torstai 31. lokakuuta 2019

Diagnoosi ja askeesi


John William Waterhouse: Diogenes

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 6.11 ja Fuengirolassa 7.11. 
Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Peña el Bujío (uusi nimi La Casa Juan de Antiguo), Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Olen kuvannut filosofiaa askeesina, harjoituksena. Samanaikaisesti olen puhunut filosofiasta diagnoosina. Sanat näyttäisivät vievän meitä eri suuntiin. Mikä yhdistää diagnoosin ja askeesin?

1.Termit

Askesis merkitsi harjoitusta, ei kieltäytymistä lihan nautinnoista. Se ei ollut (ainakaan pelkästään) joidenkin osien tai ominaisuuksien leikkaamista itsestä, vaan varustautumista, valmistautumista. Siksi tärkeä sana oli paraskeia, latinaksi instructio, ainakin Senecan käännöksen mukaan. Termin käytön yhteydessä antiikin teksteissä puhutaan usein atleetista. Kyse on siitä, että ihminen valmistautuu tapahtumiin, ei estä niitä, vaan tekee itsestään valmiin kohtaamaan ne, olemaan tapahtumien tasalla, niiden mittainen.

Toinen sana, johon askesis yhdistyy, on ethos, olemisen tapa. Askeesi, harjoitus, tekee jostakin totuudesta tai periaatteesta ethoksen. Tarkoitus harjoittaa itseään, muokata itseään tietynlaiseksi, jaloksi, erinomaiseksi tai kykeneväiseksi. Askeesin kysymys on: ”Mitä voin tehdä itsestäni?”
Kreikan kielen sana dia-gnosis merkitsee erottamista. Lääkäri katsoo ja tunnistaa tiettyjä merkkejä, oireita, yhdistää ne toisiinsa ja tekee – jos pystyy – taudinmäärityksen. Filosofia on diagnoosia silloin kun se kysyy, mitä tapahtuu; se lukee merkkejä ja oireita omasta ajastaan, analysoi nykyisyyttä, tilannetta jossa olemme. Väitän silti, ettei diagnoosia tekevä ajattelija vain sano, mikä on aikamme sairaus. Uteliaisuus ei kohdistu vain siihen mitä on. Se kohdistuu myös siihen, mitä voisi olla. Diagnoosin tekijä esittää myös kysymyksen, mikä voisi olla toisin, miten se voisi olla toisin.

2.Kytkös

On suhteellisen helppo nähdä, että sana, joka yhdistää askeesia ja diagnoosia, on tapahtuma. Askeesi valmistaa, varustaa, tapahtumaa varten. Diagnoosi kysyy, mitä tapahtuu.

Yksinkertainen ja primitiivinen esimerkki: Diogenes Sinopelainen (412 eea-323 eea). Diogenes, kyynikko, suhtautui kriittisesti yhteiskuntaan, vallitseviin uskomuksiin ja tapoihin. Hän teki diagnoosia maailmasta, joka häntä ympäröi; hän testasi mitkä kaikki tavat ja uskomukset voi heittää pois. Diogenes oli tunnettu siitä, että hänen koko elämänsä oli askeesia, koetta. Hän valmentautui ja katsoi, mittasi, missä määrin voi tehdä vastarintaa yleisille mielipiteille. Diagnoosi ja askeesi yhdistyi hänessä, koska harjoitus teki mahdolliseksi diagnoosin ja koska diagnoosi, taudinmääritys, oli samalla harjoitusta; se oli koe.

Diagnoosin tekijä lähtee liikkeelle oireista, mutta kysyy: ”Mistä oireet johtuvat? Mistä ihminen kärsii?” Filosofin, esimerkiksi Diogeneen, vastaus: ”Luonteen lujuuden puutteesta.” Lääkkeeksi määrätään harjoituksia, jotka lisäävät lujuutta.

3. Esimerkki

Joku joka tekee diagnoosia, sanoo: ”Demokratia on kriisissä.” Filosofille, diagnostikolle ja askeetikolle, tämä nostaa esiin kaksi ongelmaa.

Se on ongelma jo siksi, että lause tuntuu epämääräiseltä – jo sana ”kriisi” on epämääräinen, inflaatiosta kärsivä. Todellinen diagnostikko kääntää katseensa johonkin esimerkkiin, mahdollisesti dramaattiseen, mahdollisesti äärimmäiseen, mahdollisesti Romaniaan. Näin päästään kiinni konkreettiseen ja pystytään hahmottamaan tilannetta käsitteellisesti selkeämmin. Romanian tapauksessa voimme nähdä, että ihmisten ja hallituksen välillä on kuilu; hallitsijoiden ja hallittujen välinen suhde on vääristynyt. Hallitut kärsivät tavasta, jolla heihin suhtaudutaan.

Toisaalta lause on myös askeetikon ongelma. Miten valmentautua tätä tilannetta varten? Miten voi itseään muokata, kehittää, jotta vastaisi paremmin tilanteeseen? Mitä kykyä pitäisi itsessään vahvistaa?

4.Lopuksi

Diagnostikko analysoi tilannetta, tapahtumaa. Askeetikko valmentautuu sitä varten, tekee itsestään vahvempaa, jotta voisi käsitellä tilannetta paremmin, vastata siihen tehokkaammin. Kriittinen filosofia ei ole vain sitä, että arvostellaan väitelausetta tai kumotaan väärä oppi. Siinä valmennetaan tahtoa niin, että on valmis näkemään jotain, jota ihmiset eivät tahdo nähdä.

torstai 24. lokakuuta 2019

Espanjalaista mystiikkaa


Teresa
Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 30.10 ja Fuengirolassa 31.10. 
Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Espanjassa oli kerran pitkä ja vaikuttava mystiikan perinne (erityisesti keskiajalla, myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan kynnyksellä). Mainittakoon vaikka kaksi tunnetuinta mystikkoa: Pyhän Ristin Johannes (San Juan de la Cruz, 1542-1591), Noche oscuran kirjoittaja ja Ávilan Teresa (Teresa de Cepeda y Ahumada tai Santa Teresa de Jesús, 1515-1585). Olen kiinnostunut tästä perinteestä ja mystikkojen toiminnasta, koska se on osa kritiikin historiaa. Mystiikka uudisti käytäntöjä ja ihmisen suhdetta itseensä toimien näin vastaliikkeenä, melkein kapinallisena käytöksenä suhteessa kirkollisiin auktoriteetteihin. Tämän seurauksena se on myös toisella tavalla osa kritiikin historiaa; se on ollut kritiikin, uhkailevan ja vainoavan kritiikin kohde.

Mitä on mystiikka? Jo sanan etymologia antaa vihjeitä. Kreikan verbi myein merkitsee sulkemista. Siitä juontuu sana mystikos, sulkeutunut tai salaperäinen. Kyse on kokemuksesta ja kokemuksen korostamisesta, vaikeasti saavutettavasta yhteydestä pyhään tai jumalalliseen – yhteydestä maanpäällisessä elämässä. Mystiikan perinne ja käytäntö perustuu mahdollisuuteen kokea suoraan olemassaolon perustava taso, pyhyys, jumaluus tai universaali periaate. Mystiikkaa on löydettävissä kristinuskon lisäksi islamista, juutalaisuudesta, buddhalaisuudesta, hindulaisuudesta jne.

On tavallista erottaa mystiikka asketismin harjoittamisesta, sillä askeetikko pyrkii harjoitusten kautta täydellisyyteen; mystikko – ainakin kristillisessä perinteessä – saavuttaa yhteyskokemuksen armon kautta, lahjana (por gracia). Tähän välittömään yhteyteen ja siihen liittyvään kokemukseen, ekstaasiin, liittyy usein visioita, näkyjä. Vaikka asketismin ja mystiikan erottelu on perusteltua, tarkempi katsanto näyttää, että käytännöt usein sekoittuvat: Ávilan Teresa oli myös ahkera askeetikko. Kristinuskossa askeesi saa usein äärimmäisiä kieltäymyksen ja itsekurituksen muotoja, mutta ulkopuolisesta tai antiikkisesta näkökulmasta katsottuna mystikkojen pyrkimyksissään käyttämä kontemplaatio, mietiskely, on askeesin muoto.

Esimerkkini on Miguel de Molinos (1627-1697), espanjalainen teologi, kirjailija ja mystikko, oman mystisen liikkeen (quietismo) perustaja. Quietud, liikkumattomuus, merkitsi tyyneyttä, välinpitämättömyyttä kaikkea sellaista kohtaan, joka voisi saattaa sielun epätasapainoon. (Olisi epäilemättä mielenkiintoista verrata tätä stoalaisten asenteeseen, varsinkin kun stoalaisuudella oli paljon jalansijaa 1600-luvun ajattelussa Espanjassa). Hänen tunnetuin teoksensa on Guía espiritual (Que desembaraza el alma y la conduce por el interior camino para alcanzar la perfecta contemplación y el rico tesoro de la interior paz), joka ilmestyi ensimmäisen kerran Roomassa 1675. Miguel de Molinos oli muun muassa paavin (Autuas Innocentius XI) ystävä ja hän oli kirjeenvaihdossa Ruotsin kuningattaren Kristiinan kanssa. Hänet tultiin tuomitsemaan kerettiläisenä.  

Jo pääteoksen otsikossa on monia keskeisiä avainasemassa olevia termejä: sisäinen tie, täydellinen kontemplaatio, sisäinen rauha.  Myös sana guía, opas, on merkityksellinen, ainakin jos uskomme oppinutta nimeltä Tatiana Águilar-Álvarez Bay, jonka mukaan on olennaista, että teos on käsikirja, ei vain skolastinen oppikirja. Päämäärä on käytännöllinen ja se on suunnattu ryhmälle ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita menemään konventionaalisen uskonnonharjoittamisen tuolle puolen. Kirja on todellakin kuin kirje lukijalle niin kuin totesi María Zambrano.

Miguel de Molinos puolustaa hiljaisuutta ja mietiskelyä. Jotta Jumala voisi levätä sielussa, täytyy sydämen rauhoittua, päästä kaikesta levottomuutta herättävästä. Ihmisen on mentävä itsensä sisään hartaudenharjoituksen, hiljentymisen, kautta. Hiljaisuus on sanattomuutta, mutta myös halujen ja ajattelun poissaoloa: Jumalaa ei ajatella, häntä rakastetaan.

Tämän tai tuon Molinosin tekstin pintapuolinen tarkastelu ei selitä, miksi hänet tuotiin kahle ympärillään inkvisiition eteen. Monet ovat kiinnittäneet huomiota syytösten kohtuuttomuuteen ja mielivaltaisuuteen sekä siihen, että syytetyn rauhalliset vastaukset tekivät tyhjäksi syyttäjien argumentit. Silti hänet tuomittiin. Syy oli tavassa uskoa – tyylissä niin kuin sanoisi kristinuskon varhaisvaiheita tutkinut historioitsija Peter Brown sanoisi. Molinos ei tarvinnut paimenta; antautuminen ja hiljentyminen riittivät hänelle. Erilainen tyyli näkyi myös Molinosin kirjallisessa tyylissä; se oli yksinkertainen. Tekijä myös ilmaisee torjuvan asenteen barokkimaisuutta, spektaakkelimaista, koristeellista ja keinoista kohtaan – sellainen häikäisee ja sokaisee, saa huomion pois todella tärkeistä asioista.  

Mystikko tuomittiin, koska hän loi suoraa suhdetta Jumalaan ja antoi kokemukselle vääränlaisen aseman. Mystiikka oli toisenlainen tapa elää ja ohjata itseään. Siksi se oli kapinaa. Syyttäjät, kriitikot, puhuivat vääräoppisuudesta, mutta heitä häiritsi jokin muu: heidän auktoriteettinsa mureneminen. Kun pastoriaalinen valta kehittyi ja vakiintui keskiajalla, sen yksi käytäntöjä, tekniikoita, oli tunnustus. Ihmisen, paimennettavan sielun, tuli tulla esiin ja näkyviin toisen edessä, tunnustuksen kautta. Mystikko loi toisenlaista järjestystä, jossa sielu oli näkyvä itselleen. Koska mystikko löytää Jumalan itsestään, hän myös karkaa toiselta olennaiselta instituutiolta, dogmin opetukselta.





torstai 17. lokakuuta 2019

Tarvitaanko uutta uskontokritiikkiä?


Feuerbach
Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 23.10 ja Fuengirolassa 24.10. 
Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22 


Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Ranskalaisen valistuksen edustajat arvostelivat uskontoa kahdesta syystä. He tukivat tieteellisen ajattelun kehitystä ja se on mahdollista vain epädogmaattisena; uskonopit eivät voi olla selityksen pohjana. Uskontoihin ja kirkkoihin suhtauduttiin kriittiseksi myös siksi, että niiden nähtiin harjoittavan pakkovaltaa, joka tuki myös valtion mielivaltaa. Nämä molemmat perinteet elävät yhä.

Syvät ja kirkkaat saksalaiset kehittivät uskontokritiikkiä tulkiten uskontoa. Yksi kansakunnan lyhty oli Ludwig Feuerbach, jonka näkemyksen mukaan Jumala ei luonut ihmistä kuvakseen, vaan päinvastoin. Uskonto oli hänelle heijastusta ihmisen olemuksesta. Hän näki sen myös eräänlaisena vastauksena ihmisen tarpeisiin, myös ihmisen tuskanhuutoihin. Jumala on ihmisen luomus, mutta tulee luojalleen vieraaksi ja alkaa hallita häntä. Myös Feuerbachin perinnöllä on jatkajansa; se on suoraan ja epäsuoraan vaikuttanut uskonnon sosiologisiin tulkintoihin ja uskonnontutkimukseen. 

Nykyisin – jostain syystä – uskontokritiikin teema on tieteen ja uskonnon välisen kiistan selvittäminen. Tieteentekijät arvostelevat uskontojen tapaa hahmottaa maailmaa, selittää sitä. Uskontojen edustajat vastaavat tähän joskus väittäen, etteivät uskonnot väitä mitään maailmasta tai todellisuudesta. Se on kyllä tosiasioiden vastainen väite, sillä toiset sanovat luomiskertomuksen olevan kirjaimellisesti totta.

Viimeaikaiset sodat ja hyökkäykset (muslimien hyökkäykset juutalaisia vastaan, juutalaisten hyökkäykset muslimeja vastaan, kristittyjen hyökkäykset muslimeja vastaan, kristittyjen hyökkäykset juutalaisia vastaan jne.) nostavat pinnalle myös vanhan moraalisen kritiikin: uskontojen sanotaan lisäävän fanaattisuutta, johtavan sotiin ja kansanmurhiin. Hitler oli katolinen ja hyökkäsi sekä juutalaisia että ateisteja vastaan. Mao ja Stalin olivat ateisteja ja organisoivat kansamurhia, sanoo kiistan toinen osapuoli. Molemmat voivat argumentoida (ja ovat argumentoineet), että Hitler ei tehnyt pahuuksiaan katolisena tai Mao ei tapattanut kansaa siksi, että on ateisti.

Kysymykseni on, tarvitaanko nykyisin uskontokritiikkiä, mahdollisesti uudenlaista? Millaista sen pitäisi olla?  Mikä on uskontoon tai uskontoihin liittyvä ongelma?

Lähtekäämme liikkeelle jonkinlaisesta (vaikka kuinka puutteellisesta) määritelmästä. Uskonto on kokemuksia ja uskomuksia, jotka muodostuvat enemmän tai vähemmän artikuiloiduksi oppijärjestelmäksi ja se ilmenee erilaisina tapoina ja rituaaleina. Jotta jokin järjestelmä tai uskomusten joukko olisi uskonto ei edellytä uskoa jumalaan tai jumaliin (buddhalaisuus, taolaisuus), mutta monet uskontotieteilijät ajattelevat, että aina niissä on tämän maailman oheen liitetty toinen maailma, toinen järjestys, tuonpuoleinen, joka vaikuttaa tavalla tai toisella tähän maalliseen maailmaan. Emme vielä tämän määritelmän valossa voi sanoa, miksi tarvitsisimme uskontokritiikkiä (varsinkaan uutta).

Tiedeyhteisön ei tarvitse harjoittaa uskontokritiikkiä, jossei joku tiedeyhteisössä tuo uskonnollisia väittämiä osaksi omaa työtään. Syy (esimerkiksi uskonnon) kritiikkiin on vaikutus siihen mitä ja miten tehdään. Huomaamme ensimmäisen ongelman: emme aina näe (ks. Maon ja Hitlerin tapaukset), mikä toiminta on uskonnon vaikutusta. Uskontotutkimuksen ja uskontokritiikin täytyisi näyttää, miten uskonto vaikuttaa.

Jos kritiikin motiivi on esittää, että uskonto vaikuttaa kielteisesti ja haitallisesti, löydämme jo toisen periaatteen uudelle uskontokritiikille. Sen täytyy kohdistua ennen kaikkea omaan uskontoon, sillä se vaikuttaa meihin eniten. Ateisti ei vapaudu tehtävästä, sillä hän on omassa kulttuurissaan enemmän tai vähemmän vallitsevan uskonnon tai uskontojen vaikutuksen alainen. Marxin ajattelussa on nähtävissä syviä uskonnon vaikutuksia.

Tutkikaamme siis kristinuskoa ja sen vaikutuksia yhteiskuntaan, mieliin, tapoihin. Voisimme aluksi ottaa nämä kolme lähtökohtaa:

1.Kristinusko on (ehkä) ainoa uskonto, joka on organisoitunut niin kuin armeija. (Paul Veyne)

2.Uhrijärjestelmä ja –rituaali korvautuu militaarisella järjestyksellä; väkivalta ei kohdistu omaan yhteisöön, vaan toisiin. Sodan ja valloituksen, ei uhraamisen uskonto. (George Bataille)

3.Kristinusko ei ole vain lain ja uskonkappaleen järjestelmä, vaan se on luonut omia käytäntöjä, esimerkiksi tunnustuksen, ripin, jonka harjoittaja luo erityisen suhteen itseensä ja toiseen; hän alistuu ohjaukseen, äärimmillään luopuu omasta tahdosta. (Michel Foucault)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

torstai 10. lokakuuta 2019

Filosofia ja politiikka


Caligula
Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 16.10 ja Fuengirolassa 17.10. 
Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.


Filosofialla on aina ollut suhde politiikkaan. Se on ollut aktiivinen, jopa kiihkeä suhde, mutta osapuolten välillä on aina etäisyys. Filosofia pysyy ulkopuolella.

Suhde on saanut monenlaisia muotoja. Filosofi on ollut kuninkaan neuvonantaja, jopa lainlaatija. Hän on kyseenalaistanut kaikenlaisen vallankäytön, elehtinyt hävyttömästi hallitsijoiden edessä niin kuin kyynikot ja anarkistit. Myös hallitsijoiden suhde filosofeihin on ollut vaihteleva. Filosofi on otettu hoviin, hänet on nimitetty lähettilääksi, mutta monta kertaa hänet on myös työnnetty vankilaan tai ajettu maanpakoon.

Vuosisatojen kuluessa joistakin filosofeista on tehty valtionfilosofeja niin kuin Hegelistä. Onpa rakennettu valtioita filosofeihin perustaen. Marxista tehtiin kivijalka. Yleensä filosofin etäisyyttä pitävä, tiiviin katseyhteyden pitävä suhde politiikkaan on ollut kritiikin edellytys, sen mahdollistaja. Filosofi on rajoittanut, tahtonut rajoittaa, vallankäyttöä tai ainakin kiinnittänyt huomion sen liiallisuuteen, epäoikeudenmukaisuuteen. Lyhyesti sanottuna filosofian suhdetta politiikkaan määrittelee despotismin, mielivallan, kritiikki.

Tarinoita olisi monia. Solon (638-558 eaa) oli valtiomies, johtaja, joka lasketaan usein filosofiksi. Hän laatii säädöksiä, lakeja (seisakhteia), joiden tarkoitus oli rauhoittaa Ateenan levottomuuksia, rajoittaa harvojen valtaa, siirtää se kansankokoukselle. Eufrates (38-118) oli stoalainen filosofi, Musonius Rufoksen oppilas, oli neuvonantaja. Demetrios, kyynikko, käyttäytyi hävyttömästi Caligulan edessä. Kun Caligula yritti tarjota hänelle suurta lahjaa, filosofi kieltäytyi ja sanoi: ”Jos hänen tarkoituksensa oli lahjoa minut, hänen olisi pitänyt tarjota kruunuaan.”

Hallitsijoiden vastaukset viheliäisille ja hävyttömille filosofeille ovat olleet moninaisia. Kun Vespasianus tuli keisariksi, toiveet olivat korkealla. Hän toi vakautta ja paransi valtiontaloutta. Mutta hän myös karkotti kaikki filosofit Roomasta, myös Demetrioksen. Demetrios nauroi.

Esimerkkini ovat tahallisesti vanhoja. Filosofialla oli suhde politiikkaan, vaikkei se ollut poliittista filosofiaa (joka tutkisi kysymyksiä esimerkiksi valtiosta, laista, politiikasta jne.). Filosofinen neuvonantaja ei (ainakaan usein) sanonut, mitä hallitsijan pitäisi tehdä. Hän sanoi, millainen hallitsijan pitäisi olla; hänen huomion kohde oli ethos. Siksi tavoite oli, että hallitsijalla olisi oikea suhde itseensä. Se oli edellytys sille, että suhde toisiin, myös hallittuihin, olisi maltillinen ja kunnioittava.

Neuvonantaja ei teoretisoinut valtiosta, sillä lähtökohta oli eettinen. Koska huomion kohteena oli suhde itseen, tärkeää olivat myös totuutta koskeva ongelma. Jotta hallitsijalla olisi kirkas ja selväjärkinen suhde itseensä, hän ei voinut pettää itseään, olla esimerkiksi tekopyhä.

Filosofia – myös moderni – saattaa saada jotain aikaiseksi ja olla merkityksellistä, jos se esittää kysymyksen politiikalle. Tämä kysyminen on todella kysymistä; kysymyksen sisään ei ole piilotettu vastausta, neuvoa siitä mitä pitää tehdä. Filosofi ei voi teeskennellä esittävänsä ehdotonta totuutta. Hän kritisoi hallitsijoiden ylläpitämiä illuusioita ja heidän sanojensa petollisuutta. Luopuen lupauksesta vapauttaa ihmiset määrittelemättömässä tulevaisuudessa filosofi näyttää, että on mahdollista ja välttämätöntä muuttaa itseään ja vähentää siten riippuvuutta.

Etäisyyttä ottavassa, ulkopuolelle asettuvassa suhteessa politiikkaan filosofia saa merkityksensä – siinä siitä myös tulee vaikea ja hankala. Tänään ja tulevaisuudessa filosofien tehtävä ei ole esittää aikaisempaa parempia teorioita valtiosta ja vallasta, vaan olla entistä kurittomampi.


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila



torstai 3. lokakuuta 2019

Mistä puhumme kun puhumme kritiikistä

Étienne de la Boétie 
Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 9.10 ja Fuengirolassa 10.10. 
Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22 
Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Tavanomaisessa kielenkäytössä kritiikki merkitsee usein moittimista, vian ja puutteen ilmaisemista. Modernissa filosofiassa termi saa toisenlaisen merkityksen. Kun Immanuel Kant, joka on vaikuttanut suuresti siihen miten kritiikki ymmärretään, puhuu kriittisestä filosofiasta, hän tarkoittaa tutkimuksen perusteiden ja rajojen arviointia. Siksi hän muotoilee kysymyksen: ”Miten on mahdollista, että...?”

Kriittinen filosofia asettuu jotakin vastaan; myös se hyökkää, vaikka hyökkäys ei muistuta naapuruston kyttääjäukkojen toimintaa. Kantin ajattelu asettuu dogmaattisuutta vastaan. Kritiikki ymmärretään myöhemmässä filosofiassa usein laajemmin; se merkitsee myös yhteiskuntakritiikkiä – usein tietysti johonkin teoreettisuuteen kohdistuvan kautta niin kuin esimerkiksi Marxilla, kun hän kritisoi kansantaloustiedettä. Ensimmäinen huomio on siis, että kriitiikki ei välttämättä merkitse samaa filosofiassa kuin arkikielessä.

Tämä ei merkitse, että filosofisella kritiikillä ei olisi mitään tekemistä jokapäiväisen elämän ja yhteiskunnallisten prosessien kanssa. Michel Foucault liittää modernin kritiikin vuonna 1978 pitämässään luennossa (Mitä on kritiikki?) kysymykseen hallitsemisesta, hallitsemisen taidosta. Hän puhuu kriittisestä asenteesta – tietynlaisesta suhteesta siihen mitä on, mitä ihminen tekee, ajattelee, tietää. 1400-1500-luvuilla noustiin yhdellä ja toisella tavalla vastustamaan erilaisia tapoja, miten ihmisiä ohjataan.

Papiston ja kirkon pastoraalinen valta sai vastaansa protestantismin, jossa haastettiin myös dogmi, oppi ja opin vartijoiden auktoriteetti; kritiikki, vastarinta, alkoi raamatun tekstien lukemisesta. Koska Foucault kytkee kriittisen asenteen kysymykseen hallitsemisesta, hän muotoilee määritelmän näin: ”...kritiikki on vapaaehtoisen alistumattomuuden taitoa, ajatellun taipumattomuuden taitoa.” Määritelmään liittyy humoristinen viittaus Étienne de la Boétien (1530-1563) kirjoitukseen La servitude voluntaire, Vapaaehtoinen  orjuus – kirjoitus, joka on epäilemättä tärkeä kritiikin historiassa. Toinen huomio kritiikistä on siis: Vaikka kritiikki filosofiassa merkitsee (usein) eri asiaa kuin arkielämässä, kriittisellä filosofialla on historiallinen ja moraalinen yhteys maailmaan, jossa sitä harjoitetaan.

Voimme kysyä tiedon välttämättömiä ehtoja, mutta kriittinen katse voi kohdistua myös siihen mitä väitetään välttämättömäksi, muttei sitä ole. Filosofialla on aina ollut jännittynyt,kireä, suhde annettuun maailmaan; se on siis aina ollut kriittistä. Se kehittyi kriittisessä suhteessa retoriikkaa, joka oli oman aikansa hallitsemista, ohjailua. Retoriikka, ihmisten suostuttelu puheitaidon avulla, näytti petokselta, huijaukselta, illuusiolta – ehkä jopa huhupuheiden levittämiseltä. Kritiikki ei siis tutki rajoja, vaan tahtoo myös mennä niiden yli, kysyy tietä ulos ajatustottumuksesta, yleisestä mielipiteestä, itsestään selvänä pidetystä näkemyksestä. Kolmas huomio on siis tämä: kritiikki on häirikkö.

Näemme siis selvästi, että vaikka on olemassa vakavaa kritiikkiä, joka ei ole vain vikojen osoittamista eikä vain polemiikkia, toisen tekemistä viholliseksi, se on jotain negatiivista. Se kieltäytyy todistamattomista opeista, se ei suostu uskomaan, ei suostu auktoriteetin ohjaukseen. Silti siinä on myös jotain positiivista, sillä kyseenalaistaminen tekee vapaammaksi; se mahdollistaa kysymyksen siitä, mikä voisi olla toisin.

Kuvitelkaamme tilanne, jossa puhutaan, keskustellaan, väitellään jostain aiheesta – filosofiakahvila tai suurempi areena. Keskustelu voi olla ”kriittistä” siinä mielessä, että toinen arvostelee toisen näkökantoja. Arvostelu voi olla aggressiivista: se voi olla hyökkäystä toista vastaan. Kritiikki ei aina ja kaikkialla merkitse tätä. Se voi olla yritystä ottaa etäisyyttä tällaisiin väittelyihin.