Tulevaisuus ei ole entisellään

Seminaari tulevaisuudesta neljästä näkökulmasta.
1.joulukuuta 2018
Restaurante Alegria, Avenida de los Boliches 42, Fuengirola
Klo 10-17

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Keinot ja päämäärät

Social bandits, Pancho Villa ja hänen miehensä

FILOSOFIAKAHVILAA EI OLE (VIELÄ) TIISTAINA 30.10. EI MYÖSKÄÄN TORSTAINA 1.11. 
Filosofiakahvila keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, 

TIISTAIN FILOSOFIAKAHVILA ALKAA 6.11. PAIKKA JA AIKA ENTINEN ELI Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto) TORSTAISIN La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia (Kukon vieressä) klo 13.30. Ensimmäisen kerran 6.marraskuuta, aiheena Espanja nyt

Tositarinaan perustuvassa elokuvassa Black Mass (ohj. Scott Cooper, 2015) on kohtaus, jossa isä neuvoo poikaansa. Hän sanoo suunnilleen näin: ”Ei sinulla ole ongelmia siksi, että löit sinua kiusannutta naamaan, vaan siksi, että teit sen ihmisten edessä. Siitä ei ole haittaa, että lyöt. Tärkeää on kiinnittää huomiota siihen missä ja milloin.”

Äiti yrittää sanoa vastaan, mutta gangsteripomoisän neuvot ovat ja pysyvät samoina. Ne ovat hyviä neuvoja, koska ne ovat tosiasiallisia ja perustuvat realistiseen maailmankuvaan. Minullakaan ei ole mitään erityistä syytä vastustaa viisaita ohjeita, mutta niiden analysoiminen voi olla hyödyllistä.

Joskus epäillään, ettei tarkoitus pyhitä keinoja. Aika usein väitetään jopa, että tällainen ajattelu on vaarallista; siinä on terroristien moraalin ydin, selkäranka. Todellisen maailman todellisessa moraalissa tarkoitus pyhittää keinot. Näin myös elokuvan Black Mass maailmassa – puolin ja toisin. Jonkinasteiset valheet, petokset, väkivalta ja laittomuudet eivät haittaa, kun päämäärä on oikea. Tällaisessa maailmassa isän neuvo pojalleen on enemmän kuin hyvä; se on älykäs, sofistikoitunut. Hyvä isä osaa kiinnittää huomiota johonkin sellaiseen mistä kreikkalaiset käyttivät sanaa kairos (tilaisuus, oikea hetki).

Neuvonantajaisä ei ole tekopyhä. Hän on  kyyninen sanan arkipäiväisessä merkityksessä: kylmä ja häikäilemätön. Kylmyys ei vähennä moraalin moraalisuutta. Lyönnin tarkoitus on korjata epäoikeudenmukaisuus maailmasta. Kylmyys tuo moraaliseen ajatteluun tietynlaista laskelmallisuutta, strategisuutta. Kyse ei ole vain sellaisesta ajatuksesta, että tietyt keinot – väkivalta ja petos – ovat välttämättömiä pahoja. Ajatus menee pidemmälle ja on paljon hienostuneempi: Mikään tuska, huuto tai protesti ei merkitse mitään, kun sitä ajatellaan suhteessa yhteiseen hyvään tai suuren kokonaisuuteen.  Tällainen ajatus kieltään yhden ja toisen periaatteen, esimerkiksi ihmisoikeudet, vedoten siihen, että tilanne on nyt erityinen.

Kuvitelkaamme toisenlaisia, vähemmän kyynisiä ihmisiä eteemme. Heitä ei tarvitse edes kuvitella. On olemassa kansalaisjärjestöjä, joiden toimintaperiaate on auttaa ja tukea ihmisiä riippumatta siitä, keitä he ovat ja keitä ovat heidän vainoajansa. Tällaisten ihmisten suuri lahja ei ole vain silloin tällöin onnistuneet kampanjat, vaan esimerkki, jonka he antavat. He muistuttavat, että politiikkaa ja vallankäyttöä täytyy valvoa; sille täytyy asettaa ehdottomia ja universaaleja rajoja.

Strategisen ja häikäilemättömän moraalin yksi piirre on siis keinojen ja päämäärien epäsymmetria. On mielenkiintoista tutkia, miten stoalaisten etiikassa ja itsetutkiskelun muodoissa pyrittiin nimenomaan keinojen ja päämäärien yhteensovittamiseen. Stoalainen itsensä tutkija, esimerkiksi Seneca, yritti muistuttaa itseään periaatteista ja kiinnitti huomiota erehdyksiin toiminnassa. Ei ole hyvä kritisoida, jos ei pidä mielessään päämäärää ja tarkoitusta. Kun päämäärä unohtuu, on vaara, ettei kritiikki korjaa mitään eikä auta ketään. Tässä tapauksessa stoalainen kiinnittää erityistä huomiota päämäärään, jotta osaisi etsiä oikean tavan ja oikean ajan (kairos), oikean paikan toiminnalleen.

Stoalainen ei perustellut tai oikeuttanut yritystä sovittaa keinot ja päämäärät viitaten johonkin korkeampaan lakiin. Hän ajatteli, että tarkoitus oli tehdä toiminnasta vaikuttavaa, tehokasta. Hyve oli toimivuutta. Hän ei toisaalta puolustanut häikäilemätöntä keinoa selittäen, että tarkoitus oli hyvä.

Kun kuulemme isän hyvän neuvon pojalleen, voimme tehdä muutakin kuin hyväksyä tai torjua sen. Voimme yrittää analysoida ja arvioida sitä. Elokuvan isän esikuva näytti ihmisten silmissä Robin Hoodilta; hän oli niin sanottu social bandit.  Hän toimi omien oppiensa mukaan tehokkaasti usean vuosikymmenen ajan.  Lopulta hänet tuomittiin muun muassa järjestäytyneestä rikollisuudesta ja yhdestätoista murhasta.  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kun ei ole päätetty etukäteen...

Filosofiakahvila  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00
(TIISTAISIN EI OLE, AINAKAAN TOISTAISEKSI)

Nauramme Dennis Diderot'n Jaakko Fatalistille, jonka mukaan kaikki on  ennaltamäärätty.  Silti elämme kuin kaikki olisi jo päätetty. Elämme niin kuin elämällä, seikkailulla, olisi telos, päämäärä. Olemme ehkä irtaantuneet teologiasta, mutta meissä on vielä aimo annos teleologia: uskomme että maailma tapahtumana on tarkoitushakuinen.

Hahmotan tässä pahanilkistä karikatyyrimäistä kuvaa vain osasta meistä. Karikatyyrimäisessä kuvassa on se ongelma, ettei kukaan samastu – edes ihmiset, joiden piikin pitäisi osua. Kuvittelen, että karikatyyri voi olla metodisesti hyödyllinen, vähän niin kuin dramatisoiminen. Saamme selvemmin esiin tottumuksen, joka laahautuu mukana, vaikka luulemme jo tehneemme itsestämme kevytmielisiä tanssijoita. 

Entä jos emme lisäisi tapahtumiin tällaista kuvitelmaa päämäärästä? Entä jos mitään ei olisi päätetty etukäteen? Eläisimmekö enemmän ja todellisemmin? Auttaisiko tämä asettamaan uudella tavalla kysymyksen siitä, miten täytyy elää? En tiedä...

Leikkikäämme, että olisimme pyyhkineet tarkoitushakuisuuden illuusion itsestämme. Kuvitelkaamme tilanne, joka olisi auki: emme olisi päättäneet etukäteen mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä teemme. Mitä siitä seuraisi? Ehkä ponnistukset ja kipu olisivat kärsimisen arvoisia, kun ei tietäisi, miten peli päättyy. Jos ponnistelen ja hikoilen tietäen mihin tulokseen ja maaliin työ minut vie, kysyn koko ajan, kannattaako ja onko tämä sen arvoista. Olen valmiimpi peliin, jos en tiedä, mihin päädyn. Telos, päämäärä ja tarkoitus,  näyttäytyvät tästä näkökulmasta jonakin, joka tappaa innostuksen.

Olisi hauska tietää, mikä tieto auttaisi ulos. Ehkä jo se auttaa, että tietää pelin ja leikin ja elämän olevan jonkin arvoisia, kun ei tiedä mihin ne johtavat. Kuvittelen muistavani, että Carl Michael Bellman sanoi: ”En ole syvällinen herra.” Minun on sanottava samoin. Tunnen suurta epäluuloa fatalismin, determinismin ja vapaan tahdon ongelmia kohtaan. Kysymys ei ole, kuka on kirjoittanut kaiken etukäteen, vaan miten meille syntyi vaikutelma tai illuusio siitä, ettei ole mitään valintaa tai on vain yksi vaihtoehto. Hyödyllinen ja kriittinen tieto tarttuu valtamekanismeihin, jotka neutralisoivat vapauttamme.

Olisi esimerkiksi hyödyllistä kiinnittää huomiota ihmisten puheisiin, jotka vakuuttavat puhujia itseään ja muita erilaisista käsityksistä. Ihmiset puhuvat jumalan tahdosta, ihmisluonnosta, taloudellisista realiteeteista synnyttäkseen kuvia – sanoisin kuvatuksia. Näitä kuvia käytetään meidän jarruttamiseen. Joku tahtoo vähentää mahdollisuuksiamme luovuuteen, uuden keksimiseen. Siksi on aina silloin tällöin hyvä kysyä: Kuka puhuu?

Jos on vaarallista kuunnella kaikkia vakuuttelevia puheita, on syytä myös kysyä, ketä kannattaa kuunnella. En sano, ettei johtaja tai pappi tai poliitikko voi puhua totta. Kannattaa silti kuunnella myös niitä, jotka eivät voita mitään – jotka ehkä ovat tuomittuja häviämään. En tarkoita häviäjien kuuntelemisella sitä, että täytyy kuunnella nimenomaan filosofeja. Heidänkin puheensa synnyttävät kuvatuksia.

Vapautta ei tarvitse tulkita determinismin (”kaikella on syynsä”) ja indeterminismin (”on satunnaisuuksia”) näkökulmasta. Voimme olla pinnallisia. Voimme tutkia käytäntöjä ja katsoa vapautta käytäntönä. Tässä on sekin etu, ettei tarvitse puhua oikeuksista, varsinkaan puhua niistä annettuina. Oikeudet – jos niitä on – on hankittu. Vapauden takaa vapauden käyttö.

Entä jos kaikkea ei ole päätetty etukäteen? Se merkitsisi, että edessä olisi lukuisia päätöksiä. Päätöksenteko vaatisi päättäväisyyttä, ei varmuutta siitä mihin tie vie. Se ei vaatisi metafyysistä oikeutusta. Filosofia voisi olla kannettavaa; se olisi ajattelua, joka ei ajattelisi tien päätä, vaan jokaista askelta erikseen. Se katsoisi, mihin olemme astumassa. Kun kaikkea ei ole päätetty etukäteen, meillä on paljon tekemistä.

Jaakko fatalistissa on tarina pojasta, joka parkuu kangaskaupan pöydän alla. Viereisen kaupan pitäjä tuli ihmettelemään, miksi poika itkee. ”Koska he haluavat minun sanovan A.” Kaupan pitäjä kysyi, miksei poika halua sanoa A. ”Siksi että heti kun olisin sanonut A, he haluaisivat minun sanovan B.”

Huomionarvoinen anekdootti. Ihminen pakotetaan järjestykseen, jota hänen pitää lisäksi haluta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Luento lauantaina 20.10.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Todellisuus filosofiassa

Jules Bastien-Lepage: Diogenes

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio, Fuengirola klo 16.00

TIISTAISIN EI OLE! (ainakaan vielä)

Mitä on todellisuus filosofiassa? Onko tämä edes hyvä kysymys? Joskus näyttää siltä, että filosofinen teksti kuvaa todellisuutta tai kysyy jotain todellisuudesta. Ainakin jollain tasolla Sokrateen kysymykset kiinnittyvät todellisuuteen, kun hän kysyy, mitä on tämä tai tuo. Nämä kysymykset eivät ole silti kokonaan tiedollisia; niitä ei synnytä tiedollinen uteliaisuus. Tarkoitus oli kehittää kuulijan sielua. Tämän kasvatustyön päämäärä oli sekä eettinen että poliittinen. Kun Immanuel Kant viimeisissä kirjoituksissaan kysyi, onko olemassa edistystä (ihmiselle), hän kiinnitti kysymyksen todellisuuteen; hän yritti nähdä, oliko edistyksestä löydettävissä merkkejä todellisuudessa, jossain tapahtumassa. Tässäkään motivaatiota ei voi kuvata pelkästään tiedolliseksi.

Voisimme puhua filosofisen puheen monitasoisuudesta tai kolmiulotteisuudesta. Tiedollisen kysymyksen rinnalla, sen sisällä, on eettinen ja poliittinen aspekti. Emme silti osaisi vastata, mitä todellisuus on filosofiassa. Osaisimme sanoa vain, että tilanne on erilainen kuin tieteessä. Kolmiulotteisuuden mainitseminen ei ole silti turhaa. Se antaa vihjeitä siitä, että kysymys on muotoiltu huonosti ja epätarkasti.

Kun filosofi on kiinnostunut kaupungin ongelmasta, politiikasta, hän ei tyydy sanaan (logos). Hänen täytyy osallistua. Filosofilla on tunne, että pitää olla muutakin kuin sanoja: täytyy olla tekoja (ergon). Ehkä ei ole syytä kysyä, mitä todellisuus on filosofialle. Voisimme kysyä, mikä on filosofian todellisuus, mitä on filosofisen sanomisen todellisuus. Silloin ei ole kyse siitä todellisesta, mihin filosofia on suhteessa. Kyse ei ole siitä, mitä on se todellinen maailmassa, johon viitaten voimme sanoa, onko filosofin puhe totta vai ei.

Miten filosofia ei olisi turhaa ja tyhjää puhetta? Jotta filosofia ei olisi tyhjää ja se olisi todellista, se on muutakin kuin puhetta. Todellisuus on koe, jolle se alistuu tullakseen todelliseksi. Platonin kuuluisassa seitsemännessä kirjeessä tämä todellisuus, koe, on siinä, että filosofi kohdistaa puheensa vallanpitäjälle.

Ehkä kysymys voisi olla, miten filosofiasta tulee todellista, miten se kaivertuu todellisuuteen. Todellisuutta ei vain tutkita. Sitä muutetaan, ainakin jos filosofia on todellista. Filosofia ei vain puhu opittuja asioita tai viisauksia; se on työtä, harjoitusta. Vain askeesin, harjoituksen, kautta se tulee todelliseksi ja vaikuttaa todellisuuteen.

Kun Platon puhuu vallanpitäjälle, hän ei sano totuutta kaupungista ja perustuslaista. Hän yrittää vaikuttaa vallanpitäjän olemisen tapaan ja siihen voi vaikuttaa vain harjoituksen avulla. Harjoituksen avulla hän yrittää näyttää tyrannille, mikä filosofian  to pragma auto (”asia sinänsä”, se mihin sana viittaa, cosa en sí, lo real/the real). Filosofian pragma on pragmata, erilaiset käytännöt ja harjoitukset. Tällainen näkemys filosofiasta ei ole kokonaan kadonnut. Wittgenstein ajatteli, että filosofi on kuin arkkitehti: hän työskentelee itsensä kanssa, omien tulkintojensa kanssa.

Näiden harjoitusten tarkoitus on, että ihminen vaikuttaa itseensä. Tämä on johtanut siihen, että filosofinen teksti voi olla meditaatiota, vaikka sen yhdellä tasolla yrittäisikin demonstroida jotain.  Filosofinen ajattelu muuttaa ensin ajattelijaa itseään ja vaikuttaa sitä kautta todellisuuteen.

Kun puhumme todellisuudesta filosofiassa, eteemme tulee siis idea kokeesta. Tieteentekijät tekevät kokeita saadakseen tietää jotain todellisuudesta. Filosofiassa todellisuus on koe. Se on jotain, joka on uskallettava kohdata.  Platon neuvoo kahdeksannessa kirjeessä syrakusalaisia, kun alue on jo ajautunut sisällissotaan. Hän ajattelee, että hänen neuvonsa, sanomansa totuus tulee todistetuksi, kun todellisuus osoittaa sen. Todellisuus todistaa, mutta vasta tulevaisuudessa, kun asukkaat ovat tehneet neuvosta totta.

Teckhne tou biou, elämisen taito, joka vaatii harjoitusta, merkitsi kerran kykyä vastaanottaa ja käsitellä tapahtumia, joita kohtaa elämässä. Todellisuus filosofiassa oli tulevia tapahtumia, jotka olivat ainakin potentiaalisesti koe ja koettelemus. Filosofiassa todellisuutta ei vain haluttua tuntea, vaan se haluttiin kestää.

P.S. Tässä muistiinpanossa on kahden muun aiheen alkio. On otettava aiheeksi filosofian ja politiikan suhde. Toinen aihe on tekniikat, joita filosofit (ja muut) ovat käyttäneet valmentautuakseen todellisuutta varten. Näitä aiheita tullaan ainakin sivuamaan tulevassa Filosofiset pidot II - tapahtumassa (Hämmennyksen filosofia, epävarmuuden etiikka)

SAM SANDQVIST LUENNOI TORRE DEL MARISSA (Con Corazónmari, C/El Copo)
AIHE: KASVUN RAJAT
AIKA: 20. LOKAKUUTA KLO 16.30

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Merkintöjä todellisuudesta

William Hogarth: Moll dying of syphilis

Filosofiakahvila tiistaisin Casa Mavi, Av.Los Boliches 108 klo 12.15, keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 14.15

Älkäämme eristäkö sanaa ”todellisuus”, vaan katsokaamme sitä ympäristössä, jossa se liikkuu. Ymmärrämme kyllä, että todellisuus on kaikkea mitä on tai on ollut, mutta se ei näyttäydy vain asioina ja niiden tilana, jos lakkaamme lentelemästä sanan yläpuolella ja menemme sisään ympäristöön –maisemiin, puheisiin. Yksinkertainen esimerkki voisi olla filosofis-ekonomistinen puheympäristö. Joku sanoo ja on todella sanonut: ”Markkinat ovat todellisuus.” Tässä maisemassa todellisuus on muutakin kuin asioiden tila, kaikki mitä on tai on ollut; se on testi, koe. Päätökset, ideat, tuotteet ja ihmiset joutuvat markkinoiden, todellisuuden, testattavaksi.

Tällaisessa ympäristössä, puhemaisemassa, sana ”todellisuus” ei vain sano: ”Tällaista on.” Se operoi toisella tavalla. Se mikä ei läpäise testiä, ei tarkalleen ottaen tule luokitelluksi olemassaolemattomaksi, mutta sen merkitys on vähäisempi; se ei lakkaa vaikuttamasta meihin, mutta se ei vaikuta ajatuksissa, päätöksissä. Kun markkinat ovat todellisuus ja ne muodostavat testin, syntyy skeema, kaava, joka määrittelee eron tärkeän ja vähemmän tärkeän välillä.

Tällä todellisuudella – sanaan kytkeytyvällä skeemalla - on omat vartijansa, omat mestarinsa. Epäilemättä tarpeellinen yritys rikkoa skeema, pyrkimys tuoda esiin toisia kysymyksiä ja ongelmia (esim. ilmastonmuutos), kohtaa tämän todellisuuden lukijoiden, sen mestareiden, vastustuksen. He sanovat: ”Voihan se olla ikävää, mutta todellisuus nyt vaan on tällainen.”

Kun luemme 1700-luvun poliittisten ajattelijoiden (ja ekonomien) kirjoituksia, sana ”todellisuus” tahtoo sanoa jotain: ei ole vain tosiasioita, vaan myös mahdollisia asioita ja tapahtumia. Tässä ympäristössä todellisuus näyttäytyy jonakin, joka pitää ottaa huomioon -  mutta ei vain asioiden tila tai se mitä on, vaan myös se mikä voisi olla. Näin kehittyi pyrkimys ennakoida viljakadon tai kulkutaudin mahdollisuus. Todellisuus oli jotain, joka ohjasi erilaisia laskelmia ja turvallisuustoimia.

Jotkut ovat huomanneet, että sanoilla voi tehdä todelliseksi: sodan julistaminen käynnistää sen. Käytännön politiikassa ja retoriikan harjoittamisessa tätä tehdään paljon ja tekemisen mahdollisuudet eivät rajoitu julistuksiin. Aina ei ole kyse siitä, että tehdään todelliseksi, mutta puhe muuttaa todellisuutta, vaikuttaa siihen. Jos kysymme ihmisiltä, valitsevatko he vihreän vain punaisen, he ajattelevat näitä värejä, eivät muita. Kun he ajattelevat näitä kahta väriä, näitä vaihtoehtoja, sitä voidaan käyttää  sekä todellisuudesta muodostetun kuvan manipuloimiseen että päätöksen ohjailuun.

Markkinat ovat todellisuus, pakollinen testi. Todellisuus on jotain, joka pitää ottaa huomioon laskelmissa, turvallisuuden suunnittelussa. Nämä ovat kaksi esimerkkiä siitä, miten todellisuuden käsite toimii puheissa ja ajattelussa. Todellisuus ei ole vain tutkimuksen kohde. Se on paljon hedelmällisempi silloin kun se on  määräys. Lisäksi edessämme on retoriikka (tai poliittinen puhe), joka vääristää, jotta todellisuus ei näyttäytyisi koko rikkaudessaan tai jotta se värittyisi tietyllä tavalla, jäsentyisi tietynlaiseksi ihmisten mielessä.

Todellisuus – se mikä on – ei saa olla sellaisenaan: sitä tutkitaan, sitä muokataan, siihen liitetään metafyysisiä oletuksia, siitä puhutaan välttämättömyytenä. Olen sanonut jo kaiken olennaisen vuonna 2012: ”... meitä voisi auttaa Aristoteleeltä peräisin olevan kontingenssin käsite. Kontingentti merkitsee sattumanvaraista. Jos jokin tapahtuma tai prosessi on kontingentti, se ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. Käsitettä on käytetty monin tavoin, myös tekemään ero Jumalan todellisuuden ja ihmisen todellisuuden välillä niin kuin Tuomas Akvinolaisen ajattelussa. Minua se auttaa näkemään konkreettisia mahdollisuuksia ihmisen maailmassa. Välttämättömyys ei ole yksinkertaisesti käsite, jonka avulla maailma tulkitaan tietynlaiseksi. Meille sanotaan, että asiat ovat välttämättömiä, jotta olisimme tietyllä tavalla. Se ei ole vain jokin neutraali modaliteetti, vaan väline, jonka avulla vaikutetaan siihen, millainen on meidän modaliteettimme.”’

Kun ajattelu tarttuu todellisuuteen, se ei vain yritä tietää tai ymmärtää; se pyrkii muuttamaan todellisuutta. Jos kiinnitämme huomiota ajattelun tapaan problematisoida jokin asia maailmassa, se ei tarkoita, että väittäisimme asian olevan jotain epätodellista. Kulkutaudit ovat joskus hyvin todellisia, mutta niiden paikka ja asema ajattelussa muuttavat jotain.

Vaikka ekonominen rationaalisuus ja politiikka tähtäväävät muutokseen, molemmissa puhemaisemissa sana todellisuus saa kohtalokkaan sivumaun; sana sanoo monta kertaa, ettei ole mahdollista. Sana todellisuus kärsii arvonalennuksesta ja menettää sisältöään.

Jos ja kun sana todellisuus huonontuu, kohtaamme petoksen ongelman. Se ei ole vain tiedollinen, vaan myös poliittinen ja eettinen ongelma. Se on meidän ongelmamme nyt, tänään.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila