Alaston Lear

 

Filosofiakahvilan aihe 23.4./24.4/ Fuengirolassa ei ole enää tänä keväänä. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kuningas Lear on William Shakespearen näytelmistä kyynisin sanan alkuperäisessä merkityksessä. Lear on Diogeneen seuraaja. Totuus on alaston ja sen on ruumiillistuttava alastomassa kehossa.

Kaikki tuntevat tarinan. Learilla on kolme tytärtä. Lear päättää luopua kruunusta ja jaksaa vallan tyttärien kesken. Väärinymmärryksen takia valtaa ei saa Cordelia, ainoa joka todellisuudessa on uskollinen isälleen. Väärinymmärrys johtuu siiitä, että Cordelia ei käytä retoriikkaa, korusanoja.

Lear vierailee ensin toisen, sitten toisen vallan saaneen tyttärenä luona, mutta huomaa tulevansa torjutuksi, kylmästi kohdelluksi. Kohta hän on on tuulisella nummella pienen seurueensa kanssa. Taivasalla, tuulessa, hylättynä, hän alkaa menettää järkeään, siltä näyttää.

Hänen seurassaan on narri, joka niin kuin monet Shakespearen ja aikalaisten narrit kertovat totuuden, jota ei kuunnella. Kuningas Learin narrin elämä oli tuskaa. Hän sanoi totuuden. Learin korvat kuuntelivat tuulta, eivät narrin sanoja. Narri poistuu näyttämöltä ilman mitään selityksiä tai perusteluja. Tämä on ollut monenlaisten oppineiden spekuloinnin aiheena vuosisatojen ajan.

Ehkä hän toivoi poistuvansa näyttämöltä ja ajatteli olevansa Learin sisällä, kun on poissa. Kun Lear on narri itse, tapahtuu jotain, syntyy uusi herkkyys. Ehkä hän sitten kuulee, ajatteli hullu.Tässä maailmassa totuus on koira, joka ruoskitaan ulos koirankoppiin.

Tuulet huojuttivat heitä nummella. He eivät olleet enää kuningas ja narri, vain kaksi koiraa tuulten armoilla. Niin kuin sanoin Kuningas Lear on William Shakespearen näytelmistä kyynisin sanan alkuperäisessä merkityksessä. Minnekään ei pääse ilman kauhistuttavaa harjoitusta.

Lear anoi apuun salamoita. Ei halunnut luopua sadasta miehestään, ei tahtonut jättää kaikkea, halusi olla vielä edes kuninkaan varjo.Hän oli enää vain ihminen eikä nähnyt sitä. Tyttäriltään hän vaati,etteivät tekisi häntä hulluksi. Liian myöhään. Learin järki huiskutteli omille teilleen.

Vielä kerran ja vielä enemmän hulluutta, tuulta, kylmää. Uuteen elämään mennään myrskyn läpi. Lear saapui kukilla seppelöitynä, ylisti lintujen lentoa ja sanoi olevansa kuningas, on siis viimeisen järjen hipun menettänyt. Narri oli nyt hänen sisällään. Narri oli ääni hänessä, kirkkain.

Lear huusi keihäitä, käski antamaan merkin, menemään maaliin.

Järkeä oli Learin hulluudessa, joka näki, että keinottelija hirtätyttää väärentäjän. Vanha mies kukkakruunu päässä arvonsa menettäneenä, arvoonsa kurottaen ja koko maailma tanssien hänen sisällään ja ulkona, nummella, tanssi heinä. Voiko mitään oikaista, parantaa?

Näytelmä on synkkä. Lear tajuaa asiat liian myöhään, kun hän kantaa Cordelian ruumista. Cordelian koruton puhe, narrin totuus, olivat ilman korvia. Retoriikka puree paremmin. Ihminen haluaa olla imarreltu.

Nämä teemat – koruton puhe, suora totuus, alastomuus, paluu luontoon – ovat kyynisen koulukunnan teemoja. En tiedä, että oppineet olisivat kiinnittäneet tähän huomiota. Se ei ole tärkeää. Tärkeämpää on kokemus, joka mahdollistuu draaman kautta. Meidät hylättiin ja me hylkäämme tämän maailman, vastaanotamme toisen sateessa ja tuulessa,alastomina, koirina.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Jagon kuiskaus

 

Filosofiakahvilan aihe 3.10./4.10./5.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Jago kuiskaa isäntänsä Othellon korvaan: “Vaimosi Desdemona pettää sinua.” Niin kauan kuiskaa, että Othello, joka ei ensin usko Jagon sanoja, lopulta tappaa vaimonsa, sitten itsensä. Jago on demoninen ääni, hän on manipuloija. Hän vihaa Othelloa ja tuhoaa hänet juonittelun avulla, puheella.

On tärkeää kuunnella toisia, mutta William Shakespearen hahmo muistuttaa meitä siitä, että joidenkin kuunteleminen on vaarallista.  Jos katsomme , analysoimme miten Jago puhuu, voimme saada esiin varoitusmerkkejä. On syytä olla epäileväinen, kun meidän tunteisiin vedotaan ja meitä houkutellaan rakastamaan, vihaamaan, halveksimaan tai ihailemaan.

Jagon puhe naamioituu informoinniksi. Osaammeko erottaa mainoksen ja informaation, mielipidekirjoituksen ja uutisen? Nämä ovat meidän jokapäiväisen elämän vaikeuksia.

Jagon kuiskaus johtaa vihaan, omistushaluun, murhaan. Shakespearen näytelmän oivaltavuus ja kauheus on siinä, että kyseessä on kuiskaus - ei huuto, ei torilla pidetty kansaa villitsevä puhe. Tästä seuraa meille erityinen ongelma. Miten pysyä valppaana, kun puhe ei ole tavanomaista populismia, vaan ystävän tai uskotun jokapäiväisiä sanoja?

Kun joku sanoo, että on lukenut lehdestä, että niin ja näin, on syytä kysyä, onko hän todella lukenut. Ihminen ei valehtele; hän uskoo lukeneensa. Ehkä hän on lukenut otsikon ja arvailee sen pohjalta, mihin lehti pyrkii tai mihin se on syyllistynyt valitessaan uutisen (sovinismi, vihervasemmistolaisuus). On siis syytä epäillä kaikkia hyväntahtoisiakin ja rehellisiä, ennen kaikkea. On syytä varoa itseään.

Jago nähdään kierouden, manipuloinnin, kaunaisuuden ruumiillistumana. Mutta Othello kallistaa korvansa hänen suutaan kohti. On hyvä haukkua lehdistöä, poliitikkoja, kansainvillitsijöitä. Omaan itseen ei käännä katsettaan kukaan.

Jago puhuu paljon. Hän puhuu enemmän kuin Hamlet. Tekstiä on 1097 riviä. Tämä voisi olla ensimmäinen varoitusmerkki, joka meidän olisi syytä pitää mielessä: Paljon puhuva yrittää jotain.

Toinen varoitusmerkki on se, että Jago imartelee Othelloa. Joku on sanonut, että Othellon alaotsikko voisi olla Pluarakhoksen tunnetun kirjoituksen otsikko: Miten  erottaa imartelija ystävästä? Täytyy muistaa, että Jagon on taitava. Tehtävä ei ole helppo.

Onko syytä kuunnella filosofia? Ei välttämättä, jos uskomme Cristóbal Serraa (1922-2012), joka julkaisi vuonna 1999 pienen kirjasen, jonka nimi oli Nótulas. Yksi opuksen äpäräteksti on seuraavanlainen:

"Älä mene filosofin luokse. Mene nuorallatanssijan luokse ja tee samoin kuin hän: mene kävellen löysällä köydellä. Katso jos filosofi herää horroksestaan. Eikö sinusta vaikuta, että hän on kovin uninen?"

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Narrin saarna

EI ENÄÄ FUENGIROLASSA (syksyllä palataan)

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 

Toisinaan näen selkeästi, että käsitteiden lisäksi figuurit ovat tärkeitä ajattelulle. Kun en saa vastakaikua filosofiakahvilan osallistujilta tai ystäviltäni, sanon itselleni: ”He pitävät minua narrina. Olkoon! Pitäköön minua narrina. Lupaan olla narri. Pidän narrin saarnan.”

Narri on kuulkaas tärkeä figuuri. Mihail Bahtin kirjoittaa: ”Narrissa kaikki hallitsijan määreet on käännetty ylösalaisin, siirretty ylhäältä alas; narri on ylösalaisin käännetyn maailman kuningas.” Koska Hegel opetti, että filosofia on maailma on ylösalaisin, voin todeta: ”Minä, narri, olen filosofian kuningas.”

Miksi narri on kadonnut? Eivätkö hallitsijat enää tarvitse heitä? Hekö kuulevat totuuden, toisenlaisen näkökulman, ilman heitä? Tulivatko asiantuntijat ja virkamiehet hänen sijalleen? En ole tosissani, kun otan käteeni Kuningas Learin näyttääkseni, miksi narri katoaa. Herrat ja rouvat tutkijat ovat vuosisatoja tutkineet ja pohtineet, miksi narri katoaa näyttämöltä ilman mitään selityksiä. (Siihen saattaa olla tekninen syy: sama näyttelijä näytteli sekä narria että Cordeliaa. Eikä Shakespearen näytelmistä löydy selityksiä historiallisiin prosesseihin. Mutta minä olenkin narri!) Narri, kuningas Learin varjo, ainoa joka sanoo poikkipuolisen sanan, tulee turhaksi. Lear ei enää tarvitse häntä, koska tulee hulluksi. Ovatko siis nykypäivän hallitsijat tulleet hulluiksi? Siksikö he eivät tarvitse narria?

En tiedä, onko kukaan tutkija huomannut, että Kuningas Lear on Shakespearen kyynisin näytelmä. Annan tässä siis jollekin (ihan ilmaiseksi) väitöskirjan aiheen. Kuningas Learin hulluus ei ole mitä tahansa hulluutta (vaikka monet kohtaukset viittaavat aika tavalliseen seniiliyteen). Hän menee hulluutensa kautta kohti uutta elämää, mutta niin kuin kyynikkojen sankari Diogenes. Hän on yhä alastomampi, yhä enemmän luonnonmukainen ja luonnon armoilla. Narri on yhä näyttämöllä, kun kyynistyminen alkaa. Myrsky leimuaa nummella. Kaikki, sudetkin, etsivät suojaa, vain Lear ei. Narri seuranaan juoksee paljaspäinen mies, toistaa sanoillaan salamoita, jylinää, taivaan mylvintää. Ei tahdo sovintoa, ei. Ei tahdo enää suojaa, kotia, ei. Hullu tahtoo villiksi.

Joudun toteamaan – pettymykseksi – etteivät nykypäivän hallitsijat muistuta kovin paljon Learia. He eivät ole uskaltaneet tulla samalla tavalla hulluiksi, eivät ole ansainneet narrin katoamista, koska he eivät ole sisäistäneet narria, tulleet itse narreiksi. Lear vaeltaa nummilla, elää hylkiönä, poispotkittuna. Kenellä nykyhallitsijalla on vastaavia kokemuksia?

Alusta lähtien kuningas Learilla on ongelma. Hän ei kuuntele narriaan. Kun narria ei enää ole ja narri  on hänen sisällään, syntyy uusi herkkyys; hän kuulee paremmin. Minä, narri, kuulen sanat, joita Shakespeare ei kirjoittanut – ne ovat poissaolevan narrin sanat: ”Vanha kukitettu pää vapisee, mutta melkein pysähtyy. Minä, narri hänessä, sanon totuuden. Et ole kuningas enää, teit virheitä, kuuntelit kaikkea sontaa, et sydäntä. Hävittää tyhmyys, nähdä sumun läpi, olla vapaa, narri, siinä tehtävä, kutsumus. Sen kanssa on elettävä.”

Kuningas Lear on tietenkin hyvin ajankohtainen näytelmä. Se kertoo vanhustenhoidosta. Teos on myös toisella tavalla peili, jota kuljetetaan maantiellä. Se näyttää, että uusi elämä on mahdollinen, mutta sen saavuttaminen on kovaa. Minä, narri, sanon vain: ”Katsokaa itseänne, te käänsitte katseenne pois. Sitä on teidän jokapäiväinen elämänne. Hullut, narrit, kodittomat, pakolaiset pois silmistä. Siinä teidän valintanne. Pelastaako se teidät?”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Caliban ja minä

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Omistettu Marja Kotirannalle

Tutkimuksen aihe 1

Ranskalainen psykonanalyytikko Octave Mannoni julkaisi vuonna 1950 teoksen Prospero et Caliban. Psychologie de la colonisation. Kirja käsittelee kolonialismin psykologiaa. Kirjailija ja poliitikko Aimé Césaire vastasi 1955 teoksella Le Discourse sur le colonialisme. Martiniquelta kotoisin oleva runoilija pyysi lukijoitaan seuraamaan tarkasti psykonanalyytikon temppuja, joilla hän näyttää, että kolonialisointi perustuu psykologiaan. Rasismi näyttää kauhealta, barbaariselta. Mannonilla on tilalle jotain parempaa: psykoanalyysi.  Tulokset ovat hyviä. Kaikkein absurdemmatkin ennakkoluulot tulevat selitetyiksi ja oikeutetuiksi.

Koko kiista ja teema (kolonialismi ja psykologia) voisi olla vain älykköjen teoreettista keskustelua, siirtomavallan aikaiseen hämärään unohtunutta elehdintää. Tällainen kuva särkyy, jos katsoo tarkemmin ja kuuntelee mitä ihmiset puhuvat nykyään. Joku voi sanoa, ettei psykologialla ole mitään tekemistä asian kanssa. Kyse ei aina ollut keinojen hiotumisesta, barbaarisuuden lieventämisestä. Yksi esimerkki. Lääkäri ja filosofi George Canguilhem julkaisi Algerian sodan sytyttyä artikkelin Colonels et psycholoques (1958). Hän puhui psykologian käytöstä kidutuksessa. Käyttäjä oli Ranskan armeija.

Tutkimuksen aihe 2

Katsoja löytää mitä etsii. Hän löytää omat kategoriansa. John Iliffe kertoi jo varsin kauan sitten, että Tanganjikan koloniastiherrat uskoivat, että kaikki afrikkalaiset kuuluivat johonkin heimoon niin kuin kaikki eurooppalaiset kuuluivat johonkin kansaan. Jotkut upseerit jopa huomasivat, että kyse oli yksinkertaistuksesta värikkään ja monimutkaisen historian läpäisemällä alueella, mutta he halusivat uskoa. Niinpä alistetut asukkaat loivat heimot, joihin he halusivat kuulua.

He eivät luoneet heimoja käskystä. Siirtomaavallan hallitsemiskeino ei ollut vain ruoska; se oli indirect rule. Se oli tekniikka, jossa hallitsijat ohjasivat ihmisiä haluamaansa suuntaan käyttäen alueen valmiita valtarakenteita. Tehtäviä ja vastuu-alueita annettiin perinteellisille johtajille. Tätä keinoa ei kuitenkaan olisi voitu käyttää, jos ei olisi kehitetty molempien osapuolten tarvitsemaa yksikköä, heimoa.

Samantapaista kehitystä tapahtui monella muullakin alueella. Iso-Britannian lisäksi varsinkin Ranskan siirtomaa-alueilla käytettiin samanlaista epäsuoraa hallitsemisen tapaa.

Ryszard Kapuściński oli juossut kymmenien vuosien ajan kaikkialla Afrikassa. Myöhemmin hän istui Kandyssa, Sri Lankassa, ja käänsi heimoja löytävän katseen turisteihin. Näillä heimoilla on kaikkialla esiintyvät nimet: Global Tour, Orient Express, World Travel jne. Heimot erottaa toisistaan hatuista, paidoista ja käsilaukuista. Heitä ohjaa heimopäällikkö, matkaopas. He kulkevat valppaina, jotta eivät eksyisi muista. He suojelevat reviiriään ja ajavat tunkeilijat, toisten heimojen edustajat, luotaan. Pöydissä ryhmät toistavat ikivanhaa rituaalia, veljeyden ja heimolaisuuden uusintajaa. He laulavat .

Kapuścińskin lempeästä ironiasta voisi tehdä jotain kovempaa: työkalun itseämme ja omaa kulttuuriamme vastaan. Ennen kuin kritiikki edes tuhoaa meissä jotain, jotta meihin tulisi tilaa jollekin uudelle, voimme oppia, että se mitä näemme olemme me itse, omat luokituksemme, omat kaavamme.

Tutkimuksen aihe 3

Kaikkialla maailmassa, Iso-Britanniassa ja Belgiassa, kuulee ihmisten puhuvan: ”Siirtomaavallat itsenäistyivät ja katsokaa niitä nyt! Meidän aikanamme heillä sentään oli järjestys ja töitä.” Tällainen kansan puhe siirtyy välillä akateemisiin tutkimuksiin ja sieltä takaisin kansalle. Olisi syytä tutkia tätä puheiden liikennettä. Olisi myös syytä tutkia, päättyikö kolonialismi siirtomaiden itsenäistymiseen. Olisi syytä tutkia, eikö joidenkin alueiden nykyiselle onnettomuudella ole mitään tekemistä menneisyyden järjestyksen kanssa.

P.S.

Prospero ja Caliban ovat tietenkin Shakespearen hahmoja Myrskyssä. Caliban on puoliksi ihminen, puoliksi hirviö, valkoisen maagikon, Prosperon orja. Nimestä on keskusteltu paljon. Yksi hypoteesi on, että sana tulee espanjan sanasta canibal, jolla viitattiin Karibian asukkaisiin.

Vaikka ehdotankin tutkimusaiheita, en ajattele, että filosofia tulee sanomaan viimeistä sanaa tai tyhjentämään aiheen. Filosofinen tutkailu voisi pikemminkin luoda tilaa ja olosuhteet, jotta jotkut äänet pääsisivät paremmin esille. Onko varmaa, ettei minullakin ole jossain Caliban, valkoisen sivilisaatiomme ulkopuolinen, siksi hirviömäinen otus? Hän sanoo varmaan niin kuin Shakespearen Caliban: ”En ole orjasi, hanki uus.” Jos annamme hänen puhua, maailma muuttuu.

Antakaamme siis karibialaisen puhua. Aimé Césaire kirjoitti:

Te

Voi Te jotka peitätte korvanne

Teille puhun, puhun Teille, puhun Teille

Jotka

Paloittelette aamun…

LIITE:

Argumentoinnista. Oppitunti nro 1. Premissi on lähtökohta, peruste, edellytys tai ehto; se on päättelyn oletus, josta johtopäätös johdetaan. Kun keskustelemme ja perustelemme väitteitä, on katsottava, hyväksyvätkö kaikki osallistujat esitetyt premissit. Mitä tämä hyväksyminen merkitsee? Se merkitsee, että lähtökohtalauseita pidetään tosina. On syytä huomata, että premissit eivät liiku yksin, vaan pareina. Meillä on päättelyn lähtökohtana esimerkiksi premissi “Jos Sokrates on filosofi, hän on ihminen”. Sen parina on (usein) toinen premissi ”Sokrates on ihminen”. (Tästä voi sitten tehdä virheellisen päätelmän ”Sokrates on filosofi”) Näin paljon opettaa mikä tahansa filosofian johdantokurssi premisseistä. On tehtävä kaksi lisähuomautusta. Premissit (tosina pidetyt lauseet, ehdot) voivat estää pääsyn oikeaan tietoon. Esimerkiksi voi löytää yhteisöjä tai kulttuureja (menneisyydestä tai nykyisyydestä), joissa on ajateltu joistakin ilmiöistä (myrskystä, kuivuudesta, kulkutaudista), että ne ovat jumalaisen tai demonisen tahdon ilmentymiä. Jos ja kun meillä on tällainen premissi, se estää etsimästä luonnollisia syitä ilmiöille. Toinen huomautukseni on, että premissit voivat olla kieroja. Lähtökohtanani voi olla premissi ”Sinä olet paha”. Molemmat huomautukseni tähtäävät siihen, että meidän on tutkittava premissiemme arkeologiaa – ei vain niiden totuudellisuutta, vaan myös niiden lähdettä: olosuhteita joissa ne ovat syntyneet, pelejä joissa niistä tulee premissejä. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mikä tekee elämästä erinomaista?

Eräässä amerikkalaisessa filosofiakahvilassa kysyttiin: ”What makes an excellent life?” Vaikka en käännä kysymystä tarkasti, teen siitä polun, kysyn: Mikä tekee elämästä erinomaista?

Kysymyksen muotoilu on mielenkiintoinen. Niin kuin kaikki kysymykset, se pitää sisällään affirmaatioita. Se myöntää ja väittää, että elämä voi olla erinomaista ja jotkut asiat tekevät siitä sellaisen. Sana ”excellent” on mahdollisesti sattumanvarainen valinta. Onhan se yleinen sana englanninkielisessä maailmassa. Kuitenkin kreikkalaisten filosofien sana arete, erinomaisuus, on erityisen tärkeä filosofian historiassa.

Arete merkitsi hyvettä, mutta tarkalleen ottaen erinomaisuutta. Hyve merkitsi siis erinomaisuutta. Ehkä amerikkalaiset filosofiakahvilan järjestäjät halusivat palata vanhaan ideaan hyveestä ja onnellisuudesta. Kreikkalaiset nimittäin ajattelivat, että onnellisuus on hyveellisyyttä. Paluu Kreikkaan ja paluu vanhoihin ideoihin on mahdotonta ja ainakin epäilyttävää. Me voimme kuitenkin tehdä sanasta arete ja siihen liittyvästä ideasta näkökulman omaan maailmaamme. Me voimme – omista lähtökohdistamme, omassa todellisuudessamme – tehdä kysymyksen, mikä tekee elämästä erinomaista. Erinomainen ei ole meille sama kuin antiikin kreikkalaisille, mutta se voi alkaa merkitä toisenlaisia asioita kuin se yleensä merkitsee esimerkiksi amerikkalaisessa kielenkäytössä.

Meillä on syymme esittää kysymys, sillä moraalifilosofinen ajattelumme on johtanut meidät umpikujaan. Deontologinen velvollisuutta ajatteleva normatiivinen etiikka on nimittäin osoittautunut liian teoreettiseksi. Se johtaa mielettömiin pohdintoihin. Ajatellaan esimerkiksi, että valehteleminen on väärin aina ja kaikissa tilanteissa. Kant asetti itselleen ja lukijoilleen kysymyksen: Entä jos murhamies koputtaa ovellesi ja kysyy ystävääsi, joka piilottelee luonasi?

Paljon vakavampi syy kysyä kysymys erinomaisesta elämästä on se, ettei meillä enää ole moraalia emmekä tiedä, mitä ”hyvä” tai ”erinomainen” merkitsevät. Jos voimme vielä ajatella, että jokin hyve tekisi elämän erinomaiseksi, olisi ehkä kuunneltava amerikkalaista filosofia nimeltään Cornel West. Hän nimittäin ymmärtää rohkeuden olevan erityisen tärkeä hyve. Jos ei ole rohkeutta, ei ole rohkeutta rakastaa. Jos ei ole rohkeutta, ei pysty olemaan oikeudenmukainen.

Pystymmekö esittämään kysymyksen erinomaisuudesta, jos meillä ei ole riittävästi rohkeutta? Nykyisin ajatellaan ja halutaan enemmän turvallisuutta kuin erinomaisuutta. Sana ”erinomainen” on vaativa: se vaatii, ettemme eläisi keskinkertaisesti. Jotta voisimme esittää kysymyksen ja voisimme ottaa vaatimuksen tosissaan, tarvitsemme energiaa. Sitä eivät anna teoreetikot, varsinkaan velvollisuusmoraalia kaikille tarjoavat deontologit. Siksi Cornel Westkin uskoo enemmän muusikkoihin ja taiteilijoihin, bluesiin ja Shakespeareen.

Mikä tekee elämästä erinomaista? Mikä on hyvää? Millaisia hyveitä tarvitsisimme? Mistä löytäisi inspiraatiota? Kuka uskaltaa kysyä itseltään näitä kysymyksiä?

Älkää karkottako Falstaffia

(Orson Welles: Chimes at Midnight 1965)

Harold Bloom sanoo, että Shakespearen näytelmät lukevat meitä paremmin kuin me niitä. Se mitä osaamme sanoa Hamletista tai Falstaffista kertoo meistä ja arvoistamme enemmän kuin Shakespearen hahmoista.

Itseäni on huvittanut aina miten paljon on jaksettu ihmetellä, miksi tunnemme sympatiaa Falstaffia kohtaan, vaikka meidän pitäisi inhota häntä, varasta, huijaria, juopppoa. Ihmettely paljastaa, ettemme enää tietoisella tasolla osaa rakastaa elämää emmekä iloa. Superego on vallannut mielemme.

Falstaff (hahmo, joka esillä näytelmissä Richard II, Henry IV ja Henry V) on kuninkaallisten hyveiden vastakohta. Mutta hän on ystävä, päinvastoin kuin Henry V, joka kääntää selkänsä Falstaffille tultuaan johtajaksi. Henry ei käännä selkäänsä vain juopolle ja huijarille, vaan ystävyydelle (hän ei kysy neuvoa, ei kuuntele, ei jaa).

Sana ”elämä” toistuu usein Falstaffin puheissa. ”Olla todellinen ja täydellinen elämän kuva” – tämä on hänen tavoite. Hyveellisyyden, velvollisuuden, johtajan yksinäisyyden ja huumorittomuuden sijalle, eteen, asettuu ilo, elämä: Falstaff. Ja ilo, elämä, karkotetaan. ”En tunne sinua, vanha mies”, Henry sanoo. Hän ei tunne iloa eikä ystävyyttä. Falstaff tietää, että kun karkotetaan Falstaff, karkotetaan elämä.

Yksi taitelija, joka on ollut riittävän jalo näkemään Falstaffin kauneuden, oli Orson Welles. Hän näki Falstaffin keskeiseksi piirteeksi anteliaisuuden. Hänen elokuvansa Chimes at Midnight (1965) on ylistys Falstaffille.

Miten paljon me karkotammekaan maailmastamme asioita – hulluutta, naurua, kaaosta. Samalla karkotamme elämän. Halu karkottaa, sulkea pois ja työntää syrjään epäilyttäviä aineksia näkyy kaikessa, kaikkialla. Myös filosofia haluaa karkottaa, varsinkin kaikki falstaffit, jotta filosofia oli vakava, juhlallinen ja nauramaton. Näin filosofia on vaarassa tehdä itsensä tyhjäksi. Ajattelun (myös filosofisen ajattelun) olisi kieltäydyttävä karkotustyöstä ja päinvastoin kutsuttava luokseen. Sen olisi asetuttava elämän keskelle, alttiiksi tartunneille ja likaantumiselle.

Halu karkottaa, puhdistaa ja siistiä on fasismia. Kun tämä halu lisääntyy, lisääntyy fasismin vaara. Mutta vielä enemmän olemme vaarassa menettää jotain elämään kuuluvaa: elämän elävyyden.

Mitä kaikkea karkoitamme? Miten voisimme elävöittää elämän?