maanantai 30. maaliskuuta 2020

Hämmennys ja epävarmuus V: Ethos


Bill Hicks

Espanjassa vallitsee Estado de alarma (hätätila). Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Toivottavasti voimme jatkaa ainakin syksyllä. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä on sarjan viides osa.

Millainen on siis ethos - olemisen tapa ja asenne - epävarmuuden etiikassa? Miten epävarman eettistä asennetta voisi kuvata?

Ensinnäkin voisi sanoa, ettei se ole resignoitunut asenne. Ludvig Wittgensteinin postuumisti julkaistuissa (von Wrightin toimittamissa) kirjoituksissa, jotka julkaistiin Kulttuuri ja arvot –nimisessä kirjassa (1977) on yksi teksti, joka ilmaisee jotain mielenkiintoista tästä resignoutumattomasta asenteesta. Fragmentti on vuodelta 1947:

”Ihminen reagoi näin, sanoo: - Ei tätä. Ja taistelee sitä vastaan. Tästä seuraa ehkä tilanteita, jotka ovat yhtä sietämättömiä, ja ehkä hän tuhlaa näin voimansa toisia kapinoita varten. Sanotaan: - Jos hän ei olisi tehnyt noin, ei olisi seurannut noin huonoja asioita. Mutta millä oikeudella (sanotaan näin)? Kuka tuntee lait, joiden mukaan yhteiskunnat kehittyvät? Epäilen, ettei edes kaikkein kyvykkäimmällä ole aavistusta siitä. Jos taistelet, taistelet. Jos toivot, toivot. (Voi taistella, voi toivoa ja jopa uskoa, uskomatta tieteellisesti.)”

Miten luen tätä? Minusta näyttää siltä, että Wittgenstein ei tahdo lannistaa ketään, kieltää ketään toimimasta tai kapinoimasta, vaikkei olisi tietoa tai varmuutta onnistumisesta. Hän sanoo: ”Millä oikeudella näin voisi tehdä?”

Epävarmuuden etiikan asenne ei ole silti vain resignoimattomuutta, sitä että sanoo ”ei”. Siinä on mukana rakentava, kokeellinen ja luova aspekti. Epävarmuuden etiikka pitää mahdollisuuden auki. Sekä itselle että toiselle annetaan vapaus. Ketään ei valuteta muottiin. Tämän kautta kuvaamamme asenne tavoittelee jotain ennaltamääräämätöntä. Se tavoittelee ennen ajattelematonta ja ennen kuvittelematonta. Pelilaudalle voidaan tuoda uusia nappuloita. Sääntöjä voidaan muuttaa. Aina voi kokeilla jotain. Tämä kokeileva aspekti voi saada velmuilevan, veijarimaisen ilmeen. Voimme kuvitella veijarin, joka sanoo pilke silmäkulmassa: ”Entä jos?” Mutta yhtä hyvin ilme voi olla vakava ja päättäväinen.

Vakavuutta on monenlaista. On olemassa huonoa tai erittäin huonoa vakavuutta. Keskiajalla ei feodaaliherra välittänyt alamaisten hyvinvoinnista, turvallisuudesta eikä edes siitä mitä he tekivät. Kirkko välitti pelosta, levitti apokalyptisiä kuvia ja tartutti kosmista pelkoa. Ihmisillä ei ole valtion vakuutuksia eikä yksityisten vakuutusyhtiöiden vakuutuksia, vain huumori. He vastasivat vakavuuden, pelottelevan vakavuuden pommitukseen nauraen, tuoden maailmaan naurun suhteellistavan voiman.

Joku voi ajatella, että vitsailen puhuessani etiikan yhteydessä vakavuuden vastaisesti. Me emme puhu mistä tahansa etiikasta, vaan epävarmuuden etiikasta. Huumori myöntää ja tunnustaa hämmennyksen ja epävarmuuden. Se myöntää sen ja juhlistaa sitä.
Huumori ja moraali eivät ole koskaan olleet kaukana toisistaan. Ne kulkevat aina yhdessä. Moraaliset vahtikoirat tai rakkikoirat ovat usein humoristeja, vielä nykyäänkin: Richard Pryor, Bill Hicks, Mark Twain, Kurt Vonnegut.

Resignoitumattomuus, luovuus, huumori. Ja vielä yksi asia: halu seikkailuun. Epävarmuuden etiikan ethoksessa on mukana seikkailuhenki. Yksi merkitys, joka on espanjan sanalla aventura, seikkailu:  una empresa de resultado incierto.  Joku tekee jotain, jonka tulos on epävarma. Seikkailu kiinnittyy siihen mikä on kontingenttia (sattumanvaraiseen, sellaiseen joka ei ole välttämätöntä muttei mahdotonta).  Peli, leikki, elämä on elämisen arvoinen kun ei tiedä mihin se johtaa...

Mitä tekevät filosofit? Tämä on vakava kysymys, vaarallinen kysymys. He kirjoittavat kirjoja historian lopun ajatuksesta Hegelin ajattelussa, Derridan käsitteistöstä, Habermasin ideaalisesta kommunikaatiotilanteesta. He kirjoittavat siis kirjoja kirjoista. Lisäksi he tutkivat epistemologisia kysymyksiä, moraalifilosofian mahdollisuuksia postmodernissa maailmassa, metafysiikan kuolemaa jne. He siis kirjoittavat abstrakteja kirjoja abstrakteista asioista.

On erilaisia ajattelijoita, jotka näkevät, että filosofoiminen ei ole vain abstraktia; siinä on mukana intohimo, temperamentti, vire. (Wittgenstein, Heidegger). Usein se vaikuttava emootio tai vire on Angst, ahdistus. (Heidegger, Kierkegaard). Filosofia: kirjoja kirjoista, abstraktia pohdiskelua, ahdistusta. Mitä siis filosofialla voisi olla annettavana epävarmuuden etiikalle?

Jos vastaan kysymykseen, astun ansaan. Teen omasta filosofoimisen tavastani ainoan ratkaisun, ainoan oikean kritiikin muodon. Näin filosofit usein tekevät. Rehellisesti sanottuna luottamukseni filosofiaan on varsin heikko. Niin monen asian pitäisi muuttua. Ajattelen, että esimerkiksi filosofoimisen ytimessä olevan temperanentin tai vireen pitäisi olla toinen. Minulla ei ole vastausta; minulla on kaipaus kulttuuriin, jota ei ole, ei ole ehkä koskaan ollut. 

Ongelma ei ole filosofian mahdollinen avuttomuus. Ongelma on meitä ympäröivä kulttuuri. Miten rakentaa elämäänsä siinä niin, että voisi olla ylpeä?


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila


perjantai 27. maaliskuuta 2020

Hämmennys ja epävarmuus IV: Miten valmentaa itseään?

Merleau-Ponty
Espanjassa vallitsee Estado de alarma (hätätila). Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Toivottavasti voimme jatkaa ainakin syksyllä. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä on sarjan kolmas osa.

Vaikka haluaisimmekin kultivoida epävarmuuden etiikkaa, siihen ei riitä vain halu tai päätös. On tehtävä töitä. On valmennettava itseään. On kysyttävä, miten valmentaa itseään.

Kysyminen. Olemme jo saaneet vihjeitä. Täytyy kysyä, kysyä jatkuvasti, avata sen avulla horisonttia. Olemme saaneet vihjeen myös kysymisen tavasta. Ei tarvitse etsiä olemusta, kysyä ”mikä on (se ja se)”. Hedelmällisempää voi olla kysyä, missä ja miten eli etsiä olosuhteita tai etsiä mahdollisuutta muuttaa tilannetta.

Joku tahtoo nousta omille jaloilleen ja rakentaa elämäänsä. Täytyy nähdä vaiva, täytyy nousta ja uskaltaa. Silloin ei ole hyvä kysyä, mikä kauhea katastrofi odottaa kulman takana. On hyvä analysoida konkreettista tilannetta ja katsoa mikä siinä estää rakentamasta elämää, katsoa mikä siinä lukitsee mahdollisuuksia.

Jos ymmärrämme kysymisen merkityksen, se tarkoittaa, että myönnämme tiedon ja ymmärryksen merkityksen. Jos meidän tarvitsee kuunnella muita, etsiä toisten sanoista tukea ja välineitä ymmärryksen tueksi, kysymme, ketä kannattaa kuunnella. Vastatessamme tähän kysymykseen emme tee eroa vain tietävän ja ei-tietävän välillä. Katsomme kuka valehtelee. Monet puhujat pelottelevat tarkoituksenaan petkuttaa. Poliittinen johtaja tai intellektuelli sanoo: ”Tämä maa on francolainen diktatuuri.” Kuulijan pitää kuulla petos näissä sanoissa.

Todellisten ja konkreettisten tilanteiden todellinen kauhistattavuus kuulostaa erilaiselta ja ymmärrämme, että puhujalla ei ole säkkiä, jonne työntää rahaa tai pallia, jolle istua. Jos maa olisi francolainen diktatuuri, ihmiset eivät eläisi tiedostamatta sitä, tuntematta sitä. Todellinen vaara, jonka puhuja tuo esiin, kauhistuttaa toisella tavalla. Naiset jotka osoittavat mieltään kadulla, heidän iskulause: ”En halua olla rohkea, haluan olla vapaa.” Tällainen lause tekee rauhattomammaksi, koska sen tietää olevan totta. Sanoja ei petkuta.

Itselle puhuminen. Toinen keino, jonka avulla voi valmentaa itseään on itselleen puhuminen, josta mainitsin stoalaista Epiktetosta lainatessani. Miten puhua itselleen niin että se on hedelmällistä? Ei esimerkiksi ole välttämättä erityisen hedelmällistä moittia itseään, toistaa itselleen omista virheistään, ruokkia omaa syyllisyyttään. Oman rajoittuneisuuden, kyvyttömyyden, sanominen passivoi. On hyödyllisempää muistuttaa itseään siitä, mihin pystyy.

Ei ole silti myöskään hyvä asia tuudittaa itseään uneen tai valheelliseen hyvään omaantuntoon – hyvään omaantuntoon, joka kollektiivinen ja sokea. Moraalista ja moralisoivaa kieltä käyttääkseni tällainen hyvä omatunto voi olla turmiollinen. Emme näe – emme halua nähdä – missä olemme osallisena. Itselleen puhuminen ei valmenna, jos se vain rauhoittaa ja tyynnyttää. Täytyy häiritä itseään.

Meditaatio. Puhuin stoalaisten yhteydessä myös meditaatiosta, yhdestä erityisestä harjoituksesta. Roomalaiset käänsivät kreikan sanan melete käyttäen sanaa meditatio, joka on meille tuttu, vaikka käytämme sitä toisella tavalla. Meditaatio oli harjoitus, jossa ihminen keskustelee itsensä kanssa ja ennakoi ajatuksissaan tulevan, todellisen tilanteen. Itsensä harjoittaja kuvittelee itsensä johonkin tilanteeseen ja tutkii, millaisia olisivat hänen reaktionsa, sanansa tai tekonsa, tuossa tilanteessa.

Meditaatio on siis valmentautumista ja valmistautumista, esimerkillinen esimerkki siitä. Siihen liittyy selvästi vanha, ikivanha, koettelemisen idea. Kuvittelen itseni johonkin tilanteeseen ja yritän mitata missä määrin reaktioni, vastaukseni, on se minkä sen haluavan olevan. Voin haluta, että sen tiettyjen periaatteiden mukainen. Tästä syystä meditaatio palautuu takaisin ensimmäiseen harjoitukseen, itselleen puhumiseen: On muistutettava itseään periaatteista.

Minkälaisista periaatteista on siis hyvä itseään muistuttaa, jos tahtoo rakentaa itsestään epävarmuuden etiikan ruumiillistumaa? Muistamme vanhat ateenalaiset. ”Särje mielipiteen varmuus”, he sanoivat. Maurice Merleau-Pontyn 1950-luvulla kirjoittamia sanoja mukaillen: ”On syytä olla suostumatta mukavuuteen, olla olematta mukavasti omien olettamustensa kanssa.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

maanantai 23. maaliskuuta 2020

Hämmennys ja epävarmuus III: Epävarmuuden etiikka


Foucault

Espanjassa vallitsee Estado de alarma (hätätila). Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Toivottavasti voimme jatkaa ainakin syksyllä. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä on sarjan kolmas osa.

Ei ole epäilystäkään siitä, että ihminen on luonut erilaisia versioita epävarmuuden etiikasta. Jo kreikkalaisten hämmennyksen filosofia, yritys särkeä mielipiteen varmuus, oli muutakin kuin kiusantekoa. Se oli yritys auttaa polista, kaupunkia, joka joutui päättämään asioista. Filosofi kysyi, minkälaisiin käsityksiin ja mielipiteisiin nämä päätökset perustuivat, esitti epäilyn siitä, että perustuessaan vääränlaiseen varmuuteen mielipide johtaa huonoihin seurauksiin. Myös Murguezan hämmennyksen filosofia, jatkuva kysyminen, on muutakin kuin teoreettinen lähtökohta: se on eettinen asenne.

Olemme jo nähneet tai ainakin aavistaneet, mikä ajattelun kategoria tässä eettisessä ajattelussa on mukana: tapahtuma. Vaikka sana oli stoalaisilla muussakin käytössä, heidän käytännöllisessä ajattelussaan se oli usein potentiaalinen ikävä tapahtuma, jonka edessä piti pysyä lujana. Silti tässäkin melkein primitiivisessä ja negatiivisessa muodossa tapahtumalla on oma erikoinen luonteensa, erityisasema muiden ajattelun kategorioiden joukossa. Sanassa ”tapahtuma” ihminen myöntää asiantilojen pysymättömyyden. Monet muut kategoriat pyrkivät tavoittamaan essentian, olemuksen.

Mitä on essentialismi? Olemusajattelu on käsitys, että asioilla ja olennoilla on olemus, joka tekee niistä sellaisia kuin ne ovat. Yleensä ja monessa paikassa tämä ajattelu panee ihmiset sanomaan: ”Koska on näin, näin tulee olemaan.” Essentialismi pyyhkii pois tapahtuman ja saavuttaa varmuuden sulkemalla pois mahdollisuuksia, tekemästä horisontista köyhemmän. Essentialismi  kysyy : ”Mitä on?” Tapahtuman perässä kulkeva ajatus kysyy: ”Missä? Miten? Missä olosuhteissa?”

Kun ajatellaan ja etsitään olemusta, etsitään ja halutaan jotain ajatonta, nähdään jokin ajattomana. Silloin kadotamme tapahtuman. Tapahtuman esiinsaamisen vaikutus on, että se minkä olemme tottuneet ajattelemaan pysyvänä ja välttämättömänä, ei enää näyttäydy sellaisena. Tapahtuma tai prosessi ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. 

Essentialismi on ollut yksi keino oikeuttaa diskriminointi, esim. homofobia, rasismi tai misogynia. Naiselle määrätään tietty paikka, tietty nurkka ja sanotaan: ”Naiset ovat sellaisia, että...” Tästä huolimatta essentialistinen ajattelu on kehittänyt myös oman moraalinsa ja moraalifilosofisen ajattelun.   Sekä kristillisenä että ei-kristillisenä essentialismi on ilmentynyt usein ajatuksena luonnonlaista. Tätä ideaa on sovellettu myös moraalifilosofisiin kysymyksiin: on ajateltu, että oikea ja väärä on johdettavissa luonnonlaista. Epävarmuuden etiikka, tapahtumaan kiinnittyvä ajattelu, menee toiseen suuntaan. Se näkee muuttuneita ja yhä muuttuvia asioita. Monet asiat ja tilanteet voidaan muuttaa.

Epävarmuuden etiikka on siis toisenlainen tapa suhtautua epävarmuuteen ja maailman kaaoottisuuteen kuin turvallisuusajattelu ja turvallisuusstrategiat. Se että tulevaisuus on edessämme olevia auki olevia mahdollisuuksia, ei merkitse vain vaaroja, sairauksia ja työttömyyttä. Se merkitsee myös mahdollisuutta tehdä toisin, elää toisin, muuttaa asioita. Turvallisuusstragegiat eivät ole välttämättömiä. Niistä maksettava hinta ei ole välttämätön. Tämä ei tietenkään merkitse, etteivät ne toisinaan olisi erittäin tarpeellisia.

Epävarmuus ei merkitse vain pelkoa. Se voi olla edellytys sille, että jokin on ponnistuksen tai vaivan arvoista. Jos jalkapallo-ottelun tulos olisi päätetty etukäteen, mitä mieltä oli pelata tai katsoa sitä? Michel Foucault ilmaisi omalla tavallaan epävarmuuden etiikan Vermontissa vuonna 1982 antamassaan haastattelussa:

”Elämässä ja työssä mielenkiintoisinta on tulla joksikin mitä ei ollut alussa... Se mikä on kirjoitustyön tai rakkaussuhteen totuus on myös elämän totuus. Peli on pelaamisen arvoinen siinä määrin kuin emme tiedä, miten se päättyy.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

torstai 19. maaliskuuta 2020

Hämmennys ja epävarmuus II: Stoalaisuus

Epiktetos
Estado de alarma (hätätila) kestää Espanjassa ainakin 15 päivää, todennäköisesti kauemmin. Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä stoalaisuutta käsittelevä osa on sarjan toinen.


Otan esimerkiksi filosofisen koulukunnan, joka oli vastaus epävarmuuteen: stoalaisuus. Tämä ainakin on yleinen historioitsijoiden tekemä tulkinta. Stoalaisuus syntyi kriisistä, poliksen, kaupunkivaltion hajoamisesta. Kun kaupunkivaltiot katosivat, yksilö jäi ilman turvaa. Hän oli yksin. Hän keskusteli itsensä kanssa, ei toisten samanarvoisten kansalaisten kanssa.
Pintapuolinen, nopea vilkaisu stoalaiseen ajatteluun näyttää, millä tavalla se vastasi epävarmuuteen. Hellenistisen ajalla syntyneen ja Rooman valtakunnan tärkeimmän koulukunnan tavoitteena oli ataraksia, mielenrauha. Ihmisen oli hyvä tavoitella hyveellisyyttä, jotta voisi tehdä oikeanlaisia arvostelmia. Virheellisten arvostelmien ajateltiin johtavan intohimoisiin tunteisiin (pathos), sellaisiin kuin viha, pelko tai halu. Mielenrauha merkitsi itsenäisyyttä, riippumattomuutta ulkomaailman tapahtumista. Suurena tavoitteena oli olla heilahtamasta ulkomaailman vaikutuksista.

Stoalaisten etiikassa oli yksi helposti väärinymmärretty käsite: apatheia. Tunteettomaan tilaan, tunteiden puuttumiseen pyrkiminen ei kuulosta haluttavalta, ja apatia merkitsee meille muuta kuin hyvää asiaa. Se merkitsi itsensä hallitsemista ja itsenäisyyttä, mielenrauhan taetta.  Sille annettiin aivan toisenlainen merkitys varhaiskristittyjen keskuudessa. Se merkitsi tietenkin tunteiden, intohimojen, karkottamista, mutta tavoite oli toinen: totteleminen. Kreikkalainenkin saattoi hetkellisesti, väliaikaisesti, alistaa tahtonsa esimerkiksi lääkärin neuvomana, mutta sillä oli tietty tarkoitus: tervehtyminen. Kristityt keksivät tottelemisen tottelemisen vuoksi. Apatheia merkitsi egoistisen oman tahdon kitkemistä. Merkitys oli siis tietyllä tavalla päinvastainen. Kun stoalainen pyrki apatiaan, hän pyrki siihen, ettei ole passiivinen. Kristitty tähtäsi oman tahdon alistamiseen toisen tahtoon.

Pieni lainaus Epiktetoksen Käsikirjasta, yhdestä stoalaisesta klassikosta, auttaa ymmärtämään sekä ajatusta mielenrauhasta että apatiasta ja niiden yhteyden ideaan riippumattomuudesta:

”Öljysi on valunut maahan, viinisi varastettu; sano itsellesi: Tämä on sisäisen tyyneyden (apatheia) ja mielenrauhan (ataraksia) hinta. Mitään ei saa ilmaiseksi.”

Tämä pieni katkelma on opettavainen myös siksi, että näemme, miten  tähän päämäärään pyrittiin. Ulkoiset asiat (öljyn valuminen maahan, viinin katoaminen), jotka potentiaalisesti voisivat liikuttaa mieltä, otetaan eräänlaisena kokeena, mahdollisuutena harjoittaa sisäistä tyyneyttä ja mielenrauhaa. Siksi stoalainen puhuu itselleen, kehottaa itseään, muistuttaa itseään. Itselleen puhuminen oli tekniikka, jonka avulla hän vaikutti itseensä, lujitti mieltään.

Jopa stoalaisten tietoteoreettiset näkemykset olivat kytköksissä näihin tekniikoihin. Me saamme aistien kautta aistimuksia, jotka jättävät jäljen mieleen. Tämä jäljen nimi oli fantasia, joka on käännetty eri teksteissä esimerkiksi vaikutelmaksi tai mielikuvaksi, teknisemmissä käännöksissä representaatioksi. Mielellä on kyky tehdä arvostelmia eli hyväksyä tai hylätä vaikutelma ja täten päätyä oikeaan käsitykseen todellisuudesta. Epiktetos käytti portinvartijametaforaa. Sinun oltava vaikutelmia (fantasia) suhteen kuin portinvartija, joka pysäyttää ja kysyy: ”Kuka sinä olet?” Tällä pyrkimyksellä pyritään oikeaan käsitykseen todellisuudesta, mutta myös mielenrauhaan. Usein siteerattu Epiktetoksen lausahdus: ”Meitä ei häiritse se mitä on, vaan se, mikä on käsityksemme siitä.”

Stoalaisten yksi tapa vasta epävarmuuteen oli erottaa se mihin voi vaikuttaa ja mihin ei. He katsoivat, että yleensä voi vaikuttaa itseensä, ei ulkoisiin asioihin (varkaisiin, sairauksiin jne.). Heillä oli myös erityinen, kuuluisa ja aika epämiellyttävä tekniikka, jonka avulla oli tarkoitus valmistautua ja valmentautua tuleviin tapahtumiin, mahdollisiin koetuksiin.  Sen nimi oli praemediatio malorum. Kirjaimellisesti se merkitsee pahojen asioiden ennalta-ajattelemista.

Se on meditaatiota, toisin sanoen mielikuvituksen käyttöä itsensä kehittämisessä. Idea ei ole kuvitella tulevaisuus, joka vaikuttaisi todennäköiseltä, vaan kuvitella kaikkein pahin mahdollinen tilanne. Kuvitella se vaikkei se olisi todennäköinen. Jotta meditaatio olisi tehokas, ei ajateltu tätä pahinta mahdollista tilannetta ajallisen etäisyyden päässä tulevaksi, vaan jo tapahtuneeksi: Ei esimerkiksi kuviteltu, että jonain kaukaisena ajankohtana joutuu maanpakoon, vaan kuviteltiin se jo tapahtuneeksi.

Toiset koulukunnat (esimerkiksi epukurolaiset) pitivät tätä harjoitusta turhana. Stoalaiset eivät kuitenkaan pyrkineet lisäämään kärsimyksiään, vaan vakuuttamaan itsensä siitä, että nämä pahat asiat (maanpako tai kuolema) eivät todellisuudessa olleet mitään (pahoja asioita). Samalla se oli todellakin valmistautumista väistämättä tuleviin vastoinkäymisiin. Muistettakoon, että stoalaiset todella elivät turvattomassa maailmassa, jossa ihmisen asema ja tilanne oli aina epävarma. Monet heistä todellakin joutuivat maanpakoon ja toiset teloitettiin.

Stoalaiset halusivat auttaa ihmisiä pois stultitian tilasta. Stultitia, tyhmyys, ei ollut älyn heikkoutta, vaan tahdon ja luonteen heikkoutta. Se ilmeni huolestumisena, pelkona ja epävakautena tapahtumien edessä. Monet stoalaisten – myös epikurolaisten – harjoitukset näyttävät pyrkivän ihan erilaiseen asiaan kuin  praemediatio malorum . Ne pyrkivät siihen, että ajattelija yritti vetää ajatuksensa pois tulevaisuudesta, epävarmasta tulevaisuudesta, joka kiihottaa mieltä, tekee siitä levottoman, huolestuneen.

Ero hallitsijoiden ”mahdollisen tapahtuman” ja filosofien ”tapahtuman” välillä ei ole tapahtuman  luonteessa: molemmissa tapauksissa se voi olla varkaus tai elintarvikkeen häviäminen, kriisi tai katastrofi. Stoalaiset esimerkkinä tuovat esiin kuitenkin varsin suuren eron. Heidän asenne tai strategia ei ollut poliittinen ohjelma, jonka tarkoitus on taata viljavarastot tulevaisuudessa. Se ei ollut yritys vaikuttaa mahdollisiin tapahtumiin tai niiden vaikutuksiin maailmassa. Stoalaisuus oli yritys vaikuttaa itseensä tapahtumien vastaanottajana, yritys säilyttää tyyneys tapahtui mitä tapahtui. Se oli epävarmuuden etiikka, täysin toisenlainen vastaus ja tapa ottaa vastaan tapahtuma. Mahdolliseen ikävään, kauheaan, pahaan tapahtumaan valmistauduttiin meditaation, ei strategisen suunnitelman avulla. Siltä otettiin voima. Toisaalta kiinnityttiin nykyhetkeen, käsillä oleviin asioihin, käännettiin katse pois mahdollisista tapahtumista, niiden levottomaksi tekevältä vaikutukselta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Hämmennys ja epävarmuus I: Aporia

François Châtelet

Estado de alarma (hätätila) kestää Espanjassa ainakin 15 päivää, todennäköisesti kauemmin. Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta.


Jo varhaisilla filosofeilla oli kokemus filosofian hämmentävyydestä, vaikka se pyrkikin asioiden selvittämiseen  ja selkeyttämiseen. Haluttiin selvyyttä kaikkiin mahdollisiin hämmentyneisiin ja sekaviin käsityksiin, jotka olivat kasvualustana ennakkoluuloille ja taikauskolle. Keskustelijat, selvyyten pyrkijät, ajautuivat silti umpikujaan, neuvottomuuteen. Kreikkalaiset käyttivät tästä sanaa aporia. Sanan etuliitteenä  on kieltävä  a. Jälkimmäinen osa, poria, tulee sanasta poros, polku, tie. Aporia on siis umpikuja. Se merkitsee neuvottomuutta ja vaikeutta.
Kreikkalaiset eivät nähneet tätä neuvottomuutta pelkästään kielteisenä asiana. Dialogissa nimeltään Theaitetos Sokrates sanoo: ”Olen täydellisen hämmentävä (aporos) enkä usko muuhun kuin hämmennykseen (aporia). ” Vaikka Sokrateen hahmoa on usein verrattu Jeesukseen, hän ei sanonut: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Hän sanoi: ”Olen hämmentävä.” Sokrates sanoi olevansa atopos, kirjaimellisesti ilman toposta, paikkaa: outo, hämmentävä, paikaltaan nyrjäyttävä.

Oli toisaalta kokemus neuvottomuudesta, joka pakotti aloittamaan alusta, ajattelemaan uudelleen ja toisaalta huono kokemus varmuudesta tai varmuuksista. He huomasivat, että mielipide on kovin varma itsestään. Kun varma mielipide kohtaa toisen samanlaisen, niiden välillä ei ole dialogia: on kaksi monologia. Mielipide pysyy sulkeutuneena itseensä, kuurona toiselle. Kreikkalaiset ajattelivat, kokivat, että tämä täytyy jotenkin särkeä.

François Châtelet sanoi tästä pyrkimyksestä särkeä mielipiteen varmuus, sulkeutuminen itseensä: ”Täytyi psykoanalysoida mielipide.” Sanoja kirjoitti 1900-luvun merkittävimpiä filosofian historiaa käsitteleviä tekstejä ja käytti anakronistista sanaa ”psykonanalysoida”. Vekkuleita nuo filosofit. Châtelet tarkoitti, että mielipiteeltä kysyttiin sen perustaa, sitä miten se perustelee itsensä. Kyseessä oli vastaus, jopa hyökkäys, jonka tavoitteena oli, ettei varmana esiintyvä mielipide voisi tehdä sitä enää niin helposti. Filosofia ilmaantui maailmaan tehden asioista vaikeampia.  Olla atopos ei ole vastuuttomuutta, vaan sitä, että sanoo: ”Teidän on kysyttävä mihin vakaumuksenne perustuvat.”

Filosofian ja hämmennyksen ja filosofian ja epävarmuuden suhde ei ole katkennut, ainakaan kokonaan, vaikka toisina aikoina filosofia on melkein samastunut varmuuden etsintään. En osaa paljon muuta kuin arvailla syytä tähän varmuuden tahtomiseen. Yksi syy on se, että filosofian keskustelukumppani, filosofisen puheen konteksti 1600-luvulla ei ollut enää polis, kaupunki, poliittinen maailma. Maailma, josta ongelmat nousivat esiin ja jolle filosofia esitti kysymyksiä, oli toinen: se oli tiede. Erityisesti uusi, nouseva tiede: Kopernikuksen tähtitiede  ja Galileon fysiikka olivat Descartesin ajattelun sydämessä. Varmuus, jota etsittiin, ei ollut turvallisuutta; sen etsiminen ei ollut turvattomuuden, pelon aiheuttamaa. Se oli pikemminkin tarpeellinen, melkein välttämätön seuralainen jatkuvalle ja systemaattiselle epäilylle.

Filosofia ja epävarmuus ovat silti jatkaneet yhdessä. Niiden väliseen suhteeseen on tullut oma lisäväri nimenomaan uuden ajan uusien kysymysten kautta. Tiedon rooli ja järjen paikka maailmassa vaikuttavat tähän suhteeseen, ovat mukana siinä. Espanjalainen filosofi, Coinissa (Malagassa) syntynyt (1936)  Javier Muguerza puhui hämmennyksen (perplejidad) merkityksestä ja arvosta teoksessaan Desde la perplejidad (1990).  Hän sanoi, ettei hänen kirjaltaan voi odottaa paljon vastauksia ja vielä vähemmän odottaa, että ne olisivat systemaattisesti artikuloituja, koska tekijän ainoa systeemi on hämmennyksen (perplejidad) systeemi.  Luulen että hän siteeraa Gilbert Keith Chestertonia tai Jorge Luis Borgesia – tai molempia.

Filosofille tämä hämmennys, neuvottomuus, on tietoisuutta järjen rajoista. Mutta kyse on muustakin: ajattelijasta mausta ja taipumuksesta, valmiudesta olla sulkematta systeemin sisään. Murguerzan omien sanojen mukaan on mausta, sellaisesta joka ei ole vielä menettänyt halua dilemmojen epävarmuuteen. Kyse ei ole edes pelkästään skeptisyydestä. Skeptisyys johtaa rauhaan; hämmennys pysyy jännityksessä, jännittyneessä suhteessa asioihin. Hän ymmärtää ja määrittelee hämmennyksen näin; se on estado de tensión.

Eri paikoista otettujen esimerkkien avulla näemme, että epävarmuus filosofiassa ei merkitse samaa asiaa kuin epävarmuus ja turvattomuus yhteiskunnallisessa ajattelussa, joka valmistelee strategiaa mahdollisten vaarojen edessä. Turvattomuus ja epävarmuus eivät silti ole täysin eri asioita. Hallitsijan strategian turvattomuus on enemmän ulkoinen asia, filosofin epävarmuus enemmän sisäinen. Niillä on yhteinen tekijä: molemmat ovat tapahtumia ajatuksissa. Molemmissa tapauksissa maailman hämmentävyys kääntyy ihmisen päässä tarpeeksi vastata sille. Se voi muodostua yritykseksi kehittää strategiaa turvallisuuden lisäämiseksi. Se voi muodostua yritykseksi luoda varmuutta.

Filosofia on ainakin osittain vastannut täysin toisenlaisella tavalla; se on rikkonut varman mielipiteen varmuutta.   


torstai 12. maaliskuuta 2020

Maailmaa ei ole tehty minua varten


E.T.A. Hoffmann


Filosofiakahvila peruttu! Filosofiakahvila jatkaa Torre del Marissa aikaisintaan 1. huhtikuuta. 

Maailma ei ole tehty minua varten. Ihminen joka tuntee näin ja myöntää sen itselleen, vaipuu alas tai keksii keinoja elää tunteen kanssa. Historian käyttö voisi asettaa tunteen erikoiseen valoon, luoda näkökulman. Keskiaikainen ihminen tuskin olisi sanonut näin, vaikka ajoittain ja paikoittain keskiaikainen eurooppalainen ihminen tunsi kosmista kauhua: Jumala uhkasi tuhota maailman, kaikkialla oli villejä metsiä täynnä villejä eläimiä, tähtitaivas oli ikkuna tuntemattomaan maailmaan. Silti hän ei sanonut: ”Maailma ei ole tehty minua varten.” Kristinusko vakuutti kauhun vallassa olevalle kansalle, että Jumala loi maailman ihmistä varten.

Maailman vieraus koettiin toisin vasta 1700-luvulla ja erityisen voimakkaasti se näkyy romantiikan ajan kirjallisuudessa. Epäinhimilliset voimat uhkasivat olemassaoloa. E.T.A. Hoffmannin (1776-1822) teokset ovat täynnä pimeyttä. Jean Paul (1763-1835), toinen saksalainen kirjailija, joka viljeli tuotannossaan omalle ajalleen ominaista groteskia estetiikkaa, teoretisoi mitätöivästä, radikaalista huumorista, joka muuttaa koko maailman vieraaksi ja perustettomaksi. Maailman pysymättömyys huimaa.

Vaikka tällainen kuvasto katosi myöhemmin, vierauden tunne tuli myöhemmin intensiiviseksi esim. eksistentialistien teoksissa. Kun Albert Camus käyttää käsitettä absurdi, hän ei puhu vain ympäröivän maailman mielettömyyksistä, vaan perustavaa laatua olevasta harmonian puutteesta. Ihmisen tietoisuuden ja maailman välille on syntynyt särö. Inhimillinen olemassaolo kohtaa absurdiuden maailmankaikkeuden välinpitämättömän hiljaisuuden alla. Maailma ei ole tehty minua varten.

Kun tiedämme, ettemme ole aina osanneet tuntea näin, tunteestamme tulee kontingentti, ei välttämätön. Opimme, että myös tunteilla on historia ja ne voivat tulevaisuudessa muuttua. Tämä auttaa kiinnittämään huomiota kolmeen asiaan. 1)Voimme tutkailla, missä olosuhteissa tällainen vierauden tunne nousee pintaan tai missä olosuhteissa ja millaisessa kulttuurissa se ilmaantuu länsimaisen ihmisen sielunelämään. 2)Voimme myös tutkailla, millaiset tekijät voisivat kulttuurissamme olla vastavoimia. 3)Millaiset näkökulmat auttaisivat elämään tämän tunteen kanssa.

Kjell Westön romaanissa Isäni nimeen (2000) on kohtaus, jossa Leo-setä yrittää saada Wernerin, kertojan isän, katsomaan toisesta näkökulmasta omia vastoinkäymisiään ja epäonnistumisiaan.  Leo puhuu kuvin. Hän puhui Helsingin bussista numero 14, joka oli johdinauto. Jos katsojan katse oli alhaalla, kuljettaja näytti ajavan minne haluaa. Jos nosti katseensa, näki että ajoneuvo oli kiinnitetty johtimiin ja vaijereihin eikä kuljettaja siis voinut päättää. Leon mielestä tämä pätee meihin ihmisiin. Me vain kuvittelemme, että voimme kääntyä minne haluamme. Se johtuu siitä, että katseemme on maassa emmekä muutenkaan voi nähdä näkymättömiä johtimia, jotka ohjaavat elämäämme. Vastoinkäymisten kolhiman Wernerin mukaan  Leon puheet ovat vouhotusta korkeimmasta merkityksestä. Leo on eri mieltä ja sanoo:

Minä yritän sopeutua maailmaan, joka ei ole tehty minua varten. Ja siinä ajatukseni ovat suureksi avuksi.

Ei ole kiinnostavaa keskustella siitä, onko Leo oikeassa. Kiinnostavaa on, että hänen ajattelunsa on yritystä vastata tunteeseen, joka on eksistentiaalinen ongelma: Maailma ei ole tehty minua varten. Vastauksen ei tarvitse olla työtä ja harjoitusta, jotta tuntisi olevansa kotonaan maailmassa. Se voi olla yritystä sopeutua tai keksiä näkökulmia, jotka vähentävät tunteen lannistavia vaikutuksia. Kapinakin voi olla vastaus. Tunne siitä, että ei ole kotonaan, voi johtaa vastarinnan tarpeeseen. Maailma ei ole tehty minua varten. Se on tehty pankkiireja varten.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

torstai 5. maaliskuuta 2020

Käsitteet ja konkreettisuus

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 11.3. ja Fuengirolassa 12.3. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.


Nuorella miehellä on idea rakkaudesta. Hän puhuu todellisesta rakkaudesta. Kun hän kohtaa rakkauden, hän huomaa, että jokin tulvii yli. Konkreettinen tapahtuma, rakkaus, hajottaa jotain; valmiina ollut käsite ei vangitse sitä. Todellisen maailman rakkaudessa on nuorelle miehelle jotain loukkaavaa, haavoittavaa ja jopa sopimatonta. Filosofeille tapahtuu aika ajoin samalla tavalla kuin tälle nuorelle miehelle. Kohdatut asiat eivät välitä siitä mitä niistä ajatellaan tai miten ne käsitteellistetään. Äkkiä käsitteelliset jäsennykset tuntuvat turhilta tai mielettömiltä. Monta kertaa – ainakin 1900-luvulla – konkreettisuus ei ole ilmaantunut filosofeille rakkautena, vaan sotana.

Sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan jälkeen oli nähtävissä, että monet filosofit suhtautuivat aikaisempaa epäluuloisemmin esimerkiksi uuskantilaisten liian abstrakteilta tuntuviin käsitejärjestelmiin. Tästä johtui melkein liioiteltu kiinnostus Hegeliin, Marxiin ja eksistentialismiin.

Käsitteet ovat ikkunoita tai linssejä, joiden avulla näkee maailmaan. Ne ovat filosofin metodin tärkein työkalu. Joskus sattuu, että konkreettinen maailma vyöryy yli. Silloin työkalut tuntuvat mitättömiltä. Käsitteet eivät enää haltuunota maailmaa. En aio ratkaista tätä ongelmaa tai poistaa käsitteiden ja konreettisen välistä jännitettä. Otan tämän huomioon ja otan sen lähtökohdaksi. En vain ”hyvän metodin” luomiseksi. Otan sen tilanteena, jossa ihminen rakentaa elämäänsä.

Tiivistän mitä olen sanonut aikaisemmin käsitteistä. Ihminen järjestää ja hahmottaa asioita käsitteellisesti. Käsite ei ole sama kuin sanan määritelmä, mutta käsite on vähintään sana ja sen määritelmä, niiden yhdessä muodostama kokonaisuus. Käsite kytkeytyy ongelmaan; se ilmaisee ongelman. Käsite tuo esiin – se ikään kuin ehdottaa – ongelmia.  Siihen liittyy aina kysymys tai kysymyksiä. Käsitteen määritteleminen merkitsee ongelman muotoilemista. Käsite on mentaalinen konstruktio tai projektio, jonka kautta ymmärrämme kokemuksiamme.

Näinkin lyhyen luennehdinnan valossa voimme todeta, että käsitteet ovat osa elämää ja tilanteita, joita kohtaamme. Ne ovat myös ajattelua, jonka avulla kohtaamme tilanteet, maailman konkreettisuuden. Se että käsitteet eivät ole kotoisin käsiteavaruudesta ja leijaile maailman yläpuolella, ei vielä poista kuvaamaamme jännitettä. Luennehdinta auttaa silti ajattelemaan tätä jännitettä.

Konkreettisuus toimii koetinkivenä käsitteelle. Testin seurauksena se voi joutua pois käytöstä, osoittautua vanhuuttaan höperöksi. Joissakin tapauksissa käsite ei katoa kotonaan; se vain muuttuu. Opimme myös, että konkreettisuus pakottaa synnyttämään uusia käsitteitä. Näemme konkreettisuuden muunakin kuin käsitteet murskaavana kivenä. Konkreettisuus on niiden syntypaikka, oikea kasvualusta. Se on vaatimus käsitteille. Jos ilmaisemme käsitteiden avulla vain yleisyyksiä, emme vastaa konkreettisuuden haasteeseen.

Filosofiset kysymykset – ainakin osa niistä – pysyvät ja toistuvat. Se ei tarkoita, ettei niihin olisi vastattu. Se ei merkitse edes, että kysymys toistuisi täysin samana. ”Miten pitäisi elää?” joku kysyi. Kysymys on toistunut, joskus tunnistamattomaksi muotoiltuna. Tämä joku, kysyjä, on aina konkreettinen yksilö ja se merkitsee, että kysymys esitetään tiettynä historiallisena aikana, erityisissä olosuhteissa. Toisen maailmanosodan jälkeen monet filosofit ja ajattelijat kysyivät vieläkin, miten pitäisi elää. He kysyivät kysymyksen sotien, köyhyyden, kommunismin ja fasismin ja kärsimyksen määritteleminä tai ahdistamina.

Jumalat olivat vetäytyneet jo kauan sitten. Ajattelijan kysymys sai muodon: ”Miten elää tässä maailmassa, joka on  ilman armoa ja ilman oikeudenmukaisuutta?” Kysymys esitetään konkreettisissa olosuhteissa ja suhteessa niihin. Kysymys toistuu, koska sen on muututtava ja siihen on vastattava uudestaan. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila