Onnellisuus: Troyan hevonen

(René Char ja Pablo Picasso)
Tiistai 1.marraskuuta pyhä, filosofiakahvilaa ei ole

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) Restaurante Bahia "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

René Char arvioi sodan jälkeisessä maailmassa, natsismin sortumisen jälkeen, että jotain sietämätöntä, kauheaa, voi silti tapahtua. ”Sen Troyan hevonen on sana onnellisuus”, hän sanoi. Viittaus kreikkalaiseen myyttiin on mielenkiintoinen. Kreikkalaiset onnistuivat tunkeutumaan Troyaan piiloutuneena puuhevosen sisään. Char väittää, että sana onnellisuus on sotajuoni.

Monet, myös hallitukset, lupaavat meille onnea. Kaikki haluavat onnellisuutta. Adam Ferguson, kansalaisyhteiskunnan käsitteen yksi kehittäjä, kirjoitti: ”Yksilöiden onnellisuus on kansalaisyhteiskunnan suuri tavoite.” Onnellisuudesta on tullut vallan oikeutus, sen tehtävä. Ei ole sattumaa, että utilitarismi on ollut niin tärkeä filosofinen koulukunta viime vuosisatoina. Siinä pyrkimyksenä on eräänlainen ”yleinen onnellisuus”. Jeremy Benthamin muotoilu on tällainen: ”Mahdollisimman monen mahdollisimman suuri on onnellisuus on moraalin ja lainsäädännön perusta.” Bentham oli niin sanottu liberalisti, ja liberalismi on tunnetusti hallitseva hallitsemisen tapa.

Tämä ulitarismin perusperiaate, onnellisuuteen pyrkiminen, on johtanut moraalifilosofisiin ongelmiin, koska ajatuksen johdonmukaisessa seuraamisessa ei välitetä siitä, millaisia keinoja käytetään: tehdään mitä tahansa, jotta mahdollisimman monet olisivat onnellisia. Käytännössä tämä on merkinnyt onnettomien määrän kasvua, sillä utilitaristien oppia ei sovelleta ihmiskuntaan, vaan aina johonkin segmenttiin, määrättyyn populaatioon tai ihmisryhmään.

Erilaiset yhteiskunnalliset utopiat ovat sekä lupauksia onnesta että tienviittoja, joiden avulla ohjataan ihmisiä kohti paratiisia. Hallitsijat haluavat ihmisten onnea; se on hallitsemisen, ohjaamisen, päämäärä. Koska hallitsemisen järki, sen periaatteena ja menetelmänä toimiva rationaalisuuden muoto on talousoppi, kansantaloustiede, onnellisuudesta on tullut jotain muuta kuin eudaimonia: se on jotain materiaalista, se on hyvinvointia.

Toivo voi olla tärkeä asia. Ilman sitä emme tekisi mitään, emme toimisi, yrittäisi muuttaa tilannetta. Epätoivo on lamaannusta niin kuin tiesi Emerson. Silti joku voi tulla ja hyväksikäyttää toivoamme, tehdä siitä pääsyn meihin – ja tulos voi olla ei-toivottu. Toivomme, uskomme myös, että jonkinlainen onnellisuus voisi olla mahdollista. Jos vallanpitäjä tietää tämän, hänellä on avain meidän ohjaamiseen. Lääkäri – tai mikä tahansa ”parantaja” – antaa toivoa, me etsimme hänestä toivoa. Tämän seurauksena joku alkaa tehdä päätöksiä puolestamme. Jolla on idea onnesta, se idean kätkeköön; muuten joutuu vankilaan.

Jos haluaisimme luoda onnellisuuden idean, olisi huolehdittava monella tavalla ja monella tasolla ajatustemme autonomisuudesta. Olen sanonut, että tällainen idea voisi olla tärkeä, hyödyllinen ja arvokas. Mutta teen siis nyt taktisen huomautuksen, tuon esiin idean luomisen reunaehtoja. Jotta idea olisi erilainen, sen pitäisi irtaantua ekonomisesta ajattelusta. Jotta se ei olisi ansa, onnellisuuden ei pitäisi olla  mitään, jonka toinen voi luvata.

Charilla saattoi olla mielessään fasismin uudet muodot, kun hän varoitti sanasta onnellisuus. Vaara ei silti välttämättä ole fasismin muoto, totalitarismi tai vahanaikainen despotismi.  Jos ja kun joku ottaa tosissaan uudistetun idean homo economicuksesta, hän tekee elämästään yritystä, ohjaa ja määrittelee sitä talouden termien avulla. Tämä ei ole fasismia, mutta se saattaa silti olla sietämätöntä. Tekisi mieli sanoa: se on köyhää.

Onnellisuus on sana, joka toimii kuin Troyan hevonen, koska se tekee siedettäväksi, hyväksyttäväksi, asioita ja tilanteita. Onnellisuuden ei silti tarvitse merkitä ympäröivän tilanteen hyväksymistä; se voi edellyttää kykyä nähdä sietämätön ja mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen. Ehkä onnellisuuden tavoittelija ei enää yhtenä päivänä rukoile: ”Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Luento Espanjan nykytilanteesta

ESPANJA NYT!

PASI FÄRMIN LUENTO ESPANJAN NYKYTILANTEESTA

8.MARRASKUUTA KLO 14.00

PAIKKA: LOS BOLICHESIN SEURAKUNTAKOTI

HINTA: 5 EUROA

Filosofiakahvila Fuengirolassa tiistaisin ja torstaisin, Torre del Marissa keskiviikkoisin

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itsekunnioitus tässä maailmassa

(Hannah Arendt)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) Restaurante Bahia "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Itsensä kunnioittaminen on asenne, suhde itseen. Kun Immanuel Kant puhui itsekunnioituksesta, sen vastakohdaksi määrittyi orjamaisuus, kyvyttömyys arvostaa itseään ja siitä seuraava omien oikeuksiensa väheksyminen. Orjamaisuus, omien oikeuksiensa unohtaminen, on moraalista epäonnistumista. Tässä näkemyksessä on mielenkiintoista se, että suhde itseen, itsekunnioitus näyttäytyy poliittisena teemana. On merkityksellistä, ei sattumanvaraista, että 1700-luvun ajattelussa kysymys itsekunnioituksesta kytkettiin oikeuksiin.

Oikeuksia ei takaa mikään julistus eikä mikään laki. Ne hankitaan, ne taistellaan itselle. Mikään ei takaa oikeuksia ja ne voidaan ottaa pois, mutta nämä monesti epämääräiset ja yhtä usein heikot voimat, oikeudet, ovat ihmisten ase vallankäyttäjän edessä. Niiden tarkoitus on rajoittaa liiallista, liian pitkälle menevää vallankäyttöä. Kantin ajatuksissa niiden unohtaminen tai laiminlyöminen liittyy vääränlaiseen suhteeseen itseensä.

Voidaan siis sanoa, että itsekunnioitus on oikeuksien lähde. Koska oikeuksia ei takaa mikään, työ ja kamppailu jatkuu. Kun puheiden ja tekojen kautta jaetaan maailma kahtia, erotetaan ne joilla on oikeuksia niistä joilla niitä ei ole. Tämä monella tavalla vaarallinen operaatio. Ei ymmärretä, että olemme samassa veneessä. Jos joltain yksilöltä tai ryhmältä otetaan oikeudet, ne voidaan ottaa myös meiltä.

Niin Kantin kuin monen muunkin, esimerkiksi monessa kohdassa vastakkaisen Nietzschen ajattelussa, itsekunnioitus moraalisena ominaisuutena kytkeytyy autonomisuuteen. Moraalisen toimijan autonomisuus, kyky omalakisuuteen, näyttäytyy itsekunnioituksen perustana. Tai toisella tavalla sanottuna niitä ei ole ilman toisiaan.

Tietenkin itsekunnioitus on ollut suuri, merkittävä, arvostettu asia jo ennen 1800- ja 1700-lukuja. Se ei silti – jostain syystä – ole kovin selvästi hahmottuva, helposti määriteltävä asia. Todennäköisesti siksi, että kunnioitus sinänsä on poliittinen sana ja sellaisena ambivalentti. Vanhempaa, siis auktoriteettia, pitää kunnioittaa. Tässä ja monessa muussa paikassa kunnioittaminen samastuu pelkoon tai on ainakin samansukuinen. Miksi esimerkiksi Kant puhuu itsekunnioituksen puolesta? Kaiken aikaa, melkein missä tahansa tekstissä, missä hän puhuu moraalifilosofisista kysymyksistä, hän sanoo itserakkautta moraalisuuden vastakahdaksi. Hän vihaa itserakkautta tekemättä esimerkiksi samanlaista erottelua kuin Aristoteles, joka erotti todellisen rakkauden itseensä ja pseudoitserakkauden. Miksi siis itsekunnioitus on hyvä, jos itseään ei saisi rakastaa?

Mitä on itsekunnioitus tänään, tässä maailmassa? Tarvitaanko sitä? Onko sattumaa, ettemme oikeastaan tiedä mitä se on? Miten se meiltä otetaan pois? Miten voisimme rakentaa tällaisen, itseä kunnioittavan, suhteen itseemme? Koska katseeni on vino, melkein ilkeä, joudun toteamaan: Kunnioitus, niin toisen kuin oman itsenkin kunnioitus, ansaitaan. Ilkeä huomio tämä on siksi, että joutuu kysymään, ansaitseeko oman itsensä kunnioituksen.

Kun Hannah Arendt julkaisi tunnetut kirjoituksensa Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä ja pahuuden banaalisuudesta (1963), häntä vastaan hyökättiin; sanottiin hänen suhtautuvan epäkunnioittavasti uhreihin, juutalaisiin ja kaikkiin. Hän oli epämukava, ylimielinen ja suorastaan petturi. Mutta eivätkö nimenomaan itsekunnioitus ja itsenäisyys olleet hänen voimansa? Eivätkö ne mahdollistaneet hänen sanansa, suoruutensa ja kykynsä nähdä kauheampi, vaikeampi totuus? Kuka tahansa, ei kukaan, yksi harmaa byrokraatti oli oikeudessa: hänen tavanomainen puolustuksensa (”tottelin vain käskyjä”) osoitti, että kyseessä oli systeemi, ei yksittäisten hirviömäisten yksilöiden pahuus. Olisiko Hannah Arendt voinut kunnioittaa itseään, jos hän olisi kirjoittanut vain sen minkä ihmiset halusivat kuulla? Eikö itsekunnioitus vaadi monesti sitä, että rohkenemme olla epämukavia? Eikö se vaadi sitä, että kestämme epämukavuutta?

Margarette von Trottan Arendtista kertovan elokuvan (Hannah Arendt 2012) lopussa päähenkilön miesystävä kysyy, olisiko hän julkaissut sen mitä julkaisi, jos olisi tiennyt minkä vihan ja raivon saa päällensä. Ilman mitään dramaattisuutta, lyhyen hiljaisuuden jälkeen Arendt toteaa lakonisesti: ”Tietenkin.”

(Hannah Arendt)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Anaksimandros ja oikeudenmukaisuus

(Anaksimandros)
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina Restaurante Bahia "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Simplikios kirjoitti, että Anaksimandros Miletolainen (610/609-546 eaa.) sanoi olioiden alkulähdettä ja elementtiä äärettömäksi. Tätä filosofian historiassa usein ensimmäiseksi filosofian lauseeksi sanottua kohtaa seuraa kohta, jonka usein arvioidaan olevan suora lainaus Anaksimandrolta: ”Mistä olioilla on syntynsä, siihen tapahtuu myös niiden häviäminen velvoitteen mukaan: ne näet korvaavat ja kostavat toisilleen oikeudenloukkauksen aikajärjestyksen mukaan.” Runollinen, monella tavalla hämärältä tuntuva teksti on ehkä yllättävä, jos ajattelee, että Anaksimandros oli varsin ”maallinen” ajattelija, maantieteen kehittäjä, kartantekijä, erilaisten teknisten uudistusten luoja.

Minua kiinnostaa tässä yhteydessä sana adikea, oikeuden loukkaus. Sanaa dike, oikeudenmukaisuus, ei  aina käytetty juridisena terminä; se merkitsee monien lukutapojen mukaan samantapaista asiaa kuin muissakin varhaisissa kreikkalaisissa teksteissä: se viittaa siihen mikä kullekin kuuluu ja on siis itselleen oikeutettu vaatimaan.  Sanan luonteen tajuaminen ei poista koko hämäryyttä. Tekstissä puhutaan ns. luonnollisisista ilmiöistä, olioiden synnystä ja kehityksestä ajallisessa jatkumossa. Miksi tähän prosessiin, ”kehitykseen” liittyy kysymys oikeudenmukaisuudesta? Sitäkin hämärämpää se on, kun muistaa, että Anaksimandron tiedetään kehittäneen evoluutioteorian ennen Darwinia: hänen uskotaan ajatelleen, että ihminen on kehittynyt kalasta.

Miten sanat pitäisi tulkita? Mitä tekemistä oikeudenmukaisuudella on tämän kanssa? Yksi tapa tulkita on se, että kaikkien yksilöiden olemassaolo ja kaikki tuleminen, muutos, on eräänlainen rike alkuperää, arche, vastaan. Kieltämättä syntyy myös vaikutelma, että tästä yksilöllistymisestä, prosessista automaattisesti ja välttämättä seuraa kaikkien olentojen asettuminen toisiaan vastaan ja väistämättömästi ne myös loukkaavat toisiaan, vahingoittavat toisiaan. Oli lukutapa mikä tahansa, emme pääse mihinkään: tässä on filosofia mennyt luonnon, fysiksen, taakse, tehnyt metafyysisen päätöksen. Tuleminen, muutos, saa kielteisen leiman; se on jo sinällään jotain pahaa tai ainakin epäoikeudenmukaisuutta tai sitä synnyttävää. Siksi Andaksimandroa olisi syytä verrata toiseen esisokraattiseen filosofiin, Herakleitokseen, joka myös myönsi ja näki tulemisen, jatkuvan muutoksen, virtauksen, mutta näki sen viattomana: Aika on lapsi, joka leikkii.

En tahdo puhua pahaa metafysiikasta. Anaksimandros tuskin oli ensimmäinen, joka teki ajatuksessaan tällaisen operaation, menemisen luonnon taakse. Tällainen operaatio on ehkä väistämätön. Jokainen ajattelija tekee muutakin kuin havainnoi ja tekee päätelmiä; hän tekee päätöksiä, valintoja ja oletuksia. Mutta silloin täytyy olla tietoinen ja vastuullinen, tietää että näillä päätöksillä ja valinnoilla on seurauksensa, vaikutukset ajatteluun ja ne voivat vahingoittaa silmiämme: alamme nähdä asiat jonakin, esimerkiksi pahana. Tällä on ollut valtavat seuraukset länsimaiseen ajatteluun; tässä, jo Anaksimandrosissa, ollaan lähellä niin sanottua teodikean ongelmaa. Teodikean ongelma liittyy pahan olemassaoloon: Miksi on pahaa, jos Jumala on rakastava ja hyvä?

Otetaan toinen muinainen esimerkki, joka on myöhemmin liittynyt teodiakean ongelmaan: Job. Hurskas mies elää maailmassa, joka uskoo, ettei mitään pahaa satu hurskaalle. Näin kuitenkin tapahtuu, kaikesta hurskaudesta huolimatta, ja Job vaatii Jumalaa eteensä. Molemmissa tapauksissa – sekä Anaksimandroksen visiossa että Jobin kulttuurissa perustetaan vahva, kyseenalaistumaton käsitys oikeudesta, joka kytkeytyy tuonpuoleiseen järjestykseen.

Ehkä Anaksimandroksen teksti vahvistaa sitä käsitystä, että oikeudenmukaisuus on yksi filosofian alkuperäisistä ongelmista, jopa varsinainen syy filosofoida. Jokatapauksessa se näyttää oikeudenmukaisuuden olleen alkuperäisesti metafyysinen, ei pelkästään käytännöllinen ja ihmisten organisoituun yhteiskuntaan kytkeytyvä ongelma. Tästä ei välttämättä voi tehdä päätelmää, että filosofia on alusta lähtien erehtynyt. Olisin valmiimpi sanomaan: Kysymystä oikeudenmukaisuutta ei ratkaista vain lain avulla, sitä ei ratkaista määritelmällä, sitä ei ylipäätään ratkaista. Jos oikeudenmukaisuus on jotain, se on jatkuvaa työtä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

1700-luvun koirat

Jean le Rond D´Alembert

Tiistaina Fuengirolassa paikka poikkeuksellisesti Barista, mutta poimin kunnantalon edestä/Keskiviikkona Torre del Marissa on, vaikka on pyhäpäivä/Torstain ryhmä kokeilee ravintolaa Bahia, Rafaelin aukiolla La Leonan vieressä.

Ideani ei ole omaperäinen. Muun muassa Peter Sloterdjik (1983) ja Louisa Shea (2009) ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että monet 1700-luvun valistusfilosofeista kääntyivät antiikin kyynikkofilosofien, koirien, puoleen. Diogenes Sinepolaisen hahmo nousee esiin Jean le Rond D´Alembertin, Denis Diderot´n ja Christoph Martin Wielandin teksteissä. Niin Rousseau kuin markiisi de Sade ottivat omakseen kyynikon roolin.  Kyynisen liikkeen uudelleensyntymä vahvisti kapinallisuutta: filosofia pyrki muuttamaan yhteiskuntaa. Kyynisen koulukunnan elävöityminen merkitsi ajattelijan roolin muuttumista.

Tilanne oli ironinen. Nyt ”koirat” liikkuivat salongeissa, peruukit päässä. Valistusajan filosofit saattoivat myös suhtautua ambivalentisti kyynikoihin tai kääntää kyynikot omaa hanketta, valistusta, vastaan. Diderot´n kyyninen mestariteos, Rameau´n veljenpoika, voidaan nähdä kyynikkojen filosofian epäonnistumisena tai myös eräänlaisena valistuksen filosofian kritiikkinä. Rousseauta sekä ihailtiin että haukuttiin ”modernina Diogeneksena”.

Mutta mitä 1700-luvun koirat, siis kyynikkofilosofit, meille opettavat? Voisiko heidän filosofinen tyyli, asenne, koiramaisuus, auttaa meitä? Voisivatko he antaa meille näkökulman omaan aikaamme? Epäilemättä esimerkiksi Voltairen kirjoituksissa kohtaamme osittain tutun maailman. Sosiaalista elämää hallitsee turhamaisuus ja kilpailu maineesta ja asemasta. Poliittinen tilanne oli silti 1700-luvun Saksassa ja Ranskassa oli tietenkin hyvin erilainen. Nykyajan koiran ei tarvitse pelätä tyrannimaista kuningasta. Hän ei kaipaa samaa vallankumousta tai muutosta.

Wielandin tai Rousseaun kyynikkomaisuus oli erilaista. Wieland vierasti Rousseaun häpeämättömyyttä, luonnonmukaisuutta. Epäilemättä hedonistista Wieland torjui myös Diogeneen askeettisuuden. Yksi kyynikkojen tärkeimmistä lähtökohdista, itsenäisyys, riippumattomuus, oli myös 1700-luvun koirien tavoite. Tietynlainen autonomisuus oli valistuksen ihanne, arvo – epäilemättä myös sen poliittinen vaarallisuus. Immanuel Kant määritteli valituksen nimenomaan ulospääsyksi itseaiheutetusta alaikäisyyden tilasta.

Todellista merkitystä tai mahdollista näkökulmaa ei tarvitse etsiä teoreettisista sisällöistä, vaan siitä tavasta, jolla teoria tai ajatus muuttui käytännöksi, elämäntavaksi. Mielenkiintoista 1700-luvun koirissa on se, että toiset näkivät ajatuksen manifestoitumisen. D´Alembertin ystävät näkivät hänessä Diogeneen. Frederick Suuri, joka ei ollut hänen lähipiiriään, sanoi, että D´Alembert oli se todellinen ihminen, jota Diogenes epätoivoisesti etsi. On mielenkiintoista ja hauskaa ajatella, että ihmiset vertasivat häntä tynnyrissä eläneeseen provosoijaan. D´Alembert loi nimittäin erittäin menestyksellisen uran, oli Ranskan Akatemian jäsen 24-vuotiaana ja oli aikansa arvostetuimpia matemaatikkoja.

Jos otamme vakavasti Diogeneen hahmon, jos otamme hänet eteemme, hän on peili, kauhea peili, joka näyttää miten puutteellisia olemme ajattelijoina ja eläjinä. 1700-luvun koirien esimerkki antaa meille hyvän omantunnon poiketa Diogeneen tavasta elää. Voimme pistää peruukin päähän. He näyttävät, omalla esimerkillään, että silti on tärkeää katsoa miten elää ja miten filosofiasta tekee osallisen yhteiskunnassa.

Voisimme oppia jotain ristiriitaisuudesta, ambiventista asenteesta. Voisimmeko olla todella kyynikkoja, koiria, jos emme pilkkaisi ihanteita, myös omiamme? Sillä yksi asia voidaan sanoa valistusta vastaan: Se epäonnistui, koska siitä tuli pateettista, vakavaa, itsensä vakavasti ottavaa. D´Alembert voisi edustaa kaikkein naiiveinta edistysuskoa, mutta on syytä muistaa: hän nauroi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila