Caravaggio: kehon hohde

Caravaggio: Bakkhus, oletettu omakuva nuoruuden vuosilta

1.Elämä, tappelut

Michelangelo Meriso da Caravaggio (1571-1610) oli italialaisen barokin ensimmäinen mestari. Niin kuin renessanssimaalareillakin aihepiiri oli valmiina: maalattiin isoja uskonnollisiin tai mytologisiin aiheisiin perustuvia töitä. Caravaggio oli ahkera ja teki töitä monille merkittäville isännille, mutta oli myös ylpeä ja kiivas, valmis tappeluun.

Caravaggio tuli ilmeisesti puolivahingossa tappaneeksi miehen vuonna 1606. Aikaisemmin häntä oli voitu suojella oikeudenkäynneiltä, mutta nyt hän joutui pakenemaan Napoliin. Sieltä hän matkusti Maltaan, jossa asiat menivät hyvin, kunnes hän joutui taas tappeluun, haavoitti jotain herrasmiestä. Caravaggio ajettiin maanpakoon Maltasta moraalittomuuden johdosta ja julistettiin non gratoksi. Itsekin hän oli murhayrityksen kohteena Napolissa.

Caravaggio onnistui samaan paavin anteeksiannon ja roomalaisten kontaktiensa avulla myös armahduksen rikoksista, joista häntä syytettiin. Hän kuoli kuumeeseen erään läheisen ystävänsä mukaan 18.kesäkuuta 1610 lähellä Grossetoa, Toscanassa. Tähän liittyy monenlaista hämmennystä, sillä hänen kuolemastaan liikkui erilaisia tietoja eikä ruumista koskaan löydetty.

2. Kehon kauneus

Uskonnolliset työt – joiden määrä on suurin – herättivät aikanaan pahennusta. Monet töiden tilaajat torjuivat ne, ja kirkko suhtautui niihin paheksuvasti. Caravaggion naturalistinen ote näyttäytyi kirkon edustajille uskonnon vulgarisointina. Pyhät hahmot – niin kuin Jeesus – näyttivät liian lihallisilta, liian kehollisilta, vaikka hahmosta hohtikin uusi, käsittämätön kauneus. Caravaggion työt maistuivat siis liian reformistisilta.

Caravaggion taituruus on ilmeistä: hän oli valon ja varjon käytön mestari ja hänen kykynsä kuvata kehoa – ihoa ja lihaksistoa – on tunnettu. Joissakin teoksissa fyysisyys on karnevalistista, groteskia tai vähintäänkin naturalistista; töillä on tekemistä enemmän väkivallan, vuotavan haavan ja kehon maallisuuden kuin aiheiden uskonnollisen sisällön kanssa. Siksi hän tuo välillä mieleen Francis Baconin (1909-1993).

Tila – joskus pimeä – hahmojen välissä korostaa ja kehystää figuurien fyysisyyttä, mutta muuttuu itsekin materiaaliseksi ja konkreettiseksi: tila tulee intensiiviseksi.

3.Fyysisyyden voima

Se mikä minut panee filosofoimaan Caravaggion töiden edessä on tämä: kyse ei ole fyysisestä voimasta, vaan fyysisyyden voimasta. Caravaggion työt ovat ajattelua, joka tuo meidät sfääreistä maahan, lihallistaa hengen, palauttaa karkotetun kehon.

Kritiikki, vastarinta, kapina tarvitsee kehoa, ei vain ideoita tai henkeä. En sano tätä teoriaa tai teoreettista ajattelua vastaan, sillä teoria on käytäntöä ja voi olla selvä ja valaiseva käytöksen ohjelma. Caravaggion esiin tuoma fyysisyyden voima muistuttaa tarpeesta kehoon ja ennen kaikkea kehon voimasta, sen synnyttävästä vaikutuksesta.

Edistyksen, toivon tai mahdollisuuden on oltava käsinkosketeltava, tunnettavissa aistimuksellisesti. Siksi paikasta on tultava näyttämö, ja kehon on oltava enemmän kuin mekaniikkaa tai anatominen hahmo: kyky tuntea ja toimia.

"Isännän työkalut eivät koskaan tuhoa isännän taloa"

(Audre Lorde)

Audre Lorde arvostelee tunnetussa esseessään The Master´s Tools Never Dismantle the Master´s House akateemista feminismiä. Siksi hänen kirjoituksensa otsikko sanoo:Isännän työkalut eivät koskaan tuhoa isännän taloa. Ymmärrän tämän niin, ettei hän luottanut isäntien – valkoisten, heteroseksuaalisten miesten – teoreettisen kielen ja koneiston tehokkuuteen taistelussa, johon hän osallistui koko voimallaan.

En analysoi nyt tätä kirjoitusta tai selitä sen historiallista kontekstia. Minulla ei ole sellaista halukkuutta nyt käyttää näitä isäntien työkaluja. Tartun vain tähän voimakkaaseen lauseeseen: Isännän työkalut eivät koskaan tuhoa isännän taloa.

Lause on varmasti osuva ja oivaltava, monessa tilanteessa liiankin pätevä. Kyse on jostain, josta jokaisen ajattelijan tulisi olla tietoinen. On osattava problematisoida tämä tai tuo väline tai työkalu, jota käyttää ja ennen kaikkea aina olla luottamatta sen vallankumouksellisuuteen tai kriittisyyteen.

Väittämän voi myös suhteellistaa. Esimerkiksi ekologinen liikehdintä, joka kohdistaa usein arvostelun tieteen ja teknologian luomiin käytäntöihin ja niiden seurauksiin, on koko ajan käyttänyt tieteellistä tietoa ja tutkimusta kritiikkinsä perusteena. Samalla tavalla oikeuksiaan puolustanut homoseksuaali on voinut vedota tiedeyhteisön päätökseen olla pitämättä homokseksuaalisuutta sairautena ja kysyä: ”Miksi sitten haluatte parantaa meidät?”

Pelissä olevien nappuloiden liikettä ja niiden määrää voi säädellä: työkaluja voi käyttää toisella tavalla, toisiin tarkoituksiin kuin mihin isännät ovat tottuneet. Jos isännän työkalut eivät tuhoa isännän taloa, joudumme tekemään pitkän luettelon noista työkaluista. Jos etsimme vain ”puhtaita” työkaluja, meille jää kovin vähän. Kaikki sanat ovat ambivalentteja.

Silti – niin kuin totesin – tämä kysymys on tärkeä; se on pidettävä mielessä. Kun tartumme työkaluun, meitä ei ohjaa vain tahtomme, vaan koko kulttuuri, koko perinne, joka on määritellyt esineen ja sen käytön. On ponnisteltava ulos kokonaisesta elämänmuodosta ja oltava hyvin leikkisä, jotta voi keksiä työkalulle uuden käytön...

No comments nro 3

(Audre Lorde)

Kuinka paljon voin tästä totuudesta nähdä ja silti elää sokeutumatta? Kuinka paljon voin tästä tuskasta käyttää? – Audre Lorde

Diagnoosin totuus, kuolema ja toipuminen

(Leidenin anatominen teatteri 1609)

(Olen käsitellyt patologia-aihetta ennenkin: Filosofi eli patologi 5.kesäkuuta 2013)

Jotkut filosofit ovat lakanneet etsimästä ikuista totuutta. Se ei tarkoita, ettei heidän tehtävänsä olisi kunnianhimoinen; he ovat halunneet tehdä diagnoosia ajastaan. Esimerkiksi Nietzsche ja Foucault ymmärsivät ajattelun ja filosofian tähtäävän diagnoosiin. He ovat lääkäri-filosofeja.

Mikä on diagnoosi? Onko tarkoitus määrittää tauti, jotta voidaan antaa oikea hoito? Tämä terapeuttinen, hoidollinen, ulottuvuus on ajattelussa usein mukana, mutta kaikkien lääkäreiden tarkoitus ei ole keksiä hoitoa: on myös patologeja.

Patologi tutkii kuollutta, yrittää keksiä, mikä kuolleen tappoi. Diagnoosin totuus ei tässä tapauksessa auta tutkimuksen kohdetta. Totuus ei tuo takaisin elämää. Patologin pöydällä ei ole käsillä kysymys elämästä ja kuolemasta, pelkästään kuolemasta ja totuudesta.

Patologi-filosofi saattaa esimerkiksi tarttua johonkin ajatukseen tai arvoon ja näyttää, miten se kuoli. Joskus nämä kuolleet ja niiden varjot ovat yhä läsnä. Patologi-filosofin tehtävä on silloin tuoda uutisia: ”Kannatte ruumiita. Haudatkaa ne.”

Ainoastaan tästä näkökulmasta voi ymmärtää, miksi ateistinen Nietzsche tarttui ennen häntä keksittyyn ajatukseen jumalan kuolemasta. Teema ilmaantuu Nietzschen teksteihin nimenomaan tapahtumana, josta ihmiset eivät ole kuulleet. Kyse ei ole ollenkaan vanhasta kiistasta jumalaan uskovien ja ateistien välillä.

Patologi ei auta pöydällä makaavaa, mutta hänen tietonsa voi olla tarpeellista eläville. On hyvä tietää, että kannamme ruumiita. Se voi olla epäterveellistä. Hänen tietonsa siitä mihin kuollut kuoli, voi auttaa meitä suuntaamaan elämäämme toisin. On hyvä tajuta, jos meitä ympäröivät kuolleiden varjot. Se on merkki siitä, että kiinnitämme itsemme kuolleisiin. On opittava hautaamaan kuolleet. Ehkä siitä alkaa toipuminen.

Patologi ei paranna eikä hänen asiakkaansa elvy. Hänen esiin tuomansa totuus voi näyttää meille, että meidän ja patologin pöydällä makaavan välillä on tietty ero ja etäisyys: ymmärrämme olevamme elossa ja nauramme. Ja nauru – jos mikä – on merkki toipumisesta... 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Olen todellinen nainen

1.Lause ja sen taustakuva

Sanoja – julistaja – on Michael Berry (ei Sir Michael Berry, tunnettu englantilainen fyysikko, vaan texasilainen talk talk show –isäntä, radiotähti):

“A real woman can do it all by herself, but a real man wouldn´t let her.” (Todellinen nainen voi tehdä kaiken itsekin, mutta todellinen mies ei antaisi hänen.)

Berry levitti tätä sanomaa facebook-sivujensa kautta. Tekstin alla oli kuva pienestä stetsonpäisestä pojasta, joka suutelee pienen tytön kättä.

2.02 Feministi puhuu

Pieni feministi heräsi minussa ja kaivautui ulos rauhallisesta lihastani. Tämä lause ilmaisee ilmeisellä tasolla varsin sovinistisen asenteen: Myönnetään kyllä – armeliaasti – että nainen pystyy, mutta hänen ei anneta tehdä. Tietenkin lausetta voisi analysoida enemmänkin. Se perustuu kokonaan mies/nainen –dikotomialle, pyrkii vahvistamaan sitä. Se puhuu ”todellisesta” naisesta ja ”todellisesta” miehestä ja tähän voisi tietenkin tarttua, sitä ryhtyä purkamaan.

3.01 Toisinpäin

Jos katsoo toisinpäin, näkee naisellisen viekkaasti (naisethan ovat aina viekkaita ja vaarallisia), voi ajatella hyötyä: ”Saamme miehen palvelemaan itseämme, tekemään puolestamme. Meidän on tehtävä tällaisia oikeita miehiä.” Mutta mihin tässä joudumme, mitä palvelemme? Onko tämä vanha myytti herrasmiehestä?

Espanjalainen mies 1800-luvulla heitti viittansa kadulla kävelevän naisen jalkojen eteen. Ritarillisuus ei loppunut tapojen turmelukseen; siirryttiin vain toisenlaisiin vaatteisiin ja myöhemmin kaduilla oli vähemmän hevosen paskaa, ne olivat päällystettyjä jne. Ritarillisuus kuoli käytännöllisyyteen, autoistumiseen ja teiden päällystämiseen.

3.03 Mahdollisuus ja sen todistus

Jos silti vastustan yhä villiä feministiä itsessäni ja pidän kiinni tästä hyötyyn tähtäävästä, miehet orjuuttavasta asenteesta, joudun  toteamaan: ”Ehkä olenkin todellinen nainen, sillä senhän todistaa se, että kykenen, mutten tee, vaan kannustan miestä olemaan palvelijani.”  Tämä pätee suurimpaan osaan kehittyneen maailman miehistä. Tietyn esityksellisen miehuuden lisäksi he ovat vain toisten miesten tarjoaminen palveluiden ostajia, käyttäjiä, kerjääjiä – silloinkin kun palveluissa käytetään naisia.

4.1. Lauseen totuudellisuus

Näin hillitysti – siis feminismiä hilliten – analysoituna Berryn lause on siis tosi. Se ei vain ole tosi lausujan tahtomalla tavalla; se ei tarkoita sitä, että miehet kovin helposti onnistuisivat olemaan todellisia miehiä, pikemminkin he ovat todellisia naisia. Ovatko – kykenevätkö – naiset sitten olemaan todellisia naisia myös?  Kyllä, mutta he antavat miesten tehdä sen...

5. Mitä todistelija todellisuudessa haluaa

Tiedän... Joku sanoo: ”Kuka nyt näin mutkikasta vitsiä jaksaa seurata eikä se naurata.” Mutta tämä vitsi on vain sormi, fallinen sormi, joka on pystyssä ja osoittaa ulos, maailmaan. Naurun aihe on siellä. Enkä minä halua, että kukaan nauraa puolestani. Haluan kokea sen itse. Olisipa typerää julistaa: ”Kykenen nauramaan, mutta annan miesten nauraa puolestani.” Olisinko silloin todellinen nainen? Haluan olla todellinen nainen...


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mahdollisista aiheista

(Lapset leikkimässä Espanjan sisällissodan aikana)

Otin joskus filosofiakahvilan aiheeksi tilan ja paikan (Tila ja paikka 2.syyskuuta 2009). Pelkäsin etukäteen, että aihe on kovin teoreettinen ja vieras, mutta keskustelut olivat mielenkiintoisia. Tämä oli yksi opetus minulle: Ei kannata varoa ”vaikeita” aiheita.

Paikka ja tila voisi olla uudestaan aiheena. Olisi varmasti inspiroivaa puhua ”tilan poetiikasta” niin kuin Bachelard. Tilanne on silti huono innokkuudelle. Liian monet paikat ja tilat on tehty sotilasalueiksi; ne on militarisoitu tankkien kanssa tai sitten intellektuaalisesti. Siksi haluaisin ottaa aiheeksi mieluummin sodan. Jos vain osaisin...

Olen puhunut aina etiikasta ja kytkenyt sen termiin ethos, jonka kääntäminen luonteeksi on hiukan epätarkkaa ja harhaanjohtavaa. Minua kiinnostaisi luoda valaistusta tähän teemaan puhumalla ”asenteesta”. Tälla sanalla en tarkoita vain tapaa reagoida johonkin, vaan aktiivisempaa otetta, tapaa ohjata itseään.

Minua on pyydetty puhumaan myös rakkaudesta, erityisesti lähimmäisenrakkaudesta. Tämä on hirveää. Tekisi mieli sanoa niin kuin silloin kun minulta kysyttiin gynekologisia neuvoja: ”En osaa sanoa...” Otan silti vakavasti harkintaan kaikki pyynnöt ja yritän ajatella asiaa. Varmasti keksisin jotain kauheaa sanottavaa. Se olisi ihan helppoakin. Teen silti asiat itselleni vaikeiksi ja etsin näkökulmaa, joka ei päästä itseäni eikä muita niin helpolla...

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2009/09/tila-ja-paikka.html

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

No comments nro 2

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Miksi olen niin vaikea?

Joskus kysyn filosofiakahvilan jälkeen itseltäni: “Miksi olen niin vaikea?” Onko tämä hyvä kysymys? Jos minulla ei ole oikeutusta vaikeuteeni, on minulla ainakin jonkinlainen selitys.

Voisi puhua yksinkertaisemmin, vähentää vaikeita termejä jne. Tällaisen operaation vaara on kuitenkin se, että puhuu vain epämääräisemmin, jättää täsmentämisen vähempään, ei tartu mahdollisiin vaaroihin, ei tuo esiin erehdyksen mahdollisuutta. Sitäpaitsi en usko, että vaikeus johtuu erityisesti termien käytöstä. Minulla on kolme hypoteesia, mistä vaikeus johtuu.

1)Olen vaikea, koska yritän ravistella ajatustottumuksia. Mikä tahansa aihe on käsillä, yritän keksiä siihen näkökulman. Uusi näkökulma tekee aiheesta – mistä tahansa – oudon; se ei tunnu enää niin tutulta, sellaiselta kuin mihin oli tottunut. Vaikeus johtuu siis siitä, ettei voi turvautua jo olemassaoleviin käsityksiin ja mielipiteisiin. Ainakaan niin helposti.

2)Vaikka filosofoiminen osaltaan onkin tuomassa selvyyttä joihinkin asioihin ja se valmistelee meitä kohtaamaan tapahtumat ajatuksissamme, siis varustaa meitä, se on aina problematisointia. Problematisointi tuo mukanaan aina tiettyä levottomuutta; meitä kiskotaan pois levosta, suojasta. Ehkä minäkin kirjoitan – niin kuin Fernando Pessoan heteronyymi Bernardo Soares – Levottomuuden kirjaa...

3)Vaikka yritänkin keksiä esimerkkejä, joskus on vaikeaa kytkeä aihe tai ongelma ihmisten omaan elämänpiiriin. Tämä on yleinen vaikeus filosofiassa; ongelmat eivät tunnu merkitsevän mitään, ne eivät liity mihinkään. Jos ongelma ei ole pseudo-ongelma, se kuitenkin kytkeytyy johonkin. Ainakin se on kytkettävissä. Tosin joskus ihmiset elävät niin, ettei mikään filosofinen ongelma koske heitä. Silloin vaikea en ole minä, vaan kuulija.

Voisi kysyä myös, miten on mahdollista, että olen vaikea? Olen nimittäin aika kevytmielinen henki. Jokin tärkeä, kiireelliseltä tuntuva aihe, kysymys, jää noin vaan taakseni; se ravistetaan helposti harteilta; olen koko ajan liikeessä, siirtymässä muualle. Olen varsin huoleton, jopa hyväntuulinen. Monet filosofiakahvilan aiheista, niin tärkeitä kun ovatkin, unohtuvat minulta samantien, kun keskustelut ovat ohi. Vaikka olisin minuutti sitten puolustanut jotain näkemystä, niin kadulla tämäkin on jo unohdettu: en tiedä mitään....

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila