Viekkaus

(James Joyce)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.
1.

Aina puhutaan hyveistä, varsinkin filosofit puhuvat; he ovat vanhanaikaisia. Pitkään he olivat hiljaa, koska halusivat puhua vain sellaisista asioista, jotka oli mahdollista määritellä. Kunnes he huomasivat, etteivät he edes olleet tyytyväisiä määritelmiin eivätkä muistaneet edes mitä olivat tekemässä.

Hyveistä tai muista asioista puhuessaan filosofit kehittivät itselleen paheen: taipumuksen puhua siitä mikä on yleisesti hyväksyttyä, tavan ylistää ja puolustaa sitä minkä heidän kunnioittamansa ”intuitio” katsoi hyväksi. Todellisuudessa heidän intuitionsa oli usein vain isoäidin sisäistettyjä neuvoja, vuosisatojen kehittämä tottumus kehossa. Osaltaan tähän taipumukseen liittyi rakkaus korkeisiin sfääreihin, ylevän vetovoima.

Minä olen ovelampi. Sukellan menneisyyteen hämmentyäkseni, ollakseni eksyksissä vieraassa maisemassa. Homeroksen aikana arete, hyve, erinomaisuus, ei ollut sama kuin myöhemmin. Odysseuksen yksi tärkeitä hyveitä oli viekkaus. Kuka osaisi tai uskaltaisi ajatella enää, että se on hyve?

Homeroksen lukeminen opettaa, ettei hyve ollut moraalinen käsite. Hyve merkitsi osaamista, kyvykkyyttä, toimivuutta. Tästä näkökulmasta tulee ymmärrettäväksi, miten viekkaus saattoi olla hyve.

2.

Voisin tehdä omakuvan nuoruuden vuosilta analysoimalla yhtä tai kahta kohtaa James Joycen teoksesta Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Yksi näistä kohdista on kirjan loppupuolella, kun taiteilijan kutsumukseen heräävä Stephen Dedalus sanoo:

”...En tule palvelemaan sellaista, mihin en usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän ja taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoastaan aseita,  jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

Jo nuorena, melkein lapsena, kun luin kirjan, minuun teki vaikutuksen tämä ”moraalittomuus”, tietty estetismi  ja varmasti Dedaluksen lista arvoista, hyveistä, aseista, on salaisesti vaikuttanut minuun. Vaikeneminen ja tietysti myös maanpako ovat olleet kiinteä osa elämääni hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien.

Mutta entä sitten viekkaus? Se on ilmentynyt heikommin, ihan varmasti. Silti se on alkanut kiehtomaan. Mitä nuori Stephen Dedalus, Joycen alter ego tarkoitti? Ystävä, jolle hän puhuu, tuntuu ymmärtävän, vaikkei ole vakuuttunut, sillä hän sanoo:

”Vai viekkautta! Sinäkö? Runoilija-parka!”

3.

Vaikka hyve olisi moraaliton tai pikemminkin moraalin ulkopuolinen, se ei poissulje sitä, että se olisi eettinen. Moraali ja etiikka eroavat toisistaan monilla tavoin. Filosofiassa ne erotetaan perinteellisesti siten, että moraali merkitsee tapoja, tiettyjä normeja ja arvoja, ja etiikka puolestaan on filosofiaa, ajattelua, joka kohdistuu moraalisiin kysymyksiin.

Antiikin maailmassa – ja vielä Spinozallekin – etiikka merkitsi ohjeita ja periaatteita, mutta kyse ei ollut minkään jumalan säädöksestä, vaan neuvoista, periaatteista, joiden oli tarkoitus taata onnellisuus. Tässäkin on nähtävissä, että etiikassa on kyse ajattelusta, vapauden ajatellusta käytöstä.

Viekkaus on epäilemättä merkki ajattelusta. Sen arvo ja merkitys etiikan sisällä voisi olla se, että huomio kiinnittyy strategiaan. Viekkaus on hyve, joka myöntää ja tunnustaa, että toimija toimii vaikeassa, monimutkaisessa ympäristössä, tilanteessa jossa pitää kehittää ja valmistaa erilaisia aseita.

Ehkä nyt ymmärrämme Ipagron kuninkaan, Vicente Núñezin, runon kokoelmassa Teselas para un mosaico:

Paetessani Sodomasta

iljettävässä junassa

kuiskasin Descartesille – joka tuli mukanani –

että paras metodeista

oli viekkauden pakkomielteenomainen käyttö.

(Vicente Núñez)
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Espanja Nyt 2

ESPANJA NYT 2

PASI FÄRMIN UUSI LUENTO ESPANJAN NYKYTILANTEESTA

29.MARRASKUUTA KLO 14.00

PAIKKA: LOS BOLICHESIN SEURAKUNTAKOTI

HINTA: 5 EUROA

Ajankohtaista asiaa -kahvila alkaa

13.joulukuuta

Paikka: La Leona, Rafaelin aukio, Fuengirola

Aika: Klo 13.30

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin kunnantalon kahvilassa klo 11.15, torstaina La Carihuela Chicassa klo 16.00, keskiviikkoisin Torre del Marissa (Con Corazonmari) klo 11.00.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ilmastonmuutos - Päivitys syksy 2016

Luento ilmastonmuutoksesta – Päivitys syksy 2016

Paikka: Corazon Mari, Calle El Copo/Torre del Mar.

Aika: lauantaina 26.11 klo 16

Luennoitsija: Sam Sandqvist 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Terrorismi - Nuoriso ilman valoa

(Paulino Pallás tekee attentaatin 1892)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.
1.Termin ongelma.

Ensinnäkin lähtökohdan tekninen, termiin liittyvä ongelma. On vaikea puhua terrorismista, koska sanaa käytetään propagandistisesti. Yksi sanoo terrorismi, toinen sanoo vapautusliike tai muuta vastaavaa.

Monet teot, toiminnat ja käytännöt, joihin ihmisiä on totutettu 1900-luvulla, saattaisivat olla luokiteltaviksi terrorismiksi, jos jotkut kansakunnat olisivat esimerkiksi ottaneet tosissaan kansainvälisen ilmailualan sopimuksen vuodelta 1923 , joka tehtiin Haagissa. Tämä koodisto kielsi ilmapommituksen tarkoituksena herättää kauhua väestössä. Tämä on syy miksi jotkut pitivät Guernican pommitusta Baskimaassa vuonna -36 terrorismina. Mutta hyvin monet pommitukset, tottakai myös Hiroshima ja Nagasaki, olisivat tällaisten kriteerien mukaan terrorismia.

Termiä tulee ranskan sanasta Terror, jota alettiin käyttämään Ranskan vallankumouksen jälkeen, 1700-luvun lopussa, kun Roberpierren johdolla jakobaanihallitus ryhtyi teloittamaan opposition edustajia. Kyse oli kauhun, pelon levittämisestä, vaikuttamisesta väkivallan ja väkivallan uhan avulla. Eli termi – ironista ehkä – tarkoitti valtionterrorismia ja nimenomaan kokonaisiin väestönosiin tai kansalaisiin kohdistunutta toimintaa, heidän ohjaamistaan.

En oleta mitään valmista, lopullista totuutta terrorismista; sanon terrorismiksi sitä mitä yleensä sanotaan terrorismiksi. Poistan ideologiset oletukset. Eli en sano esimerkiksi, että ”terrorismi on jonkun ryhmän toimintaa yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi”, koska tämä merkitsisi, että valtionterrorismi ei olisi terrorismia.

Jotkut toimintamuodot, esimerkiksi pommin räjäyttäminen julkisella paikalla – tyypillisesti joidenkin niin sanottujen terroristiryhmien toimintapoja – ei välttämättä ole terrorismia. Koska on myös yksittäisten ihmisten ei-poliittisia massamurhahankkeita. Esim. vuonna 1966 Austinissa, Teksasissa, ampui Charles Whitman ihmisiä yliopiston kellotornista, tappoi 15, 32 loukkaantui. Myöhemmin selvisi, että miehellä oli aivokasvain. Eli terrorismiin liittyy kuitenkin jokin poliittinen ulottuvuus; se ei määritelmällisesti voi olla mieleltään järkkyneen toimintaa. Ja tämä ei tietenkään sisällä mitään oletusta siitä, että jonkun terroristijärjestön jäsenen pitäisi olla tasapainoinen, mieleltään terve. Sitä voi epäillä heidän niin kuin kaikkien meidän tapauksessa, mutta se ei ole toiminnan ja teon syy tai motiivi.

Terrorismi on siis lähtökohdassani väkivaltaa tai sen uhkaa käyttävää, pelon ja kauhun kautta vaikuttamaan pyrkivää, toimintaa; poliittista toimintaa, poliittista väkivaltaa, myös silloin, kun mukana on vaikuttamassa uskonto tai vielä tarkemmin tulkinnat uskonnosta. Kun väkivalta on ”uskonnollista”, se on silloinkin poliittista.

 2.Terrorismi modernin maailman henkenä

Jo antiikin maailmassa oli idea tyranninmurhasta, toisin sanoen murhasta keinona vaikuttaa. Tämä idea sai uudella ajalla, jo oikeastaan 1500-luvulla, uutta tulta: kirjoitettiin ja puhuttiin oikeudesta kapinaan, vastarintaan. Voidaan ottaa espanjalainen esimerkki: Juan de Marina (1536-1624), jesuiitta, teologi ja historioitsija, joka ajatteli, että kuninkaan tulee noudattaa lakia: ei saa olla tyranni, mielivaltainen. Samoin kuin Tuomas Akvinolainen hän oikeuttaa vallankumouksen ja kuninkaan tappamisen, jos tämä on tyranni.

Vallankumoukselliset liikkeet 1800-luvulla ovat yksi terrorismin syntypaikka, koti. Siksi terrorismin historia alkaa modernissa mielessä itse asiasta Amerikan vallankumouksesta, itsenäisyyssodasta, koska se käynnisti monessa paikassa vallankumousinnon ja sitä kautta uudenlaisen, meidän ymmärtämän politiikan, jossa on mukana ideoita, ideologia; politiittiset pyrkimykset johtavat organisoitumiseen, erityisesti tietysti puolueiden organisoitumiseen, mutta monta kertaa myös toisenlaisten ryhmien järjestäyttymiseen. Vallankumous oli myös elämäntapa tai periaate, joka määritteli erityisenlaisen elämäntavan, joka varsinkin 1800-luvun alusta lähtien sai eräänlaisen ”salaliiton” tai ”salaseuran” muodon.

Terrorismia voisi katsoa, tutkia ja ajatella elämäntapana, jossa joku on äärimmäisessä tapauksessa myös kuolemaan oman ideansa tai totuutensa takia. Terrorismissa on voimakas uhrautumisen henki, myös silloin, kun se on näennäisen kaukana kaikista uskonnollisista sisällöistä. Kysymys elämäntavasta on todella voimakkaasti läsnäoleva myös puolueiden sisällä; oli ja voi sanoa jopa että yhä on olemassa kysymys kommunistisesta elämäntavasta. Myös vastapuoli on tästä tietoinen; se kuulustelee kommunistia siitä, onko elämäsi todella järjestäytynyt ideasi mukaisesti.

Terrorismin historia Espanjassa alkaa nimenomaan anarkistisesta liikehdinnästä 1890-luvulla. Terroriteko määriteltiin näin; se on ”propaganda por el hecho” tai ”propaganda por el acto”, toisin sanoen teon kautta levitettävää propagandaa. Tämä oli siis anarkistiteoreettikojen käsite; idea oli yksinkertaisesti se, että ”saarnataan esimerkin” avulla. Toisin sanoen termi liittyi – aivan eksplisiittisesti tähän antiikin maailmassa tunnettuun ideaan ”tyrannin surmaamisesta” ja toisaalta tähän vallankumoukselliseen elämäntapaan, jossa idea yritti tulla teoksi, ruumiillistua.

Mitä siis tapahtui 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa Espanjassa? Miksi alettiin tehdä terrori-iskuja? Täytyy muistaa, että Espanja eli suuren muutoksen aikaa; se oli menettämässä lopullisesti suurvalta-asemaansa, elettiin taloudellisissa vaikeuksissa, mutta myös eräänlaisessa henkisessä, moraalisessa lamassa. Tämä oli myös aikaa, jolloin alettiin ”politisoida” asioita, organisoida puolueita; muun muassa PSOE oli perustettu 1878, Baskimaan nationalistinen PNV perustettiin 1895. Oli siis yhden- ja toisensuuntaisia yrityksiä muuttaa maa, tehdä asioita. Koska se oli vaikeaa, ellei mahdotonta, jotkut alkoivat heittää pommeja. Toisin sanoen oli olosuhteet, tilanne, tuskan aihe, mutta myös pyrkimys tilanteen problematisointiin ja sen jälkeen erilaisia ideoita siitä, miten tilanne voitaisiin muuttaa; politiikka oli syntynyt ja samalla terrorismi.

Terrorismin yhteydessä voitaisiin puhua moraalisista kysymyksistä – puhutaankin, varmaan syystä. Ei pelkästään terrorismin moraalittomuuden takia, vaan myös siksi, että jotkut näkevät moraalisen oikeutuksen väkivallalle, jos vastassa on tyranni. Tarkoitus on niin monta kertaa pyhittänyt keinot, ja länsimaisessa ajattelussa se on yleinen ajatus.

3. Nuoriso ilman valoa

Itävaltalaisen, unkarilaisyntyisen kirjailijan Ödön von Horváthin (1901-1938) romaani Nuoriso ilman Jumalaa (Jugend ohne Gott 1937) kertoo siitä, miten nuoriso vääntyy vinoon, menettää inhimillisyyden. Radio pauhaa, ja nuoret toistavat pauhun omissa ainekirjoituksissaan. Kirjan päähenkilö, opettaja, joutuu ristiriitaan sekä oppilaiden, oppilaiden vanhempien ja rehtorin kanssa, kun erehtyy sanomaan: ”Myös mustat ovat ihmisiä.”

Jos nuorille annetaan koti, järjestö – julkinen tai salainen, Hitler Jugend tai jengi tai terrorijärjestö – luodaan hyvät olosuhteet epäinhimillistymiselle. Tärkeää on kasvatustyö. Horváthin kirjan rehtori muistuttaa pykälästä, joita opettajien pitää noudattaa. Lapsien sotamoraalia ei saa millään tavalla vahingoittaa. Siksi on niin vaarallista, jos sanoo mustia ihmisiksi. Uskonto on aina hyvästä; se vahvistaa käsitystä, että tarkoitus pyhittää keinot. Ryhmä on tärkeintä. Ihmiset tekevät omien taipumustensa vastaisia tekoja, jos muut tekevät.

Mutta ryhmä ja muut ihmiset eivät ole helvetti välttämättömästi. Pitää välttää ryhmän sulkeutuneisuutta, sen sulkeutumista. Claudio Magris suositteli älyllistä moniavioisuutta. Liikkuminen ja sekoittuminen muihin, liikkuminen rajojen ulkopuolelle, on jotain, jota ei pitäisi tukahduttaa. Terrorismi itää varmuudessa, ennakko-oletuksissa joita ei tutkita. Ne saavat muuttua kiveksi, teräkseksi, pommiksi, jos kukaan ei puhkaise näkymätöntä seinää, kuplaa johon sulkeuduimme.

On paljon syytöksiä, väitteitä, osittain perusteltuja, jotka sanovat: ”Länsimaat ovat itse tuottaneet tämän.” Todellisuudessa länsimaiset hallitukset ovat todella vihaisia; mikään ei häiritse hallitsijoiden mielenrauhaa niin paljon kuin terrorismi, sillä se kohdistuu siihen pisteeseen tai alueeseen, joka on hallitsemisen aluetta: hallitus yrittää taata turvallisuuden, pyyhkiä riskin ja vaaran pois, ja terrorismi osoittaa systeemien heikkouden ja haurauden. Ovatko siis syytökset epäreiluja tai tyhmiä? Epäilemättä joidenkin maiden kolonialisoiminen ja pommittaminen voi synnyttää ei-toivottuja vaikutuksia, kasvupohjaa terrorismille. Mutta sitä vaikeampi ja tuskallisempi on kysymys siitä, miten paljon terrorismista hyödytään länsimaissa. Terrorismi synnyttää pelkoa ja se oikeuttaa erilaiset ”poikkeuslait” ja myös tekee kansalaisista hiljaisia, myötämielisiä. Nuoriso ilman valoa olemme me.

(Ödön von Horváth)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Anarkismi

HUOM! Torstain paikka uudestaan La Carihuela Chica, se entinen!
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Monissa nykyisissä tapahtumissa, mielenosoituksissa ja ristiriidoissa, kuulee lauseita, joissa on erityinen sävy. Sanoja edeltävät eleet, joita voisi nimittää anarkistisiksi. Nämä sanat ja eleet ovat kuultavissa ja nähtävissä G8-kokousten yhteydessä järjestetyissä mielenosoituksissa, globalisaation vastaisissa manifesteissa yleensäkin. Ne olivat pääosassa Madridissa 15-M-leirissä toukokuussa 2011. Anarkismi on tätä päivää. Mihin se vastaa? Onko se vastaus vai kysymys?

1800-luvulla eurooppalaiseen ajatteluun ja poliittiseen elämään tuli melkein maan alta jotakin, jota alettiin nimittää anarkismiksi. Sanon ”melkein”, koska todellisuudessa monesti tämän liikehdinnän sisällä esiin nostetut kysymykset ovat olleet osa antiikin perintöä ja 1700-luvun valistusfilosofit ja romantikot olivat monesti aika anarkistisia. Anarkisteiksi voidaan luokitella hyvin erilaisia ajattelijoita: Pierre-Josep Proudhon, Robert Owen, Henry David Thoreau, Mihail Bakunin, Piotr Kroptkin, Emma Goldman jne. Anarkisteissa on niin liberalisteja kuin sosialistejakin, anarkokapitalisteja ja kommunisteja.

Ei ole mielenkiintoista yrittää rakentaa yhtenäistä, kaikkiiin anarkistisiin liikkeisiin ja anarkismista inspiroituvien ajatteluihin pätevää perustaa. Anarkismi on alusta lähtien ollut moninainen ja epäyhteinäinen. Kaikkein tärkein tehtävä ei ole myöskään hyväksyä tai olla hyväksymättä joitakin anarkistisia teorioita; vakavan analyysin tehtävä ei ole yksinkertaisesti  vain hylätä mahdollisesti puutteellista teoriaa tai käsitystä. Anarkismi on mielenkiintoista ja mahdollisesti hedelmällistä, jos omaksumme toisenlaisen lähtökohdan; tartumme oletuksiin ja myös siihen, missä eniten on tulta – kysymyksiin – ja katsomme, mihin ne voisivat viedä, miten ne olisi muotoiltava uudestaan, minkä kissan saamme pöydälle.

Anarkismin ytimessä on kysymys vallasta ja sen vastustamisesta. Sen sydän, periaate, on dominaation vastustaminen. Tässä se tulee lähelle hyve-etiikkaa. Vanhat hyveet – sellaiset kuin oikeudenmukaisuus tai rohkeus  - ovat tärkeitä anarkistille. Anarkismissa oli 1800-luvulla voimallisesti läsnä halu manifestoida totuus, todistaa omalla elämällään. Tämä elämäntapa-aspekti on mahdollisesti yksi syy anarkismin kasvuun, sen ajankohtaisuuteen. 

Anarkistit ovat valtaa vastaan: he kyseenalaistavat hallituksen, mutta joskus myös minkä tahansa metafyysisen ajatuksen tai Jumalan (Max Stirner), joskus jopa koko sivilisaation (John Zerzanin primitivismi). Teeseinä, ontologisina väittäminä, jotkut anarkistien tekstit kuulostavat tyhmiltä. Niiden idea on, että kaikki  valta on pahaa. Ne saattavat myös asettaa tavoitteeksi yhteiskunnan, jossa ei enää olisi valtasuhteita. Jos sen sijaan katsoo näiden tekstien ilmentämää asennetta, ne tuntuvat mielenkiintoisemmilta. Anarkismissa on usein mukana asenne, joka ei hyväksy mitään valtaa itsestään selvänä tai välttämättömänä. Kyse on asenteesta, ei väitteestä.

Asenteena, elämäntapana, anarkismi on kysymys, joka heitetään maailmaan, kysymys joka ravistelee, muuttaa tapojamme, esittää kysymyksen normeistamme. Anarkismi on myös vastaus tai ainakin vastausyritys. Jos joku tässä, nykyisessä maailmassa, yrittää arvostella, kyseenalaista, vastustaa jotain hallitusta, hallitsemisen tapaa, hänen on vaikutettava siihen  mihin valta vaikuttaa: hänen omaan olemiseensa, elämäntapaan, asenteeseen.

Anarkismi on siis sekä kysymys että vastaus. Sen mahdollinen hedelmällisyys kytkeytyy mahdollisuuteen olla radikaali. Monet ”positiiviset” uudistukset ja ”oikeutetut” vallankumoukset epäonnistuvat, sillä usein muutos ei ole riittävä, tarpeeksi radikaali.  Uudistus tehdään usein, jotta asiat pysyisivät ennallaan, vahvistetaan jo aikaisempaa valtasuhdetta; ei idea eikä ideologia vaihdu. Vallankumouksessa ideologia voi vaihtua, yleensä vaihtuu, mutta instituutiot ja niiden ylläpitäjät pysyvät samoina. Anarkisti ja kommunisti Emma Goldman (1869 Liettua-Kanada 1940) oli yksi ensimmäisiä Neuvostoliiton arvostelijoita.

Anarkismin mahdollisuus radikaalisuuteen sisältyy nimenomaan yritykseen luoda erilainen elämäntapa, toisenlainen subjektiviteetti. Esimerkiksi Goldmanin tapauksessa se merkitsi miehen ja naisen välisen suhteen muuttamista, avioliiton kritiikkiä. Hän todellakaan ei mennyt naimisiin, pakeni 15-vuotiaana Yhdysvaltoihin isänsä järjestämää avioliittoa. Oli naimisissa kymmenen kuukautta toisen emigrantin kanssa, mutta ilmeisesti vain saadakseen Yhdysvaltain kansalaisuuden. Tuli pidätetyksi muun muassa ehkäisytiedon levittämisestä.

Anarkismissa on siis kiinnostavaa, jopa innostavaa, elämäntavan luominen, elämän rakentaminen. Joissakin tapauksissa, ehkä monissakin, voi sanoa, että anarkistisessa elämämäntavassa kehitetään eräänlaista keinojen ja päämäärien symmetriaa: vapauden puolesta taistellaan vapautta harjoittaen, oikeuksian puolesta taistellaan oikeuksia harjoittaen. Jälleen kerran Emma Goldman voisi olla esimerkki. Tämä on nykypäivänä erityisen mielenkiintoinen piirre anarkismissa, joka on tunnetusti inspiroinut terrorismia. Terrorismissa, myös anarkismin innoittamassa, on silti yleensä toisenlainen logiikka; tarkoitus pyhittää keinot.

(Max Stirner)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Luento Torre del Marissa

ESPANJA NYT!

PASI FÄRMIN LUENTO ESPANJAN NYKYTILANTEESTA

9.MARRASKUUTA KLO 13.00

PAIKKA: CON CORAZONMARI (El Copo -katu, Torre del Mar)

HINTA: 5 EUROA

Filosofiakahvila Fuengirolassa tiistaisin ja torstaisin, Torre del Marissa keskiviikkoisin

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Syntiä se on

(Kuva: Sassa Takala-Welp)

Kristinuskoa on syytetty synnin käsitteen tuomisesta ajatteluun ja elämään. Se on uskoakseni liioittelua. On myös turha liioitella synnin käsitteen merkitystä kristinuskossa, sillä tärkeämpää kuin itse synnin merkitys, on ollut se, miten ihminen puhuu omasta synnistään, tunnustaa sen. Mutta kristinuskolle osoitettu syytös on paljastava: Synnistä halutaan eroon.

Vieläkin puhutaan synnistä, ainakin kun joku on syntisen hyvää. Mainoskieli näyttää mitä ajattelemme: uskomme synnin olevan jotain hauskaa, nautinnollista, hyvää. Se on silti vakava asia, vieläkin. Synti ei ole vain moraaliin liittyvä sana; se on uskonnollinen sana. Se määritellään useimmiten nimenomaan uskonnollisen säädöksen tai ohjeen rikkomiseksi. Se voi olla ”paha teko” tai oikean, hyvän teon, velvollisuuden tahallinen välttäminen. Synti on määritelmällisesti Jumalan tahdon loukkaamista. Koska se on uskonnollinen sana, jotkut teologit sanovat: Synti on eroa Jumalasta. Tämä selittänee sen, että ateisteja on niin paljon vihattu ja vainottu. Ateismi on synti par exellence.

Vertailun vuoksi todettakoon, että sellaisissa uskonnoissa – esimerkiksi buddhalaisuudessa - joissa väärä teko ei minkään jumalallisuuden tahdon loukkaamista, ei ole synnin käsitettä. Buddhalaisuudessa korostuu huomattavasti enemmän tekojen seuraukset; siksi olennainen käsite on karma, ei synti.

Varhaiskristityt käyttivät synnistä kreikan sanaa hamartia, joka merkitsee erehtymistä, sitä ettei pääse päämäärään, ampuu ohi. Myös hebrean sana synnille (jattáʼth) merkitsee nimenomaan ohiampumista. Tämä synnin ja erehdyksen läheisyys on varmaan osaltaan vaikuttanut siihen, että filosofiassa on erehdystä niin pelätty, kauheasti vältelty. Filosofitkin ovat langenneet, antaneet uskonnon vaikuttaa.

Synti on ollut vaikuttava sana, olennainen osa tapaamme ymmärtää moraaliset kysymykset. Sanan kytkeytymisellä Jumalan tahtoon ja lakiin on seurauksensa, monella tavalla kohtalokkaat. Ensinnäkin se on kytkenyt moraalin lakiin, tehnyt moraalista ”juridista”. Synti on rikos. Tästä seuraa, että moraalisessa ajattelussa korostuvat toisaalta joidenkin tekojen vältettävyys ja toisaalta velvollisuus. Se miten jotain tehdään ei saa huomiota.

Koska Jumalan laki on kaikkia koskeva, siitä seuraa vaatimus, että moraali olisi universaalia, kaikille sama. Tästä puolestaan seuraa vähintäänkin se, että moraalisessa ajattelussa on sokeita pisteitä. Ei esimerkiksi huomata, että eri tilanteessa tai asemassa olevalla ihmisellä voi olla aivan erilaiset velvollisuudet. Kun halutaan, että moraali on kaikille sama, tehdään väistämättä väkivaltaa: pistetään kaikki samaan ruotuun.

Synti moraalisena käsitteenä on ongellinen käsite myös siksi, että liittyessään elimellisesti jumalallisuuteen se vähentää mahdollisuutta ajatella moraalia ihmisten välisenä asiana: Olemme vastuussa Jumalan edessä - emme ihmisten, emme planeetan, emme itsemme. Kun moraali kytkeytyy tuonpuoleiseen, se tekee moraalista usein tuomitsevaa, ehkä aina.

Eräänlaisesta uususkonnollisuudesta huolimatta ihmiset eri puolilla maailmaa ovat jo vuosikymmenien ajan ravistelleet synnin käsitettä harteiltaan. Se ei tarkoita, että kaikesta oltaisiin tekemässä sallittua; se ei tarkoita moraalin kuolemaa. Ihmiset eivät vain enää halua alistua samalla tavalla: he etsivät toisenlaisia kriteerejä, toisenlaista etiikkaa. Mainoskielen runoilu on tätä samaa prosessia: sanalta viedään voima, merkitys, vaikka sen voimakkuutta hyväksikäytetään. Kyse on eräänlaisesta ivamukaelmasta, jossa samalla tunnustetaan ivatun ajatuksen voima.

Mainosten lisäksi populäärikulttuuri tekee paljon työtä meidän eteemme, meidän puolestamme. Pet Shop Boysin It's A Sin käyttää uskonnon kieltä ja näyttää tarkemmin, tehokkaammin kuin filosofien kirjoitukset mistä on kyse:

”Se on syntiä/Kaikki mitä olen tehnyt/Kaikki mitä tulen tekemään/Kaikki paikat joissa olen ollut/Kaikki paikat joihin menen/Se on syntiä.” (It's a sin/Everything I've ever done/Everything I ever do/Every place I've ever been/Everywhere I'm going to/It's a sin)

Voisi leikkiä moraalisaarnaajaa, käyttää moraalisaarnaajan sanoja, ihan suoraan: ”Meidän on vältettävä syntiä.” Mutta nyt sanat tarkoittavat jotain muuta...

(El Bosco: Ahmattius)

Tiistaina 8.11. luento ESPANJA NYT! Paikka: Los Bolichesin seurakuntakoti. Aika: Klo 14.00. Sama luento Torre del Marissa 9.11. Paikka: Con Corazonmari. Aika: Klo 13.00.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila