Ihmiskunnan puolesta, sitä vastaan

 

Filosofiakahvila 24.2./25.2./26.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kun nykyisin keskustellaan yhteiskunnallisista kysymyksistä, esiin nousee silloin tällöin radikaalin hahmo. Riippumatta puhujan ideologiasta, radikaali on melkein aina jotain hyvin negativiista, ainakin vaarallista. Se samastuu ääriliikkeisiin, jopa terrorismiin. Jos radikaali on vaaraton, hänet leimataan idealistiksi, haaveilijaksi. Ryhtymättä puolustusasianajaksi haluaisin tehdä muutaman huomautuksen, ihan vain rauhallisemman, historiallisesti osuvamman kuvan luomiseksi.

Ihmisiä haukutaan tai kehutaan radikaaleiksi, kun he vain päästävät suustaan joitakin valmiita muotoiluja tai jopa kuluneita iskulauseita. Tämä tulee erityisen selväksi, kun katsoo ja kuuntelee, mitä tapahtui kommunistisissa liikkeissä. On kuitenkin ollut niitä, joiden näkemyksen mukaan radikaalisuus vaatii enemmän; se on oman elämänsä pistämistä peliin ja se on henkilökohtaisen sitoutumisen jopa fyysistä ilmenemistä. Tällaista näkemystä ei voi puolustaa puhtaan teoreettisesti tai abstraktisti. Sen täytyy ruumiillistua ja täytyy löytää eläviä esimerkkejä. Esimerkkejä löytyy, sympaattisia ja antipaattisia.

Ilman että yrittäisin abstraktisti puolustaa tätä näkemystä, täytyy todeta, että sanan radikaali pohjana on latina sana radix, juuri. Radikalismi on juuriin menemistä. Tässä mielessä teoriakin voi olla radikaali. Jollakin filosofilla voi olla jokin termi tai käsite, jonka myöhemmät filosofit radikalisoivat; he vievät sen pidemmälle, enemmän perusteisiin. 

Antiikin filosofisista koulukunnista radikaaleimpia olivat skeptikot ja kyynikot. Kyynikot ovat tietyssä mielessä ilmeinen esimerkki: he eivät kirjoittaneet, teoretisoineet, vaan yrittivät ruumiilistaa oppinsa (jos mistään opista voi edes puhua). Diogenes Sinopelainen näki ja koki, että hänellä on missio. Hän taisteli, muttei vain itsensä tähden; hän halusi auttaa koko ihmiskuntaa, tehdä siitä vapaamman, ehkä onnellisemman. Koska hän taisteli kaikkia konventioita vastaan, se oli hyvinkin aggressiivista ja skandaalimaista. Olen muotoillut kyynikkojen periaatteen näin: Ihmiskunnan puolesta, ihmiskuntaa vastaan.

Kuvittelen, että tämä muotoilu soveltuu ainakin joihinkin muihinkin radikaaleihin. Näin voisi sanoa esimerkiksi Pentti Linkolan taistelusta, tosin muotoilun ensimmäinen kohta (ihmiskunnan puolesta) oli hänen tapauksessaan hyvin suhteellista.

Radikalismista ja radikaaleista puhutaan vain ideologisella tasolla. Tämän yksi seuraus on, että vastustajat sanovat radikaalin olevan väärässä tai ainakin menevän liian pitkälle. Ns. radikaalit joutuvat samaan peliin ja yrittävät oikeuttaa toimintansa tai sanansa. Kun he yrittävät oikeuttaa tekemisensä, heistä tulee ideologeja, he viittaavat arvoihin, puhuvat abstraktisti, toisin sanoen ovat vähemmän radikaaleja.

Kun lähtökohta on ihmiskunnan puolesta ja ihmiskuntaa vastaan, näemme ehkä joitakin arvoja toiminnassa, mutta yhtä olennainen, toiminnan sydämessä oleva sana on vaara. Jos joku varoittaa ydinaseista, hän ei välttämättä ole ideologi, esimerkiksi pasifisti. Hän voi olla ydinfyysikko. Tietenkin hänen puheissaan on arvoja. Hän pitää parempana, ettei ydinaseita käytettäisi. Jollakin tasolla hän pitää elämän säilyttämistä tavoittelemisen arvoisena.

Ääriliikkeistä ja radikalismista puhuminen kriittisesti on joskus tarpeen, mutta puheet lankeavat usein poleemisuuteen. Poleemisuus ei synnytä mitään uutta. Radikaalisuus saattaa joskus olla tarpeellista – ei vain siksi, että on hyvä, että joku varoittaa meitä vaaroista, vaan myös vastarinnan tai kritiikin tehokkuuden lisäämiseksi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Johdanto oikeudenmukaisuuteen

 

John Rawls

Filosofiakahvila 17.2./18.2./19.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Sana oikeudenmukaisuus on ollut aina filosofien huulilla esisokraattisista ajattelijoista ja Platonista nykyaikaan, esimerkiksi John Rawlsiin (1920-2002) saakka. On kysytty, mitä on oikeudenmukaisuus yhteiskunnassa ja mitä se on yksilön toiminnassa. Välillä tulee vaikutelma, että ajattelijat ja puhujat ovat puhuneet ihan eri asioista. Jotkut tuntuvat puhuvan jostakin metafyysisestä; he kysyvät, onko maailma, historia, Jumala tai elämä oikeudenmukaisia. Toiset tuntuvat puhuvan oikeudenmukaisuudesta yhteisössä; he puhuvat siitä hyveenä, kykynä tai taipumuksena.

Harva on kiinnittänyt huomiota siihen, että vanhoista ajoista lähtien sama sana tai sen eri muodot (oikeus tai oikeudenmukaisuus, dikea kreikassa) on mukana puhuttaessa niin yksilöiden tai kansalaisten oikeuksista, oikeuslaitoksesta tai jonkun toimijan tavasta. Arvaan, ettei kyse ole pelkästään sekavuudesta, vaan asioiden yhteydestä. Kun tuomari jakaa oikeutta ja on ideaalitapauksessa oikeudenmukainen tai joku sankari on oikeamielinen, reilu, heidän toiminnassaan on jotain samaa: ajatus mitasta ja osuudesta.

Tietyllä tavalla tämä ajatus osuudesta on mukana, vaikka oikeuden tai oikeudenmukaisuuden periaate ja motto ei olisi ”kaikille oma osuutensa”, vaan tämä: ”Niin kuin minua kohtelet, minä kohtelen sinua.” Ajatus osuudesta näkyy myös iskulauseessa, jonka Karl Marx popularisoi: ”Jokaiselle kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.”

Lukiessa monien oikeudenmukaisuusfilosofien kirjoituksia nousee esiin ainakin kaksi kysymystä: 1) Kuka päättää osuudesta? 2)Miten päätös tehdään?

Roomalaisten jumalatar Lustitia, joka on vastine kreikkalaisten Dikelle, on 1500-luvulta lähtien kuvattu side silmillä vaaka toisessa kädessään ja miekka toisessa kädessään. Oikeuden jumalattaren täytyy olla sokea. Alunperin satiirinen ajatus alkoi tarkoittaa jotain positiivista, puolueettomuutta.

Idea oikeuden sokeudesta saa kirkkaimman filosofisen ilmauksen John Rawlsin teksteissä. Rawls  puhuu tietämättömyyden verhosta (veil of ignorance). Ihmisen pitää kuvitella itsensä tietämättömyyden verhon taakse. Kun hän ei tunne itseään eikä samastu olosuhteisiinsa, hän kykenee näkemään selkeämmin, miten yhteiskunnan pitäisi toimia. Ajatuskoe pitää siis sisällään ajatuksen, että tietämättömyys, sokeus, mahdollistaa sen näkemisen, miten pitäisi olla. Se minkä tämä näkijä unohtaa, sulkee pois, on esimerklksi oma etninen tausta, oma sukupuoli ja oma asema.

Ajatus sokeudesta on petosta kahdessa mielessä. 1) Oikeus ei ole sokea. Oikeus haluaa tietää mahdollisimman paljon päätöksen kohteesta; psykiatri arvioi hänet, ja tuomari haluaa tietää, missä olusuhteissa rikos tehtiin. 2) Päättävän ajatukseen ja päätökseen vaikuttaa hänen etninen taustansa ja sukupuolensa. Jos päättävä ihminen sitoo silmänsä ja unohtaa asemansa tai etnisen taustansa, hän  teeskentelee, etteivät ne vaikuta. Voisi ajatella, että tasapuolisuuden tai puolueettomuuden takaisi pikemminkin se, että päättäjä pitäisi esimerkiksi etnisen taustansa mielessään ja yrittäisi tavalla tai toisella kontrolloida sen vaikutusta päätökseen.

Sosiologi voi sanoa, että yleistä mielipidettä ei ole olemassakaan; se on vain abstraktio tai keino manipuloida ihmisiä. Jokin sellainen saattaa kuitenkin vaikuttaa valamiehistöön tai tuomariin.  Kysymys, miten tehdä päätös osuudesta (palkkiosta, rangaistuksesta) on olennainen,  koska päätös tehdään vaarallisessa maailmassa. Platonin teos Kriton on Sokrateen ja hänen oppilaansa Kritonin keskustelu yhteiskunnallisista velvollisuuksista. Sokrates on tuomittu kuolemaan, ja Kriton yrittää houkutella opettajaansa pakenemaan, mutta tämä ei suostu. Sokrateen mukaan ihmisessä on osa (sitä ei tässä teoksessa nimetä), joka tuntee, mikä on oikein ja väärin, oikeudenmukaista tai epäoikeudenmukaista. Tämä osa saattaa turmeltua. Se turmeltuu, kun ihminen kuuntelee tätä eroa tuntemattomien ihmisten mielipiteitä. Jälleen kerran filosofia nousemassa mielipidettä vastaan...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Näkökulma arvoihin

 

Wittgenstein

Filosofiakahvila 10.2./11.2./12.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Niin sanotusti metodisista syistä en puhu usein arvoista. En pelkästään siksi, että käsite on hankala ja monimerkityksellinen. Monesti minusta tuntuu, että arvoista ei kannata puhua myöskään käsitteen epäilyttävyyden takia.  Jokin määrätty instituutio määrittelee omat päämääränsä, arvonsa.  Erittäin todennäköisesti tämä mainittu arvo ei toteudu tai ole instituution päämäärä lainkaan. Vankila on hyvä esimerkki.

Kun olen joutunut puhumaan arvoista, olen viitannut Wittgensteiniin. Ludvig Wittgenstein toteaa tunnetussa luennossaan etiikasta, että etiikka ja estetiikka käsittelevät samaa ongelmaa. Molemmat kysyvät samaa: Mikä tekee elämästä elämisen arvoisen? Wittgenstein toteaa siis arvojen (sekä eettisten että esteettisten) tekevän elämän elämisen arvoiseksi.

Tämän ajatuksen merkitys on siinä, että ne nähdään elämään liittyvinä; niitä ei viedä omaan erilliseen sfääriin eikä niitä hahmoteta liian abstraktisti. Wittgenstein kehitteli ajatusta ajatellen arvojen kuitenkin olevan jotakin transendentaalista. Puuttumatta tämän kehittelyn ongelmallisuuteen olen pitänyt kiinni tästä ideasta, koska olen ajatellut sen olevan hedelmällinen.

Meille voi syntyä mielikuva, että arvot tekevät elämästä jotenkin miellyttävän tai nautinnollisen. Kreikkalaiset ajattelivat – jos yksinkertaistetaan- että hyve tekee onnelliseksi. Voi kysyä, tarkoittaako elämisen arvoinen elämä aina mukavuutta. Usein olen siteerannut Jan Patočkaa, joka sanoi kerran: “Tänään ihmiset oppivat taas, että on asioita, jotka ovat kärsimyksen arvoisia ja että asiat, joiden takia kärsii, ovat niitä, joiden ansiosta elämä on elämisen arvoista.” Tässäkin puhutaan elämisen arvoisesta elämästä, mutta sitä ei ymmärretä välttämättä mukavana tai miellyttävänä.

Patočka näki Saksan miehityksen ja myöhemmin kommunistisen järjestelmän, joka sekin kielsi häneltä yhdessä vaiheessa opetuksen antamisen. Nämä järjestelmät pistivät hänet kärsimään, mutta hänen lausuntonsa ei merkitse, että ne olivat tehneet hänen elämänsä elämisen arvoiseksi. Pikemminkin lausunto viittaa taisteluun näitä järjestelmiä vastaan, ihmisen puolesta. Vastarinta oli monesti epätoivoista ja siksi tuskaista, mutta hän jatkoi kaikesta huolimatta.

Patočkan lausunnon mielenkiintoisuus minulle on siinä, että se antaa näkökulman arvoihin; se ilmaisee ja osoittaa kriteerin, jonka avulla tunnistamme arvokkaan asian. Vaikka se aiheuttaisi tuskaa tai olisi vaivalloista, se on silti sen arvoista. Vaikka joku saa hyvää palkkaa työstä, se ehkä riitä. Jos työntekijä kokee, että työ on jollakin tavalla mielekästä, arvokasta, hän jaksaa, vaikka se vaatisi omistautumista tai uhrauksia.

Prahalainen filosofi piti maanalaista seminaaria, vaikka häneltä oli viety opetuslupa. Seminaari oli yritys ajatella tilannetta, jossa kansalaiset elivät. Patočka koki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään; silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Tässä vaikeassa tilanteessa – ja tätä tilannetta varten – Patočka loi erityisen solidaarisuuden käsitteen: hän puhui vapisevien, järkyttyneiden tai järkytettyjen solidaarisuudesta (englanninkielinen termi on solidarity of shaken).

Patočka ajatteli ihmisten tilannetta ja halusi muuttaa sitä. Hän sanoi:  ”Tilanne on aivan erilainen riippuen, luovuttaako ihminen vai ei. Toivottomassa tilanteessa voi toimia hyvin erilaisilla tavoilla.” Tässä yksinkertaisessa huomautuksessa on ilmaistu asenne, jossa on enemmän arvofilosofiaa kuin monet tuhatsivuiset systemaattiset opukset sisältävät...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tyhmyyttä vastaan

 

Filosofiakahvila 3.2./4.2./5.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Friedrich Nietzsche kirjoittaa Iloisen tieteen fragmentissa 328 vahingon tekemisestä tyhmyydelle. Hän  aloittaa todeten, että erilaiset saarnat egoismia vastaan ovat tehneet vahinkoa egoismille (ja se on hyödyttänyt laumavaistoa niin kuin sankarillisen individualismin puolustaja toteaa). Ihminen on menettänyt hyvän omantunnon etsiä itsestään onnellisuuden lähteitä. Toteamus on mielenkiintoinen: Nietzsche sanoo, että saarnaaminen on vaikuttanut.

Nietzsche vertaa tätä tilannetta tai kulttuuria antiikin maailmaan, jossa Sokrates ja muut sanoivat jotain hyvin erilaista. He sanoivat, että ihmisten tyhmyys, ajattelemattomuus ja naapurien mielipiteiden kuunteleminen on syy heidän onnettomuuteensa. Saksalaisfilosofi toteaa jättävänsä sivuun kysymyksen siitä, olivatko antiikin filosofit enemmän oikeassa kuin myöhempien aikojen saarnaajat. Hän toteaa vain, että filosofia otti tyhmyydeltä hyvän omantunnon, teki vahinkoa tyhmyydelle.

Katkelma todellakin sanoo, että yhdellä ja toisella puheella, saarnaamisella tai filosofien sanomisilla,  on vaikutuksia. On huomionarvoista, ehkä ironista, että Nietzsche käyttää myös toisen esimerkin yhteydessä sanaa ”omatunto”. Sana on ihan hyvä, jos ajattelemme vaikka 1700-luvun filosofien ja oppineiden, ns. valistuksen levittäjien, puheita. Ne häiritsivät ihmisiä, poistivat heidän rauhallisuuttaan ja uinuvaa omaatuntoa.

Nietzsche ei sano, mitä hän tarkoittaa tyhmyydellä, mutta käyttää sanaa ajattelemattomuuden yhteydessä. Hän viittaa hyvin tuntemaansa antiikin maailmaan. Tyhmyys oli muuta kuin älyn puutetta. Olen itse käyttänyt esimerkkinä stoalaisia, jotka halusivat auttaa ihmisiä pois stultitian tilasta. Stultitia, tyhmyys, ei ollut älyn puutetta, vaan tahdon ja luonteen heikkoutta. Se ilmeni huolestumisena, pelkona ja epävakautena tapahtumien edessä. 

Hannah Arendt tahtoi, että ihmiset ajattelisivat. Hän totesi kuulijoilleen pahuuden asuvan muussakin kuin pahojen ihmisten pahoissa teoissa; ihmiset hyväksyvät sen kaikessa hiljaisuudessa. Kun häneltä kysyttiin, mitä voimme tehdä, hän vastasi:”Täytyy ajatella.” Kriittiinen ajattelu oli hänelle vastarintaa. Voisi kuvitella Arendtin samastaneen tyhmyyden ajattelemattomuuteen ja sillä oli moraalisia seurauksia. Joidenkin Arendtin tekstien valossa tulee sellainen kuva, että hänelle tyhmyys oli kyvyttömyyttä kuvitella itsensä toisen saappaisiin.

Ranskalaiset, esimerkiksi Gustave Flaubert ja Gilles Deleuze, käyttävät joskus sanaa bête, joka merkitsee tyhmää, mutta myös petoa tai elukkaa. Flaubert ja Deleuze  eivät nähdäkseni yrittäneet sanoa, että eläimet ovat tyhmiä, ihmiset älykkäitä. Deleuze sanoi (nimenomaan kirjassaan Nietzschestä), ettei tyhmyys ole erehtymistä, vaan pikemminkin ajattelun alhaisuutta. Tässäkin näkemyksessä tyhmyys on jotain muuta kuin älyn puutetta ja sillä on moraalisia konnotaatioita.

Myöskään Flaubertin visioissa tyhmyys ja ajattelu eivät poissulje toisiaan. Hänen romaaninsa Bouvard ja Pécuchet (1881) satirisoi tyhmyyttä ja vulgaarisuutta. Kirjan päähenkilöiden älyllinen uutteruus ja uteliaisuus ei tunne rajoja, mutta kirjailijan vision ytimessä on ajatus, että tyhmyys on olennainen osa inhimillistä olemassaoloa...

Jos näemme tyhmyyden ajattelun toisina kasvoina, Nietzschen filosofialle antama tehtävä on vaikea; ei riitä, että sanoo toisen sanovan jotain hassua ja ajattelematonta. Filosofin pitäisi ehkä oppia myös omista virheistään, kehittää itsessään valmiutta tähän oppimiseen. Pitäisi voittaa ylimielisyys...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ketä kuunnellaan?

 

Filosofiakahvila 27.1./28.1./29.1. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Platon Valtion kuudennessa kirjassa  (488a-489b) on kohta, jossa kysytään, ketä ihmiset kuuntelevat puhujien hälinässä.  Platonin synkän käsityksen mukaan ihmiset kuuntelevat viettelijöitä, petkuttajia ja imartelijoita. Puhujat, jotka puhuvat totta, ärsyttävät ja synnyttävät vihaa.  Heidän kohtalonaan on kosto ja rangaistus.

Platon tekee omassa kulttuurissaan perinteellisen vertauksen. Hän vertaa kaupunkia (valtiota, yhteiskuntaa) laivaan, jonka johdossa on hyvä, mutta vähän sokea kapteeni. Kapteeni on kansa. Miehistö vain yrittää keksiä keinoja, miten saada laiva valtaansa. Miehistöllä viitataan demagogeihin, kansanvillitsijöihin. Päästäkseen päämääräänsä miehistö imartelee kapteenia. Miehistö (demagogit) eivät tietenkään johda laivastoa merenkulkuun liittyviin tietoihin nojautuen; heitä ohjaavat heidän omat intressinsä.

Tämä oli ja on puhumisen ongelma. Tämän kreikkalaiset kohtasivat monesti. Puhujalla, joka puhuu asiaa, totta, ei ole sijaa yhteiskunnassa, demokratiassa. Häntä ei kuunnella. Pahimmassa tapauksessa hänet eliminoidaan. Ihmiset kuuntelevat imartelijoita, demagogeja. Vaikka meidän tilanne ei olisi samanlainen ja monet yhteiskunnat olisivat ylittäneet kuvatun tilan, kysymys saattaa olla yllättävän elävä, jos se uskalletaan kysyä. Pahinta on, että meillä tuntuu olevan vähän ideoita ja mielikuvitusta ongelman ratkaisemiseen.

Haaveilematta lopullisesta ratkaisusta kysyn, mitä voisimme tehdä. Platonin teksti antaa ainakin joitakin vihjeitä, jos olemme tarkkoja. Laivan miehistö, demagogit, eivät pidä ohjenuoranaan merenkulkuun liittyviä tietoja. Viimeisinä vuosikymmeninä tai viimeisen vuosisadan aikana ollaan nähty erilaisia versioita anti-intellektuellismista, joka on vihamielisyyttä älymystöä ja intellektuelismia vastaan. Vihamielisyyden osoittajat sanovat edustavansa tavallista kansaa ja älymystön vieraantuneen tavallisten ihmisten ongelmista. Epäluottamus kohdistuu koulutukseen, tieteeseen, filosofiaan jne.

Tällä voi olla kohtalokkaita seurauksia. Purjehtimisessa täytyy pitää mielessä periaatteita ja tehdä myös rationaalista tilannearviota. Ensimmäinen koulutunti kuuntelemisen opiskelijalle olisi siis tämä: Täytyy vältellä ja varoa anti-intellektuelismia itsessä.

Miehistö, siis demagogit, jotka saattavat nykypäivänä olla yhdenlaisia tai toisenlaisia populisteja, esimerkiksi anti-intellektuelleja, ajavat omaa etuaan, eivät yleistä etua. Meidän saattaa olla vaikeaa huomata, jos puhuja ajaa vain omaa asiaansa, mutta siitä saattaa olla jotain merkkejä.  Ei tietenkään ole mitään takuuta siitä, että yleisen edun ohjaama puhuja ei kerran harjoittaisi valtaa vahingollisella tavalla, ohjaisi alusta karikolle. Kuuntelijan tulisi kuitenkin pysyä valppana, kallistaa korvansa yleistä etua ajavalle.

Platonin kuvitteleman laivan kapteeni on hyvä, mutta sokea. Tämän takia hän kuuntelee miehistöä. Jos hän näkisi ja ajattelisi itse, hän saattaisi silti kaivata neuvoa, mutta hän osaisi ehkä paremmin erottaa jyvät akanista. Tästä seuraa vaikein kysymys kuuntelijalle: Miten vähentää sokeuttaan? Joku –esimerkiksi Platon – voi sanoa, että täytyy filosofoida. Minä sanon: Täytyy avata silmät. Vaikka se ei riitä...

Silmien avaaminen ei ehkä onnistu, jos ei tee työtä itsensä kanssa. Ensin täytyy vastata kysymykseen, mikä tekee meistä sokeita tai miksi pidämme silmämme kiinni. Pidämme silmät kiinni, koska pelkäämme tai on liian työlästä pitää ne auki. Täytyy siis rohkaista itseään ja voittaa oma henkinen laiskuutensa. Monesti emme näe jotain, koska se on liian tuttua tai tavallista. Totesin kolme vuotta sitten, ettei näkemistä estä vain ennakkoluulo, vaan myös tottumus...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Meritokratia

 

Filosofiakahvila 20.1./21.1./22.1. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Meritokratia on järjestelmä, joka perustuu yksilöiden lahjakkuuteen ja meriitteihin, ansioihin: ihmiset nousevat tärkeisiin asemiin älynsä, ansioidensa ja uutteruutensa ansiosta. Ajatus on vakuuttava. Uskomme, että tällainen järjestelmä on oikeudenmukainen ja tehokas.

Tietenkään meritokratia ei aina toteudu. Yhteiskunnat tekevät temppuja, yleensä lainsäädännöllisiä, taatakseen meritokratian tai ainakin välttääkseen nepotismin. Meritokratian ainoa ongelma ei ole se, että sen toteutumisella on esteitä. On myös vaikeus määritellä, kenelle kuuluu mikäkin osa, asema tai palkka. Ihmiset ihmettelevät, miksi tämä tai tuo saa noin korkeaa palkkaa. Vaikka ihmettely olisi joskus tyhmää tai tietämätöntä, kysymys säilyy ja se on toisinaan ymmärrettävä.

Riippumatta siitä, kuinka hyvin meritokratia on toteutunut, sen pitäminen ideaalina toimii yhteiskunnallisena indikaattorina. Näemme, mitä pidetään arvossa, mitä pidetään ansioina. Monessa yhteiskunnassa absoluuttinen arvo on voitto, taloudellinen hyöty; raha on absoluuttinen arvo, joka määrittää muiden arvojen arvon. Tämä johtaa kunnon meritokratiassa siihen, että korkeaa palkkaa saa sellainen, joka tuottaa voittoa tai ainakin toimii voittoa tuottavassa ympäristössä, ei esimerkiksi koulussa.

Oppi-isä oli brittiläinen sosiologi ja poliitikko Michael Young (Dartingtonin paroni), joka nimesi meritokratian 1958. Meriitin hän ymmärsi yksilön älykkyyosasmäärän ja vaivannäön summaksi (M=Ä plus V). Tässä yhtälössä minua kiinnostaa älykkyysosamäärä. Älykkyys on epäilemättä yksi meritokratian pyhistä lehmistä. Älykkyyden ja parhaimmassa tapauksessa älykkyysosamäärän korostaminen saattaa olla jopa vaarallista, ainakin toinen sosiologi, Pierre Bourdieu, viittaa siihen vuonna 1983 ilmestyneessä artikkelissa: ”Tout racisme est une essentialisme...” (Kaikenlainen rasismi on essentialismia) Bourdieau  puhui rasismin erityisestä muodosta, älyrasismista. 

Meritokratia korostaa koulutuksen merkitystä, mutta jotta oppi toteutuisi, yksilöillä pitäisi olla samanlaiset mahdollisuudet koulutukseen. Todellisessa todellisuudessa tämä mahdollisuus on yleensä etuoikeus. Älykkyyden tai älykkyysosamäärän korostaminen on toisenlaista. Voisi sanoa, että se on hyvin vähän yksilön omaa ansiota. Se on mahdollisuus – joskus jopa tekosyy – suosia joitakin, vaikka jokin muu ansio olisi tarpeellisempi. 

Bourdieau viittaa siihen, että hallitseva luokka, joka ainakin jossain määrin on riippuvainen kulturaalisesta pääomasta, tuntee tarvetta oikeuttaa asemansa. He selittävät sen omalla älykyydellään stigmatisoiden toisia ryhmiä. Ranskalainen sosiologi ei puhu artikkelissaan myöhempinä aikoina hiipien ajatteluun ja käytäntöihin tulleesta ”rodunjalostuksesta” – halusta valita jälkipolven ominaisuuksia, joista yksi halutuimpia on älykkyys.

Älykkyys on haluttu piirre; se on esimerkiksi kykyä oppia uutta ja ratkaista ongelmia. Se ei takaa mitään. Älykkäiden sanotaan esimerkiksi alkoholisoituvan enemmän. Monessa historiallisessa tilanteessa ei kysytty älykkyyttä, enemmän tottelemista. Ihmisen menestykseen vaikuttavat monet voimat, jotka eivät ole hänen hallinnassaan, oli hän miten älykäs tahansa.   

Karl Marx popularisoi 1875 sloganin: ”Jokaiselta kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.” Marxille ajatus liittyi tietenkin kommunistisen yhteiskunnan ihanteellisiin olosuhteisiin, joissa tuotetaan kaikkea riittävästi ja kaikkien tarpeet voidaan tyydyttää. Iskulauseessa ollaan kuitenkin muotoiltu myös (melkein) meritokratian periaate; jokaiselta kykynsä mukaan.  Espanjalainen uusrikas muotoili merikoratian periaatteen näin: ”En ole parempi ihminen kuin köyhät, koska minulla on rahaa. Minulla on rahaa, koska olen parempi ihminen.”

Tietenkin marxilainen slogan oli periaate, joka tahtoi muotoilla jalon ajatuksen oikeudenmukaisuudesta. Ehkä siinä on jotain, johon kannattaa huomioida. Se ei sano vain, että kaikille pitää antaa tarpeidensa mukaan; se sanoo, ettei ole hyvä, että ihmiseltä vaaditaan enemmän kuin mitä hän kykenee antamaan. Vaikka meritokratia toteutuisi ja korkeaan asemaan pääsisi vain ansioitunut, se ei takaa, ettei häneltä yritettäisi kiskoa, ruoskia, enemmän kuin mihin hän pystyy...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Espanjalainen rasismi, suomalainen rasismi

 

Filosofiakahvila 13.1./14.1./15.1. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Minulle ehdotettiin aiheeksi espanjalaista rasismia ja suomalaista rasismia, niiden vertailua. Kiinnostuin aiheesta, koska kysyin mielessäni, tuoko tällainen vertailu esiin jotain mielenkiintoista, mahdollistaako se näkökulman.

Tajusin hyvin nopeasti, että aihe on vaikea ellei mahdoton, koska rasismin paikallista ilmentymistä ei paljon tutkita, enintään julkaistaan prosenttilukuja vihamielisyydestä tai ennakkoluuloista. Eri maiden rasismin erot, yhtäläisyydet, tavat ja historia jäävät piiloon. Liioitellen ja kieli poskessa voisi sanoa, että Espanjassa on ollut vähän rasismia, koska väestö on itse sekarotuista. Samassa hengessä voisi sanoa, että Suomessa on ollut vähän rasismia, koska ei ole ollut ketään, johon kohdistaa se.

Kärjistäen voisi sanoa, että Espanja maailmanvalloittajana (alkuperäiskansojen kulttuurien tuhoajana) on ollut paljon rasistisempi kuin lastuna laineilla kulkenut pieni Suomi, joka on ollut pikemminkin rasismin kohde (roomalaiset eivät edes vaivaantuneet valloittamaan, saksalaiset ja amerikkalaiset sanoivat, että suomalaisilla on mongolipiirteitä). Tätäkin kertomusta voi suhteellistaa toteamalla, etteivät espanjalaiset pelkästään tuhonneet kulttuureja, vaan sekoituivat niihin. Ja suomalaiset ovat kolonialisteja, jotka ajoivat saamelaiset pohjoiseen.

Rasismin moderni muoto, joka kehittyi varsinkin 1800-ja 1900-luvulla, oli tieteellistä tai pseudotieteellistä (eugenetiikka oli tiede, jonka idea on parantaa, jalostaa ”rotua”, parantaa perimää). Vaikka tällaiset rotuopit eivät ole pysyneet kovin hyvin hengissä, ne vaikuttavat yhä ja yhtenäistävät yhden ja toisen maan rasismia. Eugenetiikan seurauksena tai sen vaikutuksesta on syrjitty, harjoitettu valikoitua syntyvyydensäännöstelyä, mm. harjoitettu pakkosterilointia, ei niin kovinkaan kauan sitten, myös Hitlerin Saksan jälkeen ja demokraattisissa maissa.

Nykyiselle rasismille on ominaista niin Espanjassa kuin Suomessakin tietty naamioituminen. Hyvinkin selvästi rasistisia puheita pitävät kieltävät olevansa rasisteja. Mieluummin kuin rodusta, puhutaan tavoista, kulttuurista, uskonnosta. Eugenetiikan vaikutus näkyy yhä, kun sanotaan toisista kulttuureista tulevien olevan esimerkiksi vähemmän älykkäitä. Vanhanaikaista rotuoppia muistuttaa myös tällaisen naamioituneen rasismin essentialismi.

Sekä Espanjassa että Suomessa rasismi oli pitkään pienten, enemmän tai vähemmän eristyneiden, ryhmien aktivismia (monesti väkivaltaisia hyökkäyksiä). Sen rinnalle on tullut poliittiset ryhmät ja niiden enemmän virallinen rasismi. Poliittisten puheiden rasismi on tavanomaistanut vihapuheita, tehnyt niistä enemmän sallittuja; ne myös yllyttävät siihen. Pienet ryhmät ovat kasvaneet, moninkertaistuneet ja ne ovat jopa kansainvälisessä yhteistyössä.

Espanjassa sattui viime vuoden heinäkuussa Torre Pachecossa, Murciassa, tapaus, joka tuo esiin monenlaisia asioita. Iäkäs mies pahoinpideltiin. Netissä alkoi levitä ns. vihapuheita ja sitten räjähti. Paikkakunnan ulkopuolelta tuli aggressivisia, rasistisia, ryhmiä, jotka lupasivat puhdistaa Torre Pachecon ulkomaalaisista. Levottomuudet, vandalismi ja hyökkäykset kestivät useiden päivien ajan, myös sen jälkeen, kun miehen pahoinpitelystä epäilty, ei paikkakunnalla asuva, mies oli pidätetty.

Sen lisäksi, että Torre Pacheco eli kauhun vallassa, esille tuli nykyaikaisen rasismin anatomia. Ryhmät ovat erittäin organisoituneita; yksi päätoimija oli Deport them now –niminen organisaatio. Kansanvillitseminen, kutsu ”metsästykseen” niin kuin he itse sanoivat, tapahtui netissä. Tietyt poliittiset ryhmät, Espanjassa  erityisesti Vox, ei tuomitse tällaista toimintaa, päinvastoin jopa yllyttää. Tässä yhteydessä tuli esiin myös rasististen puheiden aiheet, selitykset, esim. väite maahanmuuton ja rikollisuuden liittämisessä yhteen. Viime vuosien aikana ulkomaalaisten määrä on kasvanut entisestään, mutta rikollisuus vähentynyt. Toinen aihe, esilläoleva väite, on maahanmuuton taloudellinen kestämättömyys (ekonomit kuitenkin selittävät, että Espanjan viimeaikainen taloudellinen kasvu on osaltaan maahanmuuton ansiota). Kolmas teema on tavat. Maahanmuuton sanotaan tuhoavan, hävittävän, espanjalaiset tavat (kukaan ei koskaan selitä mitä ne ovat).

Rasismin samankaltaisuus Espanjassa ja Suomessa tuo esiin sen, että nykyaikainen rasismi on kansainvälistä; se on aina saanut vaikutteita ulkomailta. Erot saattaisivat tuoda esiin vastustamisstrategian kannalta mielenkiintoisia asioita kustakin maastosta...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila