valmista kuuntelemaan järjen ääntä. (Näemme siis, että varsinainen nykyaikainen vastakkainasettelu ei ole tässä kyseessä).

Ihminen suunnistaa pimeässä huoneessa. Jos hän löytää jonkun kiintopisteen, tuntemansa paikan, hän voi suunnistaa sen avulla. Tässä on tietenkin lisättävä, että ihminen käyttää myös sisäistä kykyään erottaa vasen ja oikea. Sama pätee Kantin mukaan teoreettisiin tai moraalisiin ongelmatilanteisiin: olemme pimeässä huoneessa, koska ei ole mitään objektiivista tietoa tai yleisesti tiedettyjä periaatteita, joiden avulla suunnistaa. Suunnistautuminen on mahdollista, jos me tunnistamme itsessämme subjektiiviset koordinaatit ja mielenkyvyt.

Jos maailmankatsomuksen tehtävä – sen tarpeellisuus – on suunnistautumisessa, voisi siis kantilaisesti sanoa, että maailmankatsomus on näiden koordinaattien ja kykyjen tunnistamista. Kantia seuraten voisi tietenkin myös sanoa, että teoreettinen tieto, esim. luonnontieteellinen tieto, ei riitä suunnistautumiseen. Suunnistautumisessa käytetty tieto on käytännöllistä, tilanteeseen sidottua ja henkilökohtaista.

Suunnistautumisen käsitteen kautta saamme välineen, joka auttaa arvioimaan ja erottelemaan maailmankatsomuksia. Epäilemättä yksi maailmankatsomus voi olla toista parempi, jos se auttaa suunnistautumaan toista paremmin. Olemme kuitenkin uusien kysymysten edessä. Yksi sanoo yhtä suunnistautumistapaa paremmaksi kuin toista siksi, että hän on menossa ihan eri paikkaan kuin toinen. Joku pyrkii pelastukseen, toinen menestykseen. Silloin tarvitaan erilaisia koordinaatteja, vaikka sanotaan, että joissakin maailmankatsomuksissa nämä päämäärät – pelastus ja menestys – on liitetty yhteen.

Mihin tarvitsemme maailmankatsomusta?  Jos vakuutumme siitä, että tarvitsemme sitä suunnistautumiseen, voimme silti pitää kysymyksen esillä, sillä koordinaatit tai kyvyt tai tiedot, joita tarvitsemme suunnistautumiseen, voisivat olla muodostumatta kokonaisuudeksi, jota sanomme maailmankatsomukseksi. Tämä avoimeksi jääminen voisi olla merkittävää, sillä maailmankatsomuksella on aina taipumus synnyttää ja kristallisoida ennakko-odotuksia ja –oletuksia.

Vaikka olisimme vakuuttuneita orientoivien koordinaattien ja kykyjen tarpeellisuudesta, maailmankuvia voi kritisoida muunkin kuin sisältöjensä takia. Niitä luodaan, ne syntyvät, koska ihmisellä on taipumus tehdä maailmasta oletustensa kuvan ja asettaa sen siten itseään vastaan, objektiksi.

Maailmankuva tai maailmankatsomus tulee sisältönsä luonteesta riippumatta vaaralliseksi, jos se muuttuu sulkeutuneeksi tai dogmaattiseksi. Silloin se on aina perustelu tai oikeutus hyökätä toisinajattelijaa vastaan. Se on melkein aina vaarallinen siksi, että ihmisen luomuksena se on lähes aina antropomorfinen. Niin kuin olen kirjoittanut aikaisemmin (Kuvaan hukut 23.kesäkuuta 2013): Kaikki mitataan ihmisen mukaan, alennetaan ihmisen mukaiseksi. Kuvaan kuihdut, kuvaan hukut.

Tai niin kuin kirjoitti René Char: Kuinka tämä maailma kärsiikään muuntumisestaan ihmisen mukaiseksi, olemaan muokattu kirjan neljän muurin sisälle!

Säkenöivässä voimassa

(Rumi)

Rumi (Yalal ad-Din Muhammad Balji, 1207-1273) kirjoitti nämä sanat: “Älä tyydy muiden tarinoihin. Kehitä oma myyttisi.”

Nämä niin kuin monet muutkin tämän sufin, oppineen ja runoilijan sanoista ovat niin kuin kreikkalaisten gnome. Sana viittasi viisaiden sanoihin, erityiseen kirjallisuudenlajiin, johon sisällytettiin lyhyitä viisauksia, sananlaskuja, maksiimeja, aforismeja. Gnome merkitsi ymmärryskykyä ja älyä, mutta myös  tiedon vastaanottamisen tulosta, joka on tietynlainen halu, tahto ja taipumus. Gnome merkitsee tiedon ja tahdon liittoa: viisaudesta on tullut voima, magneetti, jotakin joka on yhtä tahdon kanssa.

Rumin sanat ovat tällainen magneetti, voima. Pitäessään sanoja edessään, mielessään, ne kasvattavat voimaansa, niiden voima säkenöi. Ne tartuttavat tunteen, että jonain päivänä, jos tähtää tarkkaan, voi päästä tuohon säkenöivään voimaan. Silloin epäilemättä tekee mieli laulaa niin kuin Sielun veljet...

http://www.youtube.com/watch?v=302UgYUo4Xs

Tai tanssia...

http://www.youtube.com/watch?v=fBk993oSbZs

Jalkapallosta

Minulta kysyttiin, ovatko filosofit käsitelleet urheilukilpailuteemaa. Ensimmäinen mieleeni tullut ”käsittely” oli Diogeneen. Hän meni ja seppelöi hevosen eikä ratsastajaa niin kuin oli tapana.

Omana kantanani esitin, että todennäköisesti filosofiaa ei olisi keksitty, jos antiikin Ateenassa olisi pelattu jalkapalloa.

Teema herättää kysymyksiä. Entä jos joku suhtautusi kaksintaisteluun niin kuin Juan José Arreola? Hän kirjoitti:

Missä tahansa on kaksintaistelu, tulen olemaan kaatuvan puolella. Oli sitten kyseessä sankarit tai konnat.

Tuhoaisiko tällainen asenne pelin? Arreola menee pidemmällekin; ei tahdo olla kenenkään puolella:

Katsojaksi pakotettuna näen kiistelijät, jotka aloittavat taistelun enkä halua olla kenenkään puolella.

Täytyy olla naiivi, jos jalkapalloa katsoessa ei tulisi mieleen vanha resepti: ”Leipää ja sirkushuveja.” Tätä kautta jalkapallo liittyy varsin mielenkiintoiseen aiheeseen: hallitsijoiden ja hallittujen väliseen suhteeseen. Teema, johon on tartuttava...

Silti minä ymmärrän, että jalkapallo herättää intohimoja ja innostusta. Minäkin saatan innostua, jos joku pelaa hyvin. En innostu, kun itse pelaan; silloin vain satutan itseni.

Innostuessanikin olen vähän filosofi, vähän itseni vieressä, katossa kärpäsenä ja ajattelen samalla niin kuin Arreola:

Hyvät naiset ja herrat: Ei ole pelastusta. Ottelu hävitään meissä. Piru pelaa nyt valkoisilla nappuloilla.

Vicente Núñez - Ipagron filosofi

(Vicente Núñez)

Vicente Núñez oli runoilija, joka pysytteli Aguilar de la Fronterassa, Córdobassa. Hän teki pienestä paikasta oman kosmoksensa, jota nimitti joskus paikan kreikkalaisen nimen (Ipagro) tai arabinimen (Poley) mukaan. 

Núñez piti eräänlaista filosofiakahvilaa El Tula –baarissa, kahdeksankulmaisen aukion reunalla. Runojen lisäksi hän kirjoitti aforistisia katkelmia, joita hän nimitti sofismeiksi.

Oliko hän filosofi vai Ipagron kuningas? Hän ei ollut filosofi siinä mielessä, että hän torjui kaiken akateemisuuden ja systemaattisuuden, mutta hän oli klassinen filosofi, sillä hän teki elämästään esitystä, joka oli koko maailmalle heitetty kysymys.

Mikä sitten oli Núñezin filosofia, jos sellaisesta voi puhua? Yksi lähtökohta vastausyritykselle voisi olla tämä sofismi: “El ser no es sustancia, sino una relación.” Käännän tämä teknisesti, koska teksti vaatii lähempää tarkastelua ja käytetyt sanat ovat kiinteässä yhteydessä filosofian historian keskeisimpiin termeihin. Käännökseni on seuraavanlainen: ”Olento ei ole substanssi, vaan suhde.”

Ensinnäkin sana ”substanssi”. Se on yleinen, mutta vaikea tekninen termi filosofiassa. Tieteellisessä sanastossa tai yleiskielessä se merkitsee ainetta tai ainesta, mutta filosofiassa pikemminkin itsenäistä oliota, olion olemusta; substantiaalinen on joku jolla on oma olemus. Aristoteles määrittelee substanssin (ousia) toisaalta materiaaliseksi substanssiksi, siis aineeksi ja toisaalta Metafysiikassa myös olennon tavaksi olla maailmassa; se merkitsee, että olento on subjekti, jota ei määrittele mikään muu. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että Aristoteleelle olento on substanssi.

Núñezin sofismi on siis kategorisesti antiaristoteelinen väite. Hän sanoo: Olento ei ole substanssi; olento ei ole subjekti, jotakin erillistä ja määriteltävissä erillään muista olennoista.

Olento on suhde. Jos kaksi olentoa kohtaavat, tärkeää ei ole näiden olentojen olemus, niiden kristallisoitunut olemus – joka on vain fiktio. Tärkeää on näiden olentojen positio, tila ja asema suhteessa toiseen. Kohtaamisen luonteen määrittelee se mikä on olentojen välissä. Oleminen on suhteellista (relationaalista, ei relatiivista). Se ei siis ole substantiaalista.

Minua kiinnostavat erityisesti Núñezin sofismin seuraukset, toisin sanoen ontologisen väitteen käytännölliset vaikutukset ja käytännölliset päätelmät, jotka joudumme siitä tekemään. Kun kohtaamme jonkun olennon, kysymyksemme ei pitäisi olla: ”Mikä tuo on?” Taktisesti ja myös eettisesti merkittävämpää on kysyä: ”Missä tuo on? Missä olen minä?”

Voi kysyä myös, voiko kysyjä sanoa ”minä”? Kyllä, mutta ”minä” on suhde – suhde toiseen, toisen suhde ”minään” ja ”minän” suhde omaan itseensä. Ei pitäisi puhua identiteetistä, ainakaan mistään pysyvästä. Tämä onkin yksi ulottuvuus, jonka Núnez ilmiselvästi oivalsi ja vei äärimmäisyyksiin. Hänen filosofiansa oli ei-identiteetin filosofiaa. Identiteetti, joka saattoi olla myös ulkopuoleen olevassa suhteessa määräytynyt, oli vaara. ”Peileissä ei ole kasvoja, vaan uhkauksia”, hän kirjoitti.

Identiteetti merkitsee lukkiutumista: ihminen lukitsee itsensä johonkin luokitukseen. Samalla itse oleminen tai olemisen tapa tehdään joksikin luokiteltavissaolevaksi. Myös identiteetti on suhde: toiseen ja itseen. Se on sellainen suhde, missä menettää itsenäisyytensä, koska kategoriat ja luokiteltavissaoleminen ovat toisten lakia ja järjestystä. Samastumista, yhdenmukaisuutta, identiteettiä paetaan. ”Pakene sitä mikä sinua muistuttaa”, Ipagron kuningas sanoi ja joi lasistaan Montilla-Morilesin finoa.

Lukemisen vaikeudesta

Ehkä vielä nuorena estetiikan, filosofian ja muiden aineiden opiskelijana olisin uskaltautunut kirjoittamaan aiheesta ”lukemisen taito”. Ehkä teinkin sen, en muista. Olisin voinut kirjoittaa ihan hienon ja älykkään tekstin, ihan varmasti. Nyt, monta vuotta myöhemmin, kun olen lukenut vielä enemmän, myös filosofisia teoksia, haluaisin sanoa vain muutaman sanan lukemisen vaikeudesta.

Vaikeus ei ole siinä, että olisi vaikea arvata tai määritellä, mikä on kirjoittajan intentio, pyrkimys. Jonkun vanhan tekstin tapauksessa on vaikea hahmottaa, millaisessa kontekstissa teksti on syntynyt, mihin se vastaa, mihin reagoi. Platon kehitti ideoiden maailmansa tietyssä poliittisessa tilanteessa. Spinoza loi ensisilmäykseltä kovin abstraktilta vaikuttavan filosofiansa seuraten oman aikansa vihamielisiä voimia ja oman aikansa tyranneja ja orjia. Lisäksi sanat ovat muuttaneet suuntaansa monta kertaa kirjoittamishetken jälkeen. Olisi vaikeaa kirjoittaa ”rakkauden filosofian historia”, kun sanoja oli jo kreikassa niin monta: eros, agape, filia.

Lukemisen vaikeus on saattanut minut vaatimattomuuteen, hyvin pelkistettyyn ”metodiin”. Kun luen tekstejä lähteinä, mielessäni on vain fakta, että joku on noin sanonut tai kirjoittanut. En pohdi, onko se totta tai ei, väärin tai oikein. Sanon itselleni: Jostain syystä tämä ihminen on sanonut noin. Kysymys kontekstista tekee minut erityisen varovaiseksi. Yritän pitää tulkintani ja arvaukseni hypoteettisena; vältän uskomista, uskovaa arvausta.

Yleensä minulla on mielessäni joku ongelma, kysymys, mistä syystä kaivan esiin, etsin käsiini tuon tai tämän omituisen, mahdollisesti arvoituksellisen, tekstin. En yritä selvittää kaikkea jonkun tekstin tai teoksen arvoituksesta; yritän hahmottaa, mitä se voisi sanoa meille käsillä olevasta ongelmasta, millaisen näkökulman avata.

Joskus jokin teksti, hyvinkin luonnosmainen ja siksi vaikea – niin kuin Roland Barthesin muistiinpanot luentojaan varten – antaa aiheen filosofiakahvilan keskustelua varten. Esimerkiksi ensi syksyn aihe idios rythmos – oma rytmi. Tällaisessa tapauksessa ideani ei ole olla uskollinen tai selvittää mitä kaikkea Barthes esitti tai halusi esittää. Barthes on inspiraation lähde, tunnustettu lähtökohta, mutta vien ajatuksen eri suuntaan tai ainakin olen välittämättä siitä, olisiko Barthes samaa mieltä.

Lukemisen vaikeus on siis tehnyt minut nöyräksi, mutta myös välinpitämättömäksi kolmella tavalla: 1) Olen välinpitämätön oikeellisuudesta tai harhaisuudesta. 2) Olen välinpitämätön siitä selvitänkö tekstin arvoituksen. 3) Olen välinpitämätön siitä, olenko loppuun saakka uskollinen.