Kun A ei ole enää A

 

Dostojevski

Filosofiakahvila 17.11./18.11./19.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio). 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Mihail Bahtin (1805-1975) kirjoittaa F.Dostojevskin poetiikkaa käsittelevässä teoksessaan (1929, 1963):”Ihminen ei koskaan sulaudu yhteen itsensä kanssa. Häneen ei voi soveltaa identiteetin kaavaa A on A. Dostojevskin taideajattelun mukaan persoona tavallaan elää aidosti siinä pisteessä, jossa ihminen ei sulaudu itseensä; siinä hän ylittää kaikki ne rajat, joissa hän on esineellien olio jota voi tarkkailla, määritellä...”

Bahtin puhuu kuvitteellisista hahmoista. Ehkä ajatusta ei voi soveltaa meihin, mutta se mahdollistaa silti näkökulman. Ei välttämättä olisi haluttavaa olla Dostojevskin henkilö, Raskolnikov tai Ivan Karamazov. Bahtin tuntuu silti sanovan, että heissä, vaikka he olivat kauheita, on jotain arvokasta; he elävät todella. Todellinen elämä mahdollistuu, kun ihminen ei sulaudu yhteen itsensä kanssa, kun identiteetin kaava ei enää päde.

Bahtinin fragmentti väittää, että joskus A ei enää ole A. Se sanoo myös, että ihminen elää aidosti, kun A ei ole A. Itseensä sulautumattomuuden teema tulee Bahtinilla esiin myös muissa teksteissä, toisenlaisissa yhteyksissä. Rabelais-tutkimuksessaan Bahtin puhuu naamioiden muinaisesta merkityksestä karnevalistisessa maailmankuvassa: ”Naamio liittyy muutoksen ja uuden ruumiillistumisen iloon, iloiseen suhteellisuuteen, se kieltää iloisesti samuuden ja yksimerkityksisyyden, tylsän itsensä kanssa yksiin käymisen.”

Bahtinin teksti sanoo jotain muutakin mielenkiintoista. Kun ihminen ei sulaudu itseensä eikä häneen voi soveltaa identiteetin kaavaa, häntä ei voi esineellistää ja määritellä. Koska ihmisiä faktisesti sekä esineellistetään että määritellään, voimme pohtia identiteetin kaavan funktiota. Ihminen esineellistetään, jotta häneen voisi soveltaa identiteetin kaavaa – ja näin, koska hänet halutaan määritellä, häntä halutaan tarkkailla. Toisin sanoen identiteetti, mahdollisuus puhua siitä, on tärkeää, jotta ihmistä voisi kontrolloida.

Voimme pohtia myös identiteetin kaavaan hajottamisen, itseensä sulautumattomuuden, strategista merkitystä. Kun en sulaudu itseeni, minua ei voi niin helposti tarkkailla, määritellä, valvoa. Dostojevskilainen hahmo antaa siis vihjeitä vastarinnan mahdollisuudesta.

Emme voi ryhtyä dostojevskilaisiksi hahmoiksi – ja niin kuin sanottu se ei ehkä ole toivottavaa tai haluttavaa. Emme saa takaisin  kadonnutta karnevalistista kulttuuria tai naamioiden merkitystä. Meidän täytyy siis keksiä uusia keinoja paeta identiteetin kaavaa.

Sanotaan, että minä itse ja muut määrittelevät minut varkaaksi. Minulla on siis varkaan identiteetti. En ehkä sulaudu itseeni niin hyvin, jos etsin, mitä muuta voin olla. Jos en anna itseni olla muuta tai muut eivät minun anna olle muuta, identiteetistäni on tullut laki tai vankila. Paetakseen identiteetin kaavaa, täytyy paeta identiteettiä lakina. Sitä ei voi välttämättä paeta, jos sitä ei kyseenalaista.

Monta kertaa ei asioita kyseenalaista ennen kuin on epäillyt. Ihminen ei osaa välttämättä epäillä, jos meille kerrotaan kaikkialla kertomusta, jonka mukaan meidän tulee löytää identiteettimme. Toteuttaakseen hullun tavoitteen, hajottaakseen identiteetin kaavan ja lain, täytyy käydä omaa kulttuuriaan vastaan. Monta kertaa tällainen taistelu vaatii paljon kulttuuria, sen tuntemusta. Voi olla, että se on liikaa vaadittu...   

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa ja muut maailmanlopun enteet

 

Filosofiakahvila 10.11./11.11./12.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio). 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Susan Sontagin esseissä Sairaus vertauskuvana (1978) ja Aids ja sen vertauskuvat (1988) on monenlaisia mielenkiintoisia ja käyttökelpoisia huomioita. Yllätyin lukiessani jälkimmäistä. En muista kovin monen nykyajattelijan tarttuneen yhtä terävästi maailmanloppupuheisiin, jotka ovat olleet osa mielenmaisemaamme viimeisten vuosikymmenien aikana.

"Ilmestyskirjan näyt ovat muuttuneet pitkäksi jatkosarjaksi", hän kirjoitti. Olemme tottuneet elämään tietoisina täysin mahdollisista katastrofeista. Tapahtumat jäävät kummittelemaan mieleemme. Elämme toisenlaista aikaa kuin Ilmestyskirjan tekijä eli. Jäljentäminen (kuvat) tekevät tapahtumista toisenlaisia. Meillä on myös päteviä, esimerkiksi tilastollisia, menetelmiä tapahtumien seurausten arviointiin. Tieto todellakin lisää tuskaa.

Sontagin kuvaama kuvasto ja sanasto on vain voimistunut. Siitä syystä lupasin itselleni ja ehkä muillekin puhua näistä puheista ennen maailmanloppua. 

Puheet maailmanlopusta eivät ole uusia. Keskiajalla ne olivat jokapäiväistä leipää. Sitä sanottiin eskatologiaksi, opiksi viimeisistä tapahtumista. Tietyllä tavalla olemme palanneet apokalyptisyyteen, nykyisyyden tyhjenemiseen. Tulevaisuus on nykyhetkeä huonompi tai se on jotain katastrofaalista: ekokastrofi, ydintuho, ihmiskunnan nälkiintyminen. Maailmanloppua ei enää ennusta pappi, vaan joskus tiedemies tai insinööri, tekoälyn kehittäjä.

Voimme ajatella tai ainakin yrittää ajatella, että maailmanloppupuheilla voi olla positiivisa vaikutuksia. Meitä varoitetaan jostain. Jos emme ajattele, että täydellienn tuho on väistämätön, voimme ehkä välttää sen, kun tajuamme, missä vaarassa olemme. Maailmanloppupuheet ovat usein moralistisia. Olemme eläneet väärin ja siksi tulee tuho, hävitys, hävityksen kauhistus. Meille tulee huono omatunto. On tietenkin eri asia tuntea huonoa omatuntoa ja sen seurauksena ryhtyä katumaan, ruoskimaan itseään tai parantaa tapansa, päättää olla hyvä ihminen.

Yleensä nämä puheet vain masentavat, lamaannuttavat, passivoivat. Joissakin tapauksissa tämä on toivottu vaikutus. Me tulemme halvemmaksi hiljaisina ja nöyrinä. Voi olla, että me jopa ostamme enemmän, ainakin vessapaperia ja suklaata.

Eskatologinen ajattelu tekee ajan tyhjäksi. Eskatologia, oppi viimeisistä tapahtumista, on usein tulkinnut alun, alkuperän, paratiisimaiseksi tilaksi. Ennemmin tai myöhemmin tulee loppu, tuho, kuolema ja uusi, ihmeellinen paratiisi. Nykyhetki on tällaisessa ajattelussa vain välivaihe, tyhjä ja merkityksetön odotuksen hetki.

Voisimme harjoitella toisenlaista ajattelua, jota nimittäisin kynnysajateluksia. Voimme ajatella itsemme kynnykselle, joka on ratkaisun hetki, mahdollisuuksista latautunut nykyisyys. Kynnys on antieskatologista ajattelua; se on nyt-hetken tekemistä siirtymäksi, ainoaksi merkitykselliseksi hetkeksi, päätöksen ja tekemisen hetkeksi.

Voisimme myös kysyä, miten työskennellä itsensä kanssa, jotta kaikki, kaikkialta tuleva kuvatulva ei vaikuttaisi meihin, ainakaan lamaannuttavasti. Jos kriittinen asenne vaatii työskentelyä itsensä kanssa, voidaan sanoa käänteisesti: Jos olemme maailmanloppupuheiden syömiä ja ohjaamia, olemme liian passivisia itsemme suhteen...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Miten valmistaudun päivään

 

Marcus Aurelius

Filosofiakahvila 3.11./4.11./5.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio). /Ensimmäisen kerran 5. marraskuuta.

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Yritän kertoa, mitä pidän mielessäni, kun yritän valmistautua päivään, sen tuleviin koetuksiin. Ts. voisi sanoa, että yritän ilmaista filosofiani. Joudun sen ilmaisemiseksi käyttämään vanhaa kreikkalaista sanaa. Olen käyttänyt sitä aikaisemminkin. Sitä käytti myös Marcus Aurelius, joka oli roomalainen, mutta kirjoitti itselleen kreikaksi.

Marcus Aureliukselle oli jotain mikä oli syytä pitää mielessään tai silmiensä edessä. Useissa käännöksissä tästä asiasta käytetään nimitystä sääntö, ohje tai määräys. Hän käytti sanaa parastēmata. Kyseessä on ilmaus tai lause, joka ilmaisee samanaikaisesti tärkeän totuuden että käyttäytymisen periaatteen.

Marcus Aureliukselle tällaisia totuuksia ja periaatteita, jotka on pidettävä mielessään on esimerkiksi vapautta koskeva parastēmata: Todellisuudessa ihminen on vapaa, ja me olemme koko ajan vapaita muodostamaan oman käsityksemme eikä mikään valta voi viedä meiltä tätä vapautta. Toinen parastēmata: Ihmiselle, kokijalle, eläjälle on olemassa vain yksi todellisuuden taso tai ulottuvuus ja se on nykyhetki.

Puhuin tästä vuosia sitten lähtökohtana Kathrin Thielen artikkeli Ethics of (In)capacity: Becoming. Tässä tekstissä tulemisen käsitettä (becoming, esp.devenir) lähestytään tehtävänä. Thiele kirjoittaa, että tuleminen ei ole sanan tavanmukaisessa ontologisessa mielessä, mutta se ei tarkoita, ettei se olisi mitään; se on liikettä ja muutosta. Olisi epäonnistunutta kysyä ”mitä” se on, koska se ei ilmaise olemusta, vaan liikkeen. Siksi kysymys ”mitä” (what is) korvaantuu kysymykselle ”miten” (how to). Näin kysymys ei asetu yläpuolelle tuomitsemaan, vaan seuraa sitä mitä etsitään tai harjoittaa sitä. Thielen kysymys on siis: How to become? Kysymys tulemisesta muuttuu tehtäväksi, käytännöksi ja kutsuksi (call).

Mikä on minun parastēmata? Osittain yhä kiinni Thielessä tai ainakin hänen kauttaan luomassani näkökulmassa ja kreikkalaisen sanan ideassa muotoilen periaatteet, joita yritän noudattaa valmistautuessani päivään, tuleviin tapahtumiin.

1.On katsottava, mikä on hedelmällistä. Tämä on tapani määritellä, mikä on hyvää, mikä on hyväksi.

(Valmiit hierarkiat ja käsitykset siitä, mikä on hyvää tai pahaa, hyvää tai huonoa, eivät aina  toimi tai ne ovat jopa haitallisia, koska johtavat tuomitsemiseen. On tärkeää kokeilla, tutkia, mikä synnyttää jotain, mikä on hedelmällistä.)

2.Olemme vapaita, jos käytämme vapautta. Tämä on määritelmäni vapaudelle.

(Vapautta ei takaa mikään laki tai julistus eikä sitä ole valmiiksi olemassa; se ei odota, että se poimittaisiin.)

3.Epälopullisuuden periaate. Tämä on tapani määritellä ”todellisuus”.

(Kirjoitin 2015: ”Mitä sanon epälopullisuuden periaatteeksi? Nimitän näin ajatusta, jonka mukaan mikään inhimillisessä olemassaolossa ei ole eikä sen tarvitse olla lopullista. Sanon sitä periaatteeksi, koska pitämällä tätä ajatusta mielessäni ja edessäni, autan itseäni; se auttaa elämään.”)

Filosofiani on siis tapahtuman filosofiaa. Se on yritystä diagnosoida, mitä tapahtuu ja se on valmistautumista tapahtumaan. Viime kädessä yritän tehdä jotain minulle tapahtuvista asioista. Se on yritystä tehdä siitä jotain hedelmällistä, vaikka se mitä tapahtuu, olisi ikävää. Aina voi yrittää oppia...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ole kirkas

Mirkka Rekola 

Filosofiakahvila 27.10./28.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa (ei vielä) torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio). /Alkaa 5. marraskuuta.

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Monet Mirkka Rekolan runot ja aforismit ovat vaikeita. Niistä on mahdotonta puhua. Ei vain siksi, etten ymmärrä, vaan myös siksi, että nautinnoista on vaikea puhua. Olen suomalainen, mutta en pysty välittämään hiihtämisen iloa ja nautintoa, vaikka sen tavallaan ymmärränkin.

On kuitenkin yksi Rekolan aforismi, joka on ainakin näennäisesti helppo, suora ja yksinkertainen. Rekola kirjoitti:  ”Nouse, ole kirkas. Et voi ellet nouse.” Kehotuksessa on evankeelista voimaa. Vaikka tekstin sanoma tuntuu helpolta, emme tiedä, mitä on se kirkkaus, joka meidän tulisi tavoittaa. Ehkä sanalla on todellakin teologinen merkitys.

Ennen kuin ratkaisemme sanan salaisuuden, voimme ehkä kiinnittää huomiota siihen, ettei meitä kehoteta tekemään jotain, kun teksti puhuu kirkkaudesta; meitä kehotetaan olemaan kirkkaita. Tämä pitää sisällään ajatuksen, että voimme olla kirkkaita. Ollaksemme kirkkaita, meidän täytyy tehdä jotain, nousta.

Mitä nouseminen merkitsee? Ajattelen usein tekemisiämme ja olemistamme rakentamisena. Rakennamme itseämme, elämäämme. Jotta rakentaisimme, meidän on ryhdyttävä siihen, noustava ja tehtävä. Nouseminen on rohkeutta, aloittamista.

Elämänrakentaminen voi olla muutakin kuin omakotitalon rakentamista, auton järjestämistä pihaan, lasten silmienvärin valitsemista, uraputkea. Se on joskus ollut itsensä kehittämistä. Kun se on itsensä kehittämistä, siihen sisältyy valintoja ja työtä, joka koskee sitä, miten ihminen on. Se ei ole vain sitä, että pyrkii olemaan jotain niin kuin pankkiiri tai sähkömies. Ihminen, joka kehittää itseään tai rakentaa elämäänsä, pyrkii olemaan jotain niin kuin hyvä, puhdas, jalo tai kirkas.

Kieltämättä myös nousemisella voi olla teologisia tai uskonnollisia konnotaatioita. Jeesus sanoi: ”Ota vuoteesi ja kävele.” Kun ihminen valitsee tiensä, hän nousee. Kun hän saavuttaa paikan paratiisista, hän nousee taivaaseen. Nämä konnotaatiot eivät tee Rekolasta teologia tai uskonnollista kirjailijaa.

Yhdenlainen näkökulma tekstiin on se, että nouseminen ei ole vain väline, tapa tulla kirkkaaksi. Nouseminen samastuu kirkkauteen. Heti kun nousen, olen kirkas. Voimme ajatella ja toimia erottaen päämäärät ja keinot, mutta joskus voi olla tärkeää tajuta, että keinon, välineen, valitseminen saattaa olla erittäin ratkaisevaa päämäärän  tavoittamisessa. Reaalipolittinen ja sanan tavanomaisessa mielessä kyyninen ajattelu sanoo, että rauhan tavoittelijan täytyy valmistautua sotaan. Rekolan teksti pistää pohtimaan päämäärien ja välineiden suhteita.

Jos kirkkaudella olisi teologisia merkityksiä, se pysyisi yhä arvoituksena. Uskonnollisissa teksteissä Jumalan näkeminen on kirkkauden näkemistä, sokaistumista kirkkaudesta. Enkelit ovat kirkkaita. Mystisen kokemuksen saanut kuvataan kirkastuneena. Ehkä kirkkaus ei tule vain ulkopuolelta, Jumalasta. Emme kuitenkaan tiedä, mitä tämä kirkkaus on tai sitä, miksi taivaalliset olennot ovat kirkkaita.

Jää myös mahdollisuus, että kirkkaus, josta Rekola puhuu,  on vain kirkkautta. On mahdollista, että olemme sameita tai kirkkaita...

 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Don Quijote oli runoilija

Filosofiakahvila 20.10./21.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa (ei vielä) torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio). /Alkaa todennäköisesti  5. marraskuuta.

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kysyin kerran, kumpi oli oikeassa, Don Quijote vai Sancho Panza? Vastasin: ”Kumpikin saatttoi olla väärässä. Ihminen voi hukata elämänsä sekä kuvitelmissa että uskossa kivenkovaan todellisuuteen.” Vastaukseni oli vähintään ovela. En sanonut, kumpi on oikeassa. Tähän voi tehdä myös filosofisemman lisäyksen.

Joissakin kulttuureissa, esimerkiksi Suomessa, kallistutaan enemmän Sancho Panzan, realismin, kannalle. Yksi yllätys minulle Espanjassa oli se, että täällä arvostetaan ja kunnioitetaan Don Quijoten hulluutta enemmän. Nämä vastakkaiset tulkinnat lähtevät molemmat siitä näkökulmasta, että joku on oikeassa. Meidän ei ole pakko ajatella tästä näkökulmasta. Voimme olla negatiivisempia: ajatella väärässolemisen näkökulmasta.

Tartun omaan ilmaukseeni ”hukata elämä”. Joku, esimerkiksi Don Quijote, voi hukata elämänsä kuvitelmissa, koska ei tavoita ja tartu siihen, mikä on käsillä ja mikä voisi olla arvokasta tai merkityksellistä hänen elämässään. Tämä kuvio toistuu kirjallisuudessa myös Cervantesin jälkeen. Anton Tšehovin kertomuksen Hepsakka päähenkilörouva seikkailee, etsii jännitystä ja romantiikkaa taiteilijapiireistä ja muusta, mutta lopulta tajuaa, kun menettää tylsän aviomiehensä, että hän oli hyvä mies, jossa oli enemmän arvoa kuin hänen haihatteluissaan.

Joku voi hukata elämänsä, mahdollisuutensa ja kyvyn elää merkityksellistä elämää, koska hän on realisti, joka sanoo: ”Tämä on ollut näin aina ja tulee olemaan.” Tosiasioiden tunnistaminen ja tunnustaminen ei ole kaikkien todellisuuden ulottuvuuksien tajuamista, koska myös mahdollisuudet ovat osa todellisuutta.

Voimme yrittää suodattaa tästä opetuksen sekä filosofille tai oppineelle, joka yrittää tehdä diagnoosia maailmasta että myös tavalliselle eläjälle, joka heilahtelee haaveidensa että kylmäkiskoisen realismin välillä. Kun oppinut toteaa, että näin ja näin, hänen ei ole pakko tehdä päätelmää, että se tulee aina olemaan näin ja näin. Kun hän analysoi maailmaa ja sen vaaroja, tekee diagnoosia sen sairauksista, hän voi etsiä myös murtumia, haurautta todellisuuden kivestä, etsiä tietä ulos.

Tämä on syy, miksi olen pitänyt historiasta. Kun näen, että kerran on ollut toisin, päättelen, että se voi myös olla toisin nyt ja tulevaisuudessa. Tiedän, että joillekin historiasta saatu opetus on päinvastainen; jotkut löytävät aina vain samaa tai vielä pahempaa, he löytävät identiteetin, kansakunnan tai rodun tehtävän.  

Kuvitelmat ovat hyväksi, jos niiden ansiosta näkee uusia mahdollisuuksia. Ne ovat pahasta, jos jäämme niihin kiinni ja lyömme niiden takia päätä seinään. Kieltämättä taistelu tuulimyllyjä vastaan on vähän hassua. Eivät kai ne tuulimyllyt mitään ole meille tehneet. Realismi on hyväksi, jos se auttaa keksimään toimivia keinoja. Se on pahaksi, jos sen takia päädyn ajattelemaan, ettei mikään voi olla toisin.

Valistusfilosofi Voltaire ei katsonut Don Quijotea idealistina, siis mielipuolena.  Hänen mukaansa Don Quijote ei ollut mielipuoli, vaan keski-ikäinen mies, joka tunsi, että intohimot katoavat ja kuihtuvat. Filosofi tiesi Don Quijoten olevan ennen kaikkea intohimojen keksijä. Samaa mieltä ovat ne runoilijat, jotka sanovat, että Don Quijote oli runoilija, joka luo itsensä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Anna minun olla

 

Hassisen Kone

Filosofiakahvila 13.10./14.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa (ei vielä) torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio). /Alkaa mahdollisesti vasta marraskuun alussa.

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kaikki paikat ovat pullollaan empatiaa, ymmärrystä, välittämistä ja hoivaa. Silti väkivalta, sodat ja tyrannia jatkavat voittokulkuaan. Onko meidän ymmärryksessämme jokin vika? Vai onko moraalisessa periaatteessamme väärä suunta?

Minusta välitetään ja vielä pahempaa minua ymmärretään. Sen takia tekee mieli välillä sanoa: ”Anna minun olla.” Tämä lause kantaa mukanaan kysymystä, toisenlaista kysymystä: Mitä meidän pitäisi kysyä? Joskus tällaiset aggressiiviset lauseet ovat filosofoimisen alku, heräytyminen kysymään, ovat kysymyksemme hyviä.

Sosiologit ja sosiaalityöntekijät tiedostavat ainakin aika ajoin – jos Richard Sennettiä on uskominen – että toisten auttamiseen liittyy ongelma. Toista ei välttämättä kunnioiteta, kun häntä autetaan; häntä ei kohdella autonomisena olentona. Sennett ei puhu varhaisista luostarilaitoksista, mutta sieltä minä olen löytänyt dramaattisen esimerkin auttamisen epäilyttävistä puolista. Joku tahtoo pelastaa munkkikokelaan sielun, varmistaa hänelle taivaspaikan. Auttaakseen häntä käskee totella, riistää häneltä kaiken tahdon, kaiken itsenäisyyden.

Voimme siis kysyä, ovatko meidän hienot periaatteemme ja puhdas rakkautemme niin hienoja, niin puhtaita. Tämän kysyminen ei poispyyhi auttamisen tärkeyttä. Voimme yhä ajatella niin kuin Hermann Broch, että auttavan käden tarjoaminen apua tarvitsevalle on ihmisen velvollisuus aina. Kysyminen merkitsee, ettei auttaminen ole niin helppoa; joudumme ajattelemaan omaa suhtautumistamme, lähtökohtiamme, niitä kategorioita, joiden kautta olemme toisen luokitelleet.

Don Quijote oli naurettava. Hänen fantasiansa vaeltavasta ritarista oli haihattelua, hulluutta. Nykyisin häntä hoidettaisiin eli häntä yritettäisiin auttaa pois kuvitelmistaan. Tämä ei poista sitä, että Don Quijoten hulluudessa oli jotain jaloa, kaunista, vähintään inhimillistä. 50-vuotias mies kyllästyi olemaan Alonso Quijano, halusi ruumiillistaa, elää todeksi fantasiat ritareista.  Alonso Quijano oli mies, joka pani parturin astian päähänsä päättäen pitää sitä kypäränä ja näin hänestä tuli Don Quijote. Kun autamme toista tai itseämme esimerkiksi irti jostakin, jonka ajattelemme olevan arvotonta, vaarallista tai vahingollista, saatamme poispyyhkiä myös jotain arvokasta.

Kun katsomme karsaasti lasta tai nuorta ja ajattelemme hänen olevan häiriintynyt tai rappion tiellä, hän saattaa olla oivaltanut jotain olennaista tai hänen häiriintyneisyytensä tai rappionsa ovat ainakin jotain muuta kuin mitä ajattelemme.  Auttaminen – tahdomme tai emme sitä – tekee usein muutakin kuin pelastaa ihmisen hädästä. Siksi kapinallinen ja aggressiivinenkin lausahdus voi olla paikallaaan: ”Anna minun olla.”

Hassisen Koneen ikivihreä drmatisoi tähän liittyviä kysymyksiä:

Jos rappio on sitä, että rakastaa
Ottaa hetkistä kii, eikä tahdo tappaa
On mukavaa olla rappiolla
Olla vaan täysi nolla

Rappiolla on hyvä olla
Ei huolet paina, ei rasitu polla
Antaudu sinäkin suosiolla
Taikka anna meidän olla

https://www.youtube.com/watch?v=AeJYeyqPfZI&list=RDAeJYeyqPfZI&start_radio=1

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Oma itse ilman ominaisuuksia

 

Musil

Filosofiakahvila 6.10./7.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa (ei vielä) torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio). /Alkaa aikaisintaan 15.10.

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Jotkut ajattelevat, että itsensätunteminen merkitsee, että osaa luetella oman itsensä ominaisuuksia ta parhaassa tapauksessa kaikki ominaisuudet. Yhtä monet haluavat tehdä itsestään määritelmän, löytää identiteettinsä. Kaikkea tätä pidetään arvokkaana ja merkityksellisenä, vaikkei osattaisi sanoa miksi. Robert Musil (1880-1941) loi mielenkiintoisen henkilöhahmon (Ulrich) romaaniinsa Mies vailla ominaisuuksia. Ulrich kokeilee, mitä tapahtuu, jos yrittää elää miehenä ilman ominaisuuksia. Ainakin romaanissa välähtelee idea tästä.

Ehkä Ulrichilla on ominaisuuksia, ehkä ei. Jos on, ne eivät ole pysyviä eikä hän halua niiden olevan pysyviä, koska ajattelee todellisuuden epävakaana ja tahtoo kohdata sen avoimin mielin. Mielenkiintoista on, että Musilin kirjallisen hahmon idea elää ja toteutuu usein kirjallisen tai ainakin älyllisen työn kautta. Monet sekä taiteelliseen tavoitteeseen pyrkineet (Gustave Flaubert) että filosofisia teoksia kirjoittaneet (Michel Foucault) ovat rakentaneet itseään persoonattomina. Paul Veyne kirjoittaa, että tämä oli Foucault´lle eräänlainen uskonto: Kirjoittaja saavuttaa persoonattomuuden, jossa kirjoittajan itse katoaa ja syntyy itse, jolla ei ole ominaisuuksia.

Sekä Musilin Ulrichin että Foucault´n pyrkimykset ovat mielenkiintoisia monesta syystä. 1.)  Omaa itseä ei ymmärretä annettuna, vaan rakennettuna. 2.) Herää kysymys, mitä itsensä tunteminen merkitsee, jos itsellä ei (ainakaan potentiaalisesti) ole ominaisuuksia. 3.) Voimme myös kysyä: Mitä kukaan voittaa, jos hän saavuttaa tällaisen tilan, oman itsen vailla ominaisuuksia?

Buddhalainen, joka etsii omaa tyhjyyttään, vapautuu illuusiosta. Jotkut kristitytkin ovat pyrkineet samantapaiseen tyhjyyteen, oman itsen katoamiseen. Heille tyhjyys, minättömyys, on paikka, tila, jonka kautta Jumalan tahto toteutuu. En usko, että Ulrich oli oli buddhalainen tai kristitty. Foucault oli ehkä enemmän molempia.

Ulrich ajatteli kohtaavansa paremmin todellisuuden, kun hänen mielensä on avoin, ei lukkoonlyödyn minän ominaisuuksien rajoittama. Luulen, että tämä strategia liittyy Musilin romaanin keskeiseen ajatukseen, että todellisuuden tajuaminen on muutakin kuin olemassaolevan tajuamista, tietämistä tai tiedostamista; siihen liittyy kokemus todellisuudesta mahdollisuuksina. Jos kiinnityn ominaisuuksiin, vähennän mahdollisuuksia, en ehkä edes tajua niitä. Foucault vastusti identiteettiä samantapaisista syistä. Identiteetistä voi tulla laki; se saattaa rajoittaa toimintaamme ja kokemuksen mahdollisuuksia.

Tuskin Musil tai Foucault olivat ahkeria Plotinoksen (n.204/205-270) lukijoita, eivät ainakaan seuraajia. Häneltä löytyy kuitenkin oma versio samasta tavoitteesta, itsestä ilman ominaisuuksia.

Pierre Hadot kertoo teoksessaan Que est-ce que la philosophie antique? Plotinoksen halusta elää Hengen mukaan, Ymmärryksen tai Älyn mukaan, muuttua tuoksi Ymmärrykseksi. Se on kääntymistä transendentaalisen puoleen, irtaantumista omista intohimoista ja mielikuvituksesta. Tämä merkitsee ainakin kahta asiaa: 1)Ihminen katsoo asioita toisesta näkökulmasta, Kaiken näkökulmasta. 2)Se merkitsee itsetuntemusta, ymmärrystä siitä, että ihmisen todellinen minä on henki.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila