Caliban ja minä

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Omistettu Marja Kotirannalle

Tutkimuksen aihe 1

Ranskalainen psykonanalyytikko Octave Mannoni julkaisi vuonna 1950 teoksen Prospero et Caliban. Psychologie de la colonisation. Kirja käsittelee kolonialismin psykologiaa. Kirjailija ja poliitikko Aimé Césaire vastasi 1955 teoksella Le Discourse sur le colonialisme. Martiniquelta kotoisin oleva runoilija pyysi lukijoitaan seuraamaan tarkasti psykonanalyytikon temppuja, joilla hän näyttää, että kolonialisointi perustuu psykologiaan. Rasismi näyttää kauhealta, barbaariselta. Mannonilla on tilalle jotain parempaa: psykoanalyysi.  Tulokset ovat hyviä. Kaikkein absurdemmatkin ennakkoluulot tulevat selitetyiksi ja oikeutetuiksi.

Koko kiista ja teema (kolonialismi ja psykologia) voisi olla vain älykköjen teoreettista keskustelua, siirtomavallan aikaiseen hämärään unohtunutta elehdintää. Tällainen kuva särkyy, jos katsoo tarkemmin ja kuuntelee mitä ihmiset puhuvat nykyään. Joku voi sanoa, ettei psykologialla ole mitään tekemistä asian kanssa. Kyse ei aina ollut keinojen hiotumisesta, barbaarisuuden lieventämisestä. Yksi esimerkki. Lääkäri ja filosofi George Canguilhem julkaisi Algerian sodan sytyttyä artikkelin Colonels et psycholoques (1958). Hän puhui psykologian käytöstä kidutuksessa. Käyttäjä oli Ranskan armeija.

Tutkimuksen aihe 2

Katsoja löytää mitä etsii. Hän löytää omat kategoriansa. John Iliffe kertoi jo varsin kauan sitten, että Tanganjikan koloniastiherrat uskoivat, että kaikki afrikkalaiset kuuluivat johonkin heimoon niin kuin kaikki eurooppalaiset kuuluivat johonkin kansaan. Jotkut upseerit jopa huomasivat, että kyse oli yksinkertaistuksesta värikkään ja monimutkaisen historian läpäisemällä alueella, mutta he halusivat uskoa. Niinpä alistetut asukkaat loivat heimot, joihin he halusivat kuulua.

He eivät luoneet heimoja käskystä. Siirtomaavallan hallitsemiskeino ei ollut vain ruoska; se oli indirect rule. Se oli tekniikka, jossa hallitsijat ohjasivat ihmisiä haluamaansa suuntaan käyttäen alueen valmiita valtarakenteita. Tehtäviä ja vastuu-alueita annettiin perinteellisille johtajille. Tätä keinoa ei kuitenkaan olisi voitu käyttää, jos ei olisi kehitetty molempien osapuolten tarvitsemaa yksikköä, heimoa.

Samantapaista kehitystä tapahtui monella muullakin alueella. Iso-Britannian lisäksi varsinkin Ranskan siirtomaa-alueilla käytettiin samanlaista epäsuoraa hallitsemisen tapaa.

Ryszard Kapuściński oli juossut kymmenien vuosien ajan kaikkialla Afrikassa. Myöhemmin hän istui Kandyssa, Sri Lankassa, ja käänsi heimoja löytävän katseen turisteihin. Näillä heimoilla on kaikkialla esiintyvät nimet: Global Tour, Orient Express, World Travel jne. Heimot erottaa toisistaan hatuista, paidoista ja käsilaukuista. Heitä ohjaa heimopäällikkö, matkaopas. He kulkevat valppaina, jotta eivät eksyisi muista. He suojelevat reviiriään ja ajavat tunkeilijat, toisten heimojen edustajat, luotaan. Pöydissä ryhmät toistavat ikivanhaa rituaalia, veljeyden ja heimolaisuuden uusintajaa. He laulavat .

Kapuścińskin lempeästä ironiasta voisi tehdä jotain kovempaa: työkalun itseämme ja omaa kulttuuriamme vastaan. Ennen kuin kritiikki edes tuhoaa meissä jotain, jotta meihin tulisi tilaa jollekin uudelle, voimme oppia, että se mitä näemme olemme me itse, omat luokituksemme, omat kaavamme.

Tutkimuksen aihe 3

Kaikkialla maailmassa, Iso-Britanniassa ja Belgiassa, kuulee ihmisten puhuvan: ”Siirtomaavallat itsenäistyivät ja katsokaa niitä nyt! Meidän aikanamme heillä sentään oli järjestys ja töitä.” Tällainen kansan puhe siirtyy välillä akateemisiin tutkimuksiin ja sieltä takaisin kansalle. Olisi syytä tutkia tätä puheiden liikennettä. Olisi myös syytä tutkia, päättyikö kolonialismi siirtomaiden itsenäistymiseen. Olisi syytä tutkia, eikö joidenkin alueiden nykyiselle onnettomuudella ole mitään tekemistä menneisyyden järjestyksen kanssa.

P.S.

Prospero ja Caliban ovat tietenkin Shakespearen hahmoja Myrskyssä. Caliban on puoliksi ihminen, puoliksi hirviö, valkoisen maagikon, Prosperon orja. Nimestä on keskusteltu paljon. Yksi hypoteesi on, että sana tulee espanjan sanasta canibal, jolla viitattiin Karibian asukkaisiin.

Vaikka ehdotankin tutkimusaiheita, en ajattele, että filosofia tulee sanomaan viimeistä sanaa tai tyhjentämään aiheen. Filosofinen tutkailu voisi pikemminkin luoda tilaa ja olosuhteet, jotta jotkut äänet pääsisivät paremmin esille. Onko varmaa, ettei minullakin ole jossain Caliban, valkoisen sivilisaatiomme ulkopuolinen, siksi hirviömäinen otus? Hän sanoo varmaan niin kuin Shakespearen Caliban: ”En ole orjasi, hanki uus.” Jos annamme hänen puhua, maailma muuttuu.

Antakaamme siis karibialaisen puhua. Aimé Césaire kirjoitti:

Te

Voi Te jotka peitätte korvanne

Teille puhun, puhun Teille, puhun Teille

Jotka

Paloittelette aamun…

LIITE:

Argumentoinnista. Oppitunti nro 1. Premissi on lähtökohta, peruste, edellytys tai ehto; se on päättelyn oletus, josta johtopäätös johdetaan. Kun keskustelemme ja perustelemme väitteitä, on katsottava, hyväksyvätkö kaikki osallistujat esitetyt premissit. Mitä tämä hyväksyminen merkitsee? Se merkitsee, että lähtökohtalauseita pidetään tosina. On syytä huomata, että premissit eivät liiku yksin, vaan pareina. Meillä on päättelyn lähtökohtana esimerkiksi premissi “Jos Sokrates on filosofi, hän on ihminen”. Sen parina on (usein) toinen premissi ”Sokrates on ihminen”. (Tästä voi sitten tehdä virheellisen päätelmän ”Sokrates on filosofi”) Näin paljon opettaa mikä tahansa filosofian johdantokurssi premisseistä. On tehtävä kaksi lisähuomautusta. Premissit (tosina pidetyt lauseet, ehdot) voivat estää pääsyn oikeaan tietoon. Esimerkiksi voi löytää yhteisöjä tai kulttuureja (menneisyydestä tai nykyisyydestä), joissa on ajateltu joistakin ilmiöistä (myrskystä, kuivuudesta, kulkutaudista), että ne ovat jumalaisen tai demonisen tahdon ilmentymiä. Jos ja kun meillä on tällainen premissi, se estää etsimästä luonnollisia syitä ilmiöille. Toinen huomautukseni on, että premissit voivat olla kieroja. Lähtökohtanani voi olla premissi ”Sinä olet paha”. Molemmat huomautukseni tähtäävät siihen, että meidän on tutkittava premissiemme arkeologiaa – ei vain niiden totuudellisuutta, vaan myös niiden lähdettä: olosuhteita joissa ne ovat syntyneet, pelejä joissa niistä tulee premissejä. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Antipsykologi puhuu

Aiheena Torre del Marissa 9.toukokuuta, klo 11.00. Paikka Con Corazonmari, C/Copo

1.

Helmikuussa 2017 totesin:

Psykologiaa ei voi halveksia. Se ei ole vain ”huono tiede”. Se on valtaa ja voimaa. Se on valta, joka vaikuttaa meihin. Mutta meissä voi olla jotain, joka on tämän vallan raja – jotain joka pilaa sen vaikutuksen, seuraukset meissä. Tämä ”jokin” on keksittävä, sille tilaa annettava. Siinä kritiikin tehtävä.

Vuotta aikaisemmin, maaliskuussa, kysyin kysymyksen itsensä tuntemisesta:

Voisi olla mielenkiintoista, ehkä jopa tärkeää, tuntea itsensä maailmassa olevana, osana sitä ja ymmärtää tämä maailma yhteiseksi. Voisi olla arvokasta tajuta itsensä luovaksi voimaksi, ei pelkästään olennoksi, jolla on joitakin ominaisuuksia. Mitä kaikkea voisi merkitä se, että itsen näkee myös luovan työn, muokkauksen kohteena? Mitä silloin tarkoittaisi itsensä tunteminen?

Lähden liikkeelle näistä katkelmista, astun eteenpäin, niin toivon.

2.

Vaikka tajunta ei räjähtäisi, jokin liikahtaa hidaspäisenkin päässä, jos ei ajattele kysymystä subjektista (tai sielusta tai minuudesta) identiteetin näkökulmasta. Jos en etsi itseäni, vaan luon itseäni, kokemus on toinen. Kokemus ”minuudesta” on erilainen eri aikoina, koska se on sidoksissa kulttuuriin, joka ohjaa itseymmärrystä, antaa sille sanaston. Tämä johtaa meidät uusien, historiallisten kysymysten äärelle.

Tällä kertaa annan antipsykologin minussa pohtia, mitä merkitsee itsensä tunteminen, jos lähtökohtamme on tämä – ja jos me olemme saavuttaneet uuden tavan kokea itsemme.

Meillä on uudet silmät katsoa itseämme. Emme etsi itseämme emmekä haaveile siitä, että vapautuisimme jostain luonnollisesta tai välttämättömästä painolastista, sairaudesta tai kuolemasta. 

Uusi kokemuksen sisältö ja merkitys on siinä, että yritämme määrittää, mitä voimme tehdä vapauden kokemuksellamme. Jos ja kun koemme näin, se avaa mielestäni uuden näkökulman itsensä tuntemisen teemaan.

Jos tarkkailen itseäni tunteakseni itseni, löydän annetun minän ominaisuuksia. Jos joku tietävä (psykologi, pappi, psykoanalyytikko) kertoo, mitä minä todella haluan tietämättä että haluan sitä, itsen tunteminen on toisen käsissä. Kummassakin tapauksessa itse, joka halutaan tuntea, on kiinni siinä mitä on;  kysymykseen ei sisälly kysymystä mahdollisuuksista, siitä mitä minä voin tehdä. Tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä, sanoi David Hume (1711-1776). ”There is not ought from is.” Humen ajatusta seuraten voisi sanoa, että valmis itse - annettu itse - observoinnin tai tulkinnan kohteena merkitsee eettisen kysymyksen väistämätöntä poissaoloa.

Kun kysyn, mitä voin tehdä tai mitä en voi tehdä, tietämys tai tuntemus koskee toista  aluetta, mahdollisuuksia. Vaikka en vielä voisi sanoa, mitä minun täytyy tehdä, en ole enää kiinni vain siinä mitä on. Itsensä tuntemisen ongelma kytkeytyy etiikkaan, kysymykseen vapauden käytöstä.

3.

Näin kysymys itsensä tuntemisesta ei ole enää kysymys sielun rakenteesta. Puhumme enemmän vaihtelevista olosuhteista, jotka vaikuttavat siihen, mitä voin tehdä. Huomion kohteena on nykyisyys, konkreettiset mahdollisuudet. Historia osoittaa, että ennen oli toisin, koettiin toisin. Opimme, ettei edes kokemus minuudesta ole aina sama. Sen ei tarvitse olla sitä huomennakaan. Jokin tässä päivässä, tässä kulttuurissa, rajoittaa: kaikki sellainen toistuva puhe, joka synnyttää tunteen itsestäänselvyydestä ja sattumanvaraisen välttämättömyydestä, ihmisluonnon pysyvyydestä. On sanottava vastaan. Se on velvollisuuteemme. Me elävät kiellämme kaiken pysyvyyden tässä elämässä.

Tunnen itseni vähän paremmin. Tiedän, etten ole vain tarkkailun alla olevia ominaisuuksia. Minussa on myös mahdollisuuksia. Voin tehdä asioita. Kykenemistä estävät asiat eivät ole niin kuin painovoima (joka sekään ei estä ihmistä lentämästä). Estävät tekijät ovat ihmisen luomuksia: uskomuksia, filosofioita, kasvatusperiaatteita, psykologisia teorioita... Tunnen itseni paremmin. Voin sanoa vastaan. On oltava päättäväinen ja teroitettava älynsä, tehtävä siitä pureva.

4.

Viimeisen vuoden tai puolentoista vuoden ajan pääni yllä on leijaillut vaativa ja velvoittava, kielteisessä muodossa oleva väite: ”Minä tahansa asian sanominen ei ole merkityksellistä.” Viime syksynä, 11.10. kirjoitin muistivihkooni huomion, joka jatkaa siitä eteenpäin.

Tyylini ohjenuora: sanoa yksinkertaisesti se mikä täytyy sanoa.

Itseään tutkivan kysymys ei minun tapauksessani ole, onko minulla huono itsetunto tai onko minulla käyttäytymishäiriö tai olenko tehnyt syntiä. Kysyn, voinko tehdä tästä toimia tämän ohjenuoran mukaan. Ainoa tie itsetuntemukseen on kokeilu...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Pitäisikö psykologia tuhota?

(Michel Foucault)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Monet filosofit ovat epäilleet, kestääkö psykologia epistemologian tai tieteenfilosofian harkittuja iskuja. Minun epäilykseni on pahempaa. Olen vähän niin kuin Dostojevskin henkilöhahmot. Psykologia näyttäytyy urkkimisena. Psykologia tuntuu objektivoinnilta, ja haluaisin itsekin sanoa jotain. Riippumatta siitä, onko psykologia tiede vai ei, se on silti käytäntö, ja psykologisointi koko elämäämme ympäröivä rikkaruoho. Siksi olen kysynyt itseltäni, pitäisikö se tuhota.

Kysymykset elävät, muuttuvat. Kun luin Didier Eribonin kirjaa Une morale du minoritaire (2001) olin vaikuttunut analyysista, joka toi esiin häpeän ja ylpeyden dynamiikan Jean Genet´n tuotannossa ja tavasta, jolla se yhdisti kysymykset runoudesta ja askeesista. Kirja aloittaa kuitenkin hyökkäyksen psykoanalyysia, erityisesti Jacques Lacania vastaan. Vaikka Eribon tuo vakuuttavasti esiin Lacanin homofobisuuden, kirja lankeaa poleemisuuteen, joka heikentää sen analyysiä.

Tekijä päätyy kysymään, voisiko psykoanalyysi uudistua. Hän viittaa moniin 1960-luvun liikehdintöihin, psykoanalyytikkoihin jotka yrittivät irtaantua oman oppinsa vankilasta, siihen sisäänkirjoitetuista ahtauksista. Niiden vaikutus, kantavuus, osoittautui kuitenkin pieneksi. Psykoanalyytikot ovat suojanneet linnansa. Eribon päätyy – vaikkei kovin suorasanaisesti – siihen, ettei psykonaalyysia ehkä voi uudistaa, se siis pitää hävittää. Eribonin asenne ja päätelmät saivat minut nolostumaan, häpeämään kysymystäni psykologian tuhoamisesta. Häpesin sen naiiviutta ja sen aggressiivisuutta.

Kysymys on naiivi, sillä siihen ei voi vastata muuta kuin tekemällä päätöksen, joka ei ole kenenkään käsissä. Psykologiaa ei tuhota ulkopuolelta eikä sisäpuolelta. Sitä ei tuhota ulkopuolelta tieteenfilosofien ammuksilla, koska kaikesta huolimatta se on saanut oman aseman sekä oppilaitoksissa että yhteiskunnassa. Kysymys on väärällä tavalla aggressiivinen, sillä kysyjä sitoutuu huonolla tavalla omaan hyökkäävyyteensä, laiminlyö työn ja tehtävät, jotka odottavat sodan ulkopuolella.

Kysymyksen oli siis muututtava, jos tahdoin yhä tehdä vastarintaa psykologiaa ja psykologisointia vastaan. Tavoite ei voinut olla tuhoaminen, hävittäminen, vaan vaikutuksen vähentäminen. Toisella, rajummalla tavalla sanottuna, se ei merkitse oppialan tuhoamista, vaan tuhoamistyön jatkuvaa harjoittamista, elämistä erityisellä tavalla. Michel Foucault liitti kysymyksen elämisen taidosta psykologian tuhoamiseen: ”Elämisen taide (taito) on psykologian tappamista.” Hän sanoo tämän keskustelussa elokuvaohjaaja Werner Schroeterin kanssa. Elämä on ohi, jos kysyy itseltään kysymyksen identiteetistään; elämisen taide on identiteetin tuhoamista, psykologian tuhoamista tai hävittämistä. Sana ”psykologia” saa erikoisen, monimielisen merkityksen. Se viittaa ns. tieteeseen, joka määrittelee ja houkuttelee määrittelemään oman identiteetin, mutta se viittaa myös sisäiseen elämään, jokaisen omaan psykologiaan, joka on kiinteässä yhteydessä identiteettiin.

Miten nämä sanat pitäisi ymmärtää? Miksi elämisen taide vaatii identiteetin – ja siis psykologian – tuhoamista? Yksinkertaisesti siksi, että tieto omasta identiteetistämme ei anna mahdollisuutta kysymykselle, mitä voisi olla; se ei anna energiaa eikä mahdollisuuksia. Tieto on steriiliä, ja identiteetti on laki; se sanoo: ”Ole mitä olet.” Eläminen merkitsee muuta, mahdollisuutta siihen, ettei tiedä mihin päätyy.

Psykologiaa ei voi halveksia. Se ei ole vain ”huono tiede”. Se on valtaa ja voimaa. Se on valta, joka vaikuttaa meihin. Mutta meissä voi olla jotain, joka on tämän vallan raja – jotain joka pilaa sen vaikutuksen, seuraukset meissä. Tämä ”jokin” on keksittävä, sille tilaa annettava. Siinä kritiikin tehtävä.

ESPANJA NYT -LUENTO TIISTAINA 28.HELMIKUUTA. PAIKKA: RAVINTOLA KUKKO, AVENIDA LOS BOLICHES 4, SAUNAN TERASSI. AIKA: KLO 13.30

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofiakahvilan ensimmäiset aiheet keväällä 2017

Filosofiakahvilan 12 ensimmäistä aihetta keväällä 2017 (lisää luvassa)
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

1.Viisaus ja huolenpito

2.Avaa silmäsi ja katso

3.Puuttuva opettaja: Juan de Mairena

4.Meksikolainen poikkeama

5.Tieteestä, uskosta ja tiedeuskosta

6.Biologismi ja natsismi

7.Wu-wei

8.Pitäisikö psykologia tuhota?

9.Kompastuskiven valmistamisesta

10.Onko jalkapallo filosofian vihollinen?

11.Jatkuva kasvu

12.Tiedostaminen ja tiedostamaton 

Ensimmäinen aihe liittyy Jenni Spännärin tutkimusprojektiin ja hän tulee käyttämään Fuengirolan istuntojen (10.1. ja 12.1) keskusteluja materiaalina. Aineistoa käsitellään luottamuksellisena. Toimintatapa on silti tuttu: keskustelemme alustuksen pohjalta.

Jenni Spännäri, tutkija ja teologian tohtori tutkii viisautta: mitä se oikeastaan on, mistä se syntyy ja mitä iloa siitä on? Näistä kysymyksistä Spännäri keskustelee useiden, aikuisille ja eläkeikäisille suunnattujen ryhmien kanssa. Tutkimus liittyy Suomen Akatemian rahoittamaan, Helsingin yliopiston CoCare-tutkimusprojektiin, jossa tarkastellaan huolenpitoa ja yhdessä toimimista eri näkökulmista.

Chat Conversation End

Filosofiakahvila alkaa 10.tammikuuta.

Ajankohtaista asiaa -kahvila jatkuu myös 10.tammikuuta klo 13.30, paikka Ravintola Kukko, Avenida de los Boliches 4, Fuengirola.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tunteiden filosofiasta, moraalista ja tunteista

 (Destutt de Tracy)

1700-luvulta lähtien jotkut alkoivat ajatella, että oikean ja väärän, hyvän ja pahan, voi erottaa ja tunnistaa siitä, millaisia tunteita herää. Esimerkiksi utilitaristit ajattelivat, että jos joku teko synnyttää myönteisiä tunteita, se on hyvä teko. Tunteista alkoi muodostua erityinen ja erilainen moraalisen huolen kohde. Aikaisemmin tunteita, intohimoja, hillittiin ja hallittiin. Nyt niitä torjuttiin ja synnytettiin.

Psykologian myötä tunteisiin kohdistuva huomio on tiivistynyt entisestään, ja tunteiden moraalinen arvo on vahvistunut. Vaikutus on yksinkertaistaen ollut kaksisuuntainen. Tunteita ollaan alettu käsitellä luonnollisina ilmiöinä; niitä kuvataan ja niiden dynamiikkaa hahmotetaan. Yksinkertaisella tasolla tunne on reaktio, jonka ajatellaan olevan normaali tai epänormaali. Toinen, moraalinen vaikutus– jos näin voi sanoa: Tietty tunne, myönteinen ja normaali, ei ole vain telos, päämäärä, vaan myös perustelu, syy. Se ei ole vain syy siinä mielessä, että se olisi toimijan motiivi, vaan syy seurata jotakin sääntöä tai periaatetta. Joissakin tapauksissa kyseinen myönteinen tunne on sääntö ja periaate.

Kun nykyaikaisessa keskustelussa puhutaan siitä, onko kaikki kunnossa ja oikein esimerkiksi ihmisten välillä, puhutaan tunteista. Jos jollakin on paha olo, silloin ollaan tehty jotain väärin. Väärin ei ole välttämättä tehnyt toinen ihminen, sillä voidaan tulkita, että pahan olon tuntija suhtautuu väärin. Jos kaikilla osapuolilla on hyvät tunteet, kaikki on kunnossa. Silloin mitään tarkistuksia ei tehdä. On helppo kuvitella, että perinteisesti aika moraalittomiakin tekoja voidaan tehdä niin, että kaikki paitsi jotkut uhrit ovat tyytyväisiä. Sitä ei tarvitse edes kuvitella; se on jokapäiväistä.

Tunteet ovat kuitenkin joskus olleet hyvin toisenlaisen filosofisen mielenkiinnon kohteena. Vaikka erilaisen filosofoinnin kysymykset nekin liittyvät suoraan tai epäsuoraan eettisiin kysymyksiin, tunteiden asema on ollut erilainen. Esimerkiksi stoalaiset eivät ajatelleet intohimoa, tunnetta (pathos) luonnollisena ilmiönä; heille siihen liittyi aina krisis, ratkaisu, arvoarvostelma ja siis logos, puhe. Toinen, modernimpi esimerkki: Heideggerin Stimmung, vire (tai epäonnistuneemmissa käännöksissä tunnelma).

Antoine Luis Claude Destutt, marquis de Tracy (1755-1836), ranskalainen sotilas, poliitikko ja filosofi on erikoinen, vähemmän tunnettu tapaus. Hän ajatteli samantapaisesti kuin David Hume, että ideat syntyvät aistimuksista (Hume käytti sanaa impresion, Destutt de Tracy sanaa sensation). ”Ajatteleminen on tuntemista”, Destutt de Tracy kirjoittaa. Hänelle tämä ei merkinnyt pelkästään sitä, että aistimuksista ja vaikutelmista muodostuu jotain monimutkaisempaa, ideoita. Kun ajattelee jotain, muodostaa esimerkiksi arvion jostakin, kyse on ajattelemisesta, teosta, jossa on mukana tunne suhteesta yhden ja toisen asian välillä. Esitän arvion Juanista: ”Juan on hyvä.” Tämä merkitsee, että tunnen Juanin ja ja hyvänälolemisen sopivan yhteen; niiden välillä on yhteensopivuussuhde.

Tunteminen, aistimuksen vastaanottaminen, on Destutt de Tracylle olennainen olemassaolon ilmiö, tapa jolla koemme olemassaolomme. Tuntiessamme tunnemme olemassaolomme, aistimukset ovat olemassaolomme muunnelmia. Tällaiset näkemykset avaavat mielenkiintoisen näkökulman tunteiden filosofiaan ja vielä enemmän filosofian ja tunteiden väliseen suhteeseen. Jos ajatteleminen, varsinkin filosofinen ajatteleminen, pyrkii muuttamaan ajatusta, se muuttaa samalla tuntemista, tuntemisen tapaa.

Tästä päästään takaisin moraaliin. Jos ajattelumme ja tuntemistapamme muuttuu, se ei merkitse, että jokin hyvänä pidetty teko ei enää olisi sitä, mutta syy tuntea se hyväksi saattaa muuttua. Meidän premissimme muuttuvat ja tunnemme toisen, erilaisen yhteyden jonkun teon ja hyvänäolemisen välillä.

Intohimo

(Mestari Eckhart - filosofi ja teologi)

Olisi kai syytä puhua siitä, miksi en puhu rakkaudesta, mutta syyt saattavat olla yhtä paljon psykologisia kuin filosofisia. Jo pelkästään siksi on hyvä vaieta.

Haluan puhua intohimosta, vaikka se onkin vaikeaa. Olisi helppoa selvittää intohimon (passio, pasión, passion) merkillistä etymologiaa ja puhua intohimon vaihtelevasta asemasta filosofian historiassa. Minua kiinnostaa silti enemmän jokin paljon vaikeampi asia: arvottaa intohimo uudestaan, antaa sille uusi arvo.

Filosofisuus on intohimoisuutta, jos se on, pystyy olemaan, vielä ”viisauden ystävyyttä”, ”rakkautta viisauteen”. Olen intohimoisesti ollut kiinnostunut mahdollisuudesta, että filosofia olisi elämäntapa, ei pelkästään akateeminen aine. Jos ja kun se on elämäntapa, filosofi eroaa tavallisesta ihmisestä intohimoisuutensa ja innostuksensa ansiosta, ei oppineisuutensa tai ”viisautensa” ansiosta.

Tämä ei ole vielä intohimon puolustamista. Miksi pitäisi olla innostunut tai intohimoinen? Eivätkö innostumiset ja intohimot johda ongelmiin? Kyllä varmaan, mutta ongelmat eivät vielä todista, ettemme eläisi hyvin...

Intohimo – minkä minä ymmärrän intohimoksi – ei ole tunne, mikä tahansa tunne. Se on tapahtuma, liike ihmisten välillä, ihmisten ja asioiden välillä. Se ei ole asioiden tila eikä tunnetila, vaan voima, impulssi, ehkä myös tapa elää kokemus, joka repii meidät itsestämme. Filosofit – niin idässä kuin lännessäkin – ovat pelänneet intohimoa, pelänneet joutuvansa sen valtaan. Koska ajattelen, että intohimo ei ole tunnetila – niin kuin pelon vallassa oleminen – ei ”intohimon vallassa oleminen” merkitse samaa asiaa, lukkiintumista.

Intohimo – on se sitten eroottinen intohimo tai uteliaisuus, halu kysyä – avaa meidät maailmalle. Intohimo läpäisee meidät, avaa meidät. Siihen voi liittyä täyttymyksen tunne: täytymme tunteesta, maailmasta, kuvista. Mutta en ole enää sama, en ole enää minä, tyhjenen itsestäni; en ole enää niin täynnä itseäni ja siksi olen auki, voin kuunnella ja kuulla.

En siis sano intohimoksi voimakasta tunnetta, jonka valtaan voimme joutua ja tulla siksi orjuutetuiksi, lukituiksi, jähmettyneiksi. Sanon intohimoksi tunnetta, joka pääsee virtaamaan ja virtaa lävitsemme, vetää meidät omaan liikkeeseensä, muuttaa meitä. Tällaisenä liikkeenä se on jotain, jolle olemme paljon velkaa. Voimme sitä arvostaa, antaa sille uuden arvon.

Ongelma ei ole se, että meillä on jokin tunne tai intohimo. Ongelmat alkavat, kun tunteet tai intohimot eivät aukaise meitä, vaan sulkevat meidät, lamaannuttavat meidät. Kyse on nopeudesta ja hitaudesta, ei tunteiden voimakkuudesta. Monet ajattelevat – niin kuin kiinalaiset vanhassa ja kunnioiettavassa lääketieteessään: kaikki liian voimakkaat tunteet ovat pahasta. Minulla on toisenlainen, mahdollisesti suttuisasti muotoiltu hypoteesi: lukkiutumisen ja lukkiintumisen aiheuttaa riittävän nopeuden puute.

Eläinten tarkkailu on opettavaista tässä. Koira saa hälytyksen puolustamaan reviiriään. Se syöksyy raivokkaasti haukkumaan. Minuuttia myöhemmin se palaa, pyörähtää, huokaisee ja asettuu makaamaan, nukahtaa. Tämä perustuu koiran ylivoimaiseen kykyyn pitää raivokas puolustusintohimo riittävän nopeana, intensiivisenä; tunne läpäisee koiran, saa sen liikkeeseen, mutta kun tilanne on ohi, tunnetta ei ole eikä sitä tarvita enää.

Mestari Eckhart (1260-1328) pyrki irtaantumaan haluista, mutta ei siksi, että halu sinänsä oli paha, vaan halun omistushalun, omistavuuden takia. Minä sanon jotain muuta: me joudumme halun omistamiksi, vangeiksi. Keskiaikaisen ajattelijan mukaan halu pyrkii omistamaan halun kohteen. Mutta halun kohde voi tehdä vangiksi, halu voi omistaa meidät. Kuva muuttuu kummitukseksi meissä. On opittava irtaantumaan. Mahdollisesti paradoksaalinen väitteeni on, että intohimo, joka meidät avaa, voi meidät irtaannuttaa.

Hypoteesini on siis tämä: Jos onnistumme säilyttämään affektin tai tunteen oman vauhdin, se ei ala vaikuttamaan vatsassamme tai verisuonissamme. Kuka psykologi osaisi tätä tutkia? Sana emootio tulee sanasta e-moveo, liikuttaa, toimittaa ulos, poistaa, mutta psykologia määrittelee sen pikemminkin tunnetilaksi.

Sielusta

Psykologiassa psyyke (sielu) on kerroksellinen rakenne. Sitä tulkitaan eri tavoin. Mutta aina sitä tulkitaan; se on jatkuvan hermeneuttisen prosessin kohde. Näin sielu objektivoituu, tulee kohteeksi, tarkkailun ja selittämisen esineeksi. Kerroksellisuuden ja tulkinnan seurauksena sielu on tullut syväksi.

Vaikka Descartes erotti niin selvästi ruumiin ja sielun 1600-luvulla, vasta myöhään 1700-luvulla fysiologit alkoivat hoidossa ja lääkinnässä erottaa ruumiilliset ja henkiset vaivat. Tämä erotus tapahtuu, kun ”potilaisiin” aletaan käyttää ns. moraalista hoitoa. Psykoterapian ensimmäinen nimi oli moraalinen hoito, jonka keskeinen lähtökohta oli moraalinen tuomitseminen. Potilaasta tuli syyllinen tilaansa.

Tällä kerroksellisella ja syyllisellä sielulla on syntymäpaikka: kirkko. Jo varhain kristinuskon alkuvaiheessa sielu alkoi tunnistaa ja tunnustaa syyllisyytensä sekä syntisyytensä. Erityisesti luostareissa alkoi itsetutkistelu merkitä sitä, että ihminen tarkkailee sielussaan tapahtuvia liikkeitä, etsii pienimpiäkin merkkejä salaisesta, mahdollisesti syntisistä, ajatuksista ja kuvitelmista.

Kirkon harjoittama henkinen ohjaus alkoi varsinkin 1500-luvulla ja 1600-luvulla muuttua ”terapiasuhdetta” muistuttavaksi käytännöksi. Paimennettava ihminen oli velvollinen puhumaan ohjaajalleen, paljastamaan kaiken. Vähitelleen tämän käytännön kehittymisen myötä alkoivat tietyt uskonnollisen elämän ilmiöt ja spirituaaliset tapahtumat häiritä kirkkoa. Erityisen kiusallisiksi muodostuivat riivaustilat, joidenkin kurjien sielujen joutuminen demonin valtaan.

Miksi tämä oli häiritsevää? Demonien tunkeutuminen sieluun ja niiden ajaminen ulos – siis eksorkismi (tai eksorsismi) – ovat ilmiöitä ja prosesseja, joissa sielu nähdään ja koetaan eri tavalla kuin henkisessä ohjaamisessa, kirkon omassa käytännössä. Demonin valtaama sielu ei ole syyllinen. Se ei ole syvyys, vaan paikka, johon erilaiset voimat asettuvat.

Henkisessä ohjauksessa ohjaaja kysyy: ”Kuka sinä olet?” Kysymys on tarkoitus sisäistää. Ohjattavan on opittava kysymään itseltään: ”Kuka minä olen?” Manaajan kysymys ei ole osoitettu riivatulle, vaan riivaajalle: ”Kuka sinä olet, demoni?”

Olen aikaisemmin kertonut – tunnustanut – harrastaneeni mm. eurooppalaisen viemäriverkon historian tutkimista. Se oli minun sukellukseni syvyyteen, eri kerroksiin. Viime aikoina harrrastukseni ovat vähemmän skatologisia: tutkin eksorkismia. Se on osa yrityksestä ajatella sielusta toisin, eri tavalla - ei kerroksellisena rakenteena, vaan paikkana. En luo silti mitään uutta sielun metafysiikkaa. Pyrin katsomaan toisesta näkökulmasta ja näkemään, ettei ole välttämätöntä kokea ja käsittää sielua kerrokselliseksi rakenteeksi – ettei sielun metafysiikka ole välttämätöntä.

Sielun ajatteleminen topologisesti ei poista poliittisuutta. Yhä pidän Leslie Paul Thielen käsitteestä ”sielun politiikka”. Siinä ei ole kyse tulkitsemisesta, vaan voimasuhteiden järjestelystä. Kysymys ei ole: ”Kuka sinä olet?” Se on pikemminkin: ”Kenen määräyksiä kuunnellaan ja miksi?” Ihmisten väliset suhteet ovat politiikkaa, ja ihminen luo suhteen myös itseensä. Politiikka on aina topologiaa; ihmisten välisten suhteiden luominen ja järjestäminen sisältää aina myös paikan, tilan, järjestämisen. Kautta aikojen ihmiset ovat luoneet kohtaamispaikkoja ja muureja, avoimia tiloja ja suljettuja tiloja.

Kiinnostukseni sieluun on poliittista ja filosofista. Puhuessani sielusta luon näkökulmaa siihen, mikä on ongelmana edessämme meidän kohtaamissamme tilanteissa. Mitä aiomme hyväksyä? Mitä voisimme muuttaa noissa tilanteissa, mitä muokata itsessämme? On erittäin poliittista kysyä: Onko meille annettu sielun käsite hyväksyttävä ja haluttava? Kuka sitä haluaa? Kuka hallitsee ja miten, kun meillä tämä tai tuo sielun käsite?

Kyynikkofilosofi Diogenes, joka tunsi demonit, oli myös psykologi, mutta hänen psykologiansa oli sielun politiikkaa. Kun Diogenes provosoi ihmisiä, veti heidät kamppailuun kanssaan, hän asetti erilaiset voimat ja vallat vastakkain. Kamppailun tarkoitus ei ollut johtaa äkilliseen valaistumiseen, vaan siihen, että vastapuoli, kuulija, asettuisi uudenlaiseen suhteeseen itsensä kanssa, ryhtyisi kamppailuun omia vikojaan, demonejaan, vastaan – tai kamppailuun niiden kanssa. Näin ovat ainakin jotkut tulkinneet. Hän halusi, että kuulija olisi suhteessa itseensä niin kuin Diogenes oli suhteessa heihin: häpeämätön provosoija, väsymätön kamppailija, kriitikko... siis hyvä ystävä.