Kysyminen, eläminen...

(Salvador Dalí, 1925)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 30.1.. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Suomi 200v ja muuta tulevaisuusvisiointia

Joku kysyy: ”Miten voisi elää?” Tätä ei ole pakko ymmärtää kysymyksenä. Jotkut kysymyksiksi muotoillut lauseet eivät ole kysymyksiä, vaan huudahduksia tai valituksia. Tämä tarkoittaisi: ”En jaksa enää elää.”

Mutta entä jos se todella olisi kysymys? Se merkitsisi sitä, että kysyjä tuo eteensä mahdollisuuden, että voisi elää toisin. Ehkä hänestä on tulossa filosofi – ei vain filosofian harrastaja tai ammattilainen, vaan joku, joka elää filosofisesti. Hänestä olisi tulossa joku, joka elää kysymyksen kanssa (käyttääkseni Rilken ilmaisua).

Millaisia vaikutuksia tällaisella erehdyksellä, mahdollisuuksien avaamisella, on? Tuleeko ihminen hulluksi? Kysyminen voi olla vaarallista, epäilemättä.  Ainakin yksi seuraus tällaisella päättömyydellä on: Kysyjä kysyy todella. Joskus kysymykseksi muotoiltu lause todella on kysymys (ei huudahdus, ei valitus) esimerkiksi silloin, kun filosofi esittää artikkelissaan kysymyksen. Se ei silti ole välttämättä todellista kysymistä, sillä filosofilla voi olla vastaus valmiina. Se voi olla retorinen kysymys. Jokatapauksessa hän yrittää löytää vastauksen, ratkaista ongelman. Tilanne on hyvin erilainen kuin silloin, kun kysyjä avaa eteensä mahdollisuuden, avaa oven tai ikkunan, josta näkyy (tai on näkymättä) toinen elämä.

Eläminen kysymyksen kanssa, eläminen ikkunan edessä, hulluksi tuleminen merkitsee sitä, että ihminen on päätöksen edessä. Hänen on päätettävä, sulkeeko ikkunan, katsooko siitä, kiipeääkö siitä ulos.

Filosofia – vaikkei olisi suoraan yhteiskunnallista tai poliittista – nostaa joskus esiin ongelmia, joita varten ei aina ole olemassa mitään valmista ratkaisua, ohjelmaa tai suunnitelmaa. Tuntuu kuin nämä ongelmat anoisivat tai kutsuisivat ihmisiä, ryhmiä, jotka eivät ole vielä määrittyneet tai määritelleet itseään, organisoituneet. Nämä ongelmat vaativat päätöstä, mutta sellaista, jota ei ole vielä tehty: sitä ei ole tehty etukäteen. Eikä päättäjiäkään ole valmiina.

Ihminen – sanoja ja tekijä – on päätös ja sitouminen päätökseensä. Ei vain hetkittäin ja hetkellisesti, vaan koko ajan prosessina, jatkuvana tapahtumana. Päättämättömyys on eräänlaista epäolemassaoloa: ihminen ei elä. Tästä näkökulmasta katsottuna kysymys elämisestä toisin, mahdollisuuden avaaminen, merkitsee elämisen ehtoa. Kysymys on yllyke, sytytyslanka ja dynamiitti.

Jos kysymys pakottaa päättämään, pistää päätöksen eteen, joudumme kysymään, mitä on päättäminen. Tai ainakin kysymään, mitä merkitsee päättäminen. Onko päätös aina meidän oma? Miten se tehdään? Eikö sitä ohjaa valmiit arvot, muiden laatimat normit?

Kun Jean-Luc Nancy analysoi päättämisen ongelmaa tai olemusta (teoksessaan Vapauden kokemus), hän puhuu hyvin abstraktilla tasolla: Aito päättäminen tapahtuu sellaisen mahdollisuuden edessä, että voi tehdä ”kaiken” tai ”mitä tahansa”, mutta päättäjä valitsee olla tekemättä ”kaiken” tai ”mitä tahansa”. Nancy ennakoi vastalauseen: ”Eihän tässä ole mitään sisältöä eikä normeja.” Filosofin mukaan ei ole koskaan ollutkaan, sillä päätös on tyhjä etiikasta; sisällöt ja normit ovat jotain, joista pitää päättää. Meidän täytyy päättää laista, poikkeuksista, tapauksista jne. Mutta itse päätöstä varten ei ole lakia tai poikkeusta.

Koska kysymys kysymisestä kytkeytyy päättämisen ongelmaan, esiin tulee tietty vaara, joka ei ole pelkästään valmis vastaus, valmis ohjelma. Kun perustavaan kyselyyn, suuriin kysymyksiin jumalasta tai järjestä annetaan vastauksia, nämä vastaukset muuttuvat ”uudeksi luonnoksi”, joksikin annetuksi. Tätä vastaan on kaksi toimivaa taktiikkaa. Ensimmäinen on kyseenalaistaminen. Siksi George Bataille kirjoitti: ”Ihmisen autonomia – hänen suvereenisuutensa – on sidoksissa siihen tosiasiaan, että ihminen on kysymys ilman vastausta.” Toinen taktiikka on kysymyksen hylkääminen, pidättäytyminen kysymystä jumalasta tai järjestä tai vastaavista asioista. Sillä tottakai lopulta on kysyttävä myös, onko tämä tai tuo hyvä kysymys. Mutta kysymys ei ole hyvä vain siksi, että siihen on löydettävissä vastaus. Sen hedelmällisyys mitataan toisella tavalla.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Toivosta ja epätoivosta

(Gilles Deleuze)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 23.1.. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Aktiivimalli/ Katalonia ja Tabarnia

Eräs näytelmäkirjailija sanoi: ”Mikä minä olen toivoa antamaan tai sen pois ottamaan, tavallinen näytelmäkirjailija.” Kuvittelen, että olisi hyvä, jos tällainen asenne yleistyisi. Ihminen nauttii liian usein asemastaan tai kuvitelmasta, että voi ottaa toiselta toivon tai esiintyä pelastajana, toivon antajana. Molemmissa tapauksissa lähestymme poliittista vaaraa. Kauhean katastrofin maalaajat ja messiaat palvelevat toisiaan. Yhden totuuden ja ainoan ratkaisun, yleensä hyvin yksinkertaisen, laatijat pääsevät valtaan.

Tästä syystä on ymmärrettävää, että Gilles Deleuze, hyvin spinozalainen herra (Spinoza ei välittänyt toivosta) sanoi: ”Emme tarvitse toivoa, vaan uusia aseita.” Vaikeissa tilanteissa meille ei silti jää muuta kuin toivo. Tilanteet ovat vaikeita nimenomaan siksi, ettei ole aseita, ei ole välineitä tai keinoja. Eikä ole samantekevää, jääkö jäljelle toivo vai epätoivo. Ero on siinä, että epätoivossa ihminen alistuu, ei enää ylitä annettua todellisuutta. Toivo on jotain muuta. ”Vastarinta ei ole mitään muuta kuin toivoa”, kirjoitti René Char.

On ikävä paikka, josta haluamme ulos. Vaikea tilanne, joka on sietämätön. Silloin herää toive päästä ulos, nähdä jotain muuta. Mutta toivo ei ole sama kuin toive; se on mahdollisuus. On varottava mitä toivoo, varottava toiveitaan, mutta toivo on uusi alku, voimien elpyminen.

Yritän kysyä, mitä meille tapahtuu. Selvitän mitä vaaroja edessäni on. Se olisi silti turhaa, jos vain toteaisin, miten kauheaan paikkaan olen joutunut, millaiseen verkkoon, ansaan, joutunut.

Esimerkiksi ei tarvitse ottaa gulaggia eikä keskitysleiriä. Myös tavallinen arkipäiväinen elämä, sen rutiinit, sen pakottavat velvollisuudet voivat muodostua ahtaiksi, kutistaviksi. Voimme haluta ulos monotoniasta. Jokapäiväinen pikkusieluisuus on  sietämätöntä. Tällaisen elämän keskellä on silti turha vaipua epätoivoon ja valitukseen. Aina voi ihmetellä maailmaa ja elämää. Elämä ei ole aina miellyttävää eikä nautinnollista. Siinä on tuskaa. Se saattaa silti olla elämisen arvoista, jos osaa elää.

Kysymys toivosta ja epätoivosta – molempiin liittyvistä riskeistä – palautuu kysymykseen siitä, miten elää. Mitä on elämisen taito? Monesti filosofit ovat kiinnittäneet paljon huomiota sanaan taito. Mutta miten pitäisi tässä ymmärtää sana ”elää”?

Monet filosofit, teologit ja ajattelijat ovat lähestyneet kysymystä siirtyen elämän tuolle puolen, asettaen elämiselle jonkin ulkopuolisen päämäärän ja tarkoituksen. Entä jos sanan ”elää” ottaisi paljaana, tarkoittaisi sillä vain elämistä? Entä jos väittäisi, että ihmisen tulee omistautua kokonaan elämiseen? Silloin voisi sanoa, että ”tarkoitus” tai ”päämäärä” ei ole mitään transendentaalista: se on elämistä kokonaan, täydesti, mahdollisimman intensiivisesti. Taito olisi jotain, joka takaa sen. Tähän taitoon liittyisi toivo, koska se on voimien keksimistä myös vastoinkäymisissä.

Liittyykö tähän taitoon erityinen katse, erityinen ymmärrys? On ymmärrettävä mahdollisimman täsmällisesti, millaiseen ansaan on jäänyt kiinni. Ymmärryksen on silti mentävä eteenpäin, nähtävä miten ansa puretaan tai miten siitä pääsee irti. On siis ymmärrettävä, ettei jokin asiantila ole lopullinen tai välttämätön. Silmien eteen on nostettava toinen kuva: loputon vaihtelevuus. Elämme täydesti ja kokonaan vain nähden muutoksen, jonka sisällä olemme ja muuttuen itsekin koko ajan. On nähtävä, että tätä ratkaisevaa kysymystä ratkaistaan koko ajan, joka hetki. Muuten elämä menee ohi. Epätoivo on kuolema.

Niin kuin näette, en pyri antamaan toivoa tai ottamaan sitä pois. Puhun hyvää toivosta, koska sitä tarvitaan, jotta toimisimme ja jatkaisimme. Puhun toivon suhteesta elämiseen ja ymmärrykseen.  Lopulta palaan myös kysymykseen elämisen taidosta. Taito merkitsee tiettyä asennetta, mutta vaatii myös ymmärrystä ja voimia, jotka vain toivo meille suo. Kuvaukseni (jos se edes on kuvaus) voi olla huono ja se voi olla virheellinen. Tarkistakaamme se.

SAM SANDQVIST LUENNOI TORRE DEL MARISSA 27.1. AIHE: ILMASTONMUUTOS 2017 (päivitys). AIKA: KLO 16.30. PAIKKA: CON CORAZONMARI, C/Copo, Torre del Mar.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sana, vapaus ja demokratia

(Isokrates)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus kuin missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 16.11. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: JÄRJEN VIHOLLISET

Puhe ja demokratia suhtautuvat erikoisella tavalla toisiinsa. Voisi sanoa jopa, että demokratia on puhetta ellei väite pyyhkisi pois näkyvistä jotain. Todellisuudessa myös diktatuurissa on puhetta; jopa sana viittaa tietynlaiseen puheeseen. Diktatuuri tulee sanasta dictare, sanella. Olennaista on siis huomata ja erottaa, millaista puhetta demokratia tarvitsee.

Jo demokratian varhaisissa muodoissa ja kokeiluissa puheen merkitys nähtiin ja sitä korostettiin. Demokratia määriteltiin sellaiseksi perustuslain (politeia) säätämäksi hallitusmuodoksi, jossa demos, kansa, harjoittaa valtaa ja jossa kaikki ovat samanarvoisia lain edessä (isonomia). Tähän samanarvoisuuteen liittyi kiinteästi ajatusta isegoriasta, kaikkien yhtälaisesta oikeudesta esittää oma näkemyksensä, mielipiteensä. Melkein heti huomattiin, että tästä seuraa myös vaikeuksia, jopa hyvin ikäviä asioita. Myös ihmisistä huonoimmat, moraalittomimmat ja tietämättömät avasivat suunsa, usein hyvin levälleen.

Tästä seurasi, että Kreikassa käytiin laajaa ja mielenkiintoista debattia puhujien, retoorikkojen, sofistien ja demagogien asemasta ja vaikutuksesta. Isegoria, oikeus puhua, oli selvärajainen, lain määrittelemä oikeus, mutta kreikkalaisilla oli myös toinen, vaikeampi sana, joka liittyi sanan ja demokratian väliseen suhteeseen: parrhesia. Kyse on vapaasta puheesta, totuuden sanomisesta, suorasta puheesta, jossa on mukana kritiikki. Parrhesian harjoittaminen ymmärrettiin oikeudeksi (ainakin joissakin olosuhteissa), mutta myös velvollisuudeksi.

Monet ajattelivat, että demokratia tarvitsee parrhesiaa, mutta toiset epäilivät, ettei sen harjoittaminen ollut demokratiassa mahdollista, koska enemmistö tukahduttaa kriittisen äänen. Näin puhui muun muassa Isokrates 350eaa. julkaistussa kirjoituksessa Rauhasta. Isokrateen mukaan ongelma oli se, että ihmiset halusivat kuunnella vain huonoja puhujia, sellaisia jotka sanovat vain sen minkä ihmiset haluavat kuulla.

Parrhesia oli jotain kunnioitettua, arvostettua, haluttua – mutta samalla jotain, joka torjuttiin. Sen harjoittaminen oli vaarallista. Joskus siitä puhuttiin suorastaan huonona asiana ja se samastui johonkin sellaiseen puheen muotoon, josta käytettiin nimitystä athuroglossos. Jos joku ihminen oli tällaisen puheen harjoittaja, se merkitsi, että hänen suussaan ei ollut porttia. Siksi sanoisin, että meidän sana lörpöttely viittaa samaan ilmiöön. Väittäisin myös, että meillä on vieläkin samantapaisia ongelmia.

Kun filosofit puhuivat aiheesta, heidän huolenaiheensa oli ensinnäkin se, miten tunnistaa hyvän parrhesian harjoittaja. He kiinnittivät huomiota myös siihen, sanooko puhuja jotain mielekästä, auttaako hänen puheensa kuulijaa, kaupunkia, yhteisöä. Kaikki kritiikki ei ollut heidän näkemyksensä mukaan filosofisesti merkityksellistä. Plutarkhos viittaa tapaukseen, jossa puhuja pilkkaa kuninkaan ulkonäköä (yksisilmäisyyttä). Tällaista kritiikkiä pidettiin joutavana.

Platon – joka ei aina ollut demokratian suuri puolustaja – näki ongelmaksi jos ihmisillä ei ollut keinoa, kriteeriä, erottaa eettisesti arvokas arvottomasta. Epäilemättä kyse on myös siitä, onko puheessa pelkkiä joutavuuksia vai kiinnittyykö se todellisuuteen, tuoko se esiin jotain relevanttia. Periaatteessa voi olla suhteellisen helppoa katsoa, miten jossain puheessa ollaan kunnioitettu tiettyjä muodollisia kriteerejä – millaisia todisteita tai perusteluja esitetään ja onko puhe loogista. On silti vaikea sanoa ja määritellä, mitä edellytetään moraalisessa ja ehkä myös koulutuksellisessa mielessä puhujalta, jonka odotetaan puhuvan totta ja sanovan jotain merkityksellistä.

Vaikka meidän aikamme ongelmat muistuttavat jossain mielessä näiden antiikkisten, kadonneiden, ongelmia, hämmennyksemme vaikuttaa joskus jopa suuremmalta. Puhujia, osallistujia, on entistäkin enemmän. Lörpöttelylle annetaan tilaa; se viihdyttää. On uusia, erilaisia instituutioita, jotka rakentavat uudenlaisia auktoriteetteja. Lehdistö ei aina enää erota mainosta tiedosta. Puhujat tukeutuvat jatkuvasti abstraktioihin, jotka häivyttävät kaiken konkreettisen, todelliset tilanteet, tapahtuman. Siitä mikä on todellista puhutaan kohtalonomaisena. Suhteellistaminen merkitsee liian usein sitä, että summennetaan merkityksellisten erojen näkeminen.

Miten meidän siis pitää elää ja puhua, että vähentäisimme sumua? Millaisia kriteerejä meidän pitäisi asettaa puhujalle? Kuka voi sanoa totuuden? Millaista puhetta tarvitsee demokratia? Ovatko sanat kuolleita? 

SAM SANDQVIST LUENNOI TORRE DEL MARISSA 20.1. AIHE: HUUHAA: MITEN TUNNISTAMME SEN. PAIKKA: CON CORAZONMARI, C/Copo, Torre del Mar. AIKA: KLO 16.30.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Surrealistista filosofiaa

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 9.11. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Katalonia, kaaos ja järjestys

René Magritte (1898-1967) teki sarjan maalauksia, joista käytetään nimitystä Valon valtakunta (ensimmäiset tietääkseni 1950 –luvun alusta). Maalaukset ovat liian nopean vilkaisun perusteella realistisia maisemamaalauksia, mutta niiden outo tunnelma pysäyttää: edessämme on yhtä aikaa yö ja päivä. Magritte oli taiteilija, surrealisti, joka ajatteli, että maalaustaide on ajattelua. Hänen työnsä näyttävät arkisen esineen, hatun tai omenan, mutta erikoisessa yhteydessä, toisenlaisesta näkökulmasta. Maalaukset pakottavat ajattelemaan, katsomaan toisesta kulmasta. Valon valtakunta näyttää paikan, maiseman, kahdessa ajassa. Kuvat eivät ole realistisia, siis todenmukainen, mutta ne ovat totta. Ne ovat ajattelua, joka kommentoi maalaustaiteen ja esittämisen historiaa, rikkoo konvention ja muuttaa normaalin tavan esittää, katsoa, ajatella – se vapauttaa tottumuksesta.

Magritten maalaukset houkuttelevat pois kuvan ja esityksen, myös konkreettisen teoksen, ääreltä; ne viettelevät kysymään, mitä voisi olla surrealistinen ajattelu, jopa surrealistinen filosofia muualla. Voisiko surrealismi tunkeutua filosofiseen puheeseen?

Surrealismi oli paljon muutakin kuin taidesuuntaus; se oli intellektuaalinen ja jopa poliittinen liike. Se ei ilmentynyt vain unien käytössä taiteen materiaalina tai pyrkimyksenä kuvata alitajuntaa. Se ei ollut vain yritys tehdä vallankumous taiteen maailmassa; se oli elämäntapa. ”Un style d’existance sans pareil”, sanoi René Char, joka hänkin kuului jonkin aikaa surrealistiseen liikkeeseen. Kristian Blomberg luettelee väitöskirjassaan tähän elämäntapaa kuuluvia asioita: ”...halu omistautua runoudelle (erityisesti kielen ja oman maailmassaolon kokemuksen välisen suhteen luotaamiselle), pitkät keskustelut, harhailu, sattuma, haluttomuus työntekoon sekä surrealistien ryhmässä vallinnut erotiikalle myönteinen ilmapiiri.”

Ehkä siis hypoteettinen surrealistinen filosofia olisi muutakin kuin kyseenalaistamista. Ehkä se voisi olla tyyli, tapa olla maailmassa. Mutta miten sellaista filosofiaa voisi harjoittaa? Mitä se vaatisi? Voisiko sillä olla metodia?

Minulla ei ole tästä mitään varmaa, lopullista ideaa. Oletukseni on, ettei surrealistinen filosofia voi pitäytyä valmiisiin, kovin raskaisiin, käsitejärjestelmiin. Ylevät ja juhlalliset filosofiset kirjoitukset on asetettava todellisuutta, käytäntöä, vasten. Se on suunnilleen sama asia kuin kirjoittaa vitsejä. Jos haluamme jotain kyseenalaistaa kulttuurissamme, jotakin jopa hävittää, on käytettävä omaa kulttuuriamme, pantava se sotimaan itseään vastaan. On otettava tuttu esine ja näytettävä se toisessa valossa tai yhtäaikaa kahdessa eri ajassa.

Kuvittelen, että käytännössä tämä tarkoittaa materiaalin ja lähteiden erilaisuutta. Emme voi puhua vain Platonista, Kantista tai Wittgensteinista. On löydettävä toiset silmät: romaanit, Magritten maalaukset, populaarikulttuuri, Lichtenberg...

Mitä filosofian surrealistisuus, ylirealistisuus, voisi merkitä? Nähdäkseni sen ei tarvitse merkitä piilossa olevan, alitajuisen, metsästystä. Magritte haukotteli, kun kuuli tulkitsijoiden arvauksia töidensä symbolisista merkityksistä. Hänen töidensä todellisuutta koskeva ajattelu ei puhunut syvistä asioista, syvän meren kaloista, vaan jostakin tavallisesta, arkisesta, totutusta. Ongelma on tietysti todellisuus, se miten sen ymmärrämme ja mutta myös se, miten sen näemme, esitämme, vääristämme.

Esitän siis kaksi kysymystä. Pohjimmiltani toivon, että ne ovat merkityksellisiä ja kauaskantoisia kysymyksiä. 1)Millaisia menetelmiä ja työkaluja voisimme keksiä surrealistiseen filosofiaan? 2)Millainen voisi olla tähän filosofiaan sopiva elämäntapa?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Vuoden 2018 filosofiakahvila alkaa viikolla 2

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 
Filosofiakahvila jatkaa taas! Ensimmäiset istunnot Fuengirolassa 9.1. ja 11.1. Torre del Marissa 10.1.

Aiheet:1.Surrealistista filosofiaa 2.Sana, vapaus ja demokratia 3.Toivosta ja epätoivosta  4.Kysyminen, eläminen...

5.Puolue, pastori ja sielu 6.Filosofia ja fiktio 7.Askeesi ja politiikka 8.Lichtenbergin siemenet 9.Ajattelu, käsitteet, elämä 10.Näkymätön mies 11.Hallitsemattomat tilat 12.Janten laki

13.Kuolemattomuus 14.Omakuva eli hautakirjoitus

15.Epilogi: Ratkaiseva hetki 

Myös Ajankohtaista asiaa -kahvila alkaa 9.1. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. Aika: 13.30. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila