Viimeinen sana on joviaalisuudella

 

Filosofiakahvila 21.4./22.4./Fuengirolassa ei ole enää tänä keväänä 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Esisokraattinen Demokritos on usein kuvattu nauravana. Siinä on ajatusta. Hänen tavoitteensa oli euthumia, joka käännetään usein joko hyväntuulisuudeksi tai iloksi. Yleensä kreikkalaisten harjoitusten päämäärä ja henkinen tavoite oli ataraksia, mielenrauha.  Euthumia ja ataraksia olivat kuitenkin läheisiä käsitteitä, eivät jotain eri planeetoilta olevaa. Mielenkiintoista on, että joviaalisuus nostettiin tällaiseen asemaan ja arvoon; se samastui jopa mielenrauhan kanssa, ainakin Demokritoksen tapauksessa.

Myös myöhemmin joviaalisuus, hyväntuulisuus, on saanut puolustajia, jopa ylistäjiä: esimerkiksi Friedrich Nietzschen ja José Ortega y Gassetin. Ainakin joissakin tapauksissa – vaikka hyväntuulisuus vaikuttaa samantapaiselta kuin tuhansia vuosia sitten – jokin on muuttunut; se ei ole enää päämäärä, vaan lähtökohta, tila, jossa filosofoidaan. Kun joku filosofi tahtoo tehdä joviaalisuudesta ajatusta ohjaavan mielentilan tai olemassaolon tavan, herää kysymys, minne piikit tai nuolet suuntautuvat. Totuus on, että esimerkiksi Angst, ahdistus, on ohjannut monia ajattelijoita.

Nietzsche ilmiantoi ajattelijoita. Hän kutsui itseään psykologiksi ja siihen liittyi aina ajatus pahasta silmästä; hän näki ajattelijoiden alhaisuuden, surullisuuden, huonon omantunnon. Hän itse seurasi toisenlaista tähteä, keveyden ja joviaalisuuden tähteä (mikä ei estänyt häntä olemasta varsin vihamielinen ja aggressiivinen).

José Ortega y Gasset ehdotti elämänsä loppupuolella joviaalisuutta filosofian oikeaksi lähtökohdaksi, sen oikeaksi sävyksi tai hengeksi (ánimo, temple). Hän viittaa sanan (jovialidad) alkuperään puhuen Jovesta, Jupiterista tai Isä Jumalasta. Filosofia on Ortegan mukaan Joven imitoimista (imitación de Jove). Espanjalainen filosofi syyllistyy kerettiläisyyteen tai pahempaan sanoessaan näin, jäljitellessään kristinuskon tärkeän perinteelle nimen antaneen Tuomas Kempiläisen kirjan nimeä (De Imitatione Christi, kirjaimellisesti Kristuksen jäljittelystä, mutta se on käännetty Kristuksen seuraamisesta). Mutta koska olemme joviaaleja, annamme anteeksi.

Ehkä joviaalisuus voi olla sekä päämäärä että ajatusta ohjaava tila, lähtökohta. Ehkä se voi olla hyve sanan alkuperäisessä, ei niin moralistisessa mielessä. Olen usein käyttänyt esimerkkinä Georg Christoph Lichtenbergiä (1742-1799). Hänen persoonan kolmannessa muodossa kirjoitettu omakuva on yksi Lichtenbergin siteeratuimmista fragmenteista. Lichtenberg sanoo siinä, että vaikka hän monesti unohtaa joviaalisuuden ja keveyden, hän kunnioittaa näitä ominaisuuksia niinä, jotka ovat eniten antanut nautinnollisia hetkiä elämässä. Olen näkevinäni tässä vanhan hyveen käsitteen uudelleensyntymän. Hyvä elämä oli kreikkalaisille hyveiden kultivointia, ja hyveet olivat hedelmällisyyttä; ne antoivat asioita, ne kaunistivat elämän. Arete, hyve, merkitsi erinomaisuutta, ei elämän kieltämistä.

Kysymykset, jotka kaikesta tästä seuraa: 1)Miten pääsemme joviaalisuuteen (jos se on päämäärä)? 2)Miten säilyttää saavutettu joviaalisuuden tila, kun maailma syöksee meitä ahdistukseen, suruun ja epätoivoon? Ensimmäinen, hyväntuulisen ilkeä huomautukseni on, että tietenkin – jos joviaalisuus kerran on hyve – sitä koetellaan. Toinen, ehkä ironinen vastaukseni on, että siihen tarvitaan filosofointia. Mutta tämä toinen vastaukseni ei ole kokonaan ironinen; se ei ole pelkkää pilkkaa. Kokemukseni on, että asioiden kyseenalaistaminen, kysyminen, muuttaa jotain, jopa tunnelmaa. Kyse ei ole siitä, että kieltäisi joidenkin tapahtumien aiheuttaman surun. Kun kyseenalaistaminen poistaa tapahtumalta välttämättömyyden, kohtalon, painon, me vähennämme surun voimaa. Silläkään ei ole enää ikuisuuden auktoriteettia.

Siteerasin vuosia sitten (2010) Alfred Döbliniä. Döblinin Berlin Alexanderplatzin ( 1929) sankari, Frans Biberkopf, oppii viimein, monen mutkan jälkeen: ”Minä en nyt enää huuda niin kuin ennen: kohtalo, kohtalo. Sitä ei pidä palvoa kohtalona, sitä pitää katsoa, pitää tarttua siihen ja tuhota se.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Onnellisuuden tuolla puolen

 

Filosofiakahvila 14.4./15.4./Fuengirolassa ei ole enää tänä keväänä 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Palaan kysymykseen onnellisuudesta, vaikka sana onkin monimerkityksellinen ja pyrkimys onnellisuuteen on välillä jopa epäilyttävää. Palaan kysymykseen, mutta yritän hypätä onnellisuuden tuolle puolen.

François Jullienin teoksen Nourrir sa vie. A l´ecart du bonheur lähtökohta on kiinalainen ilmaus yang sheng ja sen käyttö Zhuangzin (n.369-290 eaa.)  teksteissä. Ilmaisu merkitsee elämän ruokkimista. Jullienin kirjan espanjankielisen käännöksen nimi on Nutrir la vida. Más allá de la felicidad. Alkuperäisen otsikon l´ecart ei tietenkään ole sama kuin más allá, tuolla puolen. Olen aikaisemmin tuonut esiin tämän Jullienin muissakin yhteyksissä käyttämän sanan: écart voisi kääntyä aukoksi tai etäisyydeksi. Kirja yrittää todellakin päästä onnellisuuden tuolla puolen, ja Jullien käyttää kiinalaista termiä kyseenalaistakseen onnellisuuden käsitteen tai ainakin luoda toisenlainen näkökulman: Tärkeintä on vitaalisuuden säilyttäminen eikä se onnistu, jos pyrkii johonkin päämäärään (vaikka se olisi onnellisuus).

Antiikin Kreikassa itseään harjoittava ihminen pyrki hyveeseen ja sen kautta onnellisuuteen, vaikka kreikkalaiset epäilemättä tarkoittivat sanalla erilaista asiaa kuin me. Jullienin  kuvaamat muinaiset kiinalaiset pyrkivät pikemminkin vitaalisuuden, elinvoiman, lisäämiseen. Kiinalaisen ajattelun ydin ei ole eettinen (ainakaan samalla tavalla kuin kreikkalaisten), vaan strateginen. Tajuamme, ettei pakonomainen pyrkimyksemme ole niin pakollinen.

Toinen teos, joka puhuu onnellisuudesta epäsuoremmin, mutta voisi olla esimerkki tuolle puolen menemisestä: Marina Garcésin essee La pasión de los extraños. Una filosofía de la amistad. Barcelonalainen ajattelija ottaa etäisyyttä vanhaan filosofiseen perinteeseen, joka on pohtinut ystävyyttä puhuen todellisesta ystävyydestä, joka samastuu hyveeseen tai niiden harjoittamiseen ja sitä kautta ymmärretään onnellisuuden takeeksi. Garcés ei sano, että ystävyys ei voi tuoda onnellisuutta. Hän vain yksinkertaisesti kiinnittää huomiota eri asiaan kuin Aristoteles ja muut. Ei välttämättä tarvita uutta, vallankumouksellista metodia, vaan pieniä, erilaisia tekoja, poikkeamaa totutulta polulta.

Garcés ei puhu vapaiden ja jalojen miesten ideaalisesta ystävyydestä, vaan kääntymisestä vieraan (extraño) puoleen. Ystävyys voi olla elämäntapa. Garcés siteeraa Aristotelestä, joka totesi, ettei elämä ilman ystäviä ole siedettävää, mutta antaa sille uuden merkityksen. Ystäviä ei liitetä elämään, jotta elämä olisi parempaa. Ystävyyden mahdollisuuden merkitys on siinä, että se on ehto sille, ettei elämä ole pelkästään biologista. Jos tietynlainen vallankäyttö, jota Giorgio Agamben kuvaa, tekee elämästä alastonta (nuda vita), irrottaa sen elämästä elämäntapana, ystävyys, joka on elämäntapa, on vastarinnan mahdollisuus.

Nykyajan ihminen ei pyri onnellisuuteen etiikan, vaan psykologian kautta. Jos onnistumme hyppäämään onnellisuuden tuolle puolen tai ainakin kiinnitämme huomiota muuhunkin, kysymys tai kysymykset ovat toisia. Voimme kysyä, kiinalaisia jäljitellen, miten ruokkia elämää, tehdä niin ettemme jumitu. Voimme kysyä, miten tehdä elämästä elämäntapa (bios).

Vaikka emme joutuisi keskitysleirille, jossa elämämme pelkistettäisiin pelkäksi biologiseksi elämäksi, saatamme joutua väkivaltaiseen tilanteeseen, jossa olemassaolomme pelkistyy sosiaalisiksi funktioiksi, elämästä tulee esimerkiksi pelkkää työtä. Me emme ole muuta kuin menestys tai epäonnistuminen. Ilman että ystävyys tekee meistä onnellisia, se mahdollistaa olemassaolon, sillä voimme olla itsemme ulkopuolella. Garcés muistuttaa, että sana olemassaoleminen (existir) sisältää etuliitteen ex, kohti ulkopuolta. Pohja on latinan sanassa existere.

Näin omituisesti yritän sanoa, että näkökulmien luominen voi olla hyödyllistä, jopa vapauttavaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Jumalan kuolemasta ja muusta sellaisesta

 

Filosofiakahvila 7.4./8.4./Fuengirolassa ei ole enää tänä keväänä 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

1800-luvulla monet ajattelijat, esimerkiksi Friedrich Nietzsche, nostivat esiin Jumalan kuoleman teeman. Jotkut tulkitsevat sen sosiologisesti; kyse on länsimaiden maallistumisesta, uskon roolin pienenemisestä ja ehkä jossain määrin sen seurauksena syntyvästä nihilismistä.

Nihilismillä tarkoitetaan esim. tiedon, normien ja arvojen kieltämistä. Sanan juuri on latinan sanassa nihil, ei mitään. Epäilemättä voidaan ajatella, että uskon väheneminen on voinut lisätä nihilismiä, koska aikaisemmin kaikki, tieto ja moraali, tukeutuivat uskon kivijalkaan, tuonpuoleiseen järjestykseen. Ilman kivijalkaa kaikki tuntuu arvottomalta.

Lähempi tarkastelu tuottaa silti vaikeuksia. Friedrich Nietzsche, joka puhui sekä Jumalan kuolemasta että nihilismistä, saattoi todellakin ajatella, että nihilismi, oli joiltakin osin seurausta Jumalan kuolemasta, mutta hän ajatteli, että kristinusko oli jo sinänsä nihilismiä. Uskossaan tuonpuoleiseen, tuonpuoleisen pyhittämisessä, kristinusko Nietzschen mukaan kieltää maallisen elämän merkityksen ja arvon.

Meidän on syytä epäillä Jumalan kuoleman ”sosiologista” tulkintaa. Kyse ei ole vain uskon merkityksen vähenemisestä, kirkon auktoriteetin pienenemisestä ja ihmisten kasvavasta välinpitämättömyydestä hengellisiä asioita kohtaan. Jumalan kuolema on tapahtuma ajattelussa ja se vaikuttaa muuhunkin kuin siihen, käyvätkö ihmiset kirkossa.

Länsimainen ajattelu, metafysiikka, on  nähnyt eron todellisen todellisuuden ja ilmentymän välillä. Todellinen todellisuus oli transendentaalinen, tuonpuoleinen, siis jumalainen. Jos ja kun Jumala kuolee, länsimaisen ajattelun perusta katoaa. Ihminen oli ihminen suhteessa Jumalaan. Ilman Jumalaa myös ihmisenä oleminen muuttuu. Jumalan kuolema on uusien mahdollisuuksien avautumista.

Teema ilmaantuu melkein ensimmäisen kerran Nietzschen kirjoituksiin Iloisen tieteen fragmentissa 125. Se on tarina, jossa keskellä päivää lamppua kantava hullu ilmaantuu torille huutaen: ”Etsin Jumalaa, etsin Jumalaa!” Kun väki vastailee hänelle vitsaillen, hullu sanoo: ”Mihin Jumala on mennyt? Minäpä kerron... Olemme tappaneet hänet...” Myöhemmin hän julistaa: ”Myös jumalat mätänevät! Jumala on kuollut!” Kun ihmiset eivät reagoi, ovat hiljaa, hullu heittää lyhtynsä ja sanoo: ”Olen tullut liian aikaisin.”

Joskus pitäisi puhua siitä, että me tapoimme Jumalan, mutta nyt minua kiinnostaa Nietzschen faabelin toinen aspekti: se ettei uutista kuulla tai ymmärretä. Elämme tätä tapahtumaa tajuamatta sitä, haluamatta ymmärtää sitä; emme tahdo ajatella sitä. Yksi tämän tahdottomuuden seuraus on siinä, mitä Nietzsche monesti sanoo ”Jumalan varjoksi”. Vaikka emme uskoisi enää ja vaikka Jumala olisi vetäytynyt tai kuollut, hän langettaa yhä varjon; me saatamme uskoa rakenteisiin, joiden olisi pitänyt kadota.

Jumalan kuolema on tapahtuma, joka vaatii meiltä jotain. Tässä palaamme takaisin kysymykseen nihilismistä. Olla tapahtuman mittainen saattaa merkitä Jumalan kuoleman yhteydessä, että luomme uuden tavan olla nihilistejä. Nietzsche, joka on joskus leimattu nihilistiksi, tajusi, että monenlaista nihilismiä. Jos nihilismi merkitsee sitä, ettei ole tarkoitusta, päämäärää ja korkeimmat arvot kokevat arvonalennuksen, voimme vajota tai nousta, luoda uusia arvoja. Nietzsche sanoi, että tehtävä on kaikkien arvojen uudelleenarvionti...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Uljas turvallinen maailma

Filosofiakahvila 31.3./1.4./2.4. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

1.Johdanto

Rakennamme uljasta uutta maailmaa, joka on tietysti entistä turvallisempi. Olen puhunut tästä vuosia sitten ja vuosia.

Kirjoitin: Sekä oikeiden pommien että uutispommien maailmaa, niiden sisäistä logiikkaa, säätelee meidän yhteiskuntiemme yksi suuri kysymys tai pakkomielle: turvallisuus. Pitäisi puhua turvallisuusmekanismeista, niihin liittyvistä strategioista, käytännöistä ja instituutioista: turvallisuusmääräyksistä, eläkejärjestelmistä, sosiaaliturvasta, poliisista, terrorismin vastaisesta sodasta.

Niin kuin aina, viittasin historiaan:

Turvallisuutta koskevat tekniikat ja taktiikat olivat jo 1700-luvulla suuren huomion kohteena. Tärkeää oli ottaa huomioon mahdollinen tapahtuma ennen kuin se todella tapahtuu, tulee todelliseksi. Annettiin esimerkiksi sarja määräyksiä, ohjeistuksia ja velvoitteita, joiden tarkoitus oli estää puute tai niukkuus – viljasatojen ja  –varastojen niukkuus. Se on vaara sinänsä, mutta siihen liitettiin myös suuri kapinan vaara. Lisäksi siihen liittyi pitkälle vietyä taloudellista laskelmointia. Hintoja pyrittiin kontrolloimaan. Idea oli se, että viljasta maksettiin mahdollisimman vähän tuottajalle, jotta kaupunkilaiset saivat ostettua sitä mahdollisimman halvalla. Tämän seurauksena taas pidettiin palkat kurissa.

Toinen esimerkki, myös 1700-luvulta, on  sairaudet, epidemiat ja niiden ympärille kehittyneet strategiat. Isorokko ja rokotusohjelmat, jotka käynnistyivät mittavasti 1800-luvun puolella. Sairauksien estämiseen ja kontrolloimiseen liittyi myös uudenlainen kaupunkisuunnittelu. Kaupunkia koskeva pohdiskelu oli aktiivista ja mielenkiintoista jo 1600-luvulla, mutta silloin keskustelu oli paljon enemmän juridishallinnollinen kuin väestön liikkeitä ja hygieniaa koskeva. Taloudellinen kehitys edellytti muurien poistamista ja se synnytti uudenlaisen valvonnan, vartioinnin, tarpeen. Sekä yöllä että päivällä pääsi paremmin kaupunkeihin ja se merkitsi, että kaupunkeihin tuli enemmän kiertolaisia, varkaita ja murhamiehiä. Kaupungit kehittyivät ja muuttuivat koko ajan ja tämä nosti esiin samantapaisen kysymyksen kuin kysymys mahdollisesta niukkuudesta: Miten valmistautua tuleviin muutoksiin, tuleviin tapahtumiin, joista ei ollut selvää ja tarkkaa kuvaa?

Merkantilismista siirryttiin fysiokratiaan ja sitten liberalismiin. Siirtymät eivät merkinneet kuitenkaan tulevan tai mahdollisen tapahtuman katoamista ajattelusta ja suunnittelusta. Epävarmuus saa pelon muodon. Epävarmuutta on työttömyyden pelko tai sairauden pelko. Yhteiskunta järjestää – tavalla tai toisella – turvan, suojan. Samalla kun lisätään turvallisuutta, tehdään yhä parempia järjestelyjä, puhe varoittaa uusista vaaroista. Epävarmuudesta tulee psykoosi.

Ajatus potentiaalisista vaaroista on monien yhteiskunnallisten strategioiden ydin, niiden selkäranka. Hallituksen ja hallitun välillä on vakuutussopimus.

 

2.Esimerkki

Suomen hallitus esitti vuoden 2024 lopussa muutoksia Suomen Akatemiasta annettuun lakiin. Mediatutkija Anu Koivunen kiinnitti huomiota esityksessä olevaan kohtaan: ”... lakiin lisätään säännös, jonka mukaan Akatemian tehtävien hoitaminen ei saa olla ristiriidassa Suomen turvallisuuden, Suomen kansainvälisten velvotteiden taI Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa.”

Perustuslakiin on kirjattu tieteen vapaus, mutta kukaan ei protestoinut eikä esittänyt kysymyksiä. Oli sanottu taikasana: turvallisuus.

 

3.Loppukaneetti

Tulemme kyvyttömiksi arvoillemme ilman että meidän tahto nujerretaan. Turvallisuudenkin rakentamiseen sisältyy vaaroja...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Neutri ja it

 

Clarice Lispector

Filosofiakahvila 24.3./25.3./26.3. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Clarice Lispectorin (1920-1977) vuonna 1964 ilmestyneen romaanin A paixão segundo G. H. (käännetty suomeksi Passio – rakkaus G.H:n mukaan, 2014) päähenkilö menee työnsä lopettaneen palvelijanhuoneeseen ja kohtaa torakan. Torakka synnyttää epifanian – käyttääkseni James Joycelta varastettua sanaa (jota Lispectoria tulkinneet usein käyttävät). Nainen kohtaa torakan myötä elämänsä. Hän joutuu kriisiin. Tämä on toistuva kuvio Lispectorin teksteissä. Eläimet –(härkä, kana, hyönteinen) pistävät ihmisen selkä seinää vasten, kasvokkain elämänsä – tai kaiken elämän kanssa.

Nainen inhoaa torakkaa, samastuu siihen, tunnistaa siinä jotain mitä hän on hävennyt. Tämä jokin saa nimen: neutri. Se on persoonaton elementti, joka yhdistää kaikkea elävää;  se on jotain esi-inhimlllistä. Neutri on elämä itse, elämän elävyys, vitaalisuus.

Lispectorin teos Água Viva ilmestyi 1973 (suomeksi se ilmestyi nimellä Água Viva – ajatuksen takana vuonna 2000). Joku kirjoittaa jollekin kirjettä tai päiväkirjaa. Yksinpuhelija puhuu jostakin samantapaisesta kuin aikaisemman teoksen neutri. Tässä kirjassa se saa englanninkielisen nimen it; sitä sanotaan ”persoonattoman mysteeriksi”.

Lispectorin henkilöiden kokemukset ovat uskonnollisia – tai ainakin melkein. Ne eivät ole moraalisia, vaan mystisiä kokemuksia.  A paixão on todellakin passio, kärsimysnäytelmä, mutta teoksessa käytetään sanaa tarkoittaen intohimoa. Romaanin nimen ”segundo G. H” tarkoittaa ”G.H:n mukaan” eli teoksen nimi viittaa evankeliumeihin.  Neutrin yhteydessä puhutaan demonisesta. Água Viva on suorempi, avoimemmin ”teologinen”. ”Elävä it on Jumala”, Lispectorin henkilöhahmo sanoo.

Passion mottona on Bernard Berensonin (1865-1959) lause, joka puhuu elämästä, jossa itse samastuu ei-itseen (non-self) niin ettei ole enää itseä, joka voisi kuolla. Tämä on mitä tarinan puhujalle tapahtuu, se on hänen spirituaalinen tiensä. Tätä kaikkea voi todellakin katsoa teologisesta tai uskonnollisesta näkökulmasta.

Filosofian – varsinkin nykyfilosofian – näkökulmasta Lispectorin visioissa on tuttuja teemoja. Yhteys persoonattomaan, neutriin, itiin, on yhteys epäinhimilliseen – siihen mikä ei pysy ihmisen rajojen, ihmisen käsitteen, sisällä. Subjekti – se mitä sanotaan subjektiksi – hajoaa. Lispectorin teksteissä voi nähdä myös vastakohtaparien katoamisen. Eli siinä voi nähdä Nietzschen ja Derridan huomioita. Ainakin osa 1900-luvun filosofiasta pähkinänkuoressa.

G.H. kohtaa torakan ja kulkee ahdistuksen läpi, mutta kirja päätyy katarsikseen. Neutrin ja minättömyyden kautta ihminen muuttuu, tulee rajattomammaksi. G.H. sanoo: ”Olin nyt niin suuri, etten nähnyt itseäni. Niin suuri kuin etäinen maisema.” Água Vivan yksinpuhelija puhuu jo aluksi ilosta. Itin sisällä on ilo. ”Ainoa pelastukseni on ilo”, hän sanoo. Ilo, melkein jumalallinen, joka liittyy persoonattomaan elementtiin (it), eläimellisyys, neutri sivilaation naamioiden takana ovat Lispectorin maailmassa tie  todelliseen elämään.

Näen Lispectorin intuitiossa ja visiossa siis myös hyvin vanhoja filosofian teemoja, en vain 1900-luvun pakkomielteitä. Kysymys todellisesta elämästä nousi esiin jo antiikin Ateenassa. Voisimme heittää tietenkin  kysymyksen roskakoppaan, mutta Lispectorin kirjoitus pakottaa meidät uudestaan sen eteen.

Näen tässä – jos en kulttuurikritiikkiä – vallitsevasta käsityksestä poikkeavan tien. Água Vivan puhuja toteaakin olevansa harhaoppinen. Yhdellä ja toisella tavalla meille sanotaan: ”Ole persoona, ole persoonallisuus.” Lispector sanoo: ”Löydä neutri, it ja olet enemmän, elät enemmän.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Satyagraha

 Filosofiakahvila 17.3./18.3./19.3. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Intialaisella lakimiehellä Mohandas Karamchand Gandhilla (1869-1948),  tunnettu myös nimellä Mahamatha Gandhi, oli idea tai käsite satyagraha. Sana muodostuu sanskriitin sanoista satya (totuus) ja agraha (kiinnipitäminen, hellittämättömyys). Olen nähnyt joskus sellaisen käännöksen kuin ”totuudesta kiinnipitäminen”.

Gandhi oli antikolonialistinen kansalaisoikeustaistelija ja käsite viittasi erityisenlaiseen, väkivallattomaan vastarinnan muotoon. Satyagraha oli taktiikka, mutta myös ”filosofia”, ainakin sääntökokoelma (mm. alkoholi oli kielletty). Gandhi perusti jopa koulun satyagrahan opettamiseen. Taktiikan ajoittaisen tehokkuuden lisäksi ihmeellistä on myös totuuden läsnäolo käsitteessä. Mitä on totuudesta kiinnipitäminen? Mitä tässä on totuus?

On selvää, ettei satyagrahan totuus ole korrespondenssiteorian totuus (korrespondensiteoriassa väittämä on tosi, jos väittämän ja asiantilan välillä on korrespondessi, vastaavuus). Voi jopa epäillä, voiko tässä olla ollenkaan kyse sellaisesta totuudesta, joka on väittämän ominaisuus. Satyagrahan sääntökokoelmassa puhutaan rehellisyydestä ja avoimuudesta. Tästä voisi päätellä, että länsimaissa puhuttaisiin ehkä totuudellisuudesta enemmän kuin totuudesta. Sekin on aika vaikea sana. Esim. Bernard Williams ja Alisdair Macintyre ovat käsitelleet teemaa systemaattisesti.

Kaikesta päätellen sanaa satya (totuus) ei voi ajatella irti toisesta sanasta (agraha, kiinnipitäminen). On muistettava, että kyseessä on vastarinta, taktiikka. Satyagrahan harjoittaja ei sano välttämättä mitään; hän istuu tai kävelee. Totuus ei väittämättä ole lauseen ominaisuus, vaan jotakin joka henkilöityy, ruumiillistuu. Eri traditioista voi löytää esimerkkejä totuudesta, joka selvästi on erilainen kuin ”tieteellinen totuus”. Kun Jeesus sanoi olevansa tie, totuus ja elämä, hänkään ei tarkoittanut korrespondensiteorian tarkoittamaa totuutta.

Henkilöitymisestä, ruumiillistumisesta, on esimerkkejä muuallakin kuin kristillisessä perinteessä. Olen käyttänyt sellaisia esimerkkejä kuin Diogenes Sinopelainen ja Linji. Kiinalaisen sekopään tapauksessa tuntuisi erityisen omituiselta puhua totuudesta, mutta hänelle takertumattomuuden yksi tärkeys on siinä, ettei anna toisten johtaa harhaan: ”Tien seuraajat, jos haluatte päästä jonkinlaiseen ymmärrykseen, joka on sopusoinnussa Dharman  kanssa, älkää koskaan antako toisten johtaa harhaan...” 

Totuudesta kiinni pitävä satyagrahan harjoittaja on suhteessa totuuteen, ei välttämättä sano sitä. Totuus ei ole jotain, joka tiedetään. Se vaatii jotain muuta: tahtoa ja kestävyyttä. Fréderic Gros sanoo, että satyagrahanin keskeinen hyve on itsensä hallitseminen.

Satyagraha on taktiikka. Se on siis yritys vaikuttaa. Monessa maassa vaikuttamaan pyrkivät ihmiset eivät pidä kiinni totuudesta. He vääristelevät ja valehtelevat. Eikä sillä ole mitään seurauksia, vaikka he jäisivät kiinni. Jotkut äänestäjätkin ovat sillä tavalla kyynisiä, että he pitävät sitä asiaankuuluvana ja tarpeellisena. Voimme silti nähdä – joissakin tapauksissa – että vaikuttajan uskottavuus kärsii, jos hän vääristelee. Siilloin tehokkuus vähenee.

Vaikka tiedämme, että valhe on monesti menestyksellinen, totuudellisuuttakin voi puolustaa vetoamatta edes moraaliin tai Immanuel Kantiin; voimme puhua tehokkuudesta tai tehottomuudesta. Siis myös länsimaiset vaikuttajat voisivat oppia satyagrahanista.

Emme siis voi sanoa, mikä on satyagrahanin totuuden sisältö, koska sitä ei ole sanottu, se ei ole väittämä. Satyagrahanin idea on pikemminkin totuuden voimassa. Kysymys ei ole siis, miten voisimme tietää totuuden, vaan miten voisimme tehdä siitä voiman. Jos tarvittavia hyveitä on itsensä hallitseminen ja hellittämättömyys, kestävyys, minkään kirjan avaaminen – ainakaan sinänsä – ei riitä. Täytyy valmentaa itseään, täytyy tehdä itselleen jotain. Voi olla, että se on liian vaativaa ja meillä on houkutus takertua kivuttomampaan totuuden käsitteeseen...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuolemattomat lentävät avaruuteen

 

Filosofiakahvila 10.3./11.3./12.3. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

On sanottu, että utopioiden aika on ohi. Jotkut eivät ole kuulleet tätä, ainakaan Kaliforniassa.

Amerikkalaisessa lehdistössä on alettu käyttää sanaa TESCREAL (äännetään tes-cree-all), jolla viitataan Sillicon Valleyssa muhiviin ideologioihin. Émile.P.Torres toteaa aihetta käsittelevässä artikkelissaan, että nämä ideologiat motivoivat esim. tekoälyn (AGI) kehittämistä. Ideat ovat mielenkiintoisia sinänsä ja ne vaikuttavat muullakin tavalla kuin inspiroivat teknologista kehitystä.

AGI on suomeksi yleinen tekoäly tai vahva tekoäly. Termi viittaa tulevaan autonomiseen järjestelmään, jossa tekoäly pystyy suorittamaan minkä tahansa ihmisen älyllisen tehtävän tai jopa ylittää ihmisen suorituksen. Jotkut pitävät tekoälyäkin yhdellä ja toisella tavalla vaarallisena, mutta näiden ideoiden mahdolliset muut vaikutukset ovat myös vaarallisia.

Tekoälystä varoittaneet ovat esim. sanoneet, että se johtaa ihmiskunnan häviämiseen. Joku voisi ajatella varoituksen tulevan puskista. TESCREAL pitää kuitenkin ihmiskunnan katoamista jopa toivottavana; tarkoituksena on luoda ns. transhumanistinen tulevaisuus.  

Yksi idea on kehittää  ihmistä teknologisesti, luoda uusi laji, androidi. Ihmisestä tai uudesta lajista tulee kuolematon. Koska uusi olento on kuolematon, se voi valloittaa avaruutta, koska se voi tehdä tuhansia vuosia kestäviä lentoja. Tässä unelmassa toteutuvat vanha kuolemattomuusunelma, scififantasiat ja valloitusunelma samalla kertaa. Huomaamme, että idea on  äärimmilleen vietyä teknologiauskoa. Nyt ehkä näemme, mitä teknologiausko on syönyt.

Kuolemattomuusunelmissa voi nähdä vallan viimeisen tahdon tai äärimmilleen menneen omistushalun. Uusi, transhumaaninen olento, ihmisen ja koneen hybridi, kuolematon ja siis taivaallinen olento on uutta, nykypäivän rodunjalostusta ja samalla uusi uskonto, lupaus taivaasta, avaruudesta.

On tietysti mahdollista, ettei mitään TESCREALIA ole olemassakaan. Joidenkin mielestä se on asiasta puhuvien Émile.P.Torresin ja Timnit Gebrun keksintö, joka yhdistää erilaisia ideoita saman katon alle, monoliittiseksi liikkeeksi. Jonkun mielestä kyse ei ole muusta kuin utopistisesta ajattelusta. Utopistiset ajatukset voivat kuitenkin toimia kompasseina ja myös oikeutuksena mielivaltaisellekin politiikalle. Myös dystopiat, joiden tarkoitus on varoittaa, tuntuvat toimivan joskus suunnannäyttäjinä.

Utopistiset ideat ja teknologogiausko voivat vaikuttaa muuhunkin kuin teknologiseen kehitykseen. Ne voivat inspiroida myös politiikkaa ja ne eivät ole vain oire ylimielisyydestä; ne saattavat ruokkia sitä.

Kun puhun ylimielisyydestä, ajattelen sitä, mitä kreikkalaiset sanoivat hybrikseksi. Kreikan sana hybris tarkoitti suoranaista väkivaltaa tai väkivaltaisuutta, liiallisuutta, äärimmäisyyteen menemistä. Se oli sana, jota käytettiin yleisesti ja se oli käsitteenä mm. heidän lakikokoelmissaan. Aristoteles käytti sanaa puhuessaan tragediasta ja tragedian sankareista, jotka kapinoivat ylimielisesti jumalia vastaan ja tuhoutuvat. Hybris on ylpeyttä, liiallista ylpeyttä , joka sokaisee. Ihminen luulee silloin liikoja itsestään, luulee olevansa voittamaton, luulee olevansa kuolematon tai luulee olevansa kaikkivaltias. Hän etenee polkien muut alleen. Hän ei kuuntele. Hän ei ole sokea, vaan myös kuuro.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila