Historian käyttö

Francisco de Goya: Disparate conocido

Ajankohtaista asiaa -kahvila seuraavan kerran 13. helmikuuta.

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 5.2. ja Fuengirolassa 6.2. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Voiko filosofoida historiallisesti? Voiko filosofía käyttää historiaa kriittisesti ja hedelmällisesti? Historian käytöllä on oma asemansa filosofian historiassa ja se ei aina lupaa paljon. Historismia on ollut monenlaista ja monella tavalla epäilyttävää. Toisten mielestä jo puhuminen historian käytöstä filosofiassa on loukkaavaa. Onhan filosofia aina katsonut maailmaa sub species aetarnitatis, ikuisuuden näkökulmasta.

Historismi merkitsee lähestymistapaa, joka pyrkii selittämään ilmiöitä niiden historiallisista lähtökohdista käsin. Tämä ei kuulosta pahalta eikä oudolta, koska yksi (historiallinen) muutos länsimaisessa ajattelussa oli historiallisuuden läpimurto. Viimeistään 1800-luvulla ilmiöitä ja prosesseja, inhimillistä olemassaoloa ja luontoa ryhdyttiin tarkastelemaan historiallisina. Historismi ei tunnu oudolta, koska olemme sen sisällä.

Joihinkin meistä vaikuttaa jopa historisismi (eng.historicism,esp.  historicismo), joka on eri asia. Siinä historialle annetaan vielä painavampi merkitys. Vaikka historisismiakin on monenlaista, voidaan todeta, että monta kertaa se merkitsee yritystä ratkaista nykyisyyden ongelmia menneisyydestä löytyvien keinojen ja lääkkeiden avulla.

Neutraali ja lyhyt määritelmämme historismista pitää sisällään ongelmallisia asioita – jos osaa katsoa tarkemmin. Ei ole aina aivan selvää, mitä historiallinen selittäminen merkitsee. Määritelmässä oleva sana ”lähtökohta” liikkuu jo vaarallisilla vesillä. Kuka tahansa historiaa lukenut voi huomata, että monet ilmiöt eivät selity niiden alkuperästä käsin eikä alkuperää monesti löydy. Vielä pahempaa on alkuperän ideaan liittyvä illuusio. Kuvittelemme löytävämme identiteettimme ja sitä kautta paikkamme ja tehtävämme maailmassa.

Historiaa voi käyttää uljaan alkuperän metsästykseen, oman tai kansansa identiteetin vahvistamiseen, pyhän muistomerkin ja monumentin rakentamiseen. Mutta ehkä sitä voi käyttää myös ”parantumaan” tällaisista tendensseistä sielunelämässämme ja yhteiskunnallisessa ajattelussa. Tämä ei merkitse, että on olemassa historian “oikeaa käyttöä”, mutta toinen käyttö auttaa ehkä paremmin harjoittamaan kritiikkiä tässä ajassa.

Historia voi opettaa, että ennen oli toisin. Se miten ennen toimittiin ja ajateltiin, voi olla meille täysin vierasta, vaikka ajallinen etäisyys ei olisi suuri. Tästä vieraudesta johtuu, että voimme jo omana elinaikanamme suhtautua hymyillen menneiden vuosikymmenten tärkeinä pidettyihin asioihin. Tällä hetkellä pysyvältä, ikuiselta ja välttämättömältä tuntuva asia ei sitä ole. Se on kontingentti (kontingenssi on modaliteetti, jossa a on kontingentti jos ja vain jos a on mahdollinen mutta ei välttämätön). Sana ”asia” on huono. Pitäisi puhua tapahtumista. Historia voi opettaa, että pysyvät rakennelmat eivät ole kiinteitä; ne ovat tapahtumia. Historioiva filosofi toteaa: ”1800-luvun alussa tuon näköinen heppu sanoi, että niin ja näin.” Hänen ei tarvitse tutkia lausetta niin kuin propositiologiikan tutkija tai arvioida lauseen todenmukaisuutta. Hänelle se on tapahtuma. Kysymys on toinen.

Huomion kiinnittäminen muutokseen, olemassaolon sattumanvaraisuuteen, voi vapauttaa meidät sellaisista käsitteistä, kategorioista ja malleista, jotka ovat ahdistavia, jopa sortavia. Historia tuo esiin eron. Jos sitä käytetään tämän eron esiintuomiseen, tarkoitus ei ole antaa mallia, imitaation kohdetta. Historia – ainakin tietyllä tavalla käytettynä – suojelee meitä ajatukselta, että voisimme palata jonnekin. Se suojelee meitä ajatukselta, että menneisyydestä löytyisi vastauksia nykyisyyden ongelmiin.

En voi (en todellakaan uskalla) sanoa, että olisi historian ”oikeaa käyttöä”. Voimme silti nähdä, että on potentiaalisesti mielenkiintoista, kritiikin kannalta hedelmällistä ja jopa terapeuttista, jos onnistuu löytämään historiaa sieltäkin missä sitä ei olla ennen nähty. (Myös tunteilla, rakkaudella, vaistoilla on oma historiansa.) On vapauttavaa nähdä tapahtumien singulaarisuus; meidän ei ole pakko katsoa yleisten sääntöjen ja abstraktien lakien kautta eikä postuloida teleologiaa. Emme puhu historian merkityksestä tai tarkoituksesta. Emme liitä siihen logiikkaa tai järkeä. Käytämme sitä, jotta voisimme nähdä omien käytäntöjemme haurauden, jopa mielivaltaisuuden ja arvioida, miten niitä voi muuttaa. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Luento ilmastonmuutoksesta Torre del Marissa

SAM SANDQVIST LUENNOI

ILMASTONMUUTOKSESTA

TORRE DEL MARISSA 

PAIKKA: RAVINTOLA LA SORRENTINA, PASEO MARITIMO DE PONIENTE

AIKA: 5. HELMIKUUTA KLO 14.00 (SYÖMÄÄN VOI TULLA AIKAISEMMIN)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pseudo-ongelma

Henri Bergson

AJANKOHTAISTA ASIAA - KAHVILA FUENGIROLASSA torstaina 30.1. Ravintola La Alegría, Av. de los Boliches 42. Klo 14.00.

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 29.1. ja Fuengirolassa 30.1. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Kreikan pseudos tarkoitti valhetta, ja pseudo-ongelma on näennäinen ongelma tai valeongelma. Vaikka emme uskoisi, että kaikki filosofiset ongelmat ovat pseudo-ongelmia, erottelu ongelmiin ja pseudo-ongelmiin voi olla hyödyllinen. Ihan pelkästään siksi, että pseudo-ongelmaa ei tarvitse ratkaista; se vain hylätään.

Ongelma – suorastaan metodologinen ongelma – on se, miten voimme erottaa ongelman pseudo-ongelmasta. Suoranaisen tuskan aihe on, ettei ole mitään helppoa tapaa erottaa niitä – ei ole mitään valmista, aina toimivaa kriteeriä. Voisi sanoa, että pseudo-ongelman ongelma on filosofian hauskimpia. Se sotii juuri sopivasti arkijärkeä vastaan. Olemme niin kiinni ajatuksessa, että ratkaisu ongelmaan voi olla väärä tai oikea – emme heti tajua, että itse ongelma voi olla väärä.

Vaikka ongelma olisi annettu, se on pitää tuoda esiin. Kun se tuodaan esiin, se muotoillaan. Jos haluamme arvioida, mikä on todellinen ongelma ja mikä pseudo-ongelma, meidän on tutkittava, miten ongelmaan liittyvä kysymys on muotoiltu: mitä termejä siinä on käytetty ja mitä oletuksia se sisältää. Henri Bergson sanoi, että metodologiaa tarvitaan, jotta löytäisimme todelliset ongelmat. Hän myös tiesi, että ongelman löytäminen merkitsi sen muotoilemista – ja muotoileminen oli hänelle luomista, rakentamista.

Bergson antoi kaksi esimerkkiä pseudo-ongelmista vuonna 1911 pitämässään luennossa. Otan esiin vain toisen, koska se on filosofian historian näkökulmasta erityisen mielenkiintoinen. Tämän pseudo-ongelman ilmaisu on kysymys: ”Miksi jotain on eikä ei mitään?” Tätä kysymys on usein toistettu ja vanhan, usein toistetun tarinan mukaan tässä kysymyksessä, ihmettelyssä, on filosofian alku. Siksi on erityisen järkyttävää ja skandaalimaista, että Bergson sanoo sitä pseudo-ongelmaksi.

Miksi tämä kysymys ei ilmaise todellista ongelmaa? Bergsonin mukaan kysymyksen voi esittää vain, jos hyväksyy joitakin kyseenalaisia olettamuksia. Vain jos joku sanoisi, että olisi mahdollista että ei olisi mitään, se että jotain on tulee hämmästyttäväksi. Toisin sanoen pseudo-ongelmaksi tämän tekee joukko oletuksia, joista ei voi pitää kiinni. Ilmeisesti Bergson ei ajatellut, että maailman olemassaolo on mystistä.

Vastaavasti voisin sanoa pseudo-ongelmaksi teodikean ongelmaa – klassista teologian ongelmaa: ”Miksi on pahaa, jos Jumala on hyvä?” Koko ongelmaa ei ole olemassa, jos en pidä kiinni siitä, että Jumala on olemassa (tai että kyseinen olento on hyvä). Joku voi tietysti sanoa, että Jumala on olemassa ja hänelle ongelma on todellinen. Bergsonille sattui näin pahan ongelman kanssa. Hän todisteli nuorena, että kyseessä oli pseudo-ongelma, mutta vanhoilla päivillään käsitteli sitä todellisena.

Pseudo-ongelma on jotain, joka esiintyy ongelmana, muttei ole sitä. Voimme puhua todellisesta rakkaudesta erotettuna rakkaudesta, joka esiintyy rakkautena ja puhuu rakkauden nimissä ollen vain pyrkimystä omistaa toinen. Pseudo-ongelma on samanlainen esittäjä kuin valheellinen rakkaus.

AJANKOHTAISTA ESPANJASSA. Luentosarjan 1. osa 27. tammikuuta klo 16.30-17.45 Suomelan salissa. Camino Cantera 49, Los Pacos, Fuengirola. Luennoitsija: Pasi Färm

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ongelma

Audrey Wasser

Ajankohtaista asiaa -kahvila seuraavan kerran 30. tammikuuta.

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 22.1. ja Fuengirolassa 23.1. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Näyttää siltä, että ajattelija tarkastelee ongelmaa, yrittää ehkä ratkaista sen. On kuin lähtökohta olisi ongelma. Pedagogiset instituutiot vahvistavat tätä kuvaa. Opettaja antaa meille ongelman. Se on tehtävä, joka pitää ratkaista. Filosofit saattavat vakaasti ja ilman ongelmia ajatella, että he ratkovat filosofisia ongelmia. Toki toiset ovat epäilleet, että kaikki filosofiset ongelmat ovat pseudo-ongelmia, esimerkiksi epätarkan kielenkäytön synnyttämiä.

Ongelma ymmärretään siis tehtäväksi, mutta myös  esteeksi, joka tekee vaikeaksi saavuttaa päämäärän tai tarkoituksen. Jokatapauksessa ongelma näyttäytyy annettuna. Joskus meillä on silti vaikeuksia tai esteitä emmekä näe niitä ongelmina. Niistä tehdään ongelmia – eikä ole itsestään selvää, että jokin ilmiö tai käytäntö problematisoidaan tietyllä tavalla. Ongelmana vaikeus tai mikä tahansa ilmiö tulee ajattelun ja huolen aiheeksi.

Määritellessämme ongelman esteeksi saatamme olla liian kiinni länsimaisessa tavassa mallintaa ja ajatella päämäärien ja keinojen kautta. Me suunnittelemme jotain, ja jokin estää suunnitelman toteutumisen. Se mikä estää, on ongelma. Ongelma on jotain tiellämme, mutta ajattelulle se ei ole pelkästään este, vaan myös ajattelemaan pakottava voima. Siinä mielessä se on ajattelun lähtökohta.

Vaikka ongelma olisi annettu, se on pitää tuoda esiin. Kun se tuodaan esiin, se muotoillaan.   Se ei ole tiellämme niin kuin kivi joka sattuu olemaan siinä. Me olemme rakentaneet, luoneet, sen. Olisi tutkittava, miten ongelma ilmaistaan kysymyksessä. Millaisia termejä siinä käytetään? Mitä siinä on oletettu? Sanokaamme, että ihmisen edessä on vapauden ongelma. On aivan eri asia, kysyykö, mistä vapauden saa vai sitä, mihin sitä käyttäisi.

Friedrich Nietzsche kohdisti tunnetusti kritiikkinsä moraaliin. Hän kysyi, mikä on moraalin arvo ja nosti näin esiin moraalin ongelman. Tämä operaatio teki moraalista ongelman. Siitä ei tullut tehtävää, joka piti ratkaista. Siitä ei tullut estettä ajattelun tiellä. Jossain mielessä siitä tuli arvoitus. Kun moraalista tuli ongelma, moraalin itsestään selvä luonne rikkoontui.

Platonista Heideggeriin voimme löytää esimerkkejä siitä, että ongelmalla on tällainen luonne; se keskeyttää vanhan tarinan toistamisen ja se häiritsee myyttistä maalaisjärkeä. Esimerkiksi Platonin Sofistissa näemme, että ongelma asettuu doksaa, yleistä mielipidettä vastaan. Ongelma on paradoksi sanan kirjaimellisessa mielessä. Sanoilla ja valmiilla käsitteillä on auktoriteetti. Jäljitellen Audrey Wasserin muotoilua sanon: Kriittinen kysymys leikkaa auki sanat ja käsitteet, tavoittaa ongelman niiden välissä. Tarkoitus on tietenkin luoda uusia käsitteitä, joiden avulla voi tuoda esiin uusia ongelmia. Metodologisesta näkökulmasta katsottuna käsitettä koskeva kysymys on: ”Mikä on käsitteen potentiaali?”

Kun kreikkalaiset käyttivät sanaa bios ja filosofoivat sen ympärillä, he tekivät elämästä ongelman. He kysyivät, miten sille annetaan muoto ja millainen muoto sille pitää antaa.  Bios on käsite, jonka avulla he kyseenalaistivat yleisesti hyväksytyn tavan elää tai ainakin toivat esiin mahdollisuuden, että se voisi olla toinen.

Ongelman selventäminen ja sen ratkaiseminen voi vaatia metodia, mutta työskenteleminen ongelman kanssa ei ole vain teoretisointia; siihen liittyy etiikka, valmius avata silmät ja sydän uusille kysymyksille, uusille muodoille, erilaiselle elämälle. Jotkut ongelmat voidaan ratkaista. Kaikki ongelmat vaativat vastausta. Tehtävään voi olla vain yksi oikea ratkaisu. Ongelmaan voi vastata monella tavalla. Ei ole välttämättä helppo sanoa, mikä on oikea vastaus. Toiset vastaukset ovat silti toisia vaarallisempia...

(Luvassa myös puistofilosofiaa - sekä Vélez-Málagassa että Fuengirolassa. Aihe tulee olemaan Ruumis, sielu ja kone. Ajankohdat ilmoitetaan myöhemmin.)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Näkökulmien filosofia

Ortega y Gasset 

AJANKOHTAISTA ASIAA - KAHVILA FUENGIROLASSA torstaina 16.1. Ravintola La Alegría, Av. de los Boliches 42. Klo 14.00.

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 15.1. ja Fuengirolassa 16.1. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Näkökulma on toisinaan hiukan epämääräinen sana. Silti haluaisin, että näiden muistiinpanojen, alustusten, keskustelunavausten johtotähti olisi näkökulmien filosofia. Tarkoitus on katsoa ja nähdä. Jos katsoo eri näkökulmasta, näkee toisaalle ja eri tavalla.

Perspektivismi merkitsee käsitystä, että maailmaa ei havaita sellaisenaan, vaan se tulkitaan aina jostain näkökulmasta. Tätä Friedrich Nietzschen näkemystä ovat kehitelleet monet, muun muassa José Ortega y Gasset. Perspektivismi on tietoteoreettinen idea tai lähtökohta, mutta siinä on mukana eksistentiaalinen tai ontologinen puoli. Ihminen on aina jossain paikassa, tilanteessa. Ei vain tietäminen ole perspektiivistä, vaan myös olemassaolo. Voi sanoa, että perspektivismi on (esimerkiksi Ortega y Gassetilla) filosofinen metodi. Tilannetta, olosuhteita, maailmaa katsotaan eri näkökulmasta, ehkä jopa monesta näkökulmasta.

Kun kyykistyn, voin katsoa eri näkökulmasta. Kun siirryn vasemmalle, näen katseen kohteen toisella tavalla, ehkä jopa kokonaan, jos näen näkökentän esteenä olevan muurin ohitse. On kuitenkin huomattava – niin kuin Ortega y Gasset teki – ettei kyse ole vain fyysisestä paikasta. Katsojaan, kyykistyneeseen tai ei, vaikuttavat muutkin kuin fyysiset koordinaatit. Siksi näkökulmien filosofiaa harjoittavan on katsottava myös selkänsä taakse ja omaan itseensä. Hänellä on esimerkiksi perintönä saatu varmuus miesten paremmuudesta tai vaimo on hylännyt hänet, jättänyt huoltoasemalle. Tämä vaikuttaa siihen, mihin katsoja suuntaa katseensa ja mitä hän onnistuu näkemään.

Oma itse ja se mitä itselle tapahtuu voi muodostua näköesteeksi. On siis osattava hallita omaa subjektiivisuuttaan. Tämä ei silti merkitse, että oma itse on vain este. Itselle tapahtuvista asioista, omista tiloista, voi tehdä näkökulman niin kuin Nietzsche teki sairaudesta näkökulman terveyteen ja terveydestä sairauteen. Havainnoitsijan Stimmung, virittyneisyys, voi avata horisonttia. Ei ole selvää, että rakkaus on sokea. Rakastunut voi nähdä enemmän.

Filosofinen metodi on monesti katseen tarkentamista. Näkökulman vaihtaminen on siis metodi. Sen käyttäjä haluaa nähdä enemmän ja selvemmin. Hän voi tehdä myös omasta tilanteestaan tai vallitsevista olosuhteista näkökulman. Näkökulmien filosofia merkitsee silti muutakin kuin yritystä päästä selvempään kuvaan; se on yritystä suhteuttaa, asettaa mittasuhteisiin. Lopullinen ei näytä enää niin lopulliselta. Kohtaloa ei palvota enää kohtalona. Vanhat käsitykset tärkeysjärjestyksestä haihtuvat tai ainakin kyseenalaistuvat.

Kun vaihdamme näkökulmaa, kysymys ei ole enää sama. Voi olla, että joskus joku on lakannut kysymästä, kun näkökulma on vaihtunut, mutta yleensä kysymyksiä on lisää. Kysymys muuttuu, koska termit muuttuvat, mutta termit jo implikoivat hyvin erilaisia näkökulmia.

Ihminen ohjaa itseään ja rakentaa elämäänsä. Hän ehkä esittää tähän liittyen kysymyksen siitä, mitä sääntöjä hänen pitää noudattaa. Näkökulma on hyvin erilainen, jos hän ei ajattele itseään säännönseuraajana, vaan käsityöläisenä. Toisen näkökulma voi keskittyä normeihin ja toisen esteettisiin kriteereihin.

Joku ehkä kysyy omasta ehdottomasta ja ankarasta näkökulmasta käsin: ”Eikö yksi näkökulma ole parempi kuin toinen?” Halu katsoa toisesta näkökulmasta voi pitää sisällään unelman parhaasta mahdollisesta näkökulmasta. Se voi olla myös strategia ehdottomia ideoita vastaan, yritys elää ilman uskoa yhteen näkökulmaan. Ajattelusta tulee silloin poieettista; se valmistelee liikettä, ehkä hyppyä…

p.s. Huomatkaa kirjain i sanassa poieettinen.

Luvassa myös puistofilosofiaa - sekä Vélez-Málagassa että Fuengirolassa. Aihe tulee olemaan Ruumis, sielu ja kone. Ajankohdat ilmoitetaan myöhemmin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Metodi filosofiassa

Descartes

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 8.1. ja Fuengirolassa 9.1. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Tieteessä metodi on järjestelmällinen menetelmä, jonka avulla pyritään saavuttamaan uutta tietoa tai ainakin täsmentämään olemassaolevaa tietoa. Missä mielessä voidaan puhua filosofisesta metodista, kun otetaan lähtökohdaksi, ettei filosofia ole tieteellistä tutkimusta? Kyse voi olla hyvin erilaisesta asiasta, vaikka filosofisessa metodissa olisi jotain samaa kuin tieteellisessä menetelmässä, esimerkiksi havaintojen tekeminen. 

Filosofia ei ole tiedettä, mutta se on – tai voi olla – tutkimusta. Näin on ollut alusta lähtien. Tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista, sanoi Sokrates. Mutta mitä hän tarkoitti sanalla tutkiminen? On selvää, ettei elämän tutkiminen merkinnyt biologista tutkimusta.

Sokraattisena menetelmänä tunnettu elenkhos oli kyselemistä, jopa eräänlaista kuulustelua. Sokrates yritti saada ihmiset puhumaan ja kumosi sitten heidän vääriä väitteitään. Sokraattinen menetelmä oli dialogia, jossa jokainen väite ja argumentti läpivalaistaan, asetetaan kyseenlaiseksi. Se oli siis eräänlaista systemaattista nilkkiyttä, ei mikään tieteellisen metodin alkusiemen. 

Menetelmän tuloksena ei ollut uusi tieto (esimerkiksi elämästä), vaan oman tietämättömyyden tajuaminen. Sokrateen kysymykset, koko hänen olemassaolonsa, toimi koetinkivenä, siis tutkimuksen, arvioinnin välineenä, mutta tutkimuksen kohteena ei ollut elämä sellaisenaan, paljaana (zoe), vaan elämä jolla on muoto (bios). Hän tutki sitä, miten ihmiset elävät ja ovatko heidän puheensa ja järkensä (logos) harmonisessa suhteessa olemassaolon tavan kanssa.

Filosofiassa ei ole yhtä metodia. Nopea vilkaisu erilaisiin filosofisiin teoksiin tuo esiin, että filosofit käyttävät hyvin erilaisia menetelmiä. Usein on toistettu – Platonista ja Aristoteleestä lähtien – että filosofia alkaa ihmettelystä. Jo tässä hämärässä alussa metodit lähtevät omille teilleen. Se johtuu siitä, ainakin osittain, että filosofit ihmettelevät ihan eri asioita. Filosofoiminen voi myös käynnistyä epäilystä, mutta filosofit epäilevät hyvin erilaisia asioita ja eri tavoilla. Descartes oli kuuluisa systemaattisesta (tai metodisesta) epäilystään, mutta omien uskomusten epäileminen tähtäsi kykyyn erottaa todet väitteet epätosista. Alkuperäisesti skeptikot epäilivät mahdollisuutta päästä varmaan tietoon.

Filosofit poikkeavat paljon toisistaan, mutta heidän metodeissaan on melkein aina mukana jonkinlainen kriittisyys. Sokrates jätti lähtemättömän jäljen. Vaikka tavoitteet olisivat erilaisia ja toiset olisivat toisia systemaattisempia, filosofiassa tutkitaan olettamuksia ja ajatustottumuksia. Filosofia on kriittistä ajattelua, joka yrittää päästä käsiksi olettamuksiin.

Tähtäimessä ei ole kuitenkaan vain parempi, tarkistettu käsitys asioista, vaan vaikutus ajattelijassa. Sekä Descrates että alkuperäiset skeptikot pyrkivät erityisen tilan synnyttämiseen. Sokrateen koettelema ja tutkima elämä, bios, ajautuu kriisiin. Ihmisen on tehtävä jotain, päätettävä jatkaako enää samalla tavalla. Bios on jotain, jonka kautta ihmisen elämästä ja maailmasta tulee testi, koe. Kokeen kautta ihminen muuttaa itseään ja maailma näyttäytyy erityisessä valossa. Filosofoimisen, filosofisen tutkimuksen, tarkoitus ei ole vain saada tietoa maailmasta, vaan kokea maailma erityisellä tavalla.

Ottakaamme siis etäisyyttä filosofeihin, jotka ymmärtävät metodin liian optimistisesti tai ainakin vanhanaikaisesti niin, että se takaa hyvän ajattelemisen – jolla vielä kaiken lisäksi tarkoitetaan erehtymättömyyttä.

Voimme todeta:

1.Filosofiassa ei ole vain yhtä metodia.

2.Metodi filosofiassa on muutakin kuin menetelmä, keino päästä tietoon.

3.Metodi filosofiassa on apuväline, joka tehostaa filosofian häiritsevyyttä.

Kevään ensimmäiset aiheet:

http://koetinkivet.blogspot.com/2019/12/kevaan-ohjelmasta.html 

Luvassa myös puistofilosofiaa - sekä Vélez-Málagassa että Fuengirolassa. Aihe tulee olemaan Ruumis, sielu ja kone. Ajankohdat ilmoitetaan myöhemmin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila