torstai 29. marraskuuta 2018

Ero ja etäisyys


Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 (torstaina 6.12. ei ole)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Omistettu Matti Sandqvistille

On keskusteluita, joissa sylki, jopa veri, roiskuu, mutta turhaan. Sota perustuu käsitteellisiin sekaannuksiin. Jos vain joku olisi hidastanut vauhtia ja ajatellut, olisi nähty, että kiista perustuu pseudo-ongelmaan. François Jullien antaa erittäin ajankohtaisen esimerkin. Nykyään puhutaan identiteetistä, jonka ajatellaan olevan kansallinen tai ainakin kollektiivinen ja se asetetaan esimerkiksi yhdenmukaistavia voimia, myös globalisaatiota vastaan. Nationalismi esitetään vastauksena. Vaikutukset näkyvät ja ne ovat vakavia. Nationalismin mukana kehittyy maaperä ja kanavat demagogialle, populismille ja ksenofobialle. Filosofin ja sinologin mukaan aiheeseen liittyvä kiistely perustuu käsitteellisiin sekaannuksiin tai sekavuuksiin.

Ensimmäinen sekaannuksen aihe on kulturaalinen identiteetti. François Jullienin mukaan sitä ei ole olemassa (Il n'y a pas d'identité culturelle, 2017). Yksilöllä voi olla identiteetti; hän on enemmän tai vähemmän sama henkilö. Kulttuuri sen sijaan muuttuu koko ajan, ei pysy samana. Jos se pysyy, se on kuollut.  Näemme kaikki, että kulttuurit eroavat toisistaan. Tähän vastatessaan Jullien kehittää merkittävän käsitteen. Hänen mukaansa kulttuureja ei erota toisistaan ero tai erot, vaan écart. Sanan voisi kääntää aukoksi tai etäisyydeksi. Ero on luokitteleva käsite; sen avulla katsotaan, onko joku samanlainen vai ei. Sen tarkoitus on monta kertaa identifioiminen. Écart ei johda identifioimiseen, vaan tutkintaan, joka tuo esiin erilaisia mahdollisuuksia. Eron määrittäjä määrittää olemuksen, écart implikoi jotain muuta: se on kartoitusta, mittausta.

Kun lähtökohtana on écart eikä ero, identiteetin sijasta huomion kohteena on kulturaalinen tekijä tai elementti resurssina tai hedelmällisyytenä. Tästä seuraa käytännöllinen näkökulma. Jos joku puolustaa kulttuuriaan, hän ei puolusta monumenttia; hän aktivoi jotain kulttuurissaan. Tämä on mielenkiintoista siksi, että ihmiset eivät aina osaa ”puolustaa” kulttuuriaan.

Jullienin yksi esimerkki (ei täysin ongelmaton) resurssista on subjektin käsite. Subjekti – minä, joka lausuu jotain, tekee aloitteen – on eurooppalainen käsite ja idea, jolla on erityinen poliittinen merkitys. Tunnustaa toinen subjetkina merkitsee, ettei toinen ole mykkä ja ajattelematon objekti, kohde. Käsite kytkeytyy demokratian ideaan: yhteisö on vapaiden subjektien yhteisö, jonka lähtökohta on, että toista kohdellaan subjektina. Jos toinen nähdään subjektina (eikä esimerkiksi esineenä), hänelle puhutaan erityisellä tavalla. Toista ei vain käsketä. Koska hänet nähdään vapaana ja aloitekykyisenä, hänet yritetään vakuuttaa (peithein).

Écart, aukko, avaa erilaisen näkökulman kulttuuriin myös siksi, että omistussuhteet muuttuvat tai katoavat. Suomalainen kulttuuri, jota ei voi tietenkään redusoida johonkin määritelmään suomalaisesta kulttuurista, ei ole enää suomalaisten: se on kenen tahansa, joka aktivoi jotain siinä. Ero erottaa, écart avaa yhden ja toisen välille tilan (entre/ between). Erotetut (erilaiset) herrat – Platon ja Aristoteles – eivät siirry eri sfääreihin. Heidän välissään oleva tila, entre, merkitsee dialogin mahdollisuutta.

Jos kulttuuri nähdään resursseina, lähteinä, olennaiseksi tulee aktivoiminen. Tämä voi luoda näkökulman myös filosofiaan. Sen voi nähdä yhdenlaisena aktivoimisen muotona. Huomion ja määrittelyn kohteena ei ole olemus tai identiteetti, vaan etäisyys. Ihmiset kokevat usein, että filosofia johtaa neuvottomuuteen. Mutta jos ihminen käyttää resursseja, kaivaa esiin parhaimman näistä lähteistä, hän tietää mitä tehdä. Ihmettely on etäisyyden ottamista. Se on filosofian tehtävä. Ehkä tämä on meidän kaikkien tehtävä, eräänlainen velvollisuus: faire un écart. Ilmaisulla on pelottava merkitys, sillä se merkitsee astumista ulos normaalista, konventionaalisesta ja vakiintuneesta.

Jossain määrin ja tietyllä tavalla elämme uudestaan Platonin ajan ongelmat. Yhteiskunnat eivät kunnioita arvoja, joita ne julistavat. Ihmiset eivät käytä kulttuurinsa resursseja, vaan heiluttavat lippuja. Sanat ovat menettäneet tehonsa ja suuntansa. On paljon melua. Melu jatkuu, vaikka jotkut tietävätkin, ettei minkä tahansa sanominen ole merkityksellistä. Mitä meiltä puuttuu? Meiltä ei ehkä puutu lähteitä, vaan ihmisiä, jotka aktivoivat ne. Meiltä puuttuu ihmisiä, jotka astuvat ulos vakiintuneesta. Elämän kulusta täytyy tulla epänormaalia.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

torstai 22. marraskuuta 2018

Ironia


Kierkegaard

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Raija Säkkisen muistolle

Ironian filosofiset tulkitsijat Kierkegaardista Rortyyn ovat nähneet, että ironian ilmaantuminen liittyy jonkinlaiseen kriisiin tai ainakin uudenlaiseen tietoisuuteen säröstä maailman ja ihmisen välillä. Jokin naiivius katoaa, harmonia rikkoontuu. Tämä selittää, miksi esimerkiksi Kierkegaardilla, jolle ironia oli keskeinen teema koko filosofisen elämänsä ajan, ironia kiinnittyy kysymykseen subjektiviteetista. Kun kirjallisuuden ja retoriikan tutkijat ovat puhuneet ironiasta, he ovat usein verranneet sitä muihin trooppeihin, kuvainnollisen ilmaisun muotoihin tai toisiin huumorin lajeihin. Filosofit puolestaan ovat puolestaan tutkineet sitä käytäntönä ja tehneet siitä usein käytännön itselleen. He eivät ole vain tutkineet ironiaa. He ovat tarvinneet sitä.

Jaakko Hintikka oli viisas. Hän tiesi – päinvastoin kuin monet muut filosofit – että käsitteilläkin on historia. Hintikka puhui sokraattisesta ironiasta ja huomautti, että ironia merkitsi alkuperäisesti teeskentelemistä. Muistettakoon, ettei sanalla antiikin maailmassa ollut samanlaista moraalista merkitystä. Esimerkiksi latinan sanan fingere (teeskennellä) etymologia viittaa muuhun: se on muotoilemista, jonkin asian esittämistä jossakin muodossa. Samasta sanasta juontuvat mm. fiktio ja figuuri. Sokrateen ironisuus ei merkinnyt sitä, että hän olisi ollut erityisen hauska mies. Se merkitsi enemmän oveluutta. Hän teeskenteli olevansa tietämätön ja auttoi näin keskustelijoita voittamaan ylpeytensä, paljastamaan oman tietämättömyytensä.

Ironia oli peliä, joka mahdollisti tutkimuksen. Kierkegaard epäilemättä näki tämän aspektin. Ironiassa sisäinen ja ulkoinen asettuvat toisiaan vastaan ja se muistuttaa siinä mielessä tekopyhyyttä. Tekopyhä ponnistelee vaikuttaakseen hyvältä, vaikka on paha. Ironistin rekisteri on toinen, vähemmän moraalinen – Kierkegaardin mukaan metafyysinen. Ironian harjoittaja naamioi ivan vakavuuteen ja vakavuuden ivaan.

Hyväksykäämme hypoteesi, että ironia ilmaantuu, kun maailma tapahtuu toisella tavalla sen kokijalle. Olisi syytä kiinnittää huomiota, millaisista olosuhteista on kyse. Voimme myös kysyä, mitä ironia merkitsee subjektiviteetille.

Ironian olosuhteet. Subjektin ja maailman välille on tullut repeämä. Maailma on pirstaleinen, epävarma, sattumanvarainen. Ironia kehkeytyy ja kasvaa ihmisen vaikeassa suhteessa todellisuuteen ja yhteiskunnalliseen järjestykseen. Ironikkoa voisi verrata ulkopuoliseen, vieraaseen, jonka vastaus maailmalle voi olla muutakin kuin ironia. Albert Camus'n l'étranger, ulkopuolinen, on joku, joka on pakotettu elämään tietyllä tavalla, enemmän tai vähemmän kristillisellä tavalla, vaikkei hän tahdo olla kristitty. Ottakaamme Sokrates. Hän sanoi puolustuspuheessaan, ettei puuttunut suoraan politiikkaan, koska tiesi, ettei hänen annettaisi toimia ja puhua; hän olisi ollut hengenvaarassa. Hän ei edennyt suoraan vihollista kohti, vaan eteni sivusuunnasta. Näin hänestä tuli ironikko.

Ironia ja subjektiviteetti. Kierkegaard oli kuin Antonin Artaud. Eletty elämä oli elämää ensimmäisessä persoonassa: elämä joka on minun elämä. Subjektiviteetti on kierkegaardilaisessa ajattelussa sitä mitä yksilöä on ihmisenä; se kytkeytyy eksistenssiin, olemassaoloon. Kierkegaardilla siihen liittyy aina ambivalenssi. Minussa on samanaikaisesti ääretön ja äärellinen, ruumis ja sielu. Subjektiviteetti on ongelma, tuhat eri vaikeutta: Miten olla uskollinen itselleen? Mitä malleja pitäisi seurata? Kuka päättää oikeasta ja väärästä? Ironikko Kierkegaardin subjektiviteetti on sellainen, että se on sisäistänyt, tuonut itseen, maailman ja itsen välisen repeämän.

Ironiakin voi rapistua, tulla ohjelmalliseksi. Sen synnyssä on epätoivoisuutta ja se johtaa epätoivoon: ironiaa ei ymmärretä. Silti se voi olla vastavoima juhlallisuudelle, pateettiselle vakavuudelle. Siinä voi olla kriittistä voimaa. Meksikolainen kirjailija ja journalisti Carlos Monsiváis oli esimerkki kirjoittajasta ja ajattelijasta, jolle ironia oli olennaista. Se oli ase auktoriteetteja vastaan, meksikolaisen vallankäytön rituaalien paljastaja. Monta kertaa näkee, että ironia, joka on asenne ja väline, paljastaa jotain maailmasta. Se paljastaa, että ironia on maailmassa, ei vain ajattelijan ivallisessa hymyssä. Elämä on valmiiksi parodiaa. Ironia on retorinen keino, joka näyttää virkamiesten ja piispojen retoriikan luonteen. Ironia on tapa elää valppaana.

Epäilemättä Monsiváisin ironiasta löytyy samanlainen repeämän ja epätoivon elementti kuin Kierkegaardin ironiasta, mutta siitä löytyy myös eräänlaista  sankarillisuutta:  ”Todellinen todiste korkeammasta älystä on on kyky säilyttää päässään kaksi vastakkaista ajatusta ja toimia silti. Myöntää esimerkiksi että asioille ei ole hoitokeinoa ja pysyä silti päättäväisenä muuttaakseen ne.”

Olen suhtautunut ironiaan ambivalentisti, ehkä ironisesti. Olen jopa ajatellut, että jos filosofia alkoi ironiana, sen pitäisi kehittyä joksikin jalommaksi – huumoriksi. Silti sanon: Jos tarvitsette ironiaa, viljelkää sitä. Ironiakin voi olla varustus. Se on kevyt kantaa. Siihenkään ei tarvitse systeemiä. Varmasti se on tehokas lääke ehdottomuuksia ja ideologioita, kaikkea painavaa, vastaan.   

LIITE
Argumentoinnista. Oppitunti nro 4. Onko filosofia vain argumentointia tai demonstroimista? Jos ja kun filosofoiminen on jotain muuta, sanotaan: Tässä puhuu intuitio, ei järki. Tällainen filosofia assosioidaan monesti myös rationaalisuuden kritiikkiin. Kun joku kritisoi rationaalisuutta, ajatellaan helposti, että filosofia johtaa irrationalismiin. Tähän on  epäilemättä historiallisia syitä, mutta ajatuksen voi nähdä myös virhepäätelmän seurauksena: pidetään lähtökohtana, että on vain kaksi mahdollisuutta, ei useampia. Voimme siis leikkiä ajatuksella, että kaikki filosofia ei olisi tavanomaista argumentointia tai vasta-argumentointia ja ei silti lankeaisi irrationalismiin. Kuvitelmaamme filosofi, joka kritisoi metafysiikan käsitteitä ja niihin liittyvää argumentointia. Yleensä filosofi etenisi ”sisältä käsin”, kritisoisi systeemin argumentteja. Hän voi jopa hyväksyä teorian lähtökohdat, olla arvostelematta toisen teorian lähtökohdista käsin (immanentti kritiikki). Tyypillisesti huomion kohteena ovat kritiikin kohteena olevan systeemin argumentaatiovirheet. Meidän kuvittelemamme filosofi toimii kuitenkin toisin. Hänen huomio kiinnittyy muuhun: argumenttien vaikutukseen. Hän astuu systeemin ulkopuolelle, muttei arvostele sitä toisen systeemin tai minkään transendentaalisen järjestyksen avulla. Tällaisen filosofoimisen siemeniä on nähtävissä jopa argumentointivirheistä puhuvassa ajattelussa. Argumentum ad metum, pelottelu: Joko A tai B ja koska B on paha, A on tosi. Tässä kiinnitetään huomiota vaikutuksiin. Toisaalta voisi esittää vasta-argumentin. Jos argumentteja arvostelee niiden vaikutuksen takia, kyseessä saattaisi olla esim. argumentum ad consequentiam, seuraamuksiin vetoaminen, jossa argumentin oikeellisuutta perustellaan vetoamalla sen seurauksiin tai slippery slope, kaltevan pinnan argumentti (jos hyväksymme että A ja A:sta seuraa B ja B on paha, emme voi hyväksyä A:ta). Asian ei tarvitse olla näin yksinkertainen. Argumentoinnin vaikutuksien arvostelijan ei tarvitse ajatella niin kuin kaltevan pinnan argumenttiin lankeava, että A:sta välttämättä (tai todennäköisesti) seuraa B. Hänen näkökulmansa ei ole puhtaan argumentativiinen; hän ei puhu ainakaan pelkästään argumentaation ristiriitaisuudesta, vaan jostain muusta. Hän huomioi systeemin vaikutuksen esim. yhteiskunnassa (diskriminointi, kansanmurhat jne.) ajattelematta, että nämä vaikutukset ovat välttämättömiä. Meidän uuden (kuvitellun) filosofian tähtäimessä voi olla jokin rationaalisuuden muoto, mutta seuraus ei välttämättä ole irrationalismi. Hän voi arvostella argumentointia toisella tavalla, kiinnittää huomiota eri asiaan. Tästä ei vielä seuraa, että hänen filosofiansa ei olisi argumentoivaa; hän vain pelaa erilaista peliä, astuu ulos. (Niin kuin loogikko  Alfredo Deaño, joka sanoi: ”Jos P niin Q, mutta entä minä?”) Meidän ei silti vieläkään tarvitse tyytyä ajatukseen, että filosofia on aina argumentointia ja demonstrointia.  Filosofoiminen on nimittäin myös kysymistä, ja kysymys ei ole argumentti. On toinenkin syy, miksi voi puolustaa ajatusta siitä, että filosofia ei ole vain demonstroimista. Jos palautamme kaiken filosofian argumentointiin ja demonstrointiin, väitämme (helposti), että filosofian totuus on demonstroinnin totuus. Monesti se on jotain muuta ja siihen päästään toisella tavalla – harjoittamalla itseä. 
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

torstai 15. marraskuuta 2018

Älyllisen promiskuiteetin tarve


Michelangelo Meriso da Caravaggio: Nuori sairas Bacchus

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 (jos paikka remontissa, aukion toisella puolella, hotellin kahvilassa)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Palaan yhteen tekstikatkelmaan, jossa Claudio Magris kirjoittaa Hannah Arendtin surkeasta suhteesta opettajaansa. Käsittelin aihetta vuonna 2009. Otsikko oli Kahden filosofin surullinen rakkaustarina. Magris, joka itsekin on professori, puhui ilkeästi rakkaustarinan näyttämöstä, yliopistosta.  Se oli Magrisin sanoin sisäsiittoinen niin kuin lahkot, taiteilijaklaanit, poliittiset ryhmät, sulkeutuneet klubit, akateemiset piirit. Sellaisena se on omistava ja paralisoiva, lamaannuttava. Sen sisässä olet hierarkioiden orja ja olet velvollinen palvomaan ryhmän idoleja. Magris kirjoitti: 

”Ollaksemme vapaita, välttääksemme sielut valtaansa haluavien mestareiden viettelyksiä ja heidän haluaan muokata seuraajia, on välttämätöntä olla älyllisesti moniavioinen ja monijumalainen; jos Hannah olisi kultivoinut muita puolia ja tutustunut muihin maailmoihin ja muihin ihmisiin, hän olisi ollut vapaampi ja onnellisempi.”

Palaan katkelmaan, koska siinä voi olla totuus, jota käyttää. On hyvä, että on yliopistoja, joissa voi oppia asioita. Poliittiset ryhmät voivat olla tarpeellisia asioiden muuttamiseksi. Silti on tärkeää, että on ystäviä, jotka ovat pääsy ulos klaanista.

Magrisin mukaan polyteismi, monijumalaisuus, on vapauttavaa. Tämä muistuttaa Nietzschen kauniista polyteismin apologiasta Iloisessa tieteessä. Nietzsche samastaa monijumalaisuuden yksilöllisyyden mahdollisuuksiin ja vapauteen. Ihmiset luovat jumaluuksia, puolijumalia, demoneita, jotta erilaisilla näkemyksillä, toiveilla, arvoilla olisi oikeus, tunnustettu oikeus toisten lakien ja normien edessä. Monoteismi näyttäytyy köyhdyttävänä; se luo opin ainoasta normaalista ihmisestä, yhdestä ainoasta normista. Polyteismissa puolestaan on ajatuksen vapauden ja moninaisuuden siemen. Siinä on ”voima luoda uudet ja omat silmät, aina vaan uudet  ja joka kerta enemmän omat – niin että ihminen kaikkien eläinten joukossa on ainoa, jolla ei ole jähmettyneitä näkökulmia ja lopullisia horisontteja”.

Magrisin huomio älyllisen moniavioisuuden terveellisyydestä on yhtä mielenkiintoinen. Uskoakseni Magris ei valitse termiä ollakseen provosoiva tai siksi, että hän on epäilyttävä italialainen mies. Hän kertoo eroottisesta ja älyllisestä rakkaudesta kahden filosofin, opettajan ja oppilaan välillä. Viittaus avioliittoon ei ole sattumanvarainen. Yksiavioisuus on samalla tavalla köyhdyttävä kuin yksijumalaisuus, ainakin älyllisessä ja henkisessä mielessä. Ihmisen näköala kapenee, maailma muuttuu yksiäänisemmäksi. 

Jos Magrisin huomio on käyttökelpoinen, se voisi olla opastava kuva. Se olisi opiskelijalle kehotus lähteä vaihtoon, haistella toisenlaista ilmaa, edes toisenlaisia seiniä. Se olisi kehotus päästää irti mielipiteistään. Jo Platonin aikalaisilla oli kokemusta mielipiteiden tukahduttavasta vaikutuksesta. Mielipide on varma itsestään. Kun se kohtaa toisen mielipiteen, ei synny dialogia: se on kahden monologin vuorottelua. Mielipide pysyy sulkeutuneena itseensä, kuurona toiselle.

Platonin vastaus mielipiteiden vankilaa vastaan oli filosofia. Se vaati valmistautumista ja valmentautumista. Se on valmistautumista ajattelemaan toisella tavalla ihmisen suhde maailmaan ja itseensä. Filosofia on myös valmentautumista, jotta voi ohjata itseään toisella tavalla. Platonille se oli sielun hidasta kasvattamista, irrottautumista aistillisista asioista ja vapautumista mielihaluista. Meidän mielessämme oleva  opastava kuva panee kysymään, eikö älyllinen promiskuiteetti voisi olla toisenlainen tapa valmistautua ja valmentautua.

Sanalla promiskuiteetti on ainakin vanhastaan vielä vahvempi leima kuin sanalla moniavioisuus. Latinan sana promiscuus merkitsi sekalaista, sekoittunutta. Sivityssanakirja kertoo, että promiskuiteetti on sukupuolten välistä vapaata ja säännöstelemätöntä yhteiselämää ja myös valikoivuuden puuttumista sukupuolisuhteissa. Älyllinen elämä ja älyllinen ponnistus saattaa vaatia keskittymistä ja valikoimista, mutta jonkin tieteenalan opiskelijan syrjähyppy, sivuaine, voi antaa sekä uusia välineitä että näkökulmia. Jos älyllinen promiskuiteetti olisi eri alojen, eri tieteiden, taiteiden, filosofian vapaata ja säännöstelemätöntä yhteiselämää, niin voisimme toivottaa sen tervetulleeksi. Ehkä saisimme ainakin jotain sulamaan noissa jähmettyneissä hahmoissa ympärillämme: idoleissa, organisaatioissa, akatemioissa...

P.S.
En ole filosofi. Olen opiskelija, lukija. Luen samanaikaisesti monia kirjoja. Rakennan päässäni monipäistä hirviötä. Olkoon sen nimi Pro Miscere. (Sekoittamisen Puolesta)

LIITE
Argumentoinnista. Oppitunti nro 3. Virheelliset päätelmät. Premissi 1: Jos Pasi on filosofi, hän on ihminen. Premissi 2: Pasi ei ole filosofi. 3. Johtopäätös: Pasi ei ole ihminen. Molemmat premissit voivat olla tosia, jopa johtopäätöksen sisältö voi olla tosi, mutta se ei ole johdettu oikein; siinä on muodollinen virhepäätelmä. Argumentaatiovirheitä – niiden tyyppejä – on lukuisia. Niiden opiskeleminen voi olla hauskaa. Tai sitten ei. Otetaan yksinkertainen esimerkki.: non sequitur. 1. Jos A niin B. 2. B 3. Siispä A. Muodollisesti tämä saattaa näyttää olevan korrekti. Virhe saattaa tulla helpommin näkyväksi näin: 1. Jos olen ihminen, olen nisäkäs. 2. Olen nisäkäs 3. Olen siis ihminen. Kiinnittäessämme huomiota tällaisiin muodollisiin argumentaatiovirheisiin, on huomattava, että niiden esiintuomisen ja arvostelun voima on rajallista; huomaamme virheen, mutta emme voi silti tehdä uutta tietoa sisältävää johdonmukaista väitettä. On huomattava myös, että keskustelussa esiintyvä argumentointi on usein paljon mutkikkaampi (kierompi) operaatio kuin aikaisemmassa esityksessä. Ihmiset puhuvat asian vierestä (ignoratio elenchi), he hyökkäävät toisen argumenttia vastaan tehden siitä heikon karikatyyrimaisen kuvan eli toisen suuhun pistetään sanoja tai ei edes yritetä ymmärtää mitä toinen sanoo (straw man, olkiukko) jne. Voimmeko tästä päätellä, että ihmiset ovat pahoja? Ennen kuin annamme myöntävää vastausta, antakaamme itsellemme kaksi tehtävää: 1. Perustellaan väite. 2. Yritetään osoittaa todeksi esitetty väite.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

torstai 8. marraskuuta 2018

Kategoria, syytös


Alain

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 (jos paikka remontissa, aukion toisella puolella, hotellin kahvilassa)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Otsikon selitys

Filosofisessa kielenkäytössä on yksi pieni ja hauska sana: siis. Latinaksi se on ergo. Monien mielestä se ei ole hauska sana, päinvastoin kaikkein vakavin. Sanaa seuraa päätelmän seuraus. Mikään ei voi olla tärkeämpää. Sana on ele, julistus, ilmaus: ”Nyt saapuu herra Tulos.” Minusta sana on hauska todennäköisesti siksi, että olen suomenkielinen ja tottunut, että sanat ovat pitkiä. Tärkeän sanan pitää olla pitkä. Muotoilisin sen näin: ”Sanassa on neljä kirjainta, siis se on  4-letter-word”. Tottakai hauskuutta selittää myös vakavampi ja syvempi syy. Minusta sana ilmaantuu usein niin koomisen nopeasti. Kaikki vakavat teatteri-ihmiset tietävät, että komiikan salaisuus perustuu ajoitukseen. Olin ajatellut antaa otsikoksi Kategoria, siis syytös. Tälle olisi ollut ainakin kaksi perustelua. Ensimmäinen on etymologinen: sana kategoria merkitsi alunperin syytöstä. Toinen syy on se, että monet kategoriat todella ovat syytöksiä; se on niiden funktio.  Selitys otsikon puuttuvalle sanalle on siis se, että välttelen nauruskelua vakavan aiheen äärellä.

Ongelma

Kategoria merkitsee yleensä luokkaa. Filosofisessa kielenkäytössä se voidaan ymmärtää peruskäsitteeksi tai käsitteiden yleiseksi luokaksi. Esteettisen filosofian yksi kategoria on kauneus. Ainakaan nopea ajattelu ei näe tässä kategoriassa syytöstä. Voimme aavistaa tiettyä ehdottomuutta, kun filosofit puhuvat kategorisesta, esimerkiksi kategorisesta imperatiivista. Ongelma on, etteivät kategoriat useinkaan ole viattomia esteettisiä peruskäsitteitä. Kategorioihin liittyy toiminta, käytäntö: kategoriointi, jakaminen luokkiin. Tämäkin toiminta voi olla lähtökohtaisesti viatonta, joskus tieteellistä, mutta tämän toiminnan viattomimmatkin muodot voivat olla vaarallisia.

Vieraantuneet ja sosiaalisesti sopeutumattomat

Jo 1920-luvulla jotkut filosofit niin kuin Émile Chartier (alias Alain) ja hänen oppilaansa George Canguilhem kiinnittivät huomiota siihen, että joidenkin oppilalojen – niin kuin psykologian – kategoriat ovat oikeastaan poliisin kategorioita; niiden tehtävä on palvella sosiaalista kontrollia. Esiin nousi esimerkiksi vieraantuneiden luokka.

Jos ollaan tarkkoja, vieraantumisesta modernissa mielessä puhuivat ensin lääkärit, ensimmäiset psykiatrit niin kuin Philippe Pinel. (Tuomas Akvinolainen käytti sanaa viitaten riivaavan demonin aiheuttamaan tilaan. Yleensä keskiaikaisille  teologeille sanalla oli positiivinen merkitys; alienatio oli käännös kreikan sanasta kenosis, tyhjentyminen: Ihminen tyhjentyy omasta tahdostaan tullen vastaanottavaiseksi Jumalan tahdolle.) Käsite siirtyi muun muassa sosiologien käyttöön. Jos katsoo, miten sanaa käytettiin 1800-luvun oppineissa kirjoituksissa, näkee, että se oli tarkoitettu työkaluksi poliiseja varten. 

Canguilhem, joka oli lääkäri, arvosteli myös sopeutumisen käsitteen käyttöä. Ihmistieteissä tämä käyttö johti sosiaalisesti sopeutumattomien kategorian syntyyn. Joku luokitellaan sosiaalisesti sopeutumattomaksi usein siinä mielessä, että ainakin vihjataan yksilön käytöksen olevan patologista. Canguilhem sanoo tämän merkitsevän luonnollisen ja sosiaalisen ympäristön sulauttamista vaarallisella tavalla. Sulauttamisen seurauksena kaikki annetun järjestyksen haastaminen näyttäytyy sairautena.

Sosiaalisesti sopeutumattomien kategoria on tärkeä ja mielenkiintoinen, koska se on ollut hedelmällinen; on onnistuttu synnyttämään uusia alakategorioita. Kategoria on myös hyvä esimerkki kategorioiden erilaisista vaikutuksista. Tässä tapauksessa olisi harhaanjohtavaa puhua pelkästään kategorian poliisitehtävistä. Sosiaalisesti sopeutumattomat ovat vain yksi luku sosiaalisten ongelmien medikalisoimisen historiassa.

Identiteetti

Ylläolevat esimerkit liittyvät yhteen kategoriaan, joka on eräänlainen superkategoria: identiteetti. Se jäädyttää yhteen asentoon. Identiteetti osoittaa kunniaa järjestykselle, sanoo Michel de Certeau.

Ajatteleminen on liikettä ja sen ihmettelemistä, miten liikkeessä oleva onnistuttiin jähmettämään paikalleen. Se on järjestyksen kyseenalaistamista. Meidän on siis laitettava itsemme liikkeeseen. Minun on peruttava lupaukseni, etten naura. Tähän tarvitaan paljon naurua.

LIITE
Argumentoinnista. Oppitunti nro 2. Induktio ja deduktio. Induktio on väitteen johtamista yksityistapauksesta. Induktio edellyttää, että meillä on jokin kokemus ja havainto, vaikka kuinka rajallinen, jota käytämme päättelyn pohjana. Induktio on (usein) todennäköisyyspäätelmä. Ihmiset ovat havainneet, että aurinko on noussut aikaisempina aamuina. He päättelevät, olettavat, että se nousee tulevanakin aamuna. Deduktio on päinvastoin yksityisten väitteiden johtamista yleisistä väitteistä. Siinä käytetään vain sellaisia elementtejä, jotka ovat päättelyn lähtökohdissa. Deduktio ei tuo esiin mitään uutta tietoa; sitä voisi sanoa puhtaan laskennalliseksi. Induktio – tärkeä sekä arkielämässä että tieteessä – on puutteellista, koska havainnot ovat rajallisia. Kysymys vaikuttaa siihen, millaisia päätelmiä tehdään. Deduktio on rajallista, koska premissit, oletukset, voivat olla virheellisiä, epätosia. Joku filosofi, esimerkiksi Descartes, väittää voivansa todistaa Jumalan olemassaolon deduktion avulla. Voiko joku sanoa, mikä tällaisessa väitteessä on vialla? Joudumme palaamaan siis kysymykseen premisseistä, lähtökohdista. Mitä siitä seuraa, jos lähtökohtana on metafyysisiä oletuksia, oletus tuonpuoleisesta?
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

torstai 1. marraskuuta 2018

Caliban ja minä


Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Omistettu Marja Kotirannalle

Tutkimuksen aihe 1

Ranskalainen psykonanalyytikko Octave Mannoni julkaisi vuonna 1950 teoksen Prospero et Caliban. Psychologie de la colonisation. Kirja käsittelee kolonialismin psykologiaa. Kirjailija ja poliitikko Aimé Césaire vastasi 1955 teoksella Le Discourse sur le colonialisme. Martiniquelta kotoisin oleva runoilija pyysi lukijoitaan seuraamaan tarkasti psykonanalyytikon temppuja, joilla hän näyttää, että kolonialisointi perustuu psykologiaan. Rasismi näyttää kauhealta, barbaariselta. Mannonilla on tilalle jotain parempaa: psykoanalyysi.  Tulokset ovat hyviä. Kaikkein absurdemmatkin ennakkoluulot tulevat selitetyiksi ja oikeutetuiksi.

Koko kiista ja teema (kolonialismi ja psykologia) voisi olla vain älykköjen teoreettista keskustelua, siirtomavallan aikaiseen hämärään unohtunutta elehdintää. Tällainen kuva särkyy, jos katsoo tarkemmin ja kuuntelee mitä ihmiset puhuvat nykyään. Joku voi sanoa, ettei psykologialla ole mitään tekemistä asian kanssa. Kyse ei aina ollut keinojen hiotumisesta, barbaarisuuden lieventämisestä. Yksi esimerkki. Lääkäri ja filosofi George Canguilhem julkaisi Algerian sodan sytyttyä artikkelin Colonels et psycholoques (1958). Hän puhui psykologian käytöstä kidutuksessa. Käyttäjä oli Ranskan armeija.

Tutkimuksen aihe 2

Katsoja löytää mitä etsii. Hän löytää omat kategoriansa. John Iliffe kertoi jo varsin kauan sitten, että Tanganjikan koloniastiherrat uskoivat, että kaikki afrikkalaiset kuuluivat johonkin heimoon niin kuin kaikki eurooppalaiset kuuluivat johonkin kansaan. Jotkut upseerit jopa huomasivat, että kyse oli yksinkertaistuksesta värikkään ja monimutkaisen historian läpäisemällä alueella, mutta he halusivat uskoa. Niinpä alistetut asukkaat loivat heimot, joihin he halusivat kuulua.

He eivät luoneet heimoja käskystä. Siirtomaavallan hallitsemiskeino ei ollut vain ruoska; se oli indirect rule. Se oli tekniikka, jossa hallitsijat ohjasivat ihmisiä haluamaansa suuntaan käyttäen alueen valmiita valtarakenteita. Tehtäviä ja vastuu-alueita annettiin perinteellisille johtajille. Tätä keinoa ei kuitenkaan olisi voitu käyttää, jos ei olisi kehitetty molempien osapuolten tarvitsemaa yksikköä, heimoa.

Samantapaista kehitystä tapahtui monella muullakin alueella. Iso-Britannian lisäksi varsinkin Ranskan siirtomaa-alueilla käytettiin samanlaista epäsuoraa hallitsemisen tapaa.

Ryszard Kapuściński oli juossut kymmenien vuosien ajan kaikkialla Afrikassa. Myöhemmin hän istui Kandyssa, Sri Lankassa, ja käänsi heimoja löytävän katseen turisteihin. Näillä heimoilla on kaikkialla esiintyvät nimet: Global Tour, Orient Express, World Travel jne. Heimot erottaa toisistaan hatuista, paidoista ja käsilaukuista. Heitä ohjaa heimopäällikkö, matkaopas. He kulkevat valppaina, jotta eivät eksyisi muista. He suojelevat reviiriään ja ajavat tunkeilijat, toisten heimojen edustajat, luotaan. Pöydissä ryhmät toistavat ikivanhaa rituaalia, veljeyden ja heimolaisuuden uusintajaa. He laulavat .

Kapuścińskin lempeästä ironiasta voisi tehdä jotain kovempaa: työkalun itseämme ja omaa kulttuuriamme vastaan. Ennen kuin kritiikki edes tuhoaa meissä jotain, jotta meihin tulisi tilaa jollekin uudelle, voimme oppia, että se mitä näemme olemme me itse, omat luokituksemme, omat kaavamme.

Tutkimuksen aihe 3

Kaikkialla maailmassa, Iso-Britanniassa ja Belgiassa, kuulee ihmisten puhuvan: ”Siirtomaavallat itsenäistyivät ja katsokaa niitä nyt! Meidän aikanamme heillä sentään oli järjestys ja töitä.” Tällainen kansan puhe siirtyy välillä akateemisiin tutkimuksiin ja sieltä takaisin kansalle. Olisi syytä tutkia tätä puheiden liikennettä. Olisi myös syytä tutkia, päättyikö kolonialismi siirtomaiden itsenäistymiseen. Olisi syytä tutkia, eikö joidenkin alueiden nykyiselle onnettomuudella ole mitään tekemistä menneisyyden järjestyksen kanssa.

P.S.

Prospero ja Caliban ovat tietenkin Shakespearen hahmoja Myrskyssä. Caliban on puoliksi ihminen, puoliksi hirviö, valkoisen maagikon, Prosperon orja. Nimestä on keskusteltu paljon. Yksi hypoteesi on, että sana tulee espanjan sanasta canibal, jolla viitattiin Karibian asukkaisiin.

Vaikka ehdotankin tutkimusaiheita, en ajattele, että filosofia tulee sanomaan viimeistä sanaa tai tyhjentämään aiheen. Filosofinen tutkailu voisi pikemminkin luoda tilaa ja olosuhteet, jotta jotkut äänet pääsisivät paremmin esille. Onko varmaa, ettei minullakin ole jossain Caliban, valkoisen sivilisaatiomme ulkopuolinen, siksi hirviömäinen otus? Hän sanoo varmaan niin kuin Shakespearen Caliban: ”En ole orjasi, hanki uus.” Jos annamme hänen puhua, maailma muuttuu.

Antakaamme siis karibialaisen puhua. Aimé Césaire kirjoitti:

Te
Voi Te jotka peitätte korvanne
Teille puhun, puhun Teille, puhun Teille
Jotka
Paloittelette aamun…

LIITE:
Argumentoinnista. Oppitunti nro 1. Premissi on lähtökohta, peruste, edellytys tai ehto; se on päättelyn oletus, josta johtopäätös johdetaan. Kun keskustelemme ja perustelemme väitteitä, on katsottava, hyväksyvätkö kaikki osallistujat esitetyt premissit. Mitä tämä hyväksyminen merkitsee? Se merkitsee, että lähtökohtalauseita pidetään tosina. On syytä huomata, että premissit eivät liiku yksin, vaan pareina. Meillä on päättelyn lähtökohtana esimerkiksi premissi “Jos Sokrates on filosofi, hän on ihminen”. Sen parina on (usein) toinen premissi ”Sokrates on ihminen”. (Tästä voi sitten tehdä virheellisen päätelmän ”Sokrates on filosofi”) Näin paljon opettaa mikä tahansa filosofian johdantokurssi premisseistä. On tehtävä kaksi lisähuomautusta. Premissit (tosina pidetyt lauseet, ehdot) voivat estää pääsyn oikeaan tietoon. Esimerkiksi voi löytää yhteisöjä tai kulttuureja (menneisyydestä tai nykyisyydestä), joissa on ajateltu joistakin ilmiöistä (myrskystä, kuivuudesta, kulkutaudista), että ne ovat jumalaisen tai demonisen tahdon ilmentymiä. Jos ja kun meillä on tällainen premissi, se estää etsimästä luonnollisia syitä ilmiöille. Toinen huomautukseni on, että premissit voivat olla kieroja. Lähtökohtanani voi olla premissi ”Sinä olet paha”. Molemmat huomautukseni tähtäävät siihen, että meidän on tutkittava premissiemme arkeologiaa – ei vain niiden totuudellisuutta, vaan myös niiden lähdettä: olosuhteita joissa ne ovat syntyneet, pelejä joissa niistä tulee premissejä. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila