Lichtenbergin siemenet

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 27.2. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Vanhat ketkulit, uudet kujeet: lehdistö ja televisio

Georg Christoph Lichtenberg (1742-1799) oli saksalainen fyysikko, joka vuosikymmenien ajan kirjoitti muistikirjoja (hän käytti itse niistä anglofiili kun oli englanninkielistä termiä waste books, suomentajan ehdotus on ”töherryskirjoja”). Ne julkaistiin postuumisti. Jotkut antoivat jo kauan sitten hänelle arvoa, muun muassa Kant, Goethe, Schopenhauer, Nietzche ja Freud, mutta hänen arvonsa ja maineensa on vain kasvanut. Häntä luetaan ennen kaikkea kirjailijana, mutta hänen muistiinpanonsa ovat monta kertaa filosofisesti mielenkiintoisia.

Lichtenbergin katkelmista (joita myöhemmin on ehkä kyseenalaisesti nimitetty aforismeiksi) löytyy teräviä havaintoja ihmisistä: ”Korkein aste, jonne keskinkertainen henki voi kohota, jos omaa kokemusta, on lahja löytää heikkouksia ihmisistä, jotka ovat häntä arvokkaampia.” Löytyy myös wittgensteinilaista mielikuvitusta: “Jos enkeli joskus puhuisi filosofiastaan, monet lauseet kuulostaisivat uskoakseni samalta kuin kaksi kertaa kaksi on kolmetoista.” Uskoakseni tässä katkelmassa on koko Wittgensteinin myöhäistuotannon siemen. Jos filosofian pilkkaaminen on filosofoimista, Lichtenberg oli filosofi: ”Jo kauan olen ajatellut, että filosofia lopulta syö itsensä. Metafysiikka on jo osittain tehnyt näin.”

Jo näiden katkelmien perusteella voi sanoa, että Lichtenberg oli filosofi. On jopa täysin perusteltua sanoa, että hän oli edellä aikaansa. Metafysiikan tuhoaminen – tai hylkääminen – tuli monille paljon myöhemmin. Myös elämisen taidon opettajana hän poikkesi aikansa moralisteista. Yksi siteeratuimpia katkelmia on Lichtenbergin kolmannessa muodossa kirjoitettu omakuva, jossa sanoo, että vaikka hän monesti unohtaa joviaalisuuden ja keveyden, hän kunnioittaa näitä ominaisuuksia niinä, jotka ovat eniten antanut nautinnollisia hetkiä elämässä.

Tässä on kaksi mielenkiintoista asiaa. Hän tekee jovialisuudesta ja keveydestä hyveitä, kun yleensä sellaisista käytetään paljon juhlallisempia tai ylevämpiä sanoja. Toinen mielenkiintoinen asia on se, että tätä neuvoa, opastusta, hän ei anna saarnan muodossa. Hän vain muistuttaa itseään.

Minua kiinnostaa Lichtenbergin filosofoinnissa hänen genre, laji: fragmentti. Se tekee hänen filosofiastaan epäsystemaattista, tekisi mieli sanoa systeeminvastaista. Siinäkin hän oli edellä aikaansa, Nietzschen edeltäjä. Katkelmien epäsystemaattisuus, eräänlainen keskeneräisyys, tekee havainnoista ja oivalluksista siemeniä: ne jäävät lukijaan kehittymään ja synnyttämään asioita päinvastoin kuin systeemit, joiden sisään lukija joutuu pääsemättä ulos hengittämään.

Katkelmat olivat salaisia, itselle kirjoitettuja. Schopenhaueria mukaillen voi sanoa, että Lichtenberg ajatteli omasta puolestaan ja itseään varten. Tämä teki hänestä todellisen filosofin. Hän muutti itseään, ei muita. Eikä hän opettanut muille muiden filosofiaa. Lichtenberg valloitti itsenäisyyttä. Hänelle todellinen kuningas oli itsensä kuningas.

Olisiko mahdollista oppia jotain? Lichtenberg jätti kesken kaikki kirjahankkeensa, muun muassa fysiikan kirjan, joka olisi muodostunut vain kysymyksistä: tarkoitus oli lisätä levottomuutta, ei varmuutta. Osaisimmeko me myös kiinnittää huomiota pieniin asioihin niin kuin teki tämä herra? Osaisimmeko asettua ikkunan eteen ja tehdä havaintoja? Osaisimmeko nauraa? 

On täysin mahdollista, että minä imartelen itseäni tehdessäni Lichtenbergistä suuren filosofin, sillä hän kirjoitti: ”Kirja on peili; jos apina katsoo siihen, kuva ei voi olla apostolin. Meillä ei ole sanoja puhua viisaudesta tyhmän kanssa. Se on jo viisas, joka ymmärtää viisasta.”

Nyt kuitenkin siis tiedätte, kenen mukaan yksi kuun kraatereista on nimetty. Kierkegaard sanoi Lichtenbergistä: ”Kiitos tälle äänelle erämaassa.” Kiitos tosiaan.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Askeesi ja politiikka

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 20.2. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Espanja NYT!

Varhaiskristityt harjoittivat asketismia: vetäytyivät yksinäisyyteen, koettelivat itseään. Kirkon kehittyessä kolmannella ja neljännellä vuosisadalla näihin harjoituksiin alettiin suhtautua epäluuloisesti ja torjuvasti. Yksi syy oli se, että askeetikko ei tarvinnut toista. Yksinäinen on liian itsenäinen. Tämä johti aikanaan uuteen yksinäisyyden ja asketismin vastustamiseen 1200-luvulla. Olen puhunut tästä aikaisemmin(keväällä 2013 otsikon Erakon katoaminen alla.) Toinen, vielä epäilyttävämpi torjuntaan syy saattoi olla se, että askeetikko pyrki pääsemään autuuteen, yhteyteen Kristuksen kanssa. Asketismi oli joskus suoranaista kapinaa kirkkoa, pastoraalista valtaa vastaan. Ainakin se oli toisenlaisen ohjauksen, toisenlaisen olemisen tavan hakemista.

Kristittyjen askeesi erosi tietenkin radikaalisti stoalaisten askeesista, mutta minua kiinnostaa nyt ajankohtaisempi kysymys, johon kristinuskon (mahdollisesti yllättävä) askeesin kohdistama torjunta liittyy. Emme ole alamaisia (latinalainen sana subditus oli se, jota käytettiin munkista, joka tottelee ja suvereenin hallitsijan alamaisesta) niin kuin kuninkaan edessä. Olemme kansalaisia, meistä on tehty kansalaisia. Tilanne on toinen. Mutta monet pienet ja suuret kapinalliset kohtaavat vaikeuden, joka nostaa esiin kymyksen askeesista.

Kun joku maa vapautuu tyrannista tai epäoikeudenmukaisesta järjestelmästä, ihmiset tarvitsevat muutakin kuin juhlaa. Vapautuminen ei ratkaise kaikkea. Täytyy oppia käyttämään vapautta. Tästä on kokemuksia Etelä-Afrikassa, Itä-Euroopan maissa jne. Ongelma ei ole vain se, että järjestelmä jättää jälkensä instituutioihin, esimerkiksi poliisiin. Se kaivertuu ihmisiin. Kun joku haluaa muutosta johonkin asiaan, hän tarvitsee muutakin kuin tietoa ja organisaation, jonka kautta toimia. Samalla tavalla kuin tyrannista vapautunut kansalainen, hänen tarvitsee muuttaa itseään; hän tarvitsee etiikkaa.

Tarve etiikkaan ei ole täsmälleen sama asia kuin moraali. Kun ympäristöaktivistia haastatellaan, se kuulostaa usein kuulustelulta: ”Ajatko henkilöautoa?” Vaikka tällaiset valinnat ovat merkityksellisiä, etiikka on enemmän kuin itselle tai toiselle asetettu normi. Etiikka merkitsee ajattelua ja pyrkimystä luoda itselleen ethos, olemisen tapa. Siihen ei päästä ilman askeesia, harjoitusta. Hyvettä pitää harjoitella.

Etiikka merkitsee erityistä suhdetta itseensä ja toisiin. Mutta meillä ei ole enää muistia, meillä on vähän kokemusta askeesista, vain kokemuksen varjo. Sillä on huono maine: se on itsensä ruoskimista ja silpomista. Osaamme totella, noudattaa sääntöä, pysyä järjestyksessä. Enemmän kuin työskentely itsemme kanssa meille on tuttua jokin, joka muistuttaa luostareiden järjestystä ja sääntöjä.

Ennen kaikkea kukaan politiikassa toimiva – instituutiossa toimiva tai vastarintaa tekevä aktivisti – ei ajattele (osaa ajatella), että suhde omaan itseen voisi olla poliittinen kysymys. Osaamme kysyä: ”Kuka minä olen?” Askeesin kysymys on toinen: ”Mitä voin tehdä itsestäni?”

Suhde itseen voi olla poliittinen ja se voi olla poliittinen kysymys. Antiikin Kreikassa kansalaisen haluttiin huolehtivan itsestään, tekevän itsestään oman itsensä hallitsijan. Se nähtiin edellytyksensä sille, että hän voi hallita tai ohjata muita. Kaikki ei ole onnistunut Etelä-Afrikassa sen jälkeen, kun se vapautui. Asiat olisivat voineet mennä huonomminkin, jos Nelson Mandela ei olisi tehnyt töitä itsensä kanssa.

Etiikka, ihmisen muuttuminen askeesin kautta, on poliittinen muutos. Kysymys on, millaista työtä itsemme meidän pitäisi tehdä tänään. Sillä on väliä, miten toimimme, mitä teemme itsellemme. Ruoskinko itseäni, jotta kuolettaisin halun? Vai muistutanko itseäni hyvistä periaatteista? Millaista hyvettä itsessäni viljelen? Onko se nöyryys vai onko se kritiikki?

Sam Sandqvist luennoi Torre del Marissa! Katsotaan mitä tekoäly on, miten toimii ja onko uhka meille. Paikkana Con Corazonmari, C/ Copo, lauantaina 24.2 klo 16.30. Kaikki kiinnostuneet mukaan!
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Filosofia ja fiktio

(Jorge Luis Borges)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla" (jos katettu terassi on auki), Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 13.2. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Mistä vaikenemme? Esimerkkeinä Jemen ja työttömyys.

Taru Jaakonkarin muistolle

Jorge Luis Borges tiesi, että metafysiikka on fantasiakirjallisuutta. Jos katsoo tarkemmin, melkein kaikki filosofiset tekstit vilisevät erilaisia taruolentoja: subjekteja, monadeja jne. Itse ”järki”, joka usein ymmärretään filosofien keskuudessa kyvyksi, on kuvitelma. Kuka on todistanut, että ihmisellä olisi jokin tuollainen kyky? Lisäksi järki filosofisissa teksteissä on usein jotain muuta, ihmisen ulkopuolella olevaa; se on eräänlainen asioiden sisäinen järjestys.

Näitä fantasioita ja fiktioita voi arvostella ja niitä ollaan arvosteltu. Minäkin haluan olla kriittinen, mutta lähden liikkeelle positiivisesta asiasta – tai vähintään välinpitämättömyydestä. Minulle on aivan sama, jos filosofian kirjat ovat sepitteitä.

Fiktio on asia tai tapahtuma, joka on luotu tai kuviteltu. Jos sanalla tarkoitetaan esimerkiksi kertomusta, sen tapahtumat ja henkilöt kuuluvat kuvitteelliseen maailmaan. Kääntäkäämme siis sana yksinkertaisesti kuvitelmaksi. Kuvitelma ei silti asetu niin yksinkertaiseen suhteeseen todellisuuden kanssa kuin usein kuvitellaan. Sillä voi olla vaikutuksia todellisuuteen. Yksinkertainen esimerkki on tämä: Luen vaikuttavan kertomuksen, jonka jälkeen näen todellisuuden toisin silmin.

Otetaan esimerkki filosofisesta sepitteestä: intressi.  On selvää, että joskus jotkut ihmiset tai ryhmät haluavat itselleen jotain. Intressiä ei silti ollut olemassa samassa mielessä kuin empiristit sen ymmärsivät ennen kuin filosofit loivat käsitteen ja erityisesti ymmärsivät, että on olemassa jokin eheä subjekti, jolla näitä intressejä on (subject of interest).

1700-luvun alusta lähtien on intressin käsite tärkeä erilaisissa poliittisissa, ekonomisissa ja filosofisissa kirjoituksissa. Järjen ja järkevän hallituksen kuului seurata intressin periaatetta. Kyse ei ollut vain yhden ihmisen tai valtion intressistä, vaan erilaisten intressien (yksilöiden, ryhmien) kokonaisuudesta, niiden yhteensovittamisesta. Nämä puheet ja tämä ajattelu merkitsi käytännössä, että hallitus tai johto määrittyi joksikin, joka manipuloi intressejä; niiden kautta vaikutettiin siihen mihin haluttiin vaikuttaa. Intressin käsite avasi tien toiselle luomukselle, jonka nimi oli ja on homo economicus.

Tämä luomus monella tavalla mielenkiintoinen yhteiskunnallisesti. Epäilemättä kyse on erilaisesta olennosta kuin suvereenin hallitsijan alainen tai suvereenin edessä oleva oikeussubjekti. Suvereenin valta haihtuu taloudellisen ihmisen edessä; he pelaavat liian erilaista peliä. Se ei silti tarkoita, että hahmon luojat olisivat vapauttaneet ihmisen vallankäytöstä. Homo economicus, esimerkillinen realisti, todellisuuden hyväksyjä (ks.Gary Becker), on täydellisen muokattavissa oleva; hän joustaa koko ajan, hän mukautuu ja sopeutuu. Missään ei ole olemassa yksilöä, joka olisi täydellinen homo economicus, mutta koska on olemassa tällainen idea, se voidaan yrittää löytää itsestä, siihen voi vedota toisessa. Sepite muokkaa todellisuutta.

Koska olen päättänyt tällä kertaa olla positiivinen, kysyn, millaisia fiktioita pitäisi tuottaa. Onko pakko olla niin, että niiden vaikutukset tekevät meistä enemmän hallittuja, tehokkaammin ohjattuja? Jos kuvitelma, sepite, voi tuoda maailmaan jotain, jota ei olla ennen nähty eikä kuultu, siihen täytyy sisältyä mahdollisuus muuttaa maailmaa. Mutta silloin puheen, fiktion, täytyy mahdollistaa puuttuminen tilanteeseen. Sen täytyy näyttää tilanne avoimena tai avata tilanne.

Theodor Adorno ja monet muutkin näkivät, että kysymykseen siitä, miten meidän pitää elää, on jo vastattu. Kysymykseen ollaan vastattu vallitsevissa, yleisissä elämänmuodoissa. Sanomatta niitä edes vieraantuneiksi tai epäinhimillisiksi voimme haluta niistä ulos. Emme ehkä tyydy valmiisiin vastauksiin, annettuihin kaavoihin. Esimerkiksi tällaista tilannetta varten voimme tarvita toisenlaista fiktiota. Kun Immanuel Kant pettyneenä havaitsi, että ihmiset antavat ohjata ja holhota itseään, hän loi oman fiktionsa, valistuksen. Faktisesti, historiallisesti, valistus on ollut jotain muuta. Kantille se oli itsenäistä ajattelua, rohkeutta ajatella: mahdollisuus päästä ulos itseaiheutetusta alaikäisyyden tilasta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Puolue, pastori ja sielu

(Aleksandr Solženitsyn)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 6.2. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Unkarin tie

Aleksandr Solženitsyn (1918-2008) kirjoitti kirjeen Kremliin, jossa ilmaisi varmuutensa siitä, että puolueen johto ei itsekään usko Pravdan liturgisiin vuodatuksiin. Historioitsija Erkki Vettenniemi kuitenkin sanoo teoksessaan Solženitsyn – Elämä ja eetos (2015), että kirjailija erehtyi. Myöhemmin avautuneet arkistot osoittavat, että politbyroo (poliittinen toimikunta, leniniläisten kommunististen puolueiden korkein toimeenpaneva elin) käytti samaa kieltä, samaa jargonia keskinäisessä yhteydenpidossaan. Vettenniemi mainitsee esimerkkinä Yuri Andropovin (1914-1984), joka ilmeisesti todella uskoi, että Andrei Saharov (1921-1989) oli mielisairas ja ylisti Neuvostoliiton ”demokraattisia muutoksia”.

Vastaavanlaisia todisteita natsien uskosta omaan propagandaansa on helppo löytää. Mielenkiintoista ei kuitenkaan ole näiden puolueihmisten harhaisuus, heidän harras uskonsa, vaan se, miten puolue toimii ja ohjaa ihmisen mieltä.

Joskus puolue sulkee yksilön kokonaan sisäänsä ja hyökkää kaikkea yksilöllisyyttä vastaan tuomiten sen ”egoismina” tai ”solidaarisuuden puutteena”. Se voi olla organisaatio, joka määrittelee uskollisuuden kriteerit. Näin ei ole vain äärimmäisissä tapauksissa. Pierre Bourdieu, joka analysoi puolueita, niiden toimintaa, piti mielessään kommunistisen puolueen. Hän sanoi puolueen kaikkein konservatiivisimpien jäsenten olevan niitä, jotka ovat siitä kaikkein eniten riippuvaisia. Mielenkiintoisesti hän käyttää tässä uskonnollista kieltä, vertaa riippuvaisia puolueihmisiä oblaatteihin. Oblaatit olivat köyhien lapsia, jotka jätettiin luostariin. He olivat kaikkein uskollisimpia; he antoivat kaiken kirkolle, koska se oli antanut kaiken heille.

Bourdieau on oikeassa, kun väittää uskonnollisen analogian toimivan. Kristittyjen munkkien kuuluisa nöyryys ei ollut oman syntisyytensä myöntämistä; se oli tottelemista, pyrkimystä täydelliseen tottelemiseen, oman tahtonsa hylkäämistä ja viime kädessä oman tahdon pitämistä pahana. Uskonnollinen johtaja, pastori, siis paimen, ohjaa kädestä pitäen ja opastaa pelastukseen. Kommunistinen puolue ohjasi kaikessa ateistisuudessaan pelastukseen. Siinä oli siis tiettyjä pastoraalisia piirteitä. Solženitsyn ja muut toisinajattelijat sanoivat: ”Emme halua sitä pelastusta.”

Jokatapauksessa on mielenkiintoista kiinnittää huomiota muuhunkin kuin propagandaan tai aivopesuun. Puolue vaikuttaa myös luomalla tietynlaisen tilanteen ja riippuvuussuhteen. Yksittäiset ihmiset, jotka vaikuttavat meihin ja jotka ohjaavat meitä, eivät vain manipuloi meitä tai syötä kukkua. He kiinnittävät meidät itseensä. Olemme heille velkaa. Joku seuraa askeleitamme niin kuin tehdään Stingin laulussa, joka on väärinymmärretty rakkauslauluksi.

Synnytetty tilanne tai riippuvuussuhde vaikuttaa mieleen. Vilkuilemme olan yli. Alamme kontrolloida itseämme, emme enää sano mitä ajattelemme, emme liiku kaikkialla missä haluaisimme, emme tapaa ihmisiä joita haluaisimme.

Erityisen sietämätöntä tämä kaikki on, jos tilanne muuttuu pysyväksi asiantilaksi. Kauhistuttavaa ovat jähmettyneet muodot ja oma jähmettyminen. Kun tilanne muuttuu pysyväksi asiantilaksi, se muuttuu helposti myös itsestään selväksi. Emme enää osaa ajatella, että tilannetta voi muuttaa.

Jos ollaan tarkkoja, huomaamme, että monta kertaa pastori tai puolue koko ajan toistaa jotain, jotta se tekisi asiasta itsestään selvän. Se on vallan väärinkäyttäjän strategia. Täytyykö esimerkin välttämättä olla totalitaarisesta yhteiskunnasta?

”Kaikki pysyy, tämä on välttämätöntä”, he sanovat. Silti kaikki eivät usko näitä totuuksia. Solženitsyn kirjoitti Kremliin: ”Älkää eläkö valheessa.”

On naiivia tai ainakin yksinkertaistavaa ajatella, että puoluejohtajat olisivat vieraantuneet todellisuudesta. He olivat todellisuus ja sen luojat. Epätodellisuus oli todellisuutta. Ainakin näin voi lukea Andrei Bitovin mestariteosta Puškinin talo (1978), jossa hän kuvaa Neuvostoliittoa 1960-luvulla. Epätodellisuus on todellisuutta. Ihmiset eivät elä, koska he elävät valmiissa maailmassa. Kaikki muodot ovat jähmettyneitä.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila