Satyagraha

 Filosofiakahvila 17.3./18.3./19.3. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Intialaisella lakimiehellä Mohandas Karamchand Gandhilla (1869-1948),  tunnettu myös nimellä Mahamatha Gandhi, oli idea tai käsite satyagraha. Sana muodostuu sanskriitin sanoista satya (totuus) ja agraha (kiinnipitäminen, hellittämättömyys). Olen nähnyt joskus sellaisen käännöksen kuin ”totuudesta kiinnipitäminen”.

Gandhi oli antikolonialistinen kansalaisoikeustaistelija ja käsite viittasi erityisenlaiseen, väkivallattomaan vastarinnan muotoon. Satyagraha oli taktiikka, mutta myös ”filosofia”, ainakin sääntökokoelma (mm. alkoholi oli kielletty). Gandhi perusti jopa koulun satyagrahan opettamiseen. Taktiikan ajoittaisen tehokkuuden lisäksi ihmeellistä on myös totuuden läsnäolo käsitteessä. Mitä on totuudesta kiinnipitäminen? Mitä tässä on totuus?

On selvää, ettei satyagrahan totuus ole korrespondenssiteorian totuus (korrespondensiteoriassa väittämä on tosi, jos väittämän ja asiantilan välillä on korrespondessi, vastaavuus). Voi jopa epäillä, voiko tässä olla ollenkaan kyse sellaisesta totuudesta, joka on väittämän ominaisuus. Satyagrahan sääntökokoelmassa puhutaan rehellisyydestä ja avoimuudesta. Tästä voisi päätellä, että länsimaissa puhuttaisiin ehkä totuudellisuudesta enemmän kuin totuudesta. Sekin on aika vaikea sana. Esim. Bernard Williams ja Alisdair Macintyre ovat käsitelleet teemaa systemaattisesti.

Kaikesta päätellen sanaa satya (totuus) ei voi ajatella irti toisesta sanasta (agraha, kiinnipitäminen). On muistettava, että kyseessä on vastarinta, taktiikka. Satyagrahan harjoittaja ei sano välttämättä mitään; hän istuu tai kävelee. Totuus ei väittämättä ole lauseen ominaisuus, vaan jotakin joka henkilöityy, ruumiillistuu. Eri traditioista voi löytää esimerkkejä totuudesta, joka selvästi on erilainen kuin ”tieteellinen totuus”. Kun Jeesus sanoi olevansa tie, totuus ja elämä, hänkään ei tarkoittanut korrespondensiteorian tarkoittamaa totuutta.

Henkilöitymisestä, ruumiillistumisesta, on esimerkkejä muuallakin kuin kristillisessä perinteessä. Olen käyttänyt sellaisia esimerkkejä kuin Diogenes Sinopelainen ja Linji. Kiinalaisen sekopään tapauksessa tuntuisi erityisen omituiselta puhua totuudesta, mutta hänelle takertumattomuuden yksi tärkeys on siinä, ettei anna toisten johtaa harhaan: ”Tien seuraajat, jos haluatte päästä jonkinlaiseen ymmärrykseen, joka on sopusoinnussa Dharman  kanssa, älkää koskaan antako toisten johtaa harhaan...” 

Totuudesta kiinni pitävä satyagrahan harjoittaja on suhteessa totuuteen, ei välttämättä sano sitä. Totuus ei ole jotain, joka tiedetään. Se vaatii jotain muuta: tahtoa ja kestävyyttä. Fréderic Gros sanoo, että satyagrahanin keskeinen hyve on itsensä hallitseminen.

Satyagraha on taktiikka. Se on siis yritys vaikuttaa. Monessa maassa vaikuttamaan pyrkivät ihmiset eivät pidä kiinni totuudesta. He vääristelevät ja valehtelevat. Eikä sillä ole mitään seurauksia, vaikka he jäisivät kiinni. Jotkut äänestäjätkin ovat sillä tavalla kyynisiä, että he pitävät sitä asiaankuuluvana ja tarpeellisena. Voimme silti nähdä – joissakin tapauksissa – että vaikuttajan uskottavuus kärsii, jos hän vääristelee. Siilloin tehokkuus vähenee.

Vaikka tiedämme, että valhe on monesti menestyksellinen, totuudellisuuttakin voi puolustaa vetoamatta edes moraaliin tai Immanuel Kantiin; voimme puhua tehokkuudesta tai tehottomuudesta. Siis myös länsimaiset vaikuttajat voisivat oppia satyagrahanista.

Emme siis voi sanoa, mikä on satyagrahanin totuuden sisältö, koska sitä ei ole sanottu, se ei ole väittämä. Satyagrahanin idea on pikemminkin totuuden voimassa. Kysymys ei ole siis, miten voisimme tietää totuuden, vaan miten voisimme tehdä siitä voiman. Jos tarvittavia hyveitä on itsensä hallitseminen ja hellittämättömyys, kestävyys, minkään kirjan avaaminen – ainakaan sinänsä – ei riitä. Täytyy valmentaa itseään, täytyy tehdä itselleen jotain. Voi olla, että se on liian vaativaa ja meillä on houkutus takertua kivuttomampaan totuuden käsitteeseen...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuolemattomat lentävät avaruuteen

 

Filosofiakahvila 10.3./11.3./12.3. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

On sanottu, että utopioiden aika on ohi. Jotkut eivät ole kuulleet tätä, ainakaan Kaliforniassa.

Amerikkalaisessa lehdistössä on alettu käyttää sanaa TESCREAL (äännetään tes-cree-all), jolla viitataan Sillicon Valleyssa muhiviin ideologioihin. Émile.P.Torres toteaa aihetta käsittelevässä artikkelissaan, että nämä ideologiat motivoivat esim. tekoälyn (AGI) kehittämistä. Ideat ovat mielenkiintoisia sinänsä ja ne vaikuttavat muullakin tavalla kuin inspiroivat teknologista kehitystä.

AGI on suomeksi yleinen tekoäly tai vahva tekoäly. Termi viittaa tulevaan autonomiseen järjestelmään, jossa tekoäly pystyy suorittamaan minkä tahansa ihmisen älyllisen tehtävän tai jopa ylittää ihmisen suorituksen. Jotkut pitävät tekoälyäkin yhdellä ja toisella tavalla vaarallisena, mutta näiden ideoiden mahdolliset muut vaikutukset ovat myös vaarallisia.

Tekoälystä varoittaneet ovat esim. sanoneet, että se johtaa ihmiskunnan häviämiseen. Joku voisi ajatella varoituksen tulevan puskista. TESCREAL pitää kuitenkin ihmiskunnan katoamista jopa toivottavana; tarkoituksena on luoda ns. transhumanistinen tulevaisuus.  

Yksi idea on kehittää  ihmistä teknologisesti, luoda uusi laji, androidi. Ihmisestä tai uudesta lajista tulee kuolematon. Koska uusi olento on kuolematon, se voi valloittaa avaruutta, koska se voi tehdä tuhansia vuosia kestäviä lentoja. Tässä unelmassa toteutuvat vanha kuolemattomuusunelma, scififantasiat ja valloitusunelma samalla kertaa. Huomaamme, että idea on  äärimmilleen vietyä teknologiauskoa. Nyt ehkä näemme, mitä teknologiausko on syönyt.

Kuolemattomuusunelmissa voi nähdä vallan viimeisen tahdon tai äärimmilleen menneen omistushalun. Uusi, transhumaaninen olento, ihmisen ja koneen hybridi, kuolematon ja siis taivaallinen olento on uutta, nykypäivän rodunjalostusta ja samalla uusi uskonto, lupaus taivaasta, avaruudesta.

On tietysti mahdollista, ettei mitään TESCREALIA ole olemassakaan. Joidenkin mielestä se on asiasta puhuvien Émile.P.Torresin ja Timnit Gebrun keksintö, joka yhdistää erilaisia ideoita saman katon alle, monoliittiseksi liikkeeksi. Jonkun mielestä kyse ei ole muusta kuin utopistisesta ajattelusta. Utopistiset ajatukset voivat kuitenkin toimia kompasseina ja myös oikeutuksena mielivaltaisellekin politiikalle. Myös dystopiat, joiden tarkoitus on varoittaa, tuntuvat toimivan joskus suunnannäyttäjinä.

Utopistiset ideat ja teknologogiausko voivat vaikuttaa muuhunkin kuin teknologiseen kehitykseen. Ne voivat inspiroida myös politiikkaa ja ne eivät ole vain oire ylimielisyydestä; ne saattavat ruokkia sitä.

Kun puhun ylimielisyydestä, ajattelen sitä, mitä kreikkalaiset sanoivat hybrikseksi. Kreikan sana hybris tarkoitti suoranaista väkivaltaa tai väkivaltaisuutta, liiallisuutta, äärimmäisyyteen menemistä. Se oli sana, jota käytettiin yleisesti ja se oli käsitteenä mm. heidän lakikokoelmissaan. Aristoteles käytti sanaa puhuessaan tragediasta ja tragedian sankareista, jotka kapinoivat ylimielisesti jumalia vastaan ja tuhoutuvat. Hybris on ylpeyttä, liiallista ylpeyttä , joka sokaisee. Ihminen luulee silloin liikoja itsestään, luulee olevansa voittamaton, luulee olevansa kuolematon tai luulee olevansa kaikkivaltias. Hän etenee polkien muut alleen. Hän ei kuuntele. Hän ei ole sokea, vaan myös kuuro.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Villi länsi

Filosofiakahvila 3.3./4.3./5.3. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Henry David Thoreau (1817-1862) oli amerikkalainen filosofi ja esseisti, klassikko. Hän on inspiroinut ihmisiä, jopa filosofeja, melkein 200 vuotta (Suomessa häntä on ahkerasti kääntänyt Antti Immonen, jonka käännös Vaellus vuorelle ja muita esseitä, on paitsi ansioitunut käännös myös oppinut toimitettu laitos). Erityisen tunnettu Thoreau on teoksestaan Walden – Elämää metsässä (1854). Se kertoo tekijän kokemuksista ja pohdinnoista elämästä luonnollisessa ympäristössä. Se on yksinkertaisen elämäntavan ylistystä.

En analysoi kirjaa tai sen vaikutusta. Käytän vain paria kohtaa hänen teoksestaan Walking (1862)  ja muutamia muita katkelmia luodakseni näkökulman johonkin. Thoreau toteaa kirjoituksessaan kävelemisestä, että ihmiset matkustavat itään ymmärtääkseen historiaa ja opiskellakseen taidetta tai kirjallisuutta. Länteen mennään etsimmään seikkailua ja tulevaisuutta. Länsi on jotain uutta, syntyvää. Thoreau samastaa lännen villiyteen (the wild).

Thoreau oli siis villin lännen keksijä, mutta hänen villi länsi oli jotain erilaista kuin westerneissä. Amerikan alkuperäisasukkaat eivät olleet hänelle vaara, vaan ihailun, jopa idealisoinnin kohde.

Vaikka amerikkalaisajattelija käänsi katseensa länteen, pois idästä, hänen ajatuksillaan on juuret Euroopassa. Puhuessaan alkuperäisasukkaista mieleen tulee väkisin Jean Jacques Rousseaun ja muiden ajatus jalosta villistä. Thoreaun yksinkertainen ja luonnonmukainen elämä, sivilisaation hylkääminen, tuo mieleen Rousseaun lisäksi antiikin kyynikkojen koulukunnan ja Diogenes Sinepolaisen.

Myös siinä, mikä on radikaaleinta hänen ajattelussaan, on muistumia Diogeneestä. Todellisen elämän etsintä merkitsi amerikkalaisajattelijalle tapojen ja jokapäiväisen elämän kritisoimista, tekopyhyyden valheiden paljastamista. Tämä oli kuin kyynikkojen kirjoittamattomasta käsikirjasta: alaston, autenttinen elämä, konventioiden hylkääminen.  

Vaikka Thoreaun ajattelussa on mukana kokonainen itäinen (siis eurooppalainen) traditio, hänen visionsa tiivistää jotain, alleviivaa tietynlaisen asenteen merkitystä:  Tärkeää eivät ole kirjat ja oppineisuus; tärkeää on elää. Thoreaulle eläminen oli jokaisen yksilön velvollisuus. Jos et tiedä, miten toimia, kysy aikomasi teon suhteen, voisiko sen tehdä joku muu. Vastauksen ollessa myönteinen, aikeesta pitäisi luopua. Elämistä ei voi tehdä toisen puolesta.

Kääntäessäään katseensa pois idästä, perinteestä ja kirjoista, Thoreau ei kieltänyt menneisyyden viisautta; hän heitti harteiltaan painon. Hän etsi keveyttä, jotta voisi kävellä. Hän halusi tyhjän pöydän ajatellakseen uudelleen.  Villi länsi oli kerran uusi alku.

Kun joku näkee mahdollisuuden – kuvitellun tai todellisen – hän inspiroi ihmisiä. Thoreau on inspiroinut amerikkalaisia ja ehkä omalta osaltaan vaikuttanut maanosan ns. dynaamisuuteen. Hänen individualismiaan on ihailtu (unohtaen konventioiden hylkääminen). Hänessä on nähty sankari, koska hän kieltäytyi maksamasta veroja, mutta tässä halutaan unohtaa, että Thoreau teki näin protestina sotapolitiikalle. Yksinkertaisen elämän tavoittelu tuskin on herättänyt paljon ihailua paitsi jossain hipeissä.

Ehkä tämä ei ole ainoa kerta, kun jonkun visio toteutuu parodiaversiona. Villi länsi, uusi alku, oli alkuperäiskansojen hävittämistä, ammuskelua, rosvoamista. Ehkä se oli sivilisaation hylkäämistä jonkun mielestä, mutta Thoreau olisi ehkä ajatellut toisin. Mutta häneltä ei enää voinut kysyä, onneksi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ihmiskunnan puolesta, sitä vastaan

 

Filosofiakahvila 24.2./25.2./26.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kun nykyisin keskustellaan yhteiskunnallisista kysymyksistä, esiin nousee silloin tällöin radikaalin hahmo. Riippumatta puhujan ideologiasta, radikaali on melkein aina jotain hyvin negativiista, ainakin vaarallista. Se samastuu ääriliikkeisiin, jopa terrorismiin. Jos radikaali on vaaraton, hänet leimataan idealistiksi, haaveilijaksi. Ryhtymättä puolustusasianajaksi haluaisin tehdä muutaman huomautuksen, ihan vain rauhallisemman, historiallisesti osuvamman kuvan luomiseksi.

Ihmisiä haukutaan tai kehutaan radikaaleiksi, kun he vain päästävät suustaan joitakin valmiita muotoiluja tai jopa kuluneita iskulauseita. Tämä tulee erityisen selväksi, kun katsoo ja kuuntelee, mitä tapahtui kommunistisissa liikkeissä. On kuitenkin ollut niitä, joiden näkemyksen mukaan radikaalisuus vaatii enemmän; se on oman elämänsä pistämistä peliin ja se on henkilökohtaisen sitoutumisen jopa fyysistä ilmenemistä. Tällaista näkemystä ei voi puolustaa puhtaan teoreettisesti tai abstraktisti. Sen täytyy ruumiillistua ja täytyy löytää eläviä esimerkkejä. Esimerkkejä löytyy, sympaattisia ja antipaattisia.

Ilman että yrittäisin abstraktisti puolustaa tätä näkemystä, täytyy todeta, että sanan radikaali pohjana on latina sana radix, juuri. Radikalismi on juuriin menemistä. Tässä mielessä teoriakin voi olla radikaali. Jollakin filosofilla voi olla jokin termi tai käsite, jonka myöhemmät filosofit radikalisoivat; he vievät sen pidemmälle, enemmän perusteisiin. 

Antiikin filosofisista koulukunnista radikaaleimpia olivat skeptikot ja kyynikot. Kyynikot ovat tietyssä mielessä ilmeinen esimerkki: he eivät kirjoittaneet, teoretisoineet, vaan yrittivät ruumiilistaa oppinsa (jos mistään opista voi edes puhua). Diogenes Sinopelainen näki ja koki, että hänellä on missio. Hän taisteli, muttei vain itsensä tähden; hän halusi auttaa koko ihmiskuntaa, tehdä siitä vapaamman, ehkä onnellisemman. Koska hän taisteli kaikkia konventioita vastaan, se oli hyvinkin aggressiivista ja skandaalimaista. Olen muotoillut kyynikkojen periaatteen näin: Ihmiskunnan puolesta, ihmiskuntaa vastaan.

Kuvittelen, että tämä muotoilu soveltuu ainakin joihinkin muihinkin radikaaleihin. Näin voisi sanoa esimerkiksi Pentti Linkolan taistelusta, tosin muotoilun ensimmäinen kohta (ihmiskunnan puolesta) oli hänen tapauksessaan hyvin suhteellista.

Radikalismista ja radikaaleista puhutaan vain ideologisella tasolla. Tämän yksi seuraus on, että vastustajat sanovat radikaalin olevan väärässä tai ainakin menevän liian pitkälle. Ns. radikaalit joutuvat samaan peliin ja yrittävät oikeuttaa toimintansa tai sanansa. Kun he yrittävät oikeuttaa tekemisensä, heistä tulee ideologeja, he viittaavat arvoihin, puhuvat abstraktisti, toisin sanoen ovat vähemmän radikaaleja.

Kun lähtökohta on ihmiskunnan puolesta ja ihmiskuntaa vastaan, näemme ehkä joitakin arvoja toiminnassa, mutta yhtä olennainen, toiminnan sydämessä oleva sana on vaara. Jos joku varoittaa ydinaseista, hän ei välttämättä ole ideologi, esimerkiksi pasifisti. Hän voi olla ydinfyysikko. Tietenkin hänen puheissaan on arvoja. Hän pitää parempana, ettei ydinaseita käytettäisi. Jollakin tasolla hän pitää elämän säilyttämistä tavoittelemisen arvoisena.

Ääriliikkeistä ja radikalismista puhuminen kriittisesti on joskus tarpeen, mutta puheet lankeavat usein poleemisuuteen. Poleemisuus ei synnytä mitään uutta. Radikaalisuus saattaa joskus olla tarpeellista – ei vain siksi, että on hyvä, että joku varoittaa meitä vaaroista, vaan myös vastarinnan tai kritiikin tehokkuuden lisäämiseksi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Johdanto oikeudenmukaisuuteen

 

John Rawls

Filosofiakahvila 17.2./18.2./19.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Sana oikeudenmukaisuus on ollut aina filosofien huulilla esisokraattisista ajattelijoista ja Platonista nykyaikaan, esimerkiksi John Rawlsiin (1920-2002) saakka. On kysytty, mitä on oikeudenmukaisuus yhteiskunnassa ja mitä se on yksilön toiminnassa. Välillä tulee vaikutelma, että ajattelijat ja puhujat ovat puhuneet ihan eri asioista. Jotkut tuntuvat puhuvan jostakin metafyysisestä; he kysyvät, onko maailma, historia, Jumala tai elämä oikeudenmukaisia. Toiset tuntuvat puhuvan oikeudenmukaisuudesta yhteisössä; he puhuvat siitä hyveenä, kykynä tai taipumuksena.

Harva on kiinnittänyt huomiota siihen, että vanhoista ajoista lähtien sama sana tai sen eri muodot (oikeus tai oikeudenmukaisuus, dikea kreikassa) on mukana puhuttaessa niin yksilöiden tai kansalaisten oikeuksista, oikeuslaitoksesta tai jonkun toimijan tavasta. Arvaan, ettei kyse ole pelkästään sekavuudesta, vaan asioiden yhteydestä. Kun tuomari jakaa oikeutta ja on ideaalitapauksessa oikeudenmukainen tai joku sankari on oikeamielinen, reilu, heidän toiminnassaan on jotain samaa: ajatus mitasta ja osuudesta.

Tietyllä tavalla tämä ajatus osuudesta on mukana, vaikka oikeuden tai oikeudenmukaisuuden periaate ja motto ei olisi ”kaikille oma osuutensa”, vaan tämä: ”Niin kuin minua kohtelet, minä kohtelen sinua.” Ajatus osuudesta näkyy myös iskulauseessa, jonka Karl Marx popularisoi: ”Jokaiselle kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.”

Lukiessa monien oikeudenmukaisuusfilosofien kirjoituksia nousee esiin ainakin kaksi kysymystä: 1) Kuka päättää osuudesta? 2)Miten päätös tehdään?

Roomalaisten jumalatar Lustitia, joka on vastine kreikkalaisten Dikelle, on 1500-luvulta lähtien kuvattu side silmillä vaaka toisessa kädessään ja miekka toisessa kädessään. Oikeuden jumalattaren täytyy olla sokea. Alunperin satiirinen ajatus alkoi tarkoittaa jotain positiivista, puolueettomuutta.

Idea oikeuden sokeudesta saa kirkkaimman filosofisen ilmauksen John Rawlsin teksteissä. Rawls  puhuu tietämättömyyden verhosta (veil of ignorance). Ihmisen pitää kuvitella itsensä tietämättömyyden verhon taakse. Kun hän ei tunne itseään eikä samastu olosuhteisiinsa, hän kykenee näkemään selkeämmin, miten yhteiskunnan pitäisi toimia. Ajatuskoe pitää siis sisällään ajatuksen, että tietämättömyys, sokeus, mahdollistaa sen näkemisen, miten pitäisi olla. Se minkä tämä näkijä unohtaa, sulkee pois, on esimerklksi oma etninen tausta, oma sukupuoli ja oma asema.

Ajatus sokeudesta on petosta kahdessa mielessä. 1) Oikeus ei ole sokea. Oikeus haluaa tietää mahdollisimman paljon päätöksen kohteesta; psykiatri arvioi hänet, ja tuomari haluaa tietää, missä olusuhteissa rikos tehtiin. 2) Päättävän ajatukseen ja päätökseen vaikuttaa hänen etninen taustansa ja sukupuolensa. Jos päättävä ihminen sitoo silmänsä ja unohtaa asemansa tai etnisen taustansa, hän  teeskentelee, etteivät ne vaikuta. Voisi ajatella, että tasapuolisuuden tai puolueettomuuden takaisi pikemminkin se, että päättäjä pitäisi esimerkiksi etnisen taustansa mielessään ja yrittäisi tavalla tai toisella kontrolloida sen vaikutusta päätökseen.

Sosiologi voi sanoa, että yleistä mielipidettä ei ole olemassakaan; se on vain abstraktio tai keino manipuloida ihmisiä. Jokin sellainen saattaa kuitenkin vaikuttaa valamiehistöön tai tuomariin.  Kysymys, miten tehdä päätös osuudesta (palkkiosta, rangaistuksesta) on olennainen,  koska päätös tehdään vaarallisessa maailmassa. Platonin teos Kriton on Sokrateen ja hänen oppilaansa Kritonin keskustelu yhteiskunnallisista velvollisuuksista. Sokrates on tuomittu kuolemaan, ja Kriton yrittää houkutella opettajaansa pakenemaan, mutta tämä ei suostu. Sokrateen mukaan ihmisessä on osa (sitä ei tässä teoksessa nimetä), joka tuntee, mikä on oikein ja väärin, oikeudenmukaista tai epäoikeudenmukaista. Tämä osa saattaa turmeltua. Se turmeltuu, kun ihminen kuuntelee tätä eroa tuntemattomien ihmisten mielipiteitä. Jälleen kerran filosofia nousemassa mielipidettä vastaan...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Näkökulma arvoihin

 

Wittgenstein

Filosofiakahvila 10.2./11.2./12.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Niin sanotusti metodisista syistä en puhu usein arvoista. En pelkästään siksi, että käsite on hankala ja monimerkityksellinen. Monesti minusta tuntuu, että arvoista ei kannata puhua myöskään käsitteen epäilyttävyyden takia.  Jokin määrätty instituutio määrittelee omat päämääränsä, arvonsa.  Erittäin todennäköisesti tämä mainittu arvo ei toteudu tai ole instituution päämäärä lainkaan. Vankila on hyvä esimerkki.

Kun olen joutunut puhumaan arvoista, olen viitannut Wittgensteiniin. Ludvig Wittgenstein toteaa tunnetussa luennossaan etiikasta, että etiikka ja estetiikka käsittelevät samaa ongelmaa. Molemmat kysyvät samaa: Mikä tekee elämästä elämisen arvoisen? Wittgenstein toteaa siis arvojen (sekä eettisten että esteettisten) tekevän elämän elämisen arvoiseksi.

Tämän ajatuksen merkitys on siinä, että ne nähdään elämään liittyvinä; niitä ei viedä omaan erilliseen sfääriin eikä niitä hahmoteta liian abstraktisti. Wittgenstein kehitteli ajatusta ajatellen arvojen kuitenkin olevan jotakin transendentaalista. Puuttumatta tämän kehittelyn ongelmallisuuteen olen pitänyt kiinni tästä ideasta, koska olen ajatellut sen olevan hedelmällinen.

Meille voi syntyä mielikuva, että arvot tekevät elämästä jotenkin miellyttävän tai nautinnollisen. Kreikkalaiset ajattelivat – jos yksinkertaistetaan- että hyve tekee onnelliseksi. Voi kysyä, tarkoittaako elämisen arvoinen elämä aina mukavuutta. Usein olen siteerannut Jan Patočkaa, joka sanoi kerran: “Tänään ihmiset oppivat taas, että on asioita, jotka ovat kärsimyksen arvoisia ja että asiat, joiden takia kärsii, ovat niitä, joiden ansiosta elämä on elämisen arvoista.” Tässäkin puhutaan elämisen arvoisesta elämästä, mutta sitä ei ymmärretä välttämättä mukavana tai miellyttävänä.

Patočka näki Saksan miehityksen ja myöhemmin kommunistisen järjestelmän, joka sekin kielsi häneltä yhdessä vaiheessa opetuksen antamisen. Nämä järjestelmät pistivät hänet kärsimään, mutta hänen lausuntonsa ei merkitse, että ne olivat tehneet hänen elämänsä elämisen arvoiseksi. Pikemminkin lausunto viittaa taisteluun näitä järjestelmiä vastaan, ihmisen puolesta. Vastarinta oli monesti epätoivoista ja siksi tuskaista, mutta hän jatkoi kaikesta huolimatta.

Patočkan lausunnon mielenkiintoisuus minulle on siinä, että se antaa näkökulman arvoihin; se ilmaisee ja osoittaa kriteerin, jonka avulla tunnistamme arvokkaan asian. Vaikka se aiheuttaisi tuskaa tai olisi vaivalloista, se on silti sen arvoista. Vaikka joku saa hyvää palkkaa työstä, se ehkä riitä. Jos työntekijä kokee, että työ on jollakin tavalla mielekästä, arvokasta, hän jaksaa, vaikka se vaatisi omistautumista tai uhrauksia.

Prahalainen filosofi piti maanalaista seminaaria, vaikka häneltä oli viety opetuslupa. Seminaari oli yritys ajatella tilannetta, jossa kansalaiset elivät. Patočka koki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään; silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Tässä vaikeassa tilanteessa – ja tätä tilannetta varten – Patočka loi erityisen solidaarisuuden käsitteen: hän puhui vapisevien, järkyttyneiden tai järkytettyjen solidaarisuudesta (englanninkielinen termi on solidarity of shaken).

Patočka ajatteli ihmisten tilannetta ja halusi muuttaa sitä. Hän sanoi:  ”Tilanne on aivan erilainen riippuen, luovuttaako ihminen vai ei. Toivottomassa tilanteessa voi toimia hyvin erilaisilla tavoilla.” Tässä yksinkertaisessa huomautuksessa on ilmaistu asenne, jossa on enemmän arvofilosofiaa kuin monet tuhatsivuiset systemaattiset opukset sisältävät...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tyhmyyttä vastaan

 

Filosofiakahvila 3.2./4.2./5.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Friedrich Nietzsche kirjoittaa Iloisen tieteen fragmentissa 328 vahingon tekemisestä tyhmyydelle. Hän  aloittaa todeten, että erilaiset saarnat egoismia vastaan ovat tehneet vahinkoa egoismille (ja se on hyödyttänyt laumavaistoa niin kuin sankarillisen individualismin puolustaja toteaa). Ihminen on menettänyt hyvän omantunnon etsiä itsestään onnellisuuden lähteitä. Toteamus on mielenkiintoinen: Nietzsche sanoo, että saarnaaminen on vaikuttanut.

Nietzsche vertaa tätä tilannetta tai kulttuuria antiikin maailmaan, jossa Sokrates ja muut sanoivat jotain hyvin erilaista. He sanoivat, että ihmisten tyhmyys, ajattelemattomuus ja naapurien mielipiteiden kuunteleminen on syy heidän onnettomuuteensa. Saksalaisfilosofi toteaa jättävänsä sivuun kysymyksen siitä, olivatko antiikin filosofit enemmän oikeassa kuin myöhempien aikojen saarnaajat. Hän toteaa vain, että filosofia otti tyhmyydeltä hyvän omantunnon, teki vahinkoa tyhmyydelle.

Katkelma todellakin sanoo, että yhdellä ja toisella puheella, saarnaamisella tai filosofien sanomisilla,  on vaikutuksia. On huomionarvoista, ehkä ironista, että Nietzsche käyttää myös toisen esimerkin yhteydessä sanaa ”omatunto”. Sana on ihan hyvä, jos ajattelemme vaikka 1700-luvun filosofien ja oppineiden, ns. valistuksen levittäjien, puheita. Ne häiritsivät ihmisiä, poistivat heidän rauhallisuuttaan ja uinuvaa omaatuntoa.

Nietzsche ei sano, mitä hän tarkoittaa tyhmyydellä, mutta käyttää sanaa ajattelemattomuuden yhteydessä. Hän viittaa hyvin tuntemaansa antiikin maailmaan. Tyhmyys oli muuta kuin älyn puutetta. Olen itse käyttänyt esimerkkinä stoalaisia, jotka halusivat auttaa ihmisiä pois stultitian tilasta. Stultitia, tyhmyys, ei ollut älyn puutetta, vaan tahdon ja luonteen heikkoutta. Se ilmeni huolestumisena, pelkona ja epävakautena tapahtumien edessä. 

Hannah Arendt tahtoi, että ihmiset ajattelisivat. Hän totesi kuulijoilleen pahuuden asuvan muussakin kuin pahojen ihmisten pahoissa teoissa; ihmiset hyväksyvät sen kaikessa hiljaisuudessa. Kun häneltä kysyttiin, mitä voimme tehdä, hän vastasi:”Täytyy ajatella.” Kriittiinen ajattelu oli hänelle vastarintaa. Voisi kuvitella Arendtin samastaneen tyhmyyden ajattelemattomuuteen ja sillä oli moraalisia seurauksia. Joidenkin Arendtin tekstien valossa tulee sellainen kuva, että hänelle tyhmyys oli kyvyttömyyttä kuvitella itsensä toisen saappaisiin.

Ranskalaiset, esimerkiksi Gustave Flaubert ja Gilles Deleuze, käyttävät joskus sanaa bête, joka merkitsee tyhmää, mutta myös petoa tai elukkaa. Flaubert ja Deleuze  eivät nähdäkseni yrittäneet sanoa, että eläimet ovat tyhmiä, ihmiset älykkäitä. Deleuze sanoi (nimenomaan kirjassaan Nietzschestä), ettei tyhmyys ole erehtymistä, vaan pikemminkin ajattelun alhaisuutta. Tässäkin näkemyksessä tyhmyys on jotain muuta kuin älyn puutetta ja sillä on moraalisia konnotaatioita.

Myöskään Flaubertin visioissa tyhmyys ja ajattelu eivät poissulje toisiaan. Hänen romaaninsa Bouvard ja Pécuchet (1881) satirisoi tyhmyyttä ja vulgaarisuutta. Kirjan päähenkilöiden älyllinen uutteruus ja uteliaisuus ei tunne rajoja, mutta kirjailijan vision ytimessä on ajatus, että tyhmyys on olennainen osa inhimillistä olemassaoloa...

Jos näemme tyhmyyden ajattelun toisina kasvoina, Nietzschen filosofialle antama tehtävä on vaikea; ei riitä, että sanoo toisen sanovan jotain hassua ja ajattelematonta. Filosofin pitäisi ehkä oppia myös omista virheistään, kehittää itsessään valmiutta tähän oppimiseen. Pitäisi voittaa ylimielisyys...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila