Filosofiakahvilan aiheet syksyllä 2016

Lokakuun ensimmäiseltä viikolta aiheet Fuengirolassa ja Torre del Marissa:

(Jean le Rond D'Alembert, yksi 1700-luvun koirista)

Filosofiakahvila jatkuu syksyllä, vaikkei tulekaan olemaan Sofian ohjelmistossa. Otan oikeudekseni mahdollisuuden muuttaa ohjelmaa - joko tarpeen tai oikun mukaan. Se on yksi syy, miksi jatkan ns. "omaan laskuun". Mutta tässä siis luonnos, ehdotus:

1.Pakolainen ja ajatus

2.1700-luvun koirat

3.Anaksimandro ja oikeudenmukaisuus

4.Itsekunnioitus tässä maailmassa

5.Onnellisuus: Troyan hevonen

6.Syntiä se on

7.Anarkismi

8.Terrorismi – Nuoriso ilman valoa

9.Viekkaus 

10.Mitä uutinen söi?

Syyskuussa (alkaen 14.9.) Torre del Marissa ylimääräiset aiheet:

1.Mitä sanoa itselleen?

2.Tekniikat ja teknologia

3.Miksi minä en ole filosofi?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Biologismi, natsismi...

(Otmar von Verschuer tutkii kaksosia)

On tunnettu tosiasia, että natsismilla oli monta inspiraation lähdettä, jotka olivat monella tavalla toisistaan poikkeavia: nationalismi, mytologia, usko teknologiseen kehitykseen ja moderniin maailmaan kohdistuva vihamielisyys.

Yksi natsismin ideologian kivijalkoja oli biologia, yksi ideologeja oli biologi, perimätutkija Otmar von Verschuer (1896-1969). Hän kirjoitti vuonna 1943: ”Biologinen perimä on kohtalo: ilmaisemmeko olevamme tämän kohtalon mittaisia, kun näemme biologisen perimän tehtävänä, joka meille on määrätty ja joka meidän täytyy täyttää?” Näissä sanoissa ei puhu pelkkä tiedemies, biologi, vaan natsi-ideologi. Sitaatti on kirjasta, joka käsittelee rotuhygieniaa. (Otmar von Verschuer, innokas kaksostutkija, sai luvan tehdä kokeita Auschwitzissa vuonna 1944. Hän toi mukanaan myöhemmin kuuluisan assistenttinsa, Josef Mengelen. Päinvastoin kuin assistenttinsa Verschuer toimi myöhemminkin tutkijana Saksassa ja oli American Eugenics Society –järjestön jäsen kuolemaansa saakka. Järjestö on nykyisin nimeltään The Society for Biodemography and Social Biology.)

Sitaatissa tehdään biologiasta ratkaisevan tärkeä tiede ja ihmisen perimästä, siitä mikä on annettua, historiallinen tehtävä. Tämä on tiedeuskoa, sen erityinen  muoto: biologismia ymmärrettynä niin, että biologia valjastetaan yhteiskunnan kehittämiseen ja meissä olevat biologiset piirteet tehdään tehtäväksi. Toisaalta biologialle annetaan suuren pelastajan tehtävä, mutta samalla se antaa syyn, oikeutuksen, ajattelemattomuuteen; ei ole enää pakko ajatella, seurataan vain vereen kirjoitettua tehtävää, perimän kutsua. Näin natsismin ”filosofiassa”, biologismissa, yhdistetään usko tieteeseen ja irrationalismin ylistys.

Kun natsismia analysoitiin ja arvosteltiin toisen maailmansodan jälkeen, monissa kirjoituksissa ja huomioissa korostui eräänlainen rationalismin kriisi: rationalismi näyttäytyi kauhun ja tuhon tuojana. Liioitellen, hiukan ylimalkaisesti puhuen voisi sanoa, että myöhemmin on korostettu natsismin rakkautta myytteihin ja sen sisällä harjoitettua kuvitteellisen kulttuuriperimän rakentamista – on korostettu natsismin irrationalismia. On silti sanottava: ne sulautettiin. Verschuerin tapauksessa kihlautuminen oli täydellistä. Järki, tiede, perustelee ja oikeuttaa poliittisen, yhteiskunnallisen tehtävän, joka määrittyy epärationaaliseksi, puhtaan biologiseksi.

En mainitsisi koko asiaa, jos emme vieläkin kuulisi tällaisten ajatusten kaikuja, kohtaisi yhä samantapaista biologismia. Tänäänkin se synnyttää välinpitämättömyyttä toisia ihmisiä kohtaan, tänäänkin sitä seuraa anti-intellektuellin motto: ”On turha ajatella...”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Usko, tiede, tieto ja tiedottomuus

Uskovaiset puhuvat tiedeuskosta ja tieteisuskovaisuudesta, mutta eivät aina tiedä, mitä se on, uskovat vaan. Yleensä tiedeuskolla, skientismillä, tarkoitetaan käsitystä, että ainoa oikea tieto on tieteellistä. Näin väljästi käsitettynä tiedeusko on virheellinen käsitys, mutta uskovainen lisää siihen oman virheensä: sen että hänen uskonsa pääsee johonkin oikeaan totuuteen.

Todellisuudessa kun arvostellaan ns. skientismiä, puhutaan monenlaisista erilaisista asioista. Skientismi voi merkitä joissakin puheissa esimerkiksi sitä, että korostetaan luonnontieteiden merkitystä. On jopa sellaisia käsityksiä – ihan oikeasti – että luonnontiede, biologia, voi korvata filosofian, etiikan. Tietenkin tiedeuskoa on helppo arvostella, muun muassa siksi, ettei tätä käsitystä voi tieteellisesti perustella ja siksi, että siihen liittyy filosofisesti ongelmallisia oletuksia. Tarkoitukseni ei silti ole nyt arvostella tiedeuskoa, vaan itse sanaa, sen käyttöä.

Tässä yhdyssanassa tiedeusko paljon ongelmallisempi sana kuin tiede on usko. Mitä on usko? Uskoakseni tiedemies, joka on tässä tapauksessa skientisti, sanoisi: Se on käsitys, että tuo tai tämä asia on olemassa, vaikkei sitä olla todistettu. Tämä on mielestäni ongelmallinen tai ainakin puutteellinen käsitys uskosta, sillä uskominen on paljon kompleksisempi ilmiö. Uskovainen vain harvoin sanoo pelkästään: Jumala on. Se olisikin aika kaunista. Hän liittää jumalaansa ominaisuuksia. Hän luottaa jumalaan. Luottamatta etymologiaan sanoisin, että usko (credo) on luottamusta.

Jos usko on luottamusta, mitä olisi usko, luottamus, tieteeseen? Voiko sitä olla olemassa, todellisesti, tiedemiesten keskuudessa? Tieteentekijä voi luottaa omiin menetelmiinsä, luottaa johonkin tutkimuksen tuomaan tietoon. Tietenkin tieteentekijä, ihminen, on ihmisenä puutteellinen, vajavainen ja heikko, mutta hän ei luota sokeasti. Hän tietää, että mittauksessa ollaan voitu tehdä virhe.

Lähtökohtaisesti ero uskon ja tieteen välillä ei ole siinä, mikä erottaa uskon ja tiedon, vaan siinä, mikä ero on hypoteesin ja uskon välillä. Voimme olettaa, että on Jumala. Uskovainen uskoo, että se on. Tiedemies haluaa tarkistaa. Tässä paljastamme vielä suuremman eron, tuomme esiin olennaisen asian: Todellisuudessa kukaan tiedemies ei halua tarkistaa, onko Jumala olemassa, sillä oletus Jumalan olemassaolosta on turha ja mahdoton hypoteesi minkä tahansa tieteen sisällä (teologia ei ole tiede). Näin oletan.

Vaikka joskus olisikin siis oikeutettua puhua tiedemaailman liiallisesta luottamuksesta tieteeseen, siihen että vain tiede löytää oikean ja olennaisen tiedon, tieteen arvosteleminen skientismistä ei ole kovin tehokas tapa arvostella tiedettä. Monesti kohtaamme paljon vakavampia ja vaikeampia ongelmia, kun ei ole kyse enää pelkästään jonkun tieteen sisäisestä logiikasta tai tieteentekijöiden henkilökohtaisesta uskosta tai epäilystä. Yhteiskunta haluaa rahoittaa tietynlaista tutkimusta, marginalisoida jotain muuta. Tästä seuraa kahdenlaisia vaikeuksia. Toisaalta tiedettä ei voida harjoittaa niin vapaasti, autonomisesti, kuin pitäisi. Yhteiskunnan arvojen vaikutus voi tehdä myös sellaisen vääristävän vaikutuksen, ettei meillä ole pääsyä tärkeään tietoon. Yhteiskunnassa vallitsevat arvot, käsitykset ja ennakkoluulot vaikuttavat tieteisiin myös suoranaisen moralismin tai normatiivisten säädösten kautta. Toisin sanoen tiede ei koskaan pelkästään itse säätele itseään, omaa suuntaansa. 

Mutta yhteiskunta, kulttuuri, poliittiset päättäjät ja painostusryhmät eivät vain rajoita – oikeutetusti tai vähemmän oikeutetusti – tieteen harjoittamista. Ongelma on myös, että tieteille heitetään koko ajan tehtäviä, siltä odotetaan asioita. Joskus se skientismi elää ja voi hyvin laboratorioiden ulkopuolella, yhteiskunnassa. Mielenkiintoinen kysymys tieteestä ei ole siis pelkästään tieto-opillinen eikä se koske vain tiedemiesten uskomuksia tai oletuksia. Olisi muotoiltava kysymys ympäristöstä, jossa tiedettä harjoitetaan.

Tiede ei tule ratkaisemaan kaikkia ongelmia. Kaikki todellinen, osuva, tieto ei ole tieteellistä. Usko tulee tulevaisuudessakin aiheuttamaan monia ongelmia, monia murhia. Huomautan silti, että usko tieteeseen tieteentekemisen maailmassa on aina vain suhteellista. Monta kertaa ongelma on, että me kaikki luotamme liikaa tietoon, siihen että tieto ratkaisee jonkun ongelman. Mutta muistettava on: myöskään tiedottomuus ei auta...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Omakuva nuoruuden vuosilta

(James Joyce)

Voisin tehdä omakuvan nuoruuden vuosilta analysoimalla yhtä tai kahta kohtaa James Joycen teoksesta Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Yksi näistä kohdista on kirjan loppupuolella, kun taiteilijan kutsumukseen heräävä Stephen Dedalus sanoo:

”...En tule palvelemaan sellaista, mihin en usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän ja taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoastaan aseita,  jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

Jo nuorena, melkein lapsena, kun luin kirjan, minuun teki vaikutuksen tämä ”moraalittomuus”, tietty estetismi  ja varmasti Dedaluksen lista arvoista, hyveistä, aseista, on salaisesti vaikuttanut minuun. Vaikeneminen ja tietysti myös maanpako ovat olleet kiinteä osa elämääni hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien.

Mutta entä sitten viekkaus? Se on ilmentynyt heikommin, ihan varmasti. Silti se on alkanut kiehtomaan. Mitä nuori Stephen Dedalus, Joycen alter ego tarkoitti? Ystävä, jolle hän puhuu, tuntuu ymmärtävän, vaikkei ole vakuuttunut, sillä hän sanoo:

”Vai viekkautta! Sinäkö? Runoilija-parka!”

Silti tässä on jotain! On otettava aiheeksi viekkaus, sen merkitys ja arvo...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila