Narrin saarna

EI ENÄÄ FUENGIROLASSA (syksyllä palataan)

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 

Toisinaan näen selkeästi, että käsitteiden lisäksi figuurit ovat tärkeitä ajattelulle. Kun en saa vastakaikua filosofiakahvilan osallistujilta tai ystäviltäni, sanon itselleni: ”He pitävät minua narrina. Olkoon! Pitäköön minua narrina. Lupaan olla narri. Pidän narrin saarnan.”

Narri on kuulkaas tärkeä figuuri. Mihail Bahtin kirjoittaa: ”Narrissa kaikki hallitsijan määreet on käännetty ylösalaisin, siirretty ylhäältä alas; narri on ylösalaisin käännetyn maailman kuningas.” Koska Hegel opetti, että filosofia on maailma on ylösalaisin, voin todeta: ”Minä, narri, olen filosofian kuningas.”

Miksi narri on kadonnut? Eivätkö hallitsijat enää tarvitse heitä? Hekö kuulevat totuuden, toisenlaisen näkökulman, ilman heitä? Tulivatko asiantuntijat ja virkamiehet hänen sijalleen? En ole tosissani, kun otan käteeni Kuningas Learin näyttääkseni, miksi narri katoaa. Herrat ja rouvat tutkijat ovat vuosisatoja tutkineet ja pohtineet, miksi narri katoaa näyttämöltä ilman mitään selityksiä. (Siihen saattaa olla tekninen syy: sama näyttelijä näytteli sekä narria että Cordeliaa. Eikä Shakespearen näytelmistä löydy selityksiä historiallisiin prosesseihin. Mutta minä olenkin narri!) Narri, kuningas Learin varjo, ainoa joka sanoo poikkipuolisen sanan, tulee turhaksi. Lear ei enää tarvitse häntä, koska tulee hulluksi. Ovatko siis nykypäivän hallitsijat tulleet hulluiksi? Siksikö he eivät tarvitse narria?

En tiedä, onko kukaan tutkija huomannut, että Kuningas Lear on Shakespearen kyynisin näytelmä. Annan tässä siis jollekin (ihan ilmaiseksi) väitöskirjan aiheen. Kuningas Learin hulluus ei ole mitä tahansa hulluutta (vaikka monet kohtaukset viittaavat aika tavalliseen seniiliyteen). Hän menee hulluutensa kautta kohti uutta elämää, mutta niin kuin kyynikkojen sankari Diogenes. Hän on yhä alastomampi, yhä enemmän luonnonmukainen ja luonnon armoilla. Narri on yhä näyttämöllä, kun kyynistyminen alkaa. Myrsky leimuaa nummella. Kaikki, sudetkin, etsivät suojaa, vain Lear ei. Narri seuranaan juoksee paljaspäinen mies, toistaa sanoillaan salamoita, jylinää, taivaan mylvintää. Ei tahdo sovintoa, ei. Ei tahdo enää suojaa, kotia, ei. Hullu tahtoo villiksi.

Joudun toteamaan – pettymykseksi – etteivät nykypäivän hallitsijat muistuta kovin paljon Learia. He eivät ole uskaltaneet tulla samalla tavalla hulluiksi, eivät ole ansainneet narrin katoamista, koska he eivät ole sisäistäneet narria, tulleet itse narreiksi. Lear vaeltaa nummilla, elää hylkiönä, poispotkittuna. Kenellä nykyhallitsijalla on vastaavia kokemuksia?

Alusta lähtien kuningas Learilla on ongelma. Hän ei kuuntele narriaan. Kun narria ei enää ole ja narri  on hänen sisällään, syntyy uusi herkkyys; hän kuulee paremmin. Minä, narri, kuulen sanat, joita Shakespeare ei kirjoittanut – ne ovat poissaolevan narrin sanat: ”Vanha kukitettu pää vapisee, mutta melkein pysähtyy. Minä, narri hänessä, sanon totuuden. Et ole kuningas enää, teit virheitä, kuuntelit kaikkea sontaa, et sydäntä. Hävittää tyhmyys, nähdä sumun läpi, olla vapaa, narri, siinä tehtävä, kutsumus. Sen kanssa on elettävä.”

Kuningas Lear on tietenkin hyvin ajankohtainen näytelmä. Se kertoo vanhustenhoidosta. Teos on myös toisella tavalla peili, jota kuljetetaan maantiellä. Se näyttää, että uusi elämä on mahdollinen, mutta sen saavuttaminen on kovaa. Minä, narri, sanon vain: ”Katsokaa itseänne, te käänsitte katseenne pois. Sitä on teidän jokapäiväinen elämänne. Hullut, narrit, kodittomat, pakolaiset pois silmistä. Siinä teidän valintanne. Pelastaako se teidät?”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pelin henki

EI ENÄÄ FUENGIROLASSA (syksyllä palataan)


Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 

Jos jokapäiväinen elämä on epämääräistä huonovointisuutta ja tunnetta paineesta, tarvitsemme enemmän kuin lomaa. Tarvitsemme ajattelua, kysymyksiä. Vaikka pomo ei hengitä niskaan, vaatimus on silti siinä niin kuin Augusto Monterroson dinosaurus on heränneen ihmisen edessä. Miten se on mahdollista? Mikä näkökulma auttaisi näkemään, kiinnittämään huomiota siihen minkä sanotaan olevan välttämätöntä muttei sitä välttämättä ole?

Kun Ludwig Wittgenstein oppi katsomaan, miten sanoja käytetään, hän kehitti kielipelin käsitteen. Voisimme ehkä katsoa elämäämme pelin käsitteen näkökulmasta. Minkälaisia pelejä pelaamme, minkälaisten pelien sisällä olemme? Voisimme kiinnittää huomiota siihen mihin tässä tai tuossa pelissä ei kiinnitetä huomiota. Kiinnittää huomio johonkin: etsiä ja löytää tilaisuus uuteen alkuun. Ensimmäinen askel on monesti se, että kieltäytyy pelistä. Tähän pystyy jopa ahtaissa oloissa, jos omaa rohkeutta. Ottakaamme taas esimerkiksi Albert Camus'n sivullinen Meursault. Hän on ennen kaikkea pelistä kieltäytyjä. Meursault kieltäytyy valehtelemasta ja teeskentelemästä tunteita, joita hän ei tunne. Hän teeskentele, vaikka se auttaisi hänen puolustusta oikeudessa.

Peli säätää ja määrää, millä tiellä kuljemme. Pelin ei tarvitse olla paha; se vain tekee tien vangiksi. Aaro Hellaakoski runoili osuvasti: Tietä käyden tien on vanki,/vapaa on vain umpihanki.

Katsoessamme tilannetta pelin näkökulmasta osaamme ehkä kiinnittää huomiota taktiikkaan. Kyse ei ole aina mahdollisesti toimivista judo-otteista. Taktiikan lähtökohta voi olla meissä, tarkemmin sanottuna suhteessa itseemme. 

Kuvitelkaamme, että arkipäivän sankarimme lukee kirjaa. Leikkikäämme, että kirja sisältää väärää tietoa. Pelin henki on tämä: kirja kehottaa häntä tekemään jotain. Sankarimme on passiivinen suhteessa itseensä. Hän ei varusta itseään, suojele itseään. Näin hän on altis ohjaukselle. Taktiikan muutos merkitsisi toisenlaisen suhteen luomista itseensä. Jos hän olisi vähemmän passiivinen, vähemmän alaikäisyyden tilassa (käyttääkseni Kantin sanoja), peli muuttuisi.

Kirjan tekijä, pastori tai muu ohjaaja ei voi pelata enää samanlaista peliä, jos ohjattu (lukija, seurakuntalainen tai kansalainen) ajattelee itsenäisesti ja kunnioittaa itseään. Teemme pelin vaikeammaksi. Ohjaajamme joutuvat esimerkiksi selittämään päätöksiä, oikeuttamaan ne jne.

Kuka pelastaa itsensä, pääsee ulos? Se joka on valpas. Kuka muuttaa pelin? Se joka on vaikea. Jokapäiväisen elämän ei tarvitse välttämättä olla epämääräistä huonovointisuutta. Jos osaamme analysoida annettua tilannetta, näemme, missä ja miten huonovointisuus kasvaa.

Arkipäivästä ei tarvitse tehdä juhlaa. Sen voi tehdä silti hauskemmaksi. Ongelma ei ole vain huonovointisuus, vaan se, että pidämme sitä itsestään selvänä ja välttämättömänä. Joudumme ajattelemaan. Se on kauhea ponnistus, mutta se voi olla nautinnollista. Uteliaisuus tuottaa nautintoa. Elämää ei ole kirjoitettu valmiiksi. Voimme kysyä: ”Mitä pelejä voimme pelata? Mitä pelejä voimme muuttaa? Mitä uusia pelejä voimme keksiä?”

Pelit voisisi siis olla mielenkiintoinen näkökulma, vaikka edessämme sitten olisikin umpihanki.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tarina filosofian opiskelijasta eli Kenen ongelma

L.Wittgenstein

EI ENÄÄ FUENGIROLASSA (syksyllä palataan)

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 

Joku eksyy opiskelemaan filosofiaa Essexin tai Helsingin yliopistoon. Jos hän suorittaa opintonsa loppuun, hän on oppinut jotain, sillä hänen on täytynyt näyttää oppineisuutensa. Harvoin kysytään, mitä se oppineisuus on, mitä tuo eksynyt oppi. Ehkä hän oppi lukemaan hitaasti, ehkä jopa huolellisesti ja tarkasti.

Ensin hänet ohjataan lukemaan tiettyjä teoksia – Platonin, Kantin, Wittgensteinin ja Derridan. Vaikeita kirjoja, vaikeita sanoja. Vähitellen opiskelijamme tajuaa jotain, myöhemmin hän osaa jopa syventyä sanottuun. Hän oppii sitä mitä hän tekee – ihan niin kuin kaikki muutkin. Kun joku kysyy häneltä, mitä Platon todella tahtoi sanoa, hän hymyilee. Hän tietää, etteivät asiat ole noin yksinkertaisia – että kyseessä olisi muka vain tekijän intentiosta. Ymmärrys on paljon enemmän. Kun hymyilijä katsoo omaa hymyään, hän tajuaa, että hän on jo syventävissä opinnoissa: hänestä on tulossa mestaritulkitsija ja hänellä on salaista tietoa.

Kun hän tekee tutkielmaa, epätoivo iskee. Työ ei suju. Ehkä hän tajuaa, että pitäisi osata myös kirjoittaa ja puhua, muotoilla sanoiksi se syvä oppineisuus, joka hänen sisällään on. Ehkä hän tajuaa, että ymmärrys oli harhaa. Molemmissa tapauksissa hän on surullinen ja lukossa.

Sekä lukijana että kirjoittajana hän on tulkitsija; hän etsii kirjasta ja opettajan sanoista jotain, liittää ne johonkin, etsii niiden takaa jotain. Eksyneen opiskelijamme tehtävä olla epäileväinen, mutta ennen kaikkea hänen tehtävänsä on olla hermeneutikko. Hän tietää sen hyvin, koska hän on lukenut monta kirjaa hermeneutiikasta. Jos hyvin menee, hän on niin oppinut, että tiedostaa hermeneutiikan historian, sen syvän yhteyden raamatun tulkitsemiseen.

Saatuaan tutkielman päätökseen hän on oppinut suuren opetuksen: tärkeää on osata muotoilla kysymys. Vasta paljon myöhemmin, avioeron jälkeen, itsemurhan partaalla hän avaa jonkun näistä vanhoista ja kirjoista ja näkee toisaalle. Kysymys, jonka hän oppi lopulta kysymään, oli suunnattu väärin. Hän oli opiskellut ja oppinut, mistä ongelmasta Platon tai Wittgenstein puhuivat, mitä he todistelivat, miten näkivät kielen tai mielen. Filosofian opiskelijana hän oli sisäistänyt ajatuksen, että tarkoitus oli ymmärtää Platonia ja Wittgensteinia, tietää mitä heidän  ongelmansa ja kysymyksensä olivat. (Siitä huolimatta, että sekä Platon että Wittgenstein vaikenivat.) Vodkaa ja pillereitä pöydällä hän lopulta sanoo itselleen:

”Filosofian ongelma, jonka filosofi esittää, koskee sinua.”

Hän tarkoittaa sanalla sinä itseään. Hän tajuaa senkin. Tietenkin. On melkein valaistunut. Hän ei enää hymyile ylimielisesti niin kuin syventävien opintojen kynnyksellä. Opiskelija ei ole enää opiskelija, vaan itsemurhakandidaatti. Hän nauraa.

Logiikkaa ahkerasti lukeneena hän oli ihmetellyt, eikö Wittgenstein ollut hassu, kun sanoi: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.” Eikö niin, että jos vaikenee, on joutunut sitä ennen puhumaan? Naurava itsemurhakandidaatti tietää, ettei kyse ole siitä, onko lause looginen tai mielekäs eikä siitä, ovatko teoksen pääväitteet moitteettomia (hän oli jo opiskelijana tiennyt, että Wittgenstein korjaili ideoita). Olennaisempaa olisi ollut tehdä kirjasta harjoitus, tehdä ongelmasta ja kysymyksestä oma. (Naurava itsemurhakandidaatti ei muista, että tämä oli ollut hänen silmiensä edessä koko ajan, kun hän opiskeli, sillä Wittgenstein sanoo kirjassaan, että hänen lauseensa ovat kuin  tikapuut, jotka voi heittää pois, kun ymmärrys on saavutettu.)

Hän toistaa itselleen: ” ”Filosofian ongelma, jonka filosofi esittää, koskee sinua.”

Kandidaatti katsoo pillereitä pöydällä, ei vielä mitä tulee tekemään ja jatkaa omalle peilikuvalleen:

”Jos sinä et kuuntele häntä, ongelma on filosofin.”

P.S.

Melkein satiirinen tarinani on satiirinen siinä määrin kuin se käsittelee filosofian opiskelua. Varsinainen ongelma – haluttomuus ja kyvyttömyys lukea tuon tai tämän tekstin kysymystä itseä koskevana – on yleismaailmallinen ja traaginen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ateismin lajit

Paul Tillich

EI ENÄÄ FUENGIROLASSA (syksyllä palataan)

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 

Octavio Pazin kirjassa Corriente alterna (1967) on essee, jonka nimi on Ateísmos. Sana on tosiaan monikossa. Paz sanoo, että on erilaisia ateismeja. On esimerkiksi sellaisia, jotka uskovat uskovansa elävään Jumalaan, mutta elävät niin kuin tämä ei koskaan olisi ollut olemassa (todelliset ateistit Pazin mukaan). Pseudoateisteiksi Paz laskee filosofisen vakaumuksen mukaiset ateistit, jotka ajattelevat, ettei Jumala ole kuollut, koska Jumalaa ei koskaan ollut, mutta uskovat kuitenkin johonkin Hänen korvikkeistaan (järki, edistys, historia). Lisäksi Paz mainitsee ateistit, jotka uskovat Jumalan kuolleen ja jakaa heidät kahteen kastiin. Jätän meksikolaiset ajatukset sikseen. Otan käyttöön vain Pazin idean, että on monenlaista ateismia lajeista. Leikittelen sillä. Puutteellinen lajiluokitukseni:

1.Ateistinen uskonto. On ainakin yksi uskonto (buddhalaisuus), joka on ateistinen. Joku voisi väittää, ettei buddhalaisuus ole uskonto, koska se kieltää jumalan. Minä en voi kieltää sen olevan uskonto, koska uskontotutkijat tutkivat sitä uskontona.

2.Ateismi, joka ei uskalla sanoa nimeään: agnostismi. (Ei uskalla sanoa nimeään niin kuin ennen oli rakkautta, joka ei uskaltanut sanoa nimeään.) Syy uskaltamattomuuteen on vanhaa perua. Jumalankieltämisestä sai ennen kuolemanrangaistuksen.

3.Hämmästyttävä ateismi. Se on hämmästyttävää uskovan silmissä: ei tahdo uskoa.

4.Raivoisa ateismi. Ajoittain joku kieltää jumalan huutaen häntä esiin.

5.Rauhallinen ateismi. Jumalan olemassaolemattomuus (tai kuolema) ei ole ongelma tai ahdistuksen aihe – päinvastoin se (joskus) merkitsee ajattelun ehtoa, suodullisia olosuhteita uusille kokeiluille.

6.Radikaali ateismi. Ei usko ihmiseenkään. Esimerkiksi Max Stirnerin ateismi. Max Stirner (1806-1856) näki, ettei Ludwig Feuerbach, ateisti ja uskontokriitikko, irtaantunut Jumalan auktoriteetista, vaan sisällytti sen ihmiseen.

Vaikka jatkaisin luetteloa, ei välttämättä tulisi selväksi, mitä merkitystä on sillä, minkä lajin ateisti on. Sillä saattaa olla merkitystä, koska yhden ja toisen ateismilajin intensiteetti voi olla erilainen – ja sen kautta se voi vaikuttaa enemmän tai vähemmän käyttäytymiseen, olemassaoloon, olemassaolon tapaan.

Voi myös kysyä, onko uskolla tai uskomattomuudella mitään merkitystä jokapäiväisessä elämässä, jos ateisti voi elää niin kuin Jumala olisi ja uskovainen voi elää niin kuin Häntä ei olisi. Tämä kysymys nostaa toisella tavalla esiin saman kysymyksen intensiteetistä.

Kohtaamme vastoinkäymisiä, koemme tuskaa ja turhaantuneisuutta, järkytymme. Toiset sanovat, että usko auttaa ja lohduttaa. Se voi silti myös lisätä tuskaa, nostaa esiin vihlovia kysymyksiä: ”Miksi Jumala salli tämän tapahtuvan?” Lohduton ateisti on pelastettu tältä lisätuskalta. Kysymys ei silti ole pelkästään siitä, kumpi (usko vai ateismi) auttaa enemmän ja paremmin. Ajatuksen, uskon tai periaatteen intensiteetti vaikuttaa siihen, miten hyvin kestämme tai jaksamme kaikesta huolimatta.

Olisi siis ehkä syytä lukea saksalaista teologia, Paul Tillichiä (1886-1965), sillä hän nosti esiin kysymyksen rohkeudesta. Siinä ei ollut hänelle kysymys vain uskalluksesta, vaan kyvystä pitää elävänä lujuus ja henki (jotakin josta espanjankieliset käyttävät sanaa ánimo) kaikesta huolimatta. Rohkeus on Tillichille tahtoa kukistaa pelko ja ahdistus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila