Mikä on demos
(kansa, ihmiset)? Etymologisesti – ainakin joidenkin tulkintojen mukaan – sana
oli yhdistelmä sanoista demiurgos (käsityöläiset)
ja geomoros (maanviljelijät).
Demokratia merkitsi siis kirjaimellisesti käsityöläisten ja maanviljelijöiden
valtaa. Toisin sanoen se poissulki – tosin vain määritelmällisesti – kolmannen
tärkeän vapaan luokan, joka oli eupatridas
(ylhäisö, aatelisto).
Tällaisessa asetelmassa ei ole yllättävää, että yksi
demokratian jatkuvaksi kiistelynaiheeksi tuli kysymys siitä, miten valtaan
päästetään massat, kuka tahansa, ei siis paras. Tämä oli luonnollisesti
aateliston esittämää kritiikkiä.
Kaikki on poliittista. Toisella tavalla sanottuna kaikki
on politisoitavissa, mikä tahansa voi muuttua politiikaksi. Politiikka syntyy
politisoinnista, hallitsemisen tavan vastustamisesta, yrityksestä nostaa esiin
unohdettu kysymys ja yrityksestä väistää ihmiseen kohdistuva ohjaus. Demokratia
ymmärretään yleensä hallitsemisen tavaksi. Tämä tulkinta ja ajatusmalli tekee
sen, että sen ihanteellinen muoto ja olemus on konsensus. Politiikan näkeminen
politisoimiseksi antaa toisenlaisen näkökulman: Demokratia voidaan nähdä
politisoimiseksi, siis vastarinnaksi, nousuksi hallitsemisen tapaa vastaan,
tilaksi jossa jatkuva politisoiminen mahdollistuu ja toteutuu.
Tämä on helposti nähtävissä silloin, kun ihmiset (demos) nousevat yksinvaltiasta vastaan.
Kun demokratia on luotu, vakiinnutettu ja vakautettu, ollaan varmoja: ”Nyt
meillä on demokratia.” Jos demokratian näkee ennen kaikkea jatkuvan
politisoinnin mahdollistavaksi kentäksi, ei kyse ole jostain pysyvästä,
saavutetusta tilasta, vaan prosessista. Varmuus on pettävää ja vaarallista.
Giorgio Agamben näkee, että nykyisessä maailmassa
parlamentin ulkopuolista politiikkaa pidetään terrorismina – tai se
rinnastetaan siihen. On monia demokratiaa ja politisointia lukkiuttavia ja
jähmettäviä voimia. Esimerkiksi puolueiden
tapa monopolisoida vaikuttamisen kanavat tai markkinat, toisin sanoen ekonomian
dominoiva asema ovat olleet demokratiasta huolestuneiden huomion kohteina. Myös
modernien valtioiden turvallisuuteen liittyvä pakkomielle ja taktikointi
syrjäyttää ihmiset kansalaisina – kiinnostuksen kohteena on populaatio, sen
säilyminen hengissä.
Demokratian lisääminen merkitsisi tästä näkökulmasta
sitä, ettemme olisi vain väestön osasia, vaan kansalaisia, jollakin tavalla
osallisia ja osallistuvia, siis poliittisia olentoja. Tämä ei ole tänään eikä
koskaan itsestään selvää. Demokratia vaatii aktiivisuutta. Myös muka
demokraattisessa maailmassa. Politisoimisen mahdollisuuksia vähennetään ja
yhteisiä asioita muutetaan yksityisiksi.
Demokraattinen henki ja aktiviteetti ei asetu siis
vastustamaan vain tyrannia ja diktaattoria, vaan myös valtasuhteiden
jähmettymistä. Demokraattiset instituutiot, esimerkiksi parlamentti ja
perustuslaki, voivat tehdä itsestään koskemattomia vaarantaen demokratian.
Konsensus voi merkitä sitä, ettei saa tuoda esiin toisenlaista ajattelua.
Ateenan agoran
ongelma neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua ei välttämättä ollut
se, että kuka tahansa pääsee ääneen. Tämäkin voi olla todellinen ongelma.
Todellisuudessa monet mielenkiintoiset, kriittiset, älykkäät huomiot eivät
voineet tulla esiin, koska toisilla ei ollut kansalaisen asemaa. Naiset, orjat
ja ulkomaalaiset olivat ulkopuolella.
Kristen Kennedy kertoo (Cynic Rhetoric: The Ethics and
Tactics of Resistance), miten kyynikkofilosofit, joita ei kutsuttu hoitamaan kaupunkia
(polis), murtautuivat mukaan
keskusteluun kutsumatta: epäkohteliaasti ja röyhkeästi. Heidän kapinansa
taktiikka ja ilmaisumuoto oli diatribi,
eräänlainen vapaamuotoinen saarna, jonka avulla kyynikot ja myöhemmin
stoalaiset houkuttelivat ihmisiä konventioiden typeryyttä vastaan.
Jotta demokratia ei olisi sana, olisi tänäänkin
käytettävä jonkinlaista diatribia, taktiikkaa joka murtautuu sisään, keskeyttää
jotain. Tästä näkökulmasta ”demokraattisuus” on kapinallisuutta ja sitä, että
toivottaa tervetulleeksi ei-toivotut vieraat. Jotta demokratia olisi elävä ja
se säilyisi elämäntapana, hallittujen ja hallituksen välisen suhteen pitäisi
elää. Molempien pitäisi voida sanoa toisilleen ikäviä asioita. Demokratia ei
ole vain äänestämistä; se on henki, joka luodaan.
Voisi kysyä, voiko olla demokratiaa kahden ihmisen
välillä. Äänestämisen näkökulmasta hullu, vähintäänkin paradoksaalinen kysymys.
Mutta myös kaksi ihmistä voivat luoda keskenään vaikean suhteen, jossa
vaikeuden kautta synnytetään henkeä ja olosuhteita muutoksen mahdollisuudelle,
ei vain etujen ajamiselle tai valtasuhteiden kivettämiselle.
