Meksikolainen poikkeama

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Meksikolaisen poikkeaman nimi on Carlos Díaz Dufoo hijo (1888-1932). Hän julkaisi vain kirjallisen tekstejä, yhden pienen kirjan (Epigramas 1927). Hän ei ollut kirjailija, paitsi kirjailija ilman tuotantoa. Hän ei harjoittanut filosofiaa, vaan  mikrosofiaa (microsofía) niin kuin sanoo Heriberto Yépez: ”Filosofia on systemaattista, mikrosofia tuhoisaa.”

Kaikki oli hänessä salaista, myös kärsimys. Minun arvaukseni on, että Díaz Dufoo jr oli jonkinlainen dandy, varmasti elististinen, aristokraattinen, rahvasta halveksiva. Siksi myös kärsimyksen salasi; sen näyttäminen olisi ollut rahvaanomaista. Ainakin se olisi ollut hänestä koomista, sillä hän kirjoittaa: ”Traagisessa epätoivossaan hän repi julmasti hiukset perukistaan.” Rahvaanomaista, koomista, olisi ollut epäilemättä myös pyrkimys menestykseen ja suosionsoitukseen: ”Voitettuaan kaikessa ja ansaittuaan sata laakerinlehtiseppelettä, hän huomautti yllättyneenä, ettei hänellä ole päätä mihin pistää ne.”

Syy poiketa Meksikoon ei ole vain se, että pääsee pois Euroopasta. Díaz Dufoo on syy myös siksi, että hänen lyhyet tekstinsä muodostavat helminauhan, paljon merkittävämmän kuin sadat paksut niteet Kantista, Hegelistä ja Heideggerista. Syy on yksinkertainen: Dufoo tuo huumorin mukaan; hänen metodinsa on huumorin julmaa käyttöä. Siksi hän luo myös henkilöhahmoja, jotka ovat filosofisesti kiinnostavia, usein erittäin epäonnistuneita ajattelijoina tai eläjinä: ”Hän lahjoitti anteliaasti muiden ideoita.” Joskus joku viileä sivustakatsoja, stoalainen hylky, muistuttaa Dufoota itseään, ainakin niin voi kuvitella. ”Ilman mielitekoja, ilman haluja, ilman epäilyjä, ilman toiveita, ilman rakkautta ja ilman vihaa, heitettynä tien varteen hän katsoo miten tyhjät tunnit menevät.”

Dufoo ilmiantaa ajattelemattomuuden ja riisuu naamiot oman käyttäytymisensä selittäjiltä: niitä eivät selitä järkisyyt eivätkä monimutkaiset intohimot, vaan antautuminen, alistuminen ulkopuolelta määräytyneeseen rytmiin; väsymys on selitys. Epäilemättä Dufoo on nietzscheläinen, oikeasti, ei vain ideoiden tasolla, vaan tyylillisesti; myös hänen tekstinsä ovat nuolia ja niissä puhaltavat samanlaiset tuulet: ”Keveys, keveys: suojele minua Jumalalta.”

Carlos Díaz Dufoo hijo on poikkeama, sivupolku. Hän on poikkeus. Hänessä filosofia muuttuu kannettavaksi, liikuteltavaksi. Se mahtuu taskuun. Sitä voi pitää mukanaan. Se on syytä pitää mukanaan, koska siinä on raikkautta. Erityisesti hänen katseensa löytää, hänen mielikuvituksensa keksii hahmoja, jotka paljastavat keskinkertaisuutemme. Siinä on kaksi opetusta, jos ne osaa sellaisiksi tehdä. Toisaalta voisimme yrittää kehittää samanlaista menetelmää, jota voisi sanoa vaikka dramatisoinniksi. Mutta tietenkin meidän pitäisi olla rohkeampia ja katsoa missä määrin meidät mitataan näissä välähdyksissä, näiden hahmojen kantamissa peileissä.

Julio Torri (1889-1970), Dufoon ystävä ja kirjailijatoveri, monessa mielessä hengenheimoilainen, sanoi: ”Ihmisen elämän koko historia on hänen asenteessaan.” Uskoakseni Dufoon tekstit ja elämänsä todistavat lauseen; se mitä hän selvästi koko ajan pyrki luomaan, oli asenne. Asenne mittaa kaiken ja sen kehittäminen on kaikkein tärkeintä. Miten hänen asennettaan voisi luonnehtia? Ainakin hän oli yksinäinen kävelijä niin kuin Nietzsche. Minua inspiroi – sen myönnän – tietty aristokraattisuus, lupa uudenlaiseen, moderniin jalouteen. Se on jaloutta, joka ei koristaudu ja joka ilmenee myös julmassa huumorissa. Ehkä meksikolaisen poikkeavuuden asenteeseen liittyi laiskuutta, mutta se oli ennen kaikkea sellaista, joka on väsymystä kaikkeen ennalta määrättyyn – niin kuin hän ilmaisi yhdessä tekstissään.

Dufoon asenne ja tyyli sallivat minulle uudestaan kysymyksen, jonka olen monta kertaa työntänyt sivuun: Voisiko elämä olla taideteos? Miksei elämä voisi olla taidetta? Olen työntänyt kysymyksen sivuun osittain siksi, että mikään ei tunnu todistavan, että niin voisi olla. Kysymys on silti erittäin vakava, sillä mikä voisi olla filosofisen estetiikan tehtävä muu kuin elämän ja taiteen lähentäminen toisiinsa. On sama mitä sanaa käytämme elämän kokonaisuudesta – esimerkiksi kohtaloa – mutta tärkeää on elämän (une vie/una vida) logiikka. Olemmeko edes eläneet, jos emme osaa sitä luoda, tehdä?

(Ajankohtaista asiaa -kahvila 31.tammikuuta paikassa Ravintola Kukko,Avenida de los Boliches 4 Klo 13.30)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ajankohtaista asiaa

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA
AIKA: 31.TAMMIKUUTA KLO 13.30
PAIKKA: RAVINTOLA KUKKO, AVENIDA DE LOS BOLICHES 4, SAUNAN TERASSI

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Raija Säkkisen luento Torre del Marissa

Raija Säkkinen luennoi Torre del Marissa 4.helmikuuta
KATALONIAN HISTORIA
AIKA: 4.2. KLO 16.30.
PAIKKA: CON CORAZÓN MARI, C/El Copo, Torre del Mar

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Espanja NYT 3 (Luento)

Espanja NYT -luento
AIKA: 24.TAMMIKUUTA KLO 14.00
PAIKKA: LOS BOLICHESIN SEURAKUNTAKOTI

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puuttuva opettaja: Juan de Mairena

(Antonio Machado)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Antonio Machado (1875-1939), runoilija ja filosofi, julkaisi vuonna 1936 teoksen Juan de Mairena. Kirja on kokoelma katkelmia, dialogeja ja anekdootteja, joiden keskeinen hahmo on Juan de Mairena, liikunnanopettaja joka ei opeta liikuntaa, vaan jotain mitä hän sanoo retoriikaksi. Todellisuudessa hän opettaa filosofiaa, ei vain nimitä sitä niin – joko vaatimattomuuttaan tai oveluuttaan. Juan de Mairena on yksi Machadon heteronyymeistä, hahmoista jotka puuttuivat maailmasta. Machado loi hahmon, koska se puuttui.

Miksi Juan de Mairena puuttui, miksi oli välttämätöntä keksiä hänet? Kirjailija ja filosofian professori Alejandro Rossi (1932-2009) kirjoittaa Juan de Mairenasta esseessään El profesor apócrifo (Manual del distraido). Rossi kiinnittää huomiota kirjassa luotuun näyttämöön, tilanteeseen jossa joku puhuu ja toiset, usein näkymättömät ja kuulumattomat hahmot kuuntelevat. Kyse on opetuksesta, kasvatuksesta. Rossin mukaan Juan de Mairenan pyrkimyksenä on hämärä ja sanoinkuvaamaton asia: sielun kasvattaminen.

Tämä saattaa auttaa puhumaan siitä, miksi Juan de Mairena oli välttämätön, puuttuva. Filosofia on oppiaine, jota opetetaan kouluissa ja korkeakouluissa niin kuin mitä tahansa oppiainetta. Kenenkään ei tarvitse muuttua, kenenkään sielua ei kasvateta. Vaikka se oli alunperin filosofian lähtökohta ja tavoite - elämän muuttaminen, kuulijan modifioiminen.

Kasvatusteema on kieltämättä keskeinen Machadon kirjassa. Juan de Mairena tekee selväksi, ettei häntä kiinnosta ”massojen opettaminen”. Hän kehottaa kuulijoitaan kuvittelemaan mitä se ylipäätään olisi. Juan de Mairenan mukaan se olisi Herodoksen pedagogiaa, jotain hirviömäistä. Tämä ei merkitse silti mitä tahansa elitismiä; hän ottaa etäisyyttä koko eliitin käsitteeseen. Se mitä hänen ”koulunsa” tarvitsee, on erikoiset, harvinaiset ihmiset (Juan de Mairena käyttää sanaa extraordinario). Apogryyfinen opettaja, opettaja joka puuttui, puhuu siitä mitä puuttuu: harvinaiset, erikoiset ihmiset, ne jotka kuuntelevat.

Vaikka Juan de Mairena on fiktiivinen hahmo, Machadon hengen tuote, hän tuntuu elävän hyvin todellisissa olosuhteissa, samanlaisessa maailmassa kuin Machado; hän tarvitsee keinoja, taktiikkaa, kestääkseen maailman, sen luonteen, henkisen köyhyyden. Rossi tuntuu huomioivan saman, sillä hän puhuu Juan de Mairenan ironiasta juuri tällaisena, monella tavalla tärkeänä piirteenä, eräänlaisena taktiikkana. Ironia on naamio ja se on ase, joka auttaa hyökkäämään sivusuunnasta. Se on seurausta skeptisyydestä, mutta enemmänkin; keino selviytyä imbesillien keskellä. Ironia on tarpeellista myös varmuuden, mukavien uskomusten murskaamiseksi. Tavoite on sielun kasvattaminen, ja se vaatii leikkimielen, vaatimattomuuden, sisäisen vapauden omaksumista – siksikin ironia on tärkeää. Juan de Mairena itse sanoo: ”Meidän ei koskaan pidä erehtyä ottamaan itseämme vakavasti.”

Machadon Juan de Mairena dramatisoi siis jotain meidän maailmastamme, tilanteesta jossa olemme. Ei ole sielun kasvatusta, ei ole filosofiaa, sillä ei ole kasvattajaa. Ei ole ehkä myöskään kuulijaa, harvinaista ihmistä joka osaisi nähdä tämän puutteen. Juan de Mairena tuo esiin myös tiettyjä laatuja, ominaisuuksia, hyveitä, joita tarvittaisiin, jotta tilanne muuttuisi.

Juan de Mairenalla on jopa eräänlainen metodi, ironia. Tämän olen sanonut aikaisemminkin: Juan de Mairena on yksi hauskimmista filosofian kirjoista. Ehkä keskustelun ja ajattelun aiheeksi riiittävä paradoksi on, että maailmasta puuttuva opettaja ja opettajan vakavuus tarvitsevat seurakseen huumoria. Ehkä kysymys on, miksi meiltä puuttuu opettaja...

ESPANJA NYT -luento 24.1. Paikka: Los Bolichesin seurakuntakoti, aika klo 14.00.11
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Avaa silmäsi ja katso

(William James)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Aiheeni on ajatuksen ja maailman – tai tilanteen – välinen suhde. Jos ajattelun, myös filosofisen ajattelun, tehtävä on luoda valaistusta tilanteeseen, jossa olemme, ensimmäinen kehotus tai neuvo voisi olla: ”Avaa silmäsi ja katso.” Mutta ongelma on sokeus. Vaikka avaamme silmämme, emme näe.

Näkeminen on on asetettu mielenkiintoisella tavalla filosofian tehtäväksi esimerkiksi amerikkalaisessa filosofiassa jo Emersonin ajoista lähtien. Hän kirjoitti: ”Näkemisessä (in seeing), ei perinteessä, täytyy filosofian opiskelijan löytää totuus.” Tässä siis irtisanounutaan tavanomaisesta, yleisestä, yhä jatkuvasta tavasta opiskella filosofiaa, joka on osa perintöä: filosofiasta tulee tehtävä ja sen edellytys on näkeminen. Emersonin mukaan elämä ei ole muuta kuin näkökulma, ja ihminen mitataan sen avulla, mistä kulmasta hän osaa katsoa.

Toinen amerikkalainen, William James, määrittelee filosofisen työn sanoen sen olevan tapa nähdä vaihtoehto – se on sitä, ettei ota tavanomaista itsestään selvänä ja se merkitsee konventioiden muuttamista uudelleen virtaaviksi (making conventionalities fluid again).

Viimeinen, tuore esimerkki amerikkalaisesta ajattelijasta, joka puhuu sokeudesta ja näkemisestä on Judith Butler. Viime vuosina hänen eettisissä kirjoituksissaan toistuu sana sokeus. Hän puhuu siitä, miten olemme sokeita toiselle, kykenemättömiä tunnistamaan toista, mutta myös sokeudesta itsemme edessä. Kaikkien kolmen ajattelussa on selvästi ilmaistuna tai kätkeytyneenä mukana ajatus siitä, että itsekritiikki on tärkeä osa moraalia tai moraalista kehitystä.

Nämä esimerkit voivat toimia lähtökohtana, suuntaviivoina tai inspiraation kimmokkeina, vaikkemme seuraisi heitä johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti. Näkemättömyyden lähteet ovat monet. Ennakkoluulo sumentaa, mutta myös tottumus. Me emme näe sitä mikä on yleistä (usual), tavanomaista. Ajattelu, joka yrittää valaista tilannetta, tarvitsee metodia, joka poistaisi ainakin nämä kaksi estettä: ennakkoluulot ja tottumuksen.

Kun katselemme ympäristöä, sitä mikä on ympärillämme, katseemme kohtaa erilaisia esineitä. Kun katsomme maailmaa, tilannetta jossa olemme, meidän on saatava esiin jotain näkymätöntä: asioiden, esineiden ja olentojen välisiä suhteita. Päihimme iskeytyy tällaisia kuvia näkymättömästä, vaikkemme ajattelisi, sillä ennakkoluulot tuottavat näitä kuvia. Ennakkoluulot ja myös erilaiset oletukset ovat kuitenkin sokeuttavia, sumentavia. Siksi tarvitaan itsekritiikkiä, tarttumista sumentaviin kuviin. Tottumus ja käyttämämme kieli, käsitteet ja luokat, ohjaavat katsettamme: etsimme niitä elementtejä, joita olemme oppineet etsimään: esimerkiksi normeja, rotuja, syitä. 

Itsekritiikin lisäksi tarvitaan etääntymistä, vieraannuttamisefektiä, ehkä ironiaa. Millainen tämä itsekriittinen ja ”ironinen” metodi voisi olla? Mahdollistaakseen uuden näkökulman, uuden näkemisen, se ei voi ottaa selittäväksi voimaksi, tekijäksi, esimerkiksi valtaa; sen pitäisi vaatia selitystä vallalle. Välttääkseen ennakkoluulon sumentavan vaikutuksen sen pitäisi pidättäytyä arvoarvostelmista, oletuksista: sen pitäisi olla kokeilua. Tämä ei tarkoita, ettei voisi työskennellä hypoteesin kanssa. Sitä vaan pitää testata; siihen ei uskota. Välttääkseen tottumuksen sokaisevan vaikutuksen sen pitäisi olla matkustelua, sekä ajassa että paikoissa.

Yksinkertainen esimerkki paikasta, ongelmasta ja hypoteesista, jossa tätä metodia pitäisi testata on tämä: Joku pyytää, ehdottaa, käskee avaamaan silmämme ja katsomaan, jotta voisimme paremmin ymmärtää missä olemme, mihin tilanteeseen ajautuneet. Voivatko silmienavaaminen tai katsominen olla ollenkaan oikeita ilmaisuja, jos tilanne, jota ajatus yrittää ”valaista” on toisenlaista, näkymättömämpää kuin esineet, kukat ja pöydät? Itse ”metodin” kaksi periaatetta – itsekriittisyys ja vieraannuttaminen – on asetettava kyseenalaiseksi. On ainakin epäiltävä, riittävätkö nämä periaatteet. 

Aiheeni on ajatus ja sen suhde maailmaan, tilanteeseen. Puhun sokeudesta, esimerkiksi ennakkoluulon ja tottumuksen aiheuttamasta. Pitäisi kuitenkin keksiä monta muutakin sokeuden lajia. Jos emme näe tilannetta, jossa olemme, emme sitä ymmärrä, olemme suunnattomia tässä maailmassa, se voi johtua muustakin kuin siitä, ettemme ”näe” tilannetta: me olemme sokeita ajatukselle. Vai olemmeko kuuroja?

Ajankohtaista asiaa -kahvila 17.tammikuuta. Paikka: Ravintola Kukko, Avenida de los Boliches 4, Fuengirola
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Viisaus ja huolenpito

(Jacques-Louis David: Sokrateen kuolema)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Kun Sokrates puolustautui ateenalaisten syytöksiä vastaan, hän sanoi, yksinkertaistetusti: ”Te huolehditte omaisuuksistanne, te huolehditte maineestanne, mutta ette huolehdi itsestänne.” Tässä oli hänen filosofoimisensa motiivi; hän halusi näyttää, miten huonosti ihmiset elivät. Olennainen periaate, josta filosofi muistutti, oli itsestä huolehtiminen (Epimeleia heautou, latinaksi Cura sui). Tämä oli todellisuudessa periaate, joka kytkeytyi toiseen, myöhemmin paremmin muistettuun mottoon: ”Tunne itsesi.”

Periaate ei merkinnyt omaan napaan tuijottamista. Kreikkalaiset ajattelivat, että ihmisen on huolehdittava itsestään, jotta voi huolehtia toisesta. He näkivät ja kokivat: Jos haluaa hallita toista, ohjata toista, on ensin ja samaan aikaan hallittava, ohjattava itseään. Itsestä huolehtiminen oli filosofian, henkisen elämän, ydin satojen vuosien ajan. Esimerkiksi Epiktetos, joka eli ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla, antaa sille selvän ilmaisun. Itsestä huolehtiminen on sekä etuoikeus (ihmisen vapautta) ja velvollisuus.

Kyse ei ollut epämääräisestä, ihmisten päiden yllä leijuvasta ideasta; se oli käytäntöä, erilaisten tekniikoiden soveltamista, jatkuvaa huomiota vaativaa työskentelyä. Yritys huolehtia itsestään ei ollut yksinäistä. Ihminen tarvitsi toista, toisen apua. Henkiset harjoitukset olivat usein sosiaalisia. Voidaan sanoa, että tämä pyrkimys jopa synnytti erityisenlaisia suhteita ihmisten välillä ja toi erityistä vakavuutta, myös läheisyyttä, ystävyyssuhteisiin. Se toi suhteisiin myös liikkuvuutta, jähmettyneiden asetelmien  rikkoontumista, vastavuoroisuutta. Opettaja auttoi oppilasta, mutta oppilas saattoi vuorollaan auttaa opettajaa.

Monesta paikasta voi lukea ja kuulla, että antiikin filosofien, esimerkiksi Sokrateen, tavoittelema viisaus oli käytännöllistä; tavoitteena oli know how, savoir faire. Mutta mitä tässä käytännöllisessä viisaudessa osattiin tehdä, mihin taidon saavuttaminen tähtäsi? Vastaus: itsestä huolehtimiseen. Sen tarkoitus oli itsenäisyys, riippumattomuus; ihminen, varsinkaan filosofi, ei tahtonut olla kenenkään tai minkään kontrolloima. Onnellisuus (eudaimonia) oli sitä, että hallitsi itseään. Huolehtiminen, viisaus, vapaus ja onnellisuus kytkeytyivät yhteen, muodostivat henkisyyden perustan, ja henkisyys merkitsi itsensä kehittämistä ja toisen auttamista itsensä muokkaamisessa.

Mitä oli sofia, viisaus, jota filosofit joskus halusivat rakastaa? François Châtelet muistuttaa, että se oli tietynlaista puhetta. Aristoteles käytti sanaa sofia platonisista keskustelusta, puheesta, joka liittyi yksilöiden tai ryhmien käytökseen, siihen miten he ohjaavat itseään (conduit). Kyse oli puheesta, sanoista, jotka kysyivät kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta tai nautinnosta. Viisaudella oli kaksi ulottuvuutta: teoreettinen ja käytännöllinen. Tämä merkitsi Châtelet´n mukaan sitä, että viisaus oli sekä tapa ajatella että tapa toimia – tapa yhdistää ajatus ja käytös.

Viisaus tietynlaisena puheen lajina ja tietynlaisena tapana ohjata itseään pitää siis sisällään idean siitä, mistä ihmisen pitäisi huolehtia; se nostaa esiin kysymyksen: Miten ohjata itseään, miten ohjata toista?

Tälläkään kertaa en halua surra kadonnutta kulttuuria. En myöskään halua kysyä, onko meillä paluuta tähän kadonneeseen kulttuuriin – en kysy sitä siksi, että se on aina mahdotonta. Tuon esiin tämän itsensä harjoittamisen periaatteen ja ideoiden kokonaisuuden kahdesta syystä. 1)Tämä kadonnut maailma voi toimia inhottavana peilinä. Se näyttää, miten epämääräisiä, jopa mitäänsanomattomia ovat omat ideamme. 2)Kadonnut maailma voi inspiroida myös kysymään, miten me tässä nykyisessä maailmassa, nykyisten välineiden kanssa, voisimme kehittää itseämme, itseämme ja toisiamme auttaa, sillä täysin mahdotonta se ei voi olla. Kaikki ei ole meissä lopullista ja lukkoonlyötyä.

Vaikka unohtaisimme tämän peilin, vaikka filosofia katoaisi maailmasta, ympäristöömme, kulttuureihimme ilmaantuu erilaisia keinoja, tekniikoita, joiden avulla ihmiset vaikuttavat itseensä ja toisiinsa. Kysymys huolehtimisesta ei katoa, ainakaan vielä. Tästä seuraa käytännöllisiä arviointia koskevia kysymyksiä. Miten voimme arvioida näitä tekniikoita, käsillä olevia menetelmiä, miten mitata niiden hedelmällisyyttä tai tehokkuutta? Ymmärrämmekö, millaisia vaikutuksia kullakin menetelmällä on? Kun yritämme itsestämme huolehtia, voimme samalla  myös vahingoittaa itseämme. Kun yritämme toista auttaa, voimme myös alistaa hänet.

Jos haluamme itseämme tai toista auttaa, on syytä varustaa itsensä taidoilla, viisaudella. Mutta osaaminen, kykeneminen, ei merkitse vain taitoja, vaan myös päättäväisyyttä, tietynlaista tapaa ohjata itseään. Olipa kerran puolainen Irene Sendler, katolinen, nainen, joka pelasti tuhansia lapsia Varsovan ghetosta. Hän pelasti heitä, koska hänen isänsä oli opettanut, että hukkuva pitää yrittää pelastaa, vaikkei itse osaisi uida. Sendler ajatteli, sanoi itselleen: Se hukkuva on nyt Puola. Kun natsit saivat Sendlerin kiinni ja kiduttivat häntä, hän ei paljastanut mitään pelastamistaan ihmisistä.

Tämä ensimmäinen aihe liittyy Jenni Spännärin tutkimusprojektiin ja hän tulee käyttämään Fuengirolan istuntojen (10.1. ja 12.1) keskusteluja materiaalina. Aineistoa käsitellään luottamuksellisena. Toimintatapa on silti tuttu: keskustelemme alustuksen pohjalta. 
http://copassion.fi/viisas-ihminen-myotatuntoinen/

Ajankohtaista asiaa -kahvila 10.tammikuuta. Paikka: Ravintola Kukko, Avenida de los Boliches 4, Fuengirola

(François Châtelet)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Aikataulut ja paikat

Ajankohtaista asiaa -kahvila jatkuu myös 10.tammikuuta klo 13.30, paikka Ravintola Kukko, Avenida de los Boliches 4, Fuengirola.

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

LUENTO: ESPANJA NYT , PAIKKA: SEURAKUNTAKOTI, LOS BOLICHES AIKA: 24.1. KLO 14.00

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila