torstai 26. helmikuuta 2015

Kuka suostuu ajattelemaan?

(Johannes Moreelse: Demokritos)

On aina sellaisia saarnaajia, jotka moittivat ihmisiä – jos eivät tuhmuudesta, niin sitten siitä, etteivät ihmiset ajattele. Heidän ei tarvitse olla edes saarnaajia. Ihminen on nykyään paossa ajattelua, väitti Heidegger. Ihmiset ajattelevat paljon enemmän kuin saarnaajat aavistavatkaan. Myös hiljaisuudessa ajatellaan, myös hiljaisuudessa on ajatusta. Ihmiset ajattelevat enemmän kuin filosofit uskovat, enemmän kuin hallitsijat uskaltavat myöntää. Silti on tilanteita, joissa joutuu toteamaan, etteivät ihmiset ajattele.

Se ei merkitse, ettei heillä olisi ajatusta toiminnassaan; se on valmiina, se vedetään heti hihasta ja mukana on koko joukko auktoriteetteja, joihin vedotaan. Se että on ajatusta, ei ole sama asia kuin ajatteleminen, suostuminen ajattelemaan. Minun kysymykseni on: Kuka suostuu ajattelemaan?

Mitä merkitsee se, että suostuu ajattelemaan? Uskoisin sanovani Gilles Deleuze´n hengessä: Suostuessaan ajattelemaan antaa ajatuksen tehdä työtään. Ajatus nimittäin tekee työtä meissä, toimii kuin meihin tunkeutunut bakteeri – joka voi olla edullinen tai vahingollinen.

Kuka siis suostuu ajattelemaan? Joku joka antautuu muutokselle, hyväksyy ajatuksen tekevän muutoksia hänessä. Meillä ei ehkä edes ole tarvetta ajattelemiseen. Asiat tuntuvat olevan niin kuin pitäisikin, voimme olla rauhassa. Mutta tapahtuu jotain, aina tapahtuu jotain ja meidät heilautetaan paikaltamme tai pohja vetäytyy jonnekin. Silloin voimme huomata, että olisi silti ollut tarpeellista ajatella, sillä ajatteleminen on – se voi olla - valmistautumista kohtamaan tapahtuman.

Me valmistaudumme kohtaamaan tapahtuman. Valmistautuminen tapahtuu ajatuksissa ja kohtaaminen tapahtuu ajatuksissa. Kohtaaminen ajatuksissa on etäisyyden synnyttämistä; ihminen ei toimi tai reagoi välittömästi tai vaikka toimisikin, hän on samalla hiukan itsensä vierellä. Suostuminen ajattelemaan on sitä, ettei vain reagoi, vain toimi. Filosofiseksi tällaisen ajatuksellisuuden ja tapahtuman kohtaamisen päässään tekee ajatuksen vaikutuksellisuus myös ajattelijaan, ei vain tilanteeseen.

Puolustamalla ajattelemisen tarpeellisuutta emme silti voi tehdä vielä erottelua, emme tiedä kuka suostuu ajattelemaan. Tiedämme, että ajatteleminen vaatii rohkeutta, mutta emme osaa sanoa, ajatteleeko rohkea palomies. Mikä valo ajattelijasta loistaa? Mistä tunnistamme hänet?

Kreikkalaisilla oli mielenkiintoinen sana: gnome. Sanalla viitattiin viisaiden sanoihin ja todellakin on samanniminen kirjallisuudenlaji. Lajin sisälle sisällytettiin lyhyitä viisauksia, sananlaskuja, maksiimeja, aforismeja. Sana merkitsee ilmeisesti monia asioita: tietämisen keinoa, ymmärryskykyä, älyä ja myös  tiedon vastaanottamisen tulosta, joka on tietynlainen halu, tahto, taipumus. Gnome merkitsee siis tiedon ja tahdon yhteenkietoutumista. Ehkä se, joka suostuu ajattelemaan, on ”gnominen”. Hänelle tieto tai totuus on voima, magneetti, jotakin joka on yhtä hänen tahtonsa kanssa. Silloin tunnistaisimme ajattelijan siitä, että hänen ajatuksensa vaikutus tekee vaikutuksen hänen tahtoonsa ja sitä kautta hänen toimintaansa.

Tämä on vain ehdotus, enintään hypoteesi. Tarkoitukseni on kysyä vain, kuka suostuu ajattelemaan. Kysyn, mistä tunnistamme ajattelijan. Vaarallisin, vaikein asia on tietenkin pistää itsensä selkä seinää vasten, kasvokkain näiden sanojen kanssa: ”Olenko joskus suostunut ajattelemaan?”   

torstai 19. helmikuuta 2015

Särö ja räsähdys: nykyisyyden ajatteleminen

(Friedrich Nietzsche)

Kautta aikojen ajattelijat asettivat vastakkain ikuisuuden ja ajan. Sekä ikuisuutta että aikaa vastaan asettuu se mikä on aktuellia, ajankohtaista, se mikä on nykyisyyttä. On helppo nähdä, että Kantista, Hegelistä ja Nietzschestä lähtien filosofinen ajattelu on kohdistunut tähän nykyisyyteen, siihen mitä tapahtuu – ainakin tämä väite pätee osaan ajattelusta, joka ei ole ottanut tehtäkseen kysyä ikuisia kysymyksiä, katsella sub specie aeternitatis, ikuisuuden näkökulmasta.

Moderni aika ei tietenkään keksinyt kritiikkiä eikä myöskään nykyisyyttä. Antiikin maailmassa oli kirjallisuudenlaji, josta käytetään nimitystä menipposlainen satiiri. Mihail Bahtinin mukaan se poikkesi esim. tragediasta ja eepoksesta, koska sen lähtäkohta oli nykyisyys, oma aika. Menipposlainen satiiri oli usein filosofien käyttämä laji.

Olisi hienoa, jos kuulisi ruohon kasvavan. Minulle riittäisi myös, jos näkisin liian kivettyneessä todellisuudessa särön, kuulisin siinä räsähdyksen. Nykyisyyden ajatteleminen ei merkitse suremista, nostalgiaa, aikaisempien aikojen ihailua eikä uljaan tulevaisuuden odottamista. Vaikka joku arvostelisikin omassa ajassaan olevia virtauksia, apaattisuutta tai passiivisuutta, se ei merkitse oman aikansa, nykyisyyden halveksimista. Positiivinen suhde omaan aikaan ei merkitse negatiivisen kieltämistä, vaan sitä, että näkee nykyisyyden mahdollisuutena - näkee särön, kuulee räsähdyksen. Mikä on ollut itsestään selvää, ei enää ole sitä eikä välttämätön tunnu enää niin välttämättömältä.

Kun Immanuel Kant etsi omasta ajastaan merkkejä edistyksestä, hän otti esille Ranskan vallankumouksen. Erityistä ja erikoista hänen tavassaan lähestyä teemaa oli se, ettei hän puhunut vallankumouksen onnistumisesta tai sen seurauksista, vaan tavasta, jolla siihen suhtautuivat monet, jotka eivät siihen osallistuneet. Hän näki merkin edistyksestä innostuksesta, jota vallankumous herätti.

Kun etsimme säröä omassa ajassamme, on huomattava, ettei se ole välttämättä suuressa tapahtumassa, kansannousussa tai mullistuksessa, vaan jossakin lähes näkymättömässä, esimerkiksi innostuksessa. Vallankumousten tulokset voivat olla keskinkertaisia, mutta ihmisissä tapahtunut liikahdus ei ole silti merkityksetön. Espanjassa ollaan kyllästytty moniin asioihin järjestelmässä, muun muassa siihen miten kaksi puoluetta ovat monopolisoineet politiikan. Viimeisten EU-vaalien tulos herätti innostusta yli puoluerajojen: liikkumaton todellisuus ei olekaan niin liikkumaton.

Haluan ottaa esiin vaatimattomalta vaikuttavia esimerkkejä säröistä ja räsähdyksistä. Esimerkit ovat lähtökohtaisesti ”negatiivisia”. Yksityisessä sairaalassa työskennellyt psykologi erotettiin tehtävistään, kun hän oli julkisesti arvosteli tapaa määrätä masennuslääkkeitä. Tuomaria vastaan nostettiin syyte ja hänet erotettiin tehtävistään, kun hän yritti tutkia pankkiirin toimia. Entinen pankin työntekijä on joutunut painostuksen ja uhkailun kohteeksi, kun hän paljasti laitoksen toiminnan veroparatiisien kanssa ja kytkökset rikolliseen toimintaan. Näissä esimerkeissä on jotain vastaavaa ja samalla tavalla kielteistä, mutta ne ovat myös samantapaisesti mielenkiintoisia: muutamat yksilöt tekevät oikosulkuja, edes pieniä; he pakenevat systeemiä, tekevät edes lyhyen lennon. Positiivista näissä esimerkeissä on se, että vaikka tekijät joutuvat pulaan, he samalla paljastavat systeemin luonteen. Samalla nämä yksilöt omalla esimerkillään todistavat, että voi olla toisin, kaikesta huolimatta, vaikka systeemi tuntuisi olevan perustettu peruskallion eli rahan päälle. 

Nämä ovat vain julkisuuteen tulleita esimerkkejä. On nähtävissä vielä näkymättömämpiä esimerkkejä ”vastakulttuurista”. Tänään ei ehkä riitä liian pitkä tukka tai liian lyhyt hame. Joskus se on affektiivisuus, lämpö, toisenlainen suhde ihmisten välillä siellä missä sitä ei odoteta.

Tietenkin voi sanoa, ettei filosofi edes oman aikansa ajattelijana ole toiminnan nainen tai mies. Hyvä niin. Ollessaan outo hän on outo myös suhteessa omaan aikaansa, luo etäisyyttä joka tekee ajattelemisen mahdolliseksi. Silloin toiminta ei ole enää niin välitöntä, varmaa ja helppoa. Miten nämä oikosulkuihmiset muuten tulisivat mahdolliseksi? Ajattelun ikävyys, sen epämukavuus on siinä, että ei ole enää myöskään niin helppoa olla koneen osa.

On muistettava mitä Nietzsche kirjoitti Aurorassa (Morgenröte): ”Kaikki kunnia mielipiteillenne. Mutta pienet poikkeavat teot ovat paljon arvokkaampia.”

torstai 12. helmikuuta 2015

Voiko filosofiaa opettaa?

(Rafael Sanzio: Ateenan koulu, yksityiskohta)

Monet filosofiaa opettaneet ovat joutuneet kysymään, voiko filosofiaa opettaa. Käytännössä he silti jatkavat työtään, ehkä varovaisina, toisinaan salaten epäilynsä. Tietyssä mielessä on mieletöntä kysyä, voiko filosofiaa opettaa, kun sitä faktisesti opetetaan. Filosofiaa opetetaan ymmärrettynä se joksikin opiksi, teoriaksi: opetetaan jonkun filosofian – esimerkiksi husserlilaisen fenomenologian – sisältöjä. Opetuksen voidaan ajatella myös siirtävän joitakin taitoja, joita voi käyttää päättelyssä tai argumentoinnissa. Jos filosofia ymmärretään toiminnaksi tai asenteeksi, on vaikeampi sanoa, voidaanko sitä opettaa.

On suhteellisen helppoa välittää tietoa siitä, mikä oli esimerkiksi Immanuel Kantin filosofia: mitkä olivat hänen ongelmansa, teoriansa, käsityksensä, käsitteensä. Jos filosofia on muuta kuin opillinen sisältö ja se on enemmän toimintaa, filosofian opetus on enemmän esimerkin antamista siitä miten voi toimia. Opettaja voi antaa omalla toiminnallaan esimerkin siitä, miten Kantia voi lukea ja tulkita, miten Kantia (tai muuta filosofia) käyttää.

Toimiessaan näin – antaessaan esimerkin lukutavasta, näyttäessään oman filosofisen katseen työssään – opettaja saattaa silti tuntea jäävänsä puolitiehen: tässä yhä luetaan tekstejä, ollaan kiinni teorioissa. Turhautunut oppilas saattaa miettiä mielessään, mihin hänen pitäisi mennä näiden ”demonstraatioiden” kanssa.

Platonin Seitsemäs kirje on mielestäni yksi filosofian historian merkillisimpiä ja mielenkiintoisimpia dokumentteja kenelle tahansa, joka on kiinnostunut filosofian historiasta. En ota esiin tätä tekstiä demonstroidakseni, miten voi lukea ja tulkita, vaan siksi, että teksti saattaa viedä viedä kysymyksen filosofian opettamisen mahdollisuudesta vielä pidemmälle.

Kirje on osoitettu Dionin ystäville ja hänen sukulaisilleen. Dion on tyranni Dionysios II:n sukulainen ja Platonin oppilas. Lähtökohtana on Platonin vierailut Sisilian Syrakusaan. Dion, joka on jo vastaanottanut Platonin opetusta, houkuttelee häntä opettamaan myös Dionysiosta samalle tielle. Dion ja Platon uskovat molemmat, että tämä on kairos, tilaisuus. Platon ottaa haasteen vastaan, lähtee matkalle ajatellen, että häpeäisi itseään, jos olisi vain sanojen, ei myös tekojen, mies. Platon yrittää olla kärsivällinen, toivoo Dionysioksen päätyvän haluamaan filosofista elämää, mutta tämä toivoo vain Platonin ylistystä, imartelua. Opastus epäonnistuu; johtaja on ja tulee olemaan tyranni. Puhutaan siis opastamisen, opettamisen vaikeudesta. Tämä vain taustatietona. Kirjeen tarina on kokonainen elokuva.

Tartun (tällä kertaa) yhteen kohtaan ( 341 b-d), varsin tunnettuun ja kommentoituun. Platon kuulee, että Dionysios on kirjoittanut Platonin opetusten inspiroimana filosofisista kysymyksistä. Tämän Platon katsoo selväksi merkiksi siitä, ettei Dionysios ymmärrä mitään ja ole todella kiinnostunut filosofiasta. Hän sanoo myös, ettei tule itse koskaan kirjoittamaan ”näistä kystymyksistä”. Tämä avaa nähdäkseni vielä pidemmälle menevän, vielä problematisoivamman näkökulman kysymykseen siitä, voiko filosofiaa opettaa. Platon ei sano, ettei filosofiaa voisi opettaa; hän sanoo, ettei sitä voi kirjoittaa.

Mitä merkitsee se, ettei filosofiaa voi kirjoittaa? Se merkitsee ennen kaikkea sitä, ettei filosofiaa voi levittää huolettomasti, kaikille, kenelle tahansa. Platon ei todellisuudessa koskaan kirjoittanut ”filosofiaansa”, mutta voimme olettaa, että hän puhui siitä harvoille ja valituille. Tämä teema on keskeinen seitsemännessä kirjeessä: kysymys siitä, kenelle ja missä tilanteessa voi puhua, ketä opettaa.

Eikö ole kovin vaikeaa sanoa, kenelle voi opettaa? Mistä voi tietää, kenellä on korvat? Toinen, tähän liittyvä, kysymys on se, kuka ja mikä on filosofi. Jos filosofiaa opetetaan vain harvoille, emmekö tee filosofeista jotain omaa, erillistä kastia? Ovatko filosofin pää ja elämä sisällöltään erilaista kuin muiden ihmisten? Eikö ole kyse enemmän aste-erosta, innostuksen määrästä?

Voimme myös nähdä, ettei filosofian ainoa tapa tulla esiin, tulla teoiksi, ole opetus. Filsofia ei ole aina vain askel askeleelta etenevää, tietämättömyydestä tietämiseen edistyvää, opetusta. Filosofian vaikutus ei ole aina pedagoginen. Joskus kun filosofi sanoo totuuden, heittää sen ihmisten eteen, seuraus on raivo. Dion tapetaan, Platon myydään orjaksi. Silti tällaisenakin brutaalina ja raivostuttavana tekona sen kautta voi oppia, vaikkei se opetusta olekaan eikä mitään didaktista ohjelmaa seuraakaan...

torstai 5. helmikuuta 2015

Itsenäisyys

(Frederic Leighton: Antigone)

Mitä on itsenäisyys, riippumattomuus? Se ei merkitse, ettei ihmisellä olisi siteitä, tarkemmin sanoen yhteyksiä. Itsenäinen kulkee samalla tavalla muiden joukossa, hengittää samaa ilmaa, voi olla että käy kaupassakin – ei siis välttämättä ole oman ruokansa tuottaja. Itsenäisyys ei tarkoita irrallisuutta, vaan tietynlaista suhdetta omaan itseensä.

Sana autonomia sanoo paljon. Se tulee sanoista auto, itse ja nomos, sääntö tai laki. Se merkitsee itsemääräämisoikeutta, riippumattomuutta siinä merkityksessä, että joku on oman itsensä laki ja sääntö. Autonomia on sitä, ettei olemisen tapaa määrittele ulkopuolinen laki. Klassinen esimerkki on Sofokleen Antigone, josta käytetään näytelmässä sanaa autonomos,  autonominen. Antigone kapinoi Theban hallitsijan, Kreonin, käskyä ja lakia vastaan halutessaan haudata veljensä: hän seuraa siis omaa, moraalista lakiaan.  

Filosofien joukossa Immanuel Kant on esimerkki ajattelijasta, joka antoi autonomialle erityisen merkityksen. Se mitä hän sanoo kirjoituksessaan Mitä on valistus antaa sellaisen kuvan, että autonomia on nimenomaan suhde omaan itseen; se on sellainen suhde, joka sallii meidän käyttää omaa järkeämme ja toimia oman moraalimme pohjalta. Laiskuus ja pelko estävät meitä antamasta itsellemme lupaa, valtuuksia tähän.

Lähtökohtani ei ole erityisen teoreettinen. Minua kiinnostaa se mitä tapahtuu, mitä on tapahtunut viimeisten vuosikymmenien aikana – se miten autonomiasta on tullut vaatimus ja lähtökohta monien instituutioiden, käytäntöjen, arvostelulle. Naiset ovat vaatineet itsenäisyyttä, itsemääräämisoikeutta. Toiset ryhmät ovat vaatineet, etteivät muut määrittelisi, miten he saavat elää. Monta kertaa tällaisten vaatimusten sisältönä on, että ihmistä kohdeltaisiin itsenäisenä. Kun nostetaan esiin kysymys autonomiasta, kyse mistään teoreettisesta ongelmasta, vaan etiikasta ja konkreettisista ongelmista. Autonomia ei ole vain jotain, johon pystytään tai ei pystytä; vaatimus pitää sisällään ajatuksen, että myös toista pidetään itsenäisenä.

Autonomian vaatimus saa aina vastaansa vastustajan, heteronomian, pyrkimyksen lisätä valtaansa. Heteronomia merkitsee riippuvuutta toisen säätämästä laista. Koska autonomia merkitsee mahdollisuutta elää oman lakinsa mukaisesti ja sitä koskeva vaatimus esitetään kamppailussa, painiottelussa, vastustajan kanssa, eettinen kysymys on samalla poliittinen. Mukana on väistämättä mukana pohdinta siitä, miten ja missä pääsee osallistumaan itseä koskevien päätösten tai lakien tekemiseen.

Me emme elä ilman autonomiaa vain alisteisessa asemassa, suhteessa johonkin hierarkiassa meitä korkeampaan. Myös prinssi tai ministeri voi olla riippuvainen alemassa asemassa olevasta. Hän tietenkin tarvitsee työntekijöitään, palvelijoitaan tai alamaisiaan tekemään asioita, mutta hän voi olla riippuvainen näkymättömällä ja vahingollisella tavalla. Esimerkki tästä on imartelu. Alamainen imartelee prinssiään, jotta saisi tämän hyväntahtoisuuden ja anteliaisuuden osakseen. Prinssi, joka ei kestä totuutta ja suostuu tulemaan imarrelluksi, tulee riippuvaiseksi tästä imartelusta, valheesta tehden itsestään huomaamattaan myös erittäin haavoittuvaisen: imartelijan antama väärä kuva saattaa särkyä.

Autonomia merkitsee siis suhdetta itseensä itsenäisenä ja suhdetta toiseen itsenäisenä. Se syntyy, herää eloon, vain kamppailussa – myös itsensä kanssa. Niin kuin Jussi Kotkavirta sanoo Kantin valistustekstiä kommentoivassa kirjoituksessaan: ”Ihminen asettuu vastustamaan jotain itsessään.”

Jos tahtoo olla autonominen, ei voi olla tahdoton. Täytyy tahtoa ja tietää mitä tahtoo. Tahdotonta ohjaa joku muu. Jos joku on autonominen, se merkitsee, että hän rakentaa elämäänsä. Tässä elämälle annetussa rakenteessa – tai koheesiossa – ilmenee tekojen ja tahtomisen yhteys, oman tahtonsa aktiivinen suuntaaminen. Työ, jonka joutuu tekemään itsensä kanssa, vaatii ajattelua, itsetutkiskelua. Itsetutkiskelun tarkoitus ei kuitenkaan ole välttämättä vain kysyä, mitä tahtoo. On syytä kysyä, mikä on tarpeellista ja onko se välttämätöntä mitä on tarpeellisena, välttämättömänä, pidetty.

Kantia seuraten voisi (siis) sanoa, että tietty kriittinen asenne, pyrkimys luoda kuva tai idea tiedosta ja sen rajoista, on tärkeää autonomialle. Itsenäisyys ei silti merkitse, ettei koskaan, missään tapauksessa, noudattaisi toisten laatimaa lakia. Lain noudattaminen – tai totteleminen – vain perustuu eri asiaan. Se lähtee autonomiasta; se ei ole sokeaa tottelemista. Tämä on pysyvä haaste sille, joka laatii lain, antaa määräyksen tai ohjaa toimimaan jollakin tavalla. Hänen täytyy perustella, selittää, vakuuttaa; hänen ohjeensa on koko ajan, pysyvästi kyseenalaistettu, epäluotettu, kun ihminen on autonominen.

Antigone seisoo pysyvästi edessämme toisenlaisena esimerkkinä. Hän on lainrikkoja, rikollinen, koska ei noudata Kreonin ja kaupungin lakia, vaan seuraa omaa periaatetettaan, on omalakinen. Autonomiassa on tämä vaara: se saattaa joutua ristiriitaan vallan kanssa. Se saattaa näyttää, ettei oikeus ole oikeudenmukainen.