Ajattelen pitoja...

(Giovanni Pico della Mirandola)

Yksi haaveeni on siis järjestää filosofiset pidot - yhdistää syöminen ja paras mahdollinen filosofinen pohdiskelu. Siksi olen ajatellut puhua Platonin Pidoista. Kun olen ajatellut tuota klassikkotekstiä, olen törmännyt ikuiseen kysymykseen sokraattisten dialogien hämmentävyydestä. Monta kertaa keskustelijat kohtaavat vain umpikujan, oppivat vain etteivät tiedä mitään. Monta kertaa olen puolustanut tätä, selittänyt että hämmennys kuuluu filosofiaan. Mutta niin kuin espanjalainen munakaskin täytyy kääntää toisen kerran, niin pitää kysymyksiäkin ja varsinkin omia uskomuksia käännellä, katsella toisista kulmista.

On nimittäin niin, että kysymys merkityksestä on ajankohtainen. En tarkoita vain sanan merkitystä. Monta kertaa määrittelykysymys on vain tekninen. Tarkoitan merkitystä arvona. Jokin merkitsee minulle jotain ja se siis on arvokas johonkin. Kun ihmiset puolustavat itseään tai vaativat itselleen jotain, he käyttävät oikeuksien kieltä. Oikeudet ovat epäilemättä väline hallitsijoiden edessä, mutta kieli ja puhe saattavat samanaikaisesti vedota johonkin ja samalla hämärtää sen mihin viitataan. Yksi tällainen arvo, viittauksen kohde, on arvokkuus.

Välillä tuntuu, ettei sanalla ole mitään merkitystä. Se ei vaikuta siltä mitä sen pitäisi olla eli jotain, jota ei voi mitata minkään muun arvon tai kriteerin avulla. Kukaan ei tunnu osaavan sanoa mitä se merkitsee ja mikä on sen merkitys. Kun filosofit filosofoivat, eivät he aina ja itsetarkoituksellisesti halua hämmentää. Yksi esimerkki on Giovanni Pico della Mirandola (1463-1494), jonka teos Oratio Hominis Dignitate, Ihmisen arvokkuudesta, on yritys antaa sanalle täsmällinen merkitys kahdessa mielessä: se tekee sanasta käsitteen ja näyttää arvokkuuden merkityksen ihmisen olemassaolossa.

Siksi saattaa olla, että tästä tekstistä tulee yksi lähtökohta pitoihin... Saa nähdä. Reseptitkin ovat suunnittelematta...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kysymysmerkki

Kuvitellaan, että joku opettaa filosofiaa. Sitä ei tarvitse edes kuvitella. Jotkut uskovat opettavansa sitä.

Leikitään opettajan sanovan: "Platon opetti kysymään kysymyksiä." Oppilaille tulee kokeiden aika. Filosofian kokeen ensimmäinen kysymys on: "Mitä Platon opetti?"

Mikä on oikea vastaus? Oikea vastaus on: "Platon opetti kysymään  kysymyksiä." Mutta onko oppilas oppinut filosofiaa? Voiko sitä sanoa oppimiseksi, jos toistaa sen mitä opettaja on sanonut? Parempi vastaus olisi: "Opettiko Platon kysymään kysymyksiä?"

Olen lukenut filosofian opettajasta, joka opetti tämän: "Platon opetti kysymään kysymyksiä." Kun tuli kokeiden aika, oppilaiden tehtävä oli esittää opettajalle kysymyksiä. Ehdottomasti parempi järjestely. Oppilaat kysyivät: "Miten korjaat kokeet?"

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ruoska, puhdistaja

Ensi syksynä yksi keskeinen teema on arvot. Se ei ole sama kuin sanoa, että aihe olisi arvofilosofia. Näkökulmani on varmasti oudompi kuin mihin ollaan totuttu arvofilosofiaa, etiikkaa ja moraalifilosofiaa käsittelevissä perusteoksissa. Olen outo ja kunnioitan omaa outouttani. Jos minulla on vain voimia, en toimi niin kuin oikeat ja hyvät opettajat, herrat ja rouvat professorit.

Aina puhutaan relativismista ja siitä miten huono asia se on, paitsi jos se on omien arvojen puolustamisen kannalta hyödyllistä. Vähemmän puhutaan universalisoinnin vaarasta. Sitä on harjoitettu muun muassa kolonialismissa - afrikkalaisen korjaamisessa ja oikaisemisessa.

Olli Löytyn kirjassa Maltillinen hutu ja muita kirjoituksia kulttuurien kohtaamisesta (Teos, 2008) on yksi virke, joka on kuin pieni, julma proosaruno kolonialismista:

"Parkitsemattomasta virtahevonnahasta tehty, puumaisen kova, korkkiruuviksi kiertynyt, veitsenterävä piiska sai jo muutaman kunnon iskun jälkeen veren valumaan saatanan selästä."

Tekisi mieli tehdä tuosta motto syksyä varten. Mutta ehkä minut ymmärrettäisiin väärin...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Jos enkeli puhuisi...

Georg Christoph Lichtenberg 1742-1799

Georg Christoph Lichtenberg, kyttyräselkäinen fyysikko, oli salaa filosofi. Vaikka hänen ansionsa eivät rajoitu tähän, hänen teksteissään oli koko Wittgensteinin myöhäistuotannon siemen. Se johtuu hänen mielikuvituksestaan ja tavastaan ymmärtää kieli. Lichtenberg kirjoitti: “Jos enkeli joskus puhuisi filosofiastaan, monet lauseet kuulostaisivat uskoakseni samalta kuin kaksi kertaa kaksi on kolmetoista.” 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puheista

(Isokrates)
Epilogi aiheeseen Viha valta. Mahdollinen alkusoitto tulevaan aiheeseen, alustukseen, jonka otsikko voisi olla vaikka Sana, vapaus ja demokratia.

Puhe ja demokratia suhtautuvat erikoisella tavalla toisiinsa. Voisi sanoa jopa, että demokratia on puhetta ellei väite pyyhkisi pois näkyvistä jotain. Todellisuudessa myös diktatuurissa on puhetta; jopa sana viittaa tietynlaiseen puheeseen. Diktatuuri tulee sanasta dictare, sanella. Olennaista on siis huomata ja erottaa, millaista puhetta demokratia tarvitsee.

Jo demokratian varhaisissa muodoissa ja kokeiluissa puheen merkitys nähtiin ja sitä korostettiin. Demokratia määriteltiin sellaiseksi perustuslain (politeia) säätämäksi hallitusmuodoksi, jossa demos, kansa, harjoittaa valtaa ja jossa kaikki ovat samanarvoisia lain edessä (isonomia). Tähän samanarvoisuuteen liittyi kiinteästi ajatusta isegoriasta, kaikkien yhtälaisesta oikeudesta esittää oma näkemyksensä, mielipiteensä. Melkein heti huomattiin, että tästä seuraa myös vaikeuksia, jopa hyvin ikäviä asioita. Myös ihmisistä huonoimmat, moraalittomimmat ja tietämättömät avasivat suunsa, usein hyvin levälleen.

Tästä seurasi, että Kreikassa käytiin laajaa ja mielenkiintoista debattia puhujien, retoorikkojen, sofistien ja demagogien asemasta ja vaikutuksesta. Isegoria, oikeus puhua, oli selvärajainen, lain määrittelemä oikeus, mutta kreikkalaisilla oli myös toinen, vaikeampi sana, joka liittyi sanan ja demokratian väliseen suhteeseen: parrhesia. Kyse on vapaasta puheesta, totuuden sanomisesta, suorasta puheesta, jossa on mukana kritiikki. Parrhesian harjoittaminen ymmärrettiin oikeudeksi (ainakin joissakin olosuhteissa), mutta myös velvollisuudeksi.

Monet ajattelivat, että demokratia tarvitsee parrhesiaa, mutta toiset epäilivät, ettei sen harjoittaminen ollut demokratiassa mahdollista, koska enemmistö tukahduttaa kriittisen äänen. Näin puhui muun muassa Isokrates 350eaa. julkaistussa kirjoituksessa Rauhasta. Isokrateen mukaan ongelma oli se, että ihmiset halusivat kuunnella vain huonoja puhujia, sellaisia jotka sanovat vain sen minkä ihmiset haluavat kuulla.

Parrhesia oli jotain kunnioitettua, arvostettua, haluttua – mutta samalla jotain, joka torjuttiin. Sen harjoittaminen oli vaarallista. Joskus siitä puhuttiin suorastaan huonona asiana ja se samastui johonkin sellaiseen puheen muotoon, josta käytettiin nimitystä athuroglossos. Jos joku ihminen oli tällaisen puheen harjoittaja, se merkitsi, että hänen suussaan ei ollut porttia. Siksi sanoisin, että meidän sana lörpöttely viittaa samaan ilmiöön. Väittäisin myös, että meillä on vieläkin samantapaisia ongelmia.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila