Jälkipuhe: Mitä sanominen sanoo?

(Zhuangzi)

Kuulemme monesti puhetta, joka ei sano mitään. Arkinen kokemus, arkinen ilmaisu. Ei voi kysyä, voiko näin sanoa, sillä näin faktisesti sanotaan. Emme edes pidä sitä mielettömänä, sillä kuulemme sitä koko ajan: paljon sanoja, jotka sanovat vähän. Zhuangzi (300 eaa) kirjoitti (suunnilleen näin):

”Sanominen ei ole vain ilman puhaltamista, sanominen sanoo jotain. On vaan niin, että se mitä se sanoo ei ole kiinnittynyttä, liikkumatonta). Onko siis mitään sanomista? Onko koskaan ollut sanomista? Jos sanomista pidetään erilaisena kuin pikkulinnun ääni, onko siinä todella eroa vai eikö ole eroa?”

Zhuangzi oli selväsanainen, kun hän puhui siitä, mistä hänen aikanaan käytettiin sanaa bias, kiista. Tämä oli tärkeä sana ja jonkinlainen menetelmä – jos ei oppi -  mohismissa, kiinalaisessa koulukunnassa, jonka Mozin (470-391 eaa) loi tai perusti. Zhuangzi asetti sanomisen, todellisen sanomisen, kiistaa vastaan. Hän kysyi: ”Miten sanominen (yan) on kätketty niin että on olemassa oikea (shi) ja väärä (fei)? (...) Miten sanominen voi olla olemassa ja olla olematta salliva?”

Kiista näyttäytyi hänelle hyvin rajoittuneena vastakkainasettelun (oikea/väärä) vankilana. Mutta aikaisempi siteeraus osoittaa, että hän ei voinut olla yhtä epäröimätön puhuessaan sanomisesta. Sen luonne tuntuu pakenevammalta. Siihen näyttää olevan yksi erityinen syy: todellinen sanominen sanoo sellaista mikä virtaa, liikkuu, ei ole paikallaan. Todellisen sanomisen hetkellä kieli ei ole mikään viittaussysteemi. Tai filosofista kieltä ilmaisten ei ilmaista propositionaalista lausetta. Propositio on lause, joka ilmaisee jonkin asiantilan (ollen joko tosi tai epätosi lause).

Mutta mitä sitten sanominen sanoo? Eske Mollgaard sanoo Zhuangziin ajattelua tulkitsevassa teoksessaan, että sanominen julistaa tai kuuluttaa maailman (announce the world).

Sanominen muistuttaa siis enemmän sitä mitä runoilijat tekevät. Maurice Blanchot puhuu tästä runouden tavasta sanoa kirjoittaessaan René Charin runoudesta. Hän viittaa Charin oraakkelimaisuuteen, joka ei kuitenkaan ole profetian kieltä. Charin oraakkelimaisuus on siinä, että hänen sanansa sanovat aloituksen, ne aloittavat jotain.

Vicente Núñez kirjoittaa:

Jos valitsen rytmin, olen keskittyneenä

kuuntelemaan itseäni, sen räsähdykseen

mitä salaan, hänen silmiinsä

täynnä poissaoloa. Jos lausun ääneen,

julistan maailman ja sen metsät,

vyötän itseni siihen mitä tahtomattani

ylläpidän. Jos sanon suutele minua,

kirjoitan itseni. Jos kuolen

rakkaudesta, tuoksun ruusuille.

Jos lausuu ääneen, julistaa maailman. Kun sanoo toiselle, pyytää suutelemaan, tekee ratkaisevan päätöksen, päättää kohtalostaan – kirjoittaa itsensä.

Kun moitimme jotain siitä, että hän puhuu sanomatta mitään, vaadimme paljon, todennäköisesti liikaa. Hänen pitäisi irtaantua kiistelystä, yksinkertaisesta, yksinkertaistavasta asetelmasta oikean ja väärän välillä. Hänen pitäisi olla myös runoilija, tavoittaa pakeneva, liikkuva, tuleva.

Silti meidän on vaadittava tätä – todellista sanomista – sillä muuten olemme kiinni valmiissa vastauksissa, siinä mitä jatkuvan puheen avulla pidetään esillä, emme näe mitään uutta. Emme voi vaatia, että poliitikot lukisivat ja ymmärtäisivät Zhuangzita, mutta emme voi myöskään tyytyä siihen mitä kuulemme. Tämä puhe ei riitä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tyhjyys mahdollisuutena

(Robert Musil)

Monella tavalla on ilmaistu ja koettu, että ajaltamme puuttuu henkinen suunta ja moraaliset koordinaatit. Jo Hölderlin puhui jumalien vetäytymisestä, Nietzsche puhui Jumalan kuolemasta. Nihilismi ilmaisi monella tavalla, monin sanoin, ettei arvoilla eikä totuuksilla ollut pohjaa. Modernia aikaa on siis leimannut kokemus tyhjyydestä tai puutteesta, onttoudesta.

Tämä tyhjyys tai puute on varmasti myös mukana loputtomassa projektissa, jonka Robert Musil (1880-1942) käynnisti joskus 1900-luvun alkupuolella. Mies vailla ominaisuuksia (1930-1943) on romaani tyhjyyden edessä, tyhjän päällä, esitetystä kysymyksestä: ”Miten minun pitäisi elää?” Mielenkiintoista on, että koordinaattien, pohjan puute, tyhjyys, näyttäytyy mahdollisuutena niin kuin se todellisuudessa oli myös Nietzschelle, jopa joillekin nihilisteille, joille nihilismi ei ollut yksinkertaisesti kaikkien arvojen arvottomuutta, vaan tilanne, jossa uudelleen tulee ajankohtaiseksi kysyä: Miten minun pitäisi elää? Kun ikivanhat varmuudet ja tuhatvuotinen perusta romahtavat, seuraus ei ole kaaos, vaan haaste.

On tunnettua, että tähän uuteen tilanteeseen on vastattu ja reagoitu eri tavoin. Pohjattomuuden tunteeseen ollaan reagoitu myös niin, että ollaan etsitty vanha pohja, vahvistettu sitä, perustettu perusta. Fundamentalismi tulee sanasta fundamentum, perustus, pohja. Nihilismiäkin on monenlaista. Jos nihilismi on vain sitä, ettei tunne pohjaa, perustaa, sitä ei välttämättä tarvitse ylittää, siitä ulos päästä. Ongelmallista on, jos nihilismi merkitsee kaiken merkityksettömyyden tunnetta, passiivisuutta, halua kostaa oma turhautuneisuuden tunne.

Musil ja muut, jotka kysyvät kysymyksensä tyhjyyden edessä, tyhjän päällä, luovat aktiivista suhtautumista omaan aikaansa, nykyisyyteen; he ottavat sen kysymyksenä ja haasteena, eivät väistä tunnetta perusteettomuudesta. Tunne perusteettomuudesta saattaa houkutella pakenemaan, väistämään katseen omasta ajasta: halutaan takaisin menneisyyteen, kulta-aikaan tai kuvitellaan uljas tulevaisuus. Kuvittelematta uljasta tulevaisuutta aktiivisesti aktuaalisen, modernin, ihmisen kysymys on silti, miten toisenlainen olemisen tapa olisi mahdollinen – sellaisen, joka ei tarvitse perustaa eikä pakene tyhjyyttä.

On siis huomattava, että Musilin – ja muiden ajattelijoiden  - kokemuksissa modernista yhdistyvät kolme asiaa. 1) Kokemus tyhjyydestä 2) Kysymys nykyisyydestä 3) Tarve kysyä ”toisesta olemassaolon tavasta”, sen mahdollisuudesta.

Tyhjyyteen, perusteettomuuteen, sisältyvä mahdollisuus on siis toiseus. Todellinen elämä tai uusi elämä, toisenlaisen olemisen mahdollisuus, on konkreettinen; se merkitsee eroa, joka syntyy maailmaan, ihmisten käsityksiin. Kyse on voimasta, joka muuttaa elämää, avaa uusia näkökulmia. Mitä on moderni? Ehkä sitä ei pidäkään yrittää hahmottaa aikakautena, vaan asenteena niin kuin totesi Michel Foucault. Se on asenne, joka on suhde nykyisyyteen ja omaan itseen ja jonka lihallistuminen merkitsee toiseuden, toisen maailman, ilmaantumista. Ajattelijan tehtävä nykyisyydessä, omassa ajassaan, on ”pistää toiseuden välähdys vibroimaan oman elämän ja sanojen kautta” käyttääkseni Frédéric Grosin sanoja.

Tämä kaikki on yksinkertaista, mutta vaativaa. Ei tarvita raskasta systeemiä, kivijalkaa. Todellinen maailma riittää, maapallo riittää. Vaikeus on siinä, että tällainen asenne vaatii jatkuvaa työskentelyä, asenteen jatkuvaa aktivoimista.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Vivahteet

(Roland Barthes)

Kaikki merkittävät opettajani, filosofien teokset ja runous ovat opettaneet minulle ennen kaikkea vivahteiden tajua. Mitä ovat vivahteet? Miksi ne ovat tärkeitä?

Vivahde-ero on aste-ero. Vivahde-eron näkemisen opettavaisuus on siinä, ettei tarvitse perustaa minkäänlaista uskoa vastakkaisuuksiin, ehdottomiin ja pysyviin vastakohtiin. Vivahteiden taju on siis tie ulos dualismista.

Länsimainen ihminen ei ole uskonut vain hyvän ja pahan tai maskuliinisen ja feminiinisen vastakkaisuuteen; itse logiikka on kaksiarvoista. Kaksiarvologiikka merkitsee sitä, että lause on joko tosi tai epätosi; se ei voi samanaikaisesti molempia. Sama pätee olemiseen. Aristoteles hylkäsi Herakleitoksen, joka uskoi vain tulemiseen. Aristoteleen logiikka sanoo: joku joko on tai ei ole. Eikö tätä niin pätevää logiikkaa voi kyseenalaistaa? Varmasti voi hienostikin. Ei ole olemassa vain joko tosi tai epätosi, on myös olemassa sana ehkä. Kunnianosoitukseksi eräälle filosofiakahvilaan osallistuvalle totean myös: On sana joskus.

Minun huomautukseni ei ole se, että voitaisiin luoda parempi logiikka. Sanon vain: Kaksiarvologiikan jättää näkymättömiin vivahteet samalla tavalla kuin usko dualismiinkin.

Roland Barthes ei vain rakastanut vivahteita. Hän halusi tehdä niistä etiikan, elämäntavan. Barthes oli Collège de Francen professori ja hänen vuonna 1978 pitämänsä kurssi käsitteli tätä aihetta. Barthes sanoi, että hän pyrkii kurssin valmistelussa etsimään opasta elämään, eettistä projektia. ”Haluan elää vivahteen  mukaan (vivre selon la nuance)”

Ei siis luonnonmukaisesti tai seuraten kategorista imperatiivia – vivahteen, nyanssin mukaan. Tämä on varsin mielenkiintoinen eettinen ohjelma. Siinä on taustalla ajatus, että usko ehdottomuuksiin ja ajatuksen mustavalkoisuus johtaa väkivaltaisuuteen. Barthes halusi väkivallattomuutta ja hänen etiikkansa oli fasismin vastaisuutta.

Vivahteiden tajua olen oppinut eri tavoin. Jos käsissämme on esimerkiksi jokin filosofinen teksti, mahdollisesti klassikko, sen lukeminen on erilaisten historiallisten kerrostuminen kautta tapahtuvaa. Erilaiset tulkinnat ja luokitukset peittävät sen alleen. On olemassa myös teksteihin liittyvä politiikka; on kanonisoidut tulkinnat, on vartijat, jotka pitävät huolta siitä, että tekstin ”oppi” sisäistetään oikein (Marxin tai Freudin lukeminen voisivat olla hyvä esimerkki). Jotkut onnistuvat silti pääsemään näiden kerrostumien läpi, tuomaan tulkintaan raikkautta, ilmaa. Silloin voimme yllättyä, huomata ettei Marx ole marxilainen ja nähdä vivahteita.

Toinen tapa oppia on mennä panoraamasta lähikuvaan, yksityiskohtiin. Panoraama, yleisnäkymä korkealta paikalta, tekee meistä abstraktisia. Näin meille yleensä opetetaan, annetaan yleiskuvaa Ranskan vallankumouksesta tai jostain muusta tapahtumasta. Yksityiskohdat antaisivat vähemmän mustavalkoisen, vivahteikkaamman kuvan.

Esimerkki paikasta, jossa tarvitsisimme vivahteiden tajua, on tässä ja nyt, jokapäiväisessä elämässä, ihmisten keskellä. Jos ja kun näemme mustavalkoisesti, ilman tajua sävyistä, meidän on vaikeampi oppia, sillä silloin me joko hyökkäämme tai pakenemme, torjumme tai hyväksymme.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Suunnistautuminen ilman ohjelmaa

(Moses Mendelshon)

(Ensimmäinen jakso – Kuvat ja suunnistautuminen – on osittain sama teksti kuin aikaisemmin julkaistu Maailmankuva ja suunnistautuminen (http://koetinkivet.blogspot.com.es/2014/06/maailmankuva-ja-suunnistautuminen.html )

1.Kuvat ja suunnistautuminen

Muutama ravistelukysymys vain: Miksi maailmankatsomus? Mihin sitä tarvitsemme? Onko se välttämätön? Ilkka Niiniluoto sanoo teoksessaan Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, että maailmankatsomuksessa on kolme osaa: maailmankuva (käsitys todellisuudesta kokonaisuudessaan), arvot (käsitys siitä millainen maailman pitäisi olla) ja tieto-oppi (käsitys siitä miten tietoa voi hankkia). Tämä on tietenkin vain yksi määritelmä. Jos haluaa tai tarvitsee toisenlaista käsitystä ja kuvaa maailmankatsomuksesta, voi antaa toisenlaisen määritelmän. Niiniluodolla ei ole yksinoikeutta sanan määrittelyyn.

Niinluodon erittely tuo esiin komponentteja, jotka selittävät, miksi jotkut maailmankatsomukset erityisesti asetetaan vastakkain ja aiheuttavat ehkä myös sisäisiä ristiriitoja ihmisessä. Koska maailmankuva käsittää toisaalta käsityksen todellisuudesta ja myös käsityksen siitä, miten tietoa voi hankkia ja mihin tietoon voi luottaa, vastakkain asettuvat ns. tieteellinen maailmankatsomus ja uskonnollinen maailmankatsomus.

Mielestäni Niiniluodon erittelemät osat tuovat esiin myös sen, mistä syystä ihminen muodostaa maailmankatsomuksen – mihin sitä tarvitaan. Maailmankatsomus auttaa suuntaamaan ihmisen ajatuksia ja toimintaa. Maailmankatsomus auttaa löytämään koordinaatit, joiden avulla orientoitua.

Immanuel Kantilla ottaa tekstissään Mitä on suunnistautuminen ajattelussa? käyttöön Moses Mendelshonin käsitteen orientoituminen, suunnistautuminen. Otan tämän suunnistautumisen käsitteen esiin, koska se liittyy kysymykseen maailmankatsomuksesta. Kantille suunnistautuminen on suuntien löytämistä erottelukriteerien tai periaatteiden avulla. Nämä erottelukriteerit ovat subjektiivisia; ne ovat uskoa, tosin sellaista, joka on valmista kuuntelemaan järjen ääntä.

Ihminen suunnistaa pimeässä huoneessa. Jos hän löytää jonkun kiintopisteen, tuntemansa paikan, hän voi suunnistaa sen avulla. Tässä on tietenkin lisättävä, että ihminen käyttää myös sisäistä kykyään erottaa vasen ja oikea. Sama pätee Kantin mukaan teoreettisiin tai moraalisiin ongelmatilanteisiin: olemme pimeässä huoneessa, koska ei ole mitään objektiivista tietoa tai yleisesti tiedettyjä periaatteita, joiden avulla suunnistaa. Suunnistautuminen on mahdollista, jos me tunnistamme itsessämme subjektiiviset koordinaatit ja mielenkyvyt.

Jos maailmankatsomuksen tehtävä – sen tarpeellisuus – on suunnistautumisessa, voisi siis kantilaisesti sanoa, että maailmankatsomus on näiden koordinaattien ja kykyjen tunnistamista. Kantia seuraten voisi tietenkin myös sanoa, että teoreettinen tieto, esim. luonnontieteellinen tieto, ei riitä suunnistautumiseen. Suunnistautumisessa käytetty tieto on käytännöllistä, tilanteeseen sidottua ja henkilökohtaista.

Suunnistautumisen käsitteen kautta saamme välineen, joka auttaa arvioimaan ja erottelemaan maailmankatsomuksia. Epäilemättä yksi maailmankatsomus voi olla toista parempi, jos se auttaa suunnistautumaan toista paremmin. Olemme kuitenkin uusien kysymysten edessä. Yksi sanoo yhtä suunnistautumistapaa paremmaksi kuin toista siksi, että hän on menossa ihan eri paikkaan kuin toinen. Joku pyrkii pelastukseen, toinen menestykseen. Silloin tarvitaan erilaisia koordinaatteja, vaikka sanotaan, että joissakin maailmankatsomuksissa nämä päämäärät – pelastus ja menestys – on liitetty yhteen.

Mihin tarvitsemme maailmankatsomusta?  Jos vakuutumme siitä, että tarvitsemme sitä suunnistautumiseen, voimme silti pitää kysymyksen esillä, sillä koordinaatit tai kyvyt tai tiedot, joita tarvitsemme suunnistautumiseen, voisivat olla muodostumatta kokonaisuudeksi, jota sanomme maailmankatsomukseksi. Tämä avoimeksi jääminen voisi olla merkittävää, sillä maailmankatsomuksella on aina taipumus synnyttää ja kristallisoida ennakko-odotuksia ja –oletuksia.

Vaikka olisimme vakuuttuneita orientoivien koordinaattien ja kykyjen tarpeellisuudesta, maailmankuvia voi kritisoida muunkin kuin sisältöjensä takia. Niitä luodaan, ne syntyvät, koska ihmisellä on taipumus tehdä maailmasta oletustensa kuvan ja asettaa sen siten itsestään erilliseksi, objektiksi itsensä eteen.

Maailmankuva tai maailmankatsomus tulee sisältönsä luonteesta riippumatta vaaralliseksi, jos se muuttuu sulkeutuneeksi tai dogmaattiseksi. Silloin se on aina perustelu tai oikeutus hyökätä toisinajattelijaa vastaan. Se on melkein aina vaarallinen siksi, että ihmisen luomuksena se on lähes aina antropomorfinen.

2.Ilman ohjelmaa, ilman suunnitelmaa

Ehdotukseni avoimeksi jättämisen merkityksestä vaatii muutaman lisähuomautuksen.

Kun joku ryhmä organisoituu, haluaa tehdä politiikkaa, ajaa jotain asiaa, vapauttaa ryhmän, saada oikeuksia, päämäärät voivat olla vaikka kuinka jaloja, mutta organisoituminen tuo mukanaan sivuvaikutuksia: ihmisen on sitouduttava ohjelmaaan, noudatettava sääntöjä. Tämä on tietenkin silloin erityisen ironista, kun tarkoitus on vapautuminen (naisten vapautusliike tms.).

Ohjelma ja suunnitelma voivat vähentää luovuutta, kekseliäisyyttä; alamme kulkea kohti päämäärää näkemättä mitä on sivuilla, emme pysähdy ajattelemaan ja keksimään uusia asioita. Esimerkiksi politiikan teatteri tarjoaa yleensä vain mahdollisuuden ottaa puolen, määritellä kannan. Tässä on kyse asettumisesta valmiille pelikentälle, mitään uutta ei keksitä.

Voiko suunnistautua ilman ohjelmaa, ilman suunnitelmaa? Maailmankuvan sokeuttavuuden tilalle voisi ehdottaa ajattelua. Muutoksia on tehty enemmän ilman ohjelmaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Yllätys, minuus ja teot

(Jean Luc-Nancy)
Filosofiakahvila jatkuu Fuengirolassa 7.4 ja 9.4. ja Torre del Marissa 8.4. Eli on myös (ainakin aluksi) torstainakin.

Yllätys on aina mahdollinen. Jos menneisyys määrittelisi nykyisyyden, nykyisyys määrittelisi tulevaisuuden. Todellisuus ei ole annettua, mikään ei ole välttämätöntä. Historia ei näytä miten me tulimme tähän; se näyttää miten erilaista oli. Historian avulla voimme nähdä etäisyyden, nähdä kaiken kuolleen, johon meillä on kuitenkin joku yhteys; tämä yhteys ei kuitenkaan ole determinoiva, meitä määrittelevä. Ihmisten teot tuovat maailmaan yllätyksen, sillä teot ovat luovia, ja luomuksena maailma on yllätyksellinen, ei kokonaan, alusta loppuun määritelty.

Jos tämä kuva yllätyksen yhteydestä luovuuteen ja ihmisen tekoihin on oikeansuuntainen, voimme sanoa jotain mielenkiintoista ihmisen ”minuudesta” tai ”itsestä”. Ihminen ei ole biologian tai oman elämäkertansa määräämä, ohjelmoitu. Hän pystyy tekemään muutakin kuin mihin hänet on ohjelmoitu; hän kykenee toimintaan, tekoon, ei vain reaktioon. Hän kykenee yllätykseen, yllättämään itsensä.

Tämä kaikki synnyttää ajattelulle vaikeuden. Kun ajattelu ei siirrä itseään mihinkään ideoiden maailmaan tai abstraktioiden maailmaan, vaan tarttuu tapahtumaan, tavoittamaan tapahtuman tapahtumallisuuden, se merkitsee yllätyksellisyyden tavoittamista. Ajattelun tehtävä on silloin yllätyksellisyys, mutta se on niin usein taipuvainen tekemästä tapahtumasta kategorian tai abstrahoimaan konkreettisesta jotain vähentäen tapahtumasta sen tapahtumallisuuden, sen yllätyksen.

Esimerkiksi jos joku yhtäkkiä tanssii kadulla, se yllättää meidät. Tapahtuman tapahtumallisuus, yllätyksellisyys, ilmaisee itsensä meissä kysymyksenä. Meidän kysymyksemme ovat vastaus johonkin tapahtumaan. Taipumuksemme on hävittää tapahtuman tapahtumaluonne kysymällä: ”Mitä tämä on?”

Jos päättelemme tai arvaamme esimerkiksi, että kyseessä on joku facebookin kautta tehty haaste tanssitaiteilijoille, suhtaudumme asiaan tietyllä tavalla. Jos ajattelemme, että tanssija on menettänyt mielenterveytensä, suhtaudumme toisella tavalla. Kummassakin tapauksessa olemme kategorisoineet tanssijan, selittäneet tapahtuman pois, tehneet siitä asian. Kun onnistumme selittämään, poistamme yllätyksen; me normalisoimme yllätyksellisen tapahtuman. Suurimmaksi osaksi kaipaamme selityksiä tästä syystä: pelkäämme yllätystä.

Ajattelun tehtävä on yllätyksellisyys. Silloin kysymys, joka pitää esittää on se, jonka esitti Jean-Luc Nancy: ”Miten pysyä tapahtumassa?” Vastaukset, joita tässä vaiheessa voi antaa, ovat luonnosmaisia. On syytä yrittää välttää kategorioita, luokituksia. On yritettävä tehdä käytetyistä käsitteistä pehmeitä, vähemmän ehdottomia. Käsitteet voivat olla ehdottomia, kun niiden määritelmät ja käyttö on muuttunut ongelmattomaksi, itsestään selväksi. Kolmas ehdotukseni on tämä: Olisi kehitettävä asennetta, joka toivottaa tervetulleeksi yllätyksen.

Nykyaikaisessa maailmassa yritetään tuottaa kuvaa kaaoksesta ja epävarmuudesta. Yleensä meille myydään jotain, jotta maksaisimme jotain. Me maksamme tästä hinnan: hyväksymme kaikki turvallisuustoimet ja hyväksymme loputtoman ennakoinnin, kalkyloinnin ja ohjelmoinnin. Meille siis sanotaan, että jos näin ja noin, niin siitä seuraa sitä ja tätä. Tämä on poliittisen vakuuttamisen peruskeino nykyisin. Kukaan ei tarkasta premissejä eikä kukaan pysty tarkistamaan kaikkia tietoja, joita kalkyloinnissa, ennakoinnissa käytetään.

Myyntityö, vakuuttaminen, pyrkii tekemään asenteestamme lannistuvaa. Kaikki yllätys on pelottavaa. Luovumme luovuudesta. Näemme asiat välttämättöminä. Ajattelu ja asenne, joka pysyisi tapahtumassa – käyttääkseni Nancyn ilmaisua – on yritystä ravistella itseämme, jotta voisimme yllättää itsemme.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila