Japanilainen esimerkki

Shiori Ito

AJANKOHTAISTA ASIAA - KAHVILA FUENGIROLASSA torstaina 5.3. Ravintola La Alegría, Av. de los Boliches 42. Klo 14.00.

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 4.3. ja Fuengirolassa 5.3. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Poliisiaseman ylimmässä kerroksessa on huone. Nuori nainen, Shiori Ito, joutuu laskeutumaan makuulle lattialla olevan patjan päälle. Huonessa on neljä miestä. He tuovat jostain ihmisen kokoisen nuken. Poliisit liikuttelevat nukkea naisen päällä ja ottavat valokuvia. Ito kutsuttiin tähän toimenpiteeseen havainnollistamaan mitä hänelle tapahtui vuonna 2015 tehdyssä raiskauksessa.

Ito tuli huonovointiseksi havainnollistamisnäytöksessä. Me ulkopuoliset, jotka emme joudu elämään uudestaan väkivallan uhriksi joutumista, tunnemme häiritsevällä tavalla tilanteen tuttuuden ja vierauden. Käytäntö on vieras länsimaisilla poliisiasemilla. Tiedämme silti, että vastaavanlaisen rikoksen uhriksi joutunut joutuu selittämään monta kertaa tapahtuneen, vastaamaan lukemattomiin kysymyksiin, joissa heidän oma puheensa on epäilyksen alainen.

Havainnollistamisnäytöksessä on sadistisen pornografian piirteitä. Nainen lattialla neljä miestä ympärillään. He liikuttelevat nukkea uhrin päällä ja ottavat valokuvia. Kyse ei silti ole markiisi de Saden kirjoittamasta kuvauksesta, vaan poliisitutkinnasta.

Ito toi tapauksen julkisuuteen, joka oli ennen kuulumatonta Japanissa. Muutamassa vuodessa ehti tapahtua paljon: kriisikeskuksia perustettiin lisää, vankeusrangaistusta raiskauksesta kovennettiin (nyt siitä saa enemmän kuin varkaudesta) jne. Tämän käytännön muuttamisesta ei (tietääkseni) ole puhuttu, vaikka uhrit kyseenalaistavat sen.

Eteemme tuodaan vieras käytäntö vieraasta kulttuurista tai menneisyydestä. Mitä me näemme? Näemmekö vain vierauden, outouden, kammottavuuden? Voisimmeko nähdä sen kautta jotain? Meidän on helppo huokaista ja sanoa: ”Meillä ei ole tuollaista.” Jos vieras käytäntö vain vahvistaa omaa tapaamme ajatella, tukee meidän uskoa paremmuuteemme, emme onnistu tekemään siitä näkökulmaa.

Käytännön outous voisi opettaa meille ensimmäiseksi sen, ettei ole vain yhtä tapaa suorittaa poliisitutkintaa; ei ole siis välttämätöntä, että Japanissa jatketaan samalla tavalla. Jotta havainnollistamisnäytöksestä voi luopua, joutuvat japanilaiset ehkä tutkimaan, miten se on kehittynyt. Sillä voi olla paljon tekemistä lainsäädännön kanssa. Jotta joku tulisi tuomituksi raiskauksesta, uhrin tulee osoittaa, miten hän on tehnyt vastarintaa. Jo tämä hypoteesi tuo esiin sen, että käytännöt eivät ole erillisiä, vaan kiinnittyvät toisiin muotoihin, vallankäytön instansseihin jne.

Jos ja kun kyseenalaistamme tällaisen käytännön, voimme esittää monenlaisia kysymyksiä. Tässä on kyse tutkinnasta, tiedonhankinnasta. En ollut pahantahtoinen tuodessani esiin pornografia-analogian. On hyvä kysyä, millaisesta katseesta tällaisessa tutkinnassa on kyse. On täysin mahdollista, että tähän toistuvaan näytökseen osallistuvilla miehillä – osalla heistä – on vakaa usko tutkinnallisiin perusteisiin. Onko hyväntahtoistenkaan osallistujien katse puhdas ja viaton? Vaikka heillä olisi epäilyksiä, he eivät näe, että heidän katseensa on vallankäyttöä. Katse viestittää uhrille: ”Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne.”

Japanilainen esimerkki kertoo meille myös, että yleinen käytäntö voi olla poissa silmistä. Näytös ei ole yksityinen, mutta se toteutetaan piilossa. Käytäntö voi jatkua, jos sitä ei ajatella eikä kyseenalaisteta. On myös huomattava, ettei tällainen toiminta ole ajattelemattomuutta. Sillä on selvä oikeutus ja tarkoitus. Kaikki käytännön sivuvaikutukset, joita ei alunperin ajateltu ta toivottu, voivat olla haluttuja. Alkuperäinen ajatus ja tarkoitus toimivat täydellisenä naamiona. Tutkinnan tuloksena ei saada vain selville oikeudessa mahdollisesti hyödyllisiä yksityiskohtia. Sen tuloksena voivat miehet jatkaa samaan tapaan... 

PUISTOFILOSOFIAA:
http://koetinkivet.blogspot.com/2020/02/puistofilosofiaa-velez-malagassa-ja.html

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Dialogi

Ramón Llull

Ajankohtaista asiaa -kahvilaa SIIRTYY. Se on seuraavan kerran 5. maaliskuuta. 


Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 26.2. ja Fuengirolassa 27.2. 
Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Kysymys dialogista erityisen mielenkiintoinen tänään, tässä maailmassa. Sitä pyydetään joka paikassa. Sitä halutaan. Sen puute on poliittinen ongelma, olennainen osa tilanteiden lukkiutuneisuutta.

Dialogi on – ja on ollut Sokrateesta lähtien – metodi filosofiassa. Se ei ole ollut pelkästään metodi, jonka avulla yritetään päästä totuuteen tai uuteen ideaan, vaan se on ollut olennainen osa kasvatusta ja itsensä kehittämistä. Kreikkalaisille jopa meditaatio oli dialogia itsensä kanssa niin kuin Pierre Hadot toteaa. Dialogilla on ollut suuri eettinen merkitys monen ajattelussa. Esimerkiksi mainittakoon Ramón Llull, Martin Buber, Mihail Bahtin ja Emmanuel Lévinas.

Keskustelu ei ole dialoginen sanan aidossa tai parhaassa merkityksessä, jos osallistujat kohtelevat toista vihollisena. Mitään uutta ei voi tulla esiin eikä mitään uutta luoda, jos dialogi ymmärretään pelkästään mielipiteiden vastakkainasetteluksi. Vastakkainasettelussa ja yhteentörmäyksessä yritetään selvittää, kumpi osapuoli on oikeassa ja kumpi väärässä. Dialogi on – tai se voi olla yhteistä etsintää. Se on kohtaamista, ei sotaa.

On mahdollista ja oikeutettua väittää, että tällainen kuva dialogista on idealisoiva. Keskustelu voi muuttua pahaksi riidaksi. Voi olla, ettei siinä luoda mitään uutta. Keskustelu voi tyrehtyä tai se voi lukkiutua. Olennaista on huomata, että siinä rakennetaan olosuhteita uuden luomiselle, koska osallistujat tunnustuvat toisten osallistujien täysiarvoisuuden. Toista pidetään täysiarvoisena subjektina ja tietoisuutena, täysivaltaisena olentona jonka itsenäisyyttä kunnioitetaan. Hänen odotetaan kuuntelevan ja vastaavan.

Dialogissa oma sana on vastausta toisen sanoihin ja se suunnistetaan toiselle vastausta varten. Tähän liittyy dialogin erityinen moraali. Toisin kuin yksinpuhelija yleisön edessä, dialogiin osallistuja ei jokaisessa sanassaan rakenna itselleen moraalista ja tiedollista auktoriteettia. Toisella on oikeus esittää kysymyksiä ja vasta-argumentteja.

Parhaassa tapauksessa dialogiin osallistujien kohtaaminen synnyttää uuden totuuden – sellaisen, jota osallistujilla ei aikaisemmin ollut.  Tämä uusi totuus tai näkökulma ei ole valmiina olemassa. Se tapahtuu dialogissa. Yksinpuhelija kohtaa toisen ihmisen. Hän jatkaa samaa yksinpuhelua, mutta huomaa, ettei puhe ole enää samaa. Äänensävy ja vastauksen odottaminen muuttavat sisältöä. Hän voi jo ennen vastausta nähdä asian eri tavalla kuin aikaisemmin.

Dialogi avaa ihmisen ja maailman. Maailma ei ole enää niin sulkeutunut ja hermeettinen; se toivottaa tervetulleeksi ihmisiä ja ajatuksia. Dialogiin ryhtyvä tulee kuorestaan, kotelostaan. Hän ei voi olla niin kuin Tšehovin kuvaama koteloitunut ihminen, joka eristää itsensä jopa vaatteiden avulla. ”Todellisuus kiihotti ja pelotti häntä, herättäen alituista levottomuutta, ja puolustaakseen arkuuttaan ja inhoaan nykyisyyttä kohtaan hän ylisti menneisyyttä ja sellaista, mitä ei milloinkaan ollutkaan.” Mies joka toivoo koko ajan, ettei vain mitään tapahtuisi. Dialogi voisi tehdä aivoista notkeammat.

Dialogi edellyttää kuuntelemista. Kuunteleminen edellyttää kärsivällisyyttä ja valmiutta asettaa omat näkemykset kyseenalaisiksi. Tästäkin syystä dialogi ymmärrettynä luovaa potentiaalia sisältäväksi kohtaamiseksi on opetus poliitikoille. Kun ratkaisua ongelmaan tai konfliktiin ei ole olemassa, se pitää rakentaa. Se rakennetaan yhteistyössä, dialogin kautta. Kun poliitikot vaativat dialogia ja sanovat sen olevan ratkaisu, he eivät tiedä mistä he puhuvat ja mitä vaativat itseltään.

AJANKOHTAISTA ESPANJASSA. Luentosarjan 2. osa 24. helmikuuta klo 16.30-17.45 Suomelan salissa. Camino Cantera 49, Los Pacos, Fuengirola. Luennoitsija: Pasi Färm

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puistofilosofiaa Vélez-Málagassa ja Fuengirolassa

Luvassa puistofilosofiaa sekä Vélez-Málagassa että Fuengirolassa

Ruumis, sielu ja kone

Vélez-Málaga:

Aika: Lauantaina 29. helmikuuta klo 12.00

Paikka: Parque María Zambrano, Vélez-Málaga (C/Pintor Antonio Hidalgo)

Hinta: 10 euroa

(kohtaamispaikka puiston eteläpuoli, vesialtaalla)

Omia eväitä mukaan, jos haluaa. Alustus kestää noin tunnin. Keskustelua voi jatkaa jossain lähibaarissa.

https://www.google.com/maps/place/Parque+Mar%C3%ADa+Zambrano/@36.7789889,-4.1093933,17z/data=!3m1!4b1!4m5!3m4!1s0xd7247210f42a151:0x8147aa5a13c5e689!8m2!3d36.7789846!4d-4.1072046

Sateen sattuessa tapahtuma joudutaan perumaan

Fuengirola:  

Aika: Tiistaina 3. maaliskuuta klo 13.00

Paikka: Parque Yacimiento Romano, Fuengirola (Av.Nuestro Jesús Cautivo 71)

Hinta: 10 euroa

(kohtaamispaikka sisääntulo)

https://www.google.com/maps/place/Yacimiento+Arqueol%C3%B3gico+Romano/@36.5576613,-4.6148854,17z/data=!3m1!4b1!4m5!3m4!1s0xd72e2518cf40427:0x30627b4606554111!8m2!3d36.557657!4d-4.6126967

Alustus kestää noin tunnin. Keskustelua voi jatkaa tapaksilla lähibaarissa.

Sateen sattuessa tapahtuma joudutaan perumaan

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nuoli nykyisyyden läpi

ESPANJA NYT -LUENTO TORRE DEL MARISSA 19.2. klo 14.00. PAIKKA: RAVINTOLA LA SORRENTINA, PASEO MARITIMO DE PONIENTE (SYÖMÄÄN VOI TULLA AIKAISEMMIN)

Fuengirolan Ajankohtaista asiaa -kahvila seuraavan kerran 27. helmikuuta.

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 19.2. ja Fuengirolassa 20.2. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

En ole ainoa, joka näkee nykyfilosofian tehtäväksi diagnoosin tekemisen. Potilas ei ole sattumanvarainen tapaus, jolla on varaa maksaa. Se on nykyisyys, ajattelijan oma aika. Ehkä filosofista tulee näin filosofi-journalisti, mutta hänen toimintansa myös eroaa journalistin työstä.

Journalisti puhuu siitä, mistä jo valmiiksi puhutaan: poliitikkojen sanomisista, päätöslauselmista, räjähdyksistä, onnettomuuksista. Kun hän puhuu todellisuuden näkymättömästä puolesta, hän puhuu salaisuuksista, piilotetuista toimista, esim. korruptiosta, salaisista pankkitileistä veroparatiisissa. Filosofi ei tunnu olevan samalla alalla. Hän ei tunnu olevan kiinnostunut ihmisten sanomisista tai räjähdyksistä tai edes salaisuuksista. Silti heillä voi olla yhteinen kysymys, jos filosofi katsoo omaa aikaansa ja tekee diagnoosia. He molemmat kysyvät: ”Mitä tapahtuu?”

Älykäskin journalisti voi hymähtää ja sanoa: ”Minulla ei ole mitään tekemistä filosofian kanssa. Minä olen tekemisissä todellisuuden kanssa.” Mutta mitä hän yrittää tehdä? Miten hän on tekemisissä todellisuuden kanssa? Hän yrittää palvella ihmisiä ja tarjota tärkeää tietoa. Kun hän julkaisee uutisen, joka sisältää nimiä ja muita yksityiskohtia, näiden yksityiskohtien täytyy olla relevantteja, asiaankuuluvia. Journalisti on todellisuudessa filosofisen (epistemologisen ja eettisen) ongelman edessä. Mikä on tärkeää tietoa? Mikä on relevanttia? Todellisuuden kanssa tekemisissä oleminen vaatii muutakin kuin reportterin vainua; se vaatii ajatusta.

Filosofi, joka pohtii luonteeltaan teknistä tai metafyysistä kysymystä, voi hymähtää: ”Tällä ei ole mitään tekemistä jokapäiväisen politikoinnin kanssa.” Silti natsit ja stalinistit filosofoivat, käyttivät filosofien ajatuksia ja käsitteitä. Filosofi, joka unohtaa tämän, on yhtä vastuuton kuin journalisti, joka kieltää ajatuksen.   

Kuvitelkaamme eteemme metodologinen mies tai nainen. Hän haluaa kuvata nykyistä tai mennyttä todellisuutta, tapahtumaa tai ilmiötä. Kuvauksen voi tehdä monella tavalla. Se voi pitää sisällään artikuloidun tai artikuloimattoman ajatuksen siitä, että koska näin on, niin tulee olemaan jatkossakin. Monta kertaa kuvauksessa sanotaan – suoraan tai epäsuoraan – jostakin asiantilasta: ”On sanomattakin selvää...” Journalistin ja kriittisen filosofin velvollisuus on toimia toisin. Heidän ei tarvitse antaa toivoa, mutta heidän tulee näyttää, että pysyvältä tuntuvassa, kivettyneessä maailmassa on aina säröjä.

Nykyisyys, jokapäiväinen ajankohtaisannos, hämmentää mieliä. Se myös säätää ja ohjaa mitä on mielissä – mitä tapahtumia, mitä kysymyksiä ihmiset tuskailevat. Ongelma on, että joskus tuo mieleemme tuotu asia tai kysymys on käsky, raja tai kriteeri. Jos joku erehtyy nostamaan esiin ongelman, johon ei ole valmista vastausta, sitä pidetään epärelevanttia, koska käsillä oleva aihe on jokin muu. Näin saatetaan sanoa siitä huolimatta, että esiin nostettu ongelma liittyisi käsillä olevaan aiheeseen.

Olisi opittava, ettei mitään voi oppia, jos ei käy käsiksi ongelmiin. Silloin voi oppia myös, mikä tai kuka on. Kysymys on nuoli, joka ammutaan nykyisyyteen. Jousimiehen tarkkuudesta riippuu, mihin se osuu. Hänen voimastaan riippuu, miten syvälle se uppoaa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

ESPANJA NYT -LUENTO TORRE DEL MARISSA

Pasi Färm luennoi Torre del Marissa
ESPANJA NYT -LUENTO TORRE DEL MARISSA 19.2. klo 14.00. 

PAIKKA: RAVINTOLA LA SORRENTINA, PASEO MARITIMO DE PONIENTE (Camping La Laguna Playan yhdeydessä)

https://www.google.com/maps/place/Restaurante+Pizzeria+La+Sorrentina/@36.7296881,-4.1023309,15z/data=!4m5!3m4!1s0x0:0x262ec884ad858f1b!8m2!3d36.7296881!4d-4.1023309

(SYÖMÄÄN VOI TULLA AIKAISEMMIN)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nostalgian vaara

Emmanuel Lévinas

AJANKOHTAISTA ASIAA - KAHVILA FUENGIROLASSA torstaina 13.2. Ravintola La Alegría, Av. de los Boliches 42. Klo 14.00.

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 12.2. ja Fuengirolassa 13.2. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Ajattelun työkaluja pitää käyttää. Varastossa ne ruostuvat. Voimme käyttää niitä analysoidessamme esimerkiksi poliittisia puheita. Tiedän, ettei sellainen ole muodikasta. Poliittista puhetta kuunteleva sanoo: ”Olen samaa mieltä.” Tai hän sanoo: ”Olen eri mieltä.” Tämä riittää, se on totta. Analyysi voi silti tuoda esiin jotain, jolla on merkitystä.

Ennen kuin analysoimme mitään olemme metodologisten valintojen edessä. Mitä puheessa pitäisi analysoida? Voimme esimerkiksi tuoda esiin ideoita tai analysoida retorisia keinoja. Minua kiinnostaa usein nähdä, millaiseen ongelmaan tai problematisointiin puhe liittyy. Koska ongelmilla on historia, analysoinnissa on mukana myös historian käyttö.

Lähtökohdaksi voi ottaa yhden piirteen poliittisissa puheissa ympäri maailmaa. Puhe on nostalgista. Näitä puheita löytyy Espanjasta, Italiasta, Puolasta, Yhdysvalloista ja Suomesta – vain muutamia maita mainitakseni. Esitykset ja tarinat voivat poiketa toisistaan, mutta niissä on myös yhteisiä elementtejä. 

Nostalgian ei tarvitse olla huono asia. Mihail Bahtinille keskiaika ja renessanssi oli naurun kulta-aikaa. Historioitsijat voivat valittaa, että tällainen kuva ei ole koko kuva. Todellisuudessa se ei pyrikään olemaan sitä. Tietty nostalgisuus Bahtinin kuvassa mahdollistaa kuitenkin arvojen ja kauneuden näkemisen siellä missä sitä ei yleensä nähdä. Huonoksi nostalgisuus tulee, jos se merkitsee resignoitunutta ja negatiivista suhdetta omaan nykyisyyteen. Silloin nostalgia vain syövyttää ja syventää huonoa ja hedelmätöntä vihaa omaa aikaa kohtaan.

Mitä nostalgiaan vetoavassa, nostalgiaa herättävässä poliittisessa puheessa kyseenalaistetaan, mikä siinä problematisoidaan? Siinä hyökätään nykyaikaa tai ainakin joitakin sen puolia vastaan. Usein – pelkästään strategisistakin syistä – kysymys kuuluu: ”Kuka tai mikä on syyllinen kauniin maailman (suuren maamme, ylvään menneisyyden) katoamiseen?”

Nostalgisen poliittisen puheen ja nykyisyyden välinen suhde on silti kompleksisempi. Otan aiheemme kannalta mielenkiintoisen esimerkin. Emmanuel Lévinas (1906-1995), liettualaissyntyinen ranskalainen filosofi, julkaisi vuonna 1934 lyhyen esseen nimeltä Quelques reflexions sur la philosophie de l´hitlerism. Pelkästään otsikko aiheuttaa kylmiä väreitä onnellisissa luentosaleissa. Teksti on mielenkiintoinen mm. siksi, että on yksi harvoja yrityksiä analysoida hitlerismiä filosofiana. Lévinasin analyysissa on metodologisesti tärkeitä huomioita ja lähtökohtia.  

Lévinas puhuu nostalgiasta, vaikka käyttää sanaa vain yhden kerran kirjoituksensa alussa. Hitlerismin fraseologia herättää henkiin saksalaisen sielun salaisen nostalgian, Lévinas sanoo. Tämä nostalgian vaarallinen seuraus ihmisen suhteessa nykyisyyteen ei kuitenkaan ilmene pelkästään vihana ja kaunana. Hitlerismissä ihminen naulitaan (rivé) omaan ruumiiseensa, omaan biologiseen olemiseensa. Ihminen kuuntelee veren ja perinnön ääntä, täyttää biologista tehtävää. Ihmisessä ja hänen olemisessaan ei ole enää olennaista vapaus ja pyrkimys mennä olosuhteiden yli ja ohi. Nykyisyys ei näyttäydy kontingenttina tilanteena, josta voi päästä ulos. Nostalgia ei ruoki tässä tapauksessa vain vihaa, vaan hengen kuolemaa. Ihminen on oma itsensä sidottuna tai naulittuna (rivé).

Nostalgian vaara ei ole ohi. Se ei ole vaarallista vain siksi, että ihminen haaveilee katsellessaan järven pintaa kesäyönä. Sen avulla voi herättää henkiin myyttisen menneisyyden, sankaritarun tai sadun onnelasta ja se voi kiihottaa – ei vain yhtä sielua, vaan demosta. Vaikka tunnen paremmin ajattelun historiaa, pidän terveellisenä tutustua sosiaalihistoriaan, katsoa millaisissa asunnoissa ihmiset ennen elivät ja yrittää haistaa, millaista oli elää kymmenen tuhansien ihmisten kaupungissa, jossa ei ollut viemäriverkostoa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila