Nihilismi

Dostojevski

Filosofiakahvilan aihe 13.2./14.2./15.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Nihilismi on ihana sana. Kaikki on nihilismiä. Jos yrittää vakavasti tutkia asiaa, huomaa, että on monenlaista nihilismiä. Ihminen menettää uskonsa myytteihin, totuuteen ja joskus arvoihin. Nihilismi on totuuden ja perustuksen murtumista.

Kyseessä on historiallinen tapahtuma, joka on vaikuttanut länsimaissa ehkä 200 vuotta. Voimme tutkia – on syytä tutkia – nihilismiä historiallisesti. Koska se on ilmentynyt niin monella tavalla, emme voi luoda mitään kokonaiskuvaa analysoimalla nihilismin merkitystä Dostojevskin tai Nietzschen tuotannossa, vaikka siten saisimme ehkä monenlaisia mielenkiintoisia asioita esiin.

Voimme ajatella, että kyseessä on eräänlainen rappiotila tai rappeutumisprosessi, mutta pelkään pahoin, että näin lähestymme asiaa ennakkoluuloisesti tai tuomitsevasti. Michel Foucault, monta kertaa nihilismistä syytetty, totesi puhuessaan historiallisesta 1800-luvun nihilismistä, että se piti sisällään kysymyksen: ”Jos mikään ei ole totta, miten minun pitää toimia?” Foucault käytti sanaa conduit, joka viittaa käyttäytymiseen ja siihen, miten ihminen ohjaa itseään. 

Toteamuksen merkitys on siinä, että nihilismi ei ole vain sairaus tai sen vaikutus ei ole aina vain lamaannuttava; se muuttaa kysymystä, joka koskee sitä, millainen asenne on hyvä omaksua.

Ilman perustusta ja totuutta voi elää. Tietynlainen nihilismi täytyy silti voittaa. Jos se lamaannuttaa meidät tai tekee meidät kaunaiseksi (niin kuin Nietzsche ajatteli), meidän on syytä taistella sitä vastaan. Se ei ole silti pelkästään sitä. Nihilismi ei ole kuolettavaa, jos se ei lamaannuta. Vaikutus voi olla jopa päinvastainen, sillä vallitsevat arvot ja totuudet voivat pitää paikallaan, ja nihilismi on sen toteamista, että niiden parasta ennen –päivä on mennyt umpeen.

Nihilismissä voi nähdä suuren vaaran, mutta myös mahdollisuuden, jopa tietynlaisia sankarillisuuden muotoja. Kun yhteisö tai yhteiskunta, koko lauma, julistaa arvoja pyhiksi ja ikuisiksi, nihilisti on individualisti, siis sankari, joka sanoo: ”Ne eivät ole ikuisia.” Nihilistin voi nähdä levottomana sankarina, mutta siinä voi olla rauhallisuutta. Hän sanoo rauhallisesti: ”Niiden ei tarvitse olla ikuisia.” Meidän tulisi tehdä nihilismistä iloista.

Vaikka katsoisimme nihilismiä pahalla silmällä, pelokkaat ja vihamieliset reaktiot, lääkkeet, saattavat olla pahempia kuin sairaus. 1900-luvulla on nähty, kaiken maallistumisen ja Jumalan kituavan kuoleman jälkeen, paluuta uskonnolliseen järjestykseen sekä islamilaisessa että kristityssä maailmassa. Näitäkin ilmiöitä on katsottava silmästä silmään, ei auta muu. Emme voi halveksia niitä. Mutta vaikkemme halveksisi, on nähtävä niihin sisältyvä vaara.

Pahimpiin lääkkeisiin päädytään, kun sairautta pelätään. Ainoa tapa suhtautua nihilismiin on pelottomuus. On hyvät syyt olla vapisematta. Ihminen on ennenkin selvinnyt ilman ehdotonta totuutta. Vaikka arvot eivät olisi absoluuttisia ja kiveen kirjoitettuja, ihminen voi toimia, taistella tahtomiensa asioiden puolesta. Riittää, että hän ajattelee: ”On vaivan väärtti taistella sellaisten asioiden puolesta, joita tahdomme.” Ongelmana ei ole tietää ehdotonta totuutta tai varmaa tietoa; ongelmana on tietää, mitä tahtoo.

Halusin sanota tämän siksi, että nihilismiä ei voi välttämättä käyttää tekosyynä toimettomuuteen eikä sitä voi käyttää demonisoivana haukkumasanana ainakaan kovin kevytmielisesti...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Eelin hulluus

(Hullujen laiva)

Ja Eelin hulluus oli kotoisin ihmisistä, maailmasta joka oli hyörinyt hänen ympärillään.
Hannu Salama - Se tavallinen tarina

Elämme poikkeustilassa ja katastrofissa. Monet sairastuvat, monet kuolevat. Maailman terveysjärjestön syytä, sanoo yksi. Kaikki poliitikot jotka ajattelevat eri tavalla kuin minä ovat pätemättömiä ja rikollisia, tahallaan tapattavat ihmisiä.Vain ne, jotka ymmärtävät ja tietävät saman minkä minä, ovat järkeviä. Dostojevski oli selvästi väärässä; se että voin sanoa naapurin olevan hullu varmistaa sen, että minä olen järjissäni. 

Silti kaiken tämän keskellä olisi syytä pitää pää selkeänä. Pysyä valppaana. Epäillä omaa varmuuttaan omasta järkevyydestään - varsinkin silloin kun uskoo naapurin luokittelemisen varmistavan oman järkevyyden. Muistaa että joskus jonkun hulluus on kotoisin maailmasta. Tietää miksi on tekemässä sitä mitä on tekemässä. Sanoa ääneen, että me maksamme hintaa ylimielisyydestä.  


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pitäisikö psykologia tuhota?

(Michel Foucault)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Monet filosofit ovat epäilleet, kestääkö psykologia epistemologian tai tieteenfilosofian harkittuja iskuja. Minun epäilykseni on pahempaa. Olen vähän niin kuin Dostojevskin henkilöhahmot. Psykologia näyttäytyy urkkimisena. Psykologia tuntuu objektivoinnilta, ja haluaisin itsekin sanoa jotain. Riippumatta siitä, onko psykologia tiede vai ei, se on silti käytäntö, ja psykologisointi koko elämäämme ympäröivä rikkaruoho. Siksi olen kysynyt itseltäni, pitäisikö se tuhota.

Kysymykset elävät, muuttuvat. Kun luin Didier Eribonin kirjaa Une morale du minoritaire (2001) olin vaikuttunut analyysista, joka toi esiin häpeän ja ylpeyden dynamiikan Jean Genet´n tuotannossa ja tavasta, jolla se yhdisti kysymykset runoudesta ja askeesista. Kirja aloittaa kuitenkin hyökkäyksen psykoanalyysia, erityisesti Jacques Lacania vastaan. Vaikka Eribon tuo vakuuttavasti esiin Lacanin homofobisuuden, kirja lankeaa poleemisuuteen, joka heikentää sen analyysiä.

Tekijä päätyy kysymään, voisiko psykoanalyysi uudistua. Hän viittaa moniin 1960-luvun liikehdintöihin, psykoanalyytikkoihin jotka yrittivät irtaantua oman oppinsa vankilasta, siihen sisäänkirjoitetuista ahtauksista. Niiden vaikutus, kantavuus, osoittautui kuitenkin pieneksi. Psykoanalyytikot ovat suojanneet linnansa. Eribon päätyy – vaikkei kovin suorasanaisesti – siihen, ettei psykonaalyysia ehkä voi uudistaa, se siis pitää hävittää. Eribonin asenne ja päätelmät saivat minut nolostumaan, häpeämään kysymystäni psykologian tuhoamisesta. Häpesin sen naiiviutta ja sen aggressiivisuutta.

Kysymys on naiivi, sillä siihen ei voi vastata muuta kuin tekemällä päätöksen, joka ei ole kenenkään käsissä. Psykologiaa ei tuhota ulkopuolelta eikä sisäpuolelta. Sitä ei tuhota ulkopuolelta tieteenfilosofien ammuksilla, koska kaikesta huolimatta se on saanut oman aseman sekä oppilaitoksissa että yhteiskunnassa. Kysymys on väärällä tavalla aggressiivinen, sillä kysyjä sitoutuu huonolla tavalla omaan hyökkäävyyteensä, laiminlyö työn ja tehtävät, jotka odottavat sodan ulkopuolella.

Kysymyksen oli siis muututtava, jos tahdoin yhä tehdä vastarintaa psykologiaa ja psykologisointia vastaan. Tavoite ei voinut olla tuhoaminen, hävittäminen, vaan vaikutuksen vähentäminen. Toisella, rajummalla tavalla sanottuna, se ei merkitse oppialan tuhoamista, vaan tuhoamistyön jatkuvaa harjoittamista, elämistä erityisellä tavalla. Michel Foucault liitti kysymyksen elämisen taidosta psykologian tuhoamiseen: ”Elämisen taide (taito) on psykologian tappamista.” Hän sanoo tämän keskustelussa elokuvaohjaaja Werner Schroeterin kanssa. Elämä on ohi, jos kysyy itseltään kysymyksen identiteetistään; elämisen taide on identiteetin tuhoamista, psykologian tuhoamista tai hävittämistä. Sana ”psykologia” saa erikoisen, monimielisen merkityksen. Se viittaa ns. tieteeseen, joka määrittelee ja houkuttelee määrittelemään oman identiteetin, mutta se viittaa myös sisäiseen elämään, jokaisen omaan psykologiaan, joka on kiinteässä yhteydessä identiteettiin.

Miten nämä sanat pitäisi ymmärtää? Miksi elämisen taide vaatii identiteetin – ja siis psykologian – tuhoamista? Yksinkertaisesti siksi, että tieto omasta identiteetistämme ei anna mahdollisuutta kysymykselle, mitä voisi olla; se ei anna energiaa eikä mahdollisuuksia. Tieto on steriiliä, ja identiteetti on laki; se sanoo: ”Ole mitä olet.” Eläminen merkitsee muuta, mahdollisuutta siihen, ettei tiedä mihin päätyy.

Psykologiaa ei voi halveksia. Se ei ole vain ”huono tiede”. Se on valtaa ja voimaa. Se on valta, joka vaikuttaa meihin. Mutta meissä voi olla jotain, joka on tämän vallan raja – jotain joka pilaa sen vaikutuksen, seuraukset meissä. Tämä ”jokin” on keksittävä, sille tilaa annettava. Siinä kritiikin tehtävä.

ESPANJA NYT -LUENTO TIISTAINA 28.HELMIKUUTA. PAIKKA: RAVINTOLA KUKKO, AVENIDA LOS BOLICHES 4, SAUNAN TERASSI. AIKA: KLO 13.30

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Riivaajat meissä, terroristit ja omistushalu

Sielu on asuttu. Aina sitä asuttaa joku potentia, kyky – henki niin kuin ennen sanottiin. Joskus tuolla hengellä voi olla melkoinen vallantahto ja jos se pääsee valtaan, se sanoo: ”Minä.” Riivatut sielut tahtovat vain valloittaa pientä tai suurta kaistaletta maailmasta. Kukaan ei huomaisi, että he ovat riivattuja, jos kyse olisi vain siitä. Heidän ehdottomuutensa vaatii ihmisiä puolelleen ja he suunnittelevat, käsikirjoittavat maailman. He käyttävät mitä tahansa keinoja. Joskus he ovat kristittyjä, joskus anarkisteja, sosialisteja. He puhuvat pyhästä sodasta. Mikä heitä riivaa? Mitä heille tapahtuu tässä riivaustilassa?

Fjodor Dostojevski julkaisi romaaninsa Riivaajat vuonna 1872.  Joukko nuoria, eurooppalaisia – sosialistisia vaikutteita saaneita – miehiä suunnittelevat jotain hämärää. He ovat kuin Al Qaida: he eivät itsekään tiedä, kuinka paljon heitä on; he ovat salainen, toisistaan tietämättömien verkosto, jotka uskovat tekevänsä vallankumouksen.

Ovatko Verhovenski, Šatov, Stavrogin ja Kirilov kirjan nimen riivaajat? Onko riivaaja lucifermainen, karismaattinen Nikolai Stravgorin? Voisi sanoa, että riivaajia ovat Ryhmän muut ja he riivaavat Stravgorinia, joka on akseli, jonka ympärille kaikki kiertyy, prisma, joka heijastaa häneen koko ajan kohdistettuja odotuksia ja toiveita. Hänen halutaan ryhtyvän johtajaksi. Hän on passiivinen, pakeneva, mutta hän ei onnistu pakenemaan hänestä koko ajan esitettyjä tulkintoja. Joku on koko ajan käsikirjoittamassa hänen elämäänsä, erityisesti Pyotr Verhovenski.

Verhovenski puhuu paljon; hän puhuu mitä ihmiset haluavat kuulla. Hän petkuttaa ja viettelee.  Kun Stravgorin ei suostu hänen suunnitelmaansa, hän suuttuu: ”Minä loin sinut...” Hän antaa Stravgorinille kolme päivää aikaa antaa vastauksen. Verhovenski kohtelee sankariaan omana luomuksenaan, jonka on tehtävä mitä hän suunnittelee.

Eivät vain kirjan ”terroristit” elä tahtoen toisten elävän tahtonsa mukaan; näin toimii myös Varvara Stravgorina, Nikolain äiti, seurapiirikuningatar. Hän säätelee kaikkien elämää, hyppyyttää heitä, suunnittelee heidän elämänsä ja pitää Sefan Trofimovitch Verhovenskia, Pyotrin isää, eräänlaisena orjanaan. Nihilistiset, anarkistiset tai sosialistiset aatteet ovat syntyneet rappeutuneen aateliston hoivissa, maailmassa joka on kyvytön pitämään hengissä omia arvojaan, rakentamaan mitään.

Dostojevskin lähtökohta oli uutinen vuodelta 1869. Anarkisti ja nihilisti, Mihail Bakuninin luotettu, pidätettiin opiskelijan, samaan vallankumoukselliseen soluun kuuluneen jäsenen, murhasta. Dostojevski ei todellisuudessa ennusta, vaan kuvaa omaa aikaansa; hän kuvaa ideoiden elämää ihmisessä. Idea syö ihmisen, niin kuin eräs henkilöhahmo toteaa. Riivaaja on idea, se omistaa ihmisen.

Omistushalu määrittelee Dostojevskin terroristeja ja heitä ympäröiviä seurapiiri-ihmisiä ja ajan kulttuurihenkilöitä. Idea riivaa ihmistä ja saa omistushalun muodon. Idea muodostuu haluksi suunnitella ihmisten elämä, yhteiskunnan tulevaisuus, tahdoksi tehdä ohjelma. Ironia on siinä, että Dostojevski kuvaa modernia maailmaa, modernia politiikan maailmaa, joka on ideoiden politiikkaa, ohjelmien luomista. Terrorismi oli modernin maailman johdonmukainen tuote; siinä seurataan vain uuden ajan poliittisen järjenkäytön logiikkaa.

Tässä terrorismin moderniudessa on kuitenkin jotain, jota voisi sanoa modernin vastaiseksi. Jos modernia on Kantin ajatus kriittisestä asenteesta, rohkenemisesta ajatteluun tai Baudelairen dandy, itseään taiteellisesti muokkaava yksilö, Dostojevskin terroristit näyttäytyvät tähän modernisuuteen verrattuna kovin ahtaina, ahdistettuina, oman ja toisten vapauden vihollisina.

Dostojevskin henkilöt pakenevat: ohjelma ei koskaan tukahduta heitä kokonaan, vaikka pako toteutuu usein kuoleman, itsemurhan kautta. Dostojevski näkee kuitenkin jotain ehtymätöntä ihmisessä, mahdollisuuden, potentian, jonka idea syö. Minäkin sanoisin, että on muutakin kuin jonkun kirjoittama suunnitelma tai kuolema; on työtä vaativa asenne, joka on suhtautumista nykyisyyteen jonakin muuttuvana ja suhtautumista omaan itseen jonakin jota ei ole annettu, jonakin jota voimme kehittää.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ajatella itseään vastaan

(Michail Petrovich Klodt: Raskolnikov ja Marmeladov)

Kun ihminen haluaa päästä tyhmyyden tilasta – tai itse aiheutetusta alaikäisyyden tilasta niin kuin sanoi Kant – hän asettuu itseään vastaan. Hän asettaa jonkin osan itsestään vastustuksen kohteeksi. Ainakin E.M. Cioran näki tällaisen aggressiivisuuden, hyökkäämisen itseään vastaan, välttämättömäksi.

Tällainen askeesi, väkivalta, saattaa johtaa levottomaan heilumiseen. Cioranille se oli samaa kuin pirun imitoiminen. Niin kuin Dostojevskin henkilöt ajattelija rimpuilee, kääntyilee, ponnahtaa äkkiä pystyyn ja on itsensä kanssa ristiriidassa. Bahtinin sanoin ajattelija ei käy yksiin itsensä kanssa. Hänessä kumoutuu kaava A=A.

Kun ajattelee itseään vastaan, se ei merkitse, ettei olisi läsnä sanoissaan. Dostojevskin henkilöhahmojen suuruus on siinä, että he ovat ajatus, idea ruumiillistuu heissä; se ei ole koskaan abstrakti, heistä irrallinen teoreema, jolla ei ole seurauksia, usein kohtalokkaita seurauksia. He ovat läsnä sanoissaan. Idea on aina myös tekoja. Idea voi olla huono ja teot kauheita, mutta suuruus on tässä: sanat eivät ole vain sanoja, vaan myös tekoja. Harmonia ja suurin mahdollinen jännite syntyvät samanaikaisesti, toisistaan.

Ajattelija kykenee ilmaisemaan sen minkä hän on kohdannut. Jos hän yrittää ilmaista yleisiä asioita, hän rakentaa yleisyyksiä, ilmaisee mitä hän ei ole kohdannut eikä voi kohdata. Rohkea yrittää laajentaa itseään ja kosketustaan maailmaan, mutta kadottamatta konkretiaa; hän rientää kohtaamaan maailman.

Tällainen metodinen sivuhuomautus ja ponnistuksen ylistys...jotta muistuttaisimme itseämme siitä, että on pistettävä itsensä likoon.

Kiltteys

(F.Châtelet)


Miksi puhua kiltteydestä? Eikö hyvyys olisi perinteellisempi ja ymmärrettävämpi aihe? Ajattelen, että kiltteys olevan hyvyyden alkiomuoto, sen pienempi yksikkö. Kyse on hyvyyden minimaalisesta, joissakin tapauksissa hyvinkin passiivisesta ilmentymisestä. Ajatukseni on, että kiltteyden kautta voi saada jotain esiin, koska emme sekoita päätämme ison sanan, hyvyyden, kanssa.

Epäilemättä kiltteys on ymmärretty väärin; ajatellaan, että se on hassuutta ja tyhmyyttä. Jorge Luis Borges sanoi, että älykkyys on kiltteyttä. Tämä voidaan helposti tulkita kyynisesti, ajatella kiltteyden olevan oveluutta. Kiltteyden ajatteleminen hassuudeksi ja Borgesin väitteen tulkitseminen ilkeästi ovat aikamme kovuutta – itsekkyyden ja kilpailemisen korostamista.

Minä sanon enemmän: sanon itsekkyyden ja kovuuden korostamisesta puhumisen olevan kiltteyden puutetta. Kiltteyttä ei ole se, että antaa anteeksi. Kiltteyttä on se, ettei ole alunperinkään tuominnut toista – siitä huolimatta, että toinen on haavoittanut.

Maailma osaa luoda osuvan kuvan kiltistä ihmisestä: tuossa se on, vapiseva hassu. Kiltti on hassu, koska hän on antistrategi. Hän ei laskelmoi, mikä ele tai sana tekee oikean vaikutuksen. Dostojevskin Ruhtinas Myshkin, hyvä ihminen, oli idiootti. Kaikki sanoivat hänen olevan idiootti. Borges saattoi olla oikeassa sanoessaan älykkyyden olevan kiltteyttä, mutta silloin älykkyys ei ole silloin strategista kyvykkyyttä.

Mikä tekee kiltteyden mahdolliseksi? Näin kysyessäni jäljittelen Immanuel Kantia, joka kysyi, miten tietäminen on mahdollista. Millaiset aprioriset ehdot mahdollistavat kiltteyden? Minulla ei ole suurta luottavaisuutta siihen, että olisi historiatonta, universaalia, transhistoriaalista apriorisuutta. Siksi ajattelen, että olisi tutkittava niitä historiallisia tapahtumia, jotka ovat mahdollistaneet kiltteyden yllättävän ilmaantumisen maailmaan.

Jos voimme pitää kiinni siitä, että kiltteys on muutakin kuin idiotismia ja se on tuomitsemisesta kieltäytymistä, on vaikea nähdä merkkejä yleistyneestä kiltteydestä. Tuomitseminen on mahdollista niin kauan kun ihminen kykenee asettumaan elämän ulkopuollelle, tuolle puolen, johonkin transendentaaliseen ulottuvuuteen. Tämä jumalan asemaan asettuminen ei toteudu vain jumalan tai jumalien kautta. Samanlaisen tuonpuoleisena rakenteena voi toimia myös Tiede, Järki, Turvallisuus tai Työväenpuolue. Tästä meitä muistuttaa ranskalainen filosofi F. Châtelet.

Châtelet sanoo kaikkia transendentaalisuuksia, uskoa toiseen maailmaan, typeryydeksi. Tästä näkökulmasta Borgesin väite saa vahvistusta. Jos transendentaalisuus on typeryyttä ja se estää kiltteyden, älykkyys voidaan nähdä kiltteydeksi.

Vaikka on vaikea löytää merkkejä yleistyneestä kiltteydestä, on siellä ja täällä, välillä, ihminen onnistunut murtamaan tapaa asettua jumalan asemaan tuomitsemaan. Tämä on edellyttänyt kritiikkiä, kaikkea transendentaaliseen kohdistuvaa kritiikkiä. Kiltteyden historiallinen edellytys on siis kriittisyys - ajattelu, joka kyseenalaistaa uskomuksiamme ja tapaamme tuomita.

Meillä on syytä varoa ihmisiä, jotka loukkaantuvat kaikesta. Näille tuskaisille ihmisille kaikki tekee kipeää, kaikki haavoittaa. He ovat täynnä myrkkyä ja siksi he voivat milloin tahansa kääntyä vihaisesti ulkomaailman puoleen kostaakseen, pannakseen maailman maksamaan heidän kokemistaan vääryyksistä. Kaikki on hänelle hyökkäystä häntä vastaan. Mitään taakkaa hän ei saa riisuttua itseltään. Tällainen haavoittuvainen ihminen on viheliäinen. Hän ei tiedä mitä on kiltteys eikä siedä kilttejä missään, vaikka naamioituisikin kiltiksi ja uskoisi omaan naamioonsa.

Jotta ihminen voisi olla kiltti, hänen on opittava olemaan väistämättä tosiasiaa, että hän on ollut tuhma. Hän ei voi uskoa naamioonsa, teeskennellä itselleen. Kiltteyden mahdollisuus edellyttää siis myös sitä, että ihminen asettuu totuudelliseen suhteeseen itsensä kanssa.

Toinen, paljon vaikeampi kysymys on, mihin kiltteys riittää...

Dostojevski ja kosnost

F. Dostojevskin Lempeä luonne kertoo miehestä, joka valvoo kuolleen vaimonsa vierellä ja käy läpi elämäänsä, suhdettaan nuoreen vaimoon. Itseään jalona pitänyt, mutta kyyninen, tyrannimainen panttilainaaja, ottaa nuoren vaimon toivoen tulevansa ymmärretyksi ja rakastetuksi. Hän haluaa kompensaation kaikista vääryyksistä, joita hän on kokenut. Jollain tasolla, ulkoisesti, nainen alistuu, mutta sisällään säilyttää itsenäisyyden eikä muutu tai muokkaudu miehensä toivomalla tavalla. Miehen ajatus ystävyydestä on kieronlainen: hän uskoo, että ystävä pitää kouluttaa ja voittaa.

Nainen sairastuu, ja kun mies suutelee hänen jalkojaan ja tunnustaa rakkautensa vannoen alistuvansa naisen tahtoon, nainen joutuu lopulliseen kriisiin, toivottomuuteen: hän ei halua alistua eikä alistaa. Mies vain palvoo naista, on nyt aikaisemman vastakohta, alamainen. Nainen tekee itsemurhan hyppäämällä ikkunasta. Kun miehen sisäinen monologi lopulta pääsee kulminaatiopisteeseen, hän tajuaa totuuden: nainen on kuollut hänen omistushalun ja tyrannimaisuuden takia.

Lempeä luonne on 50-sivuinen, liian unohdettu mestariteos, joka paljastaa toimintaan kyvyttömän uneksijan vaarallisuuden, koska hänestä tulee tyranni, omistushalun ruumiillistuma, joka tahtoo muokata toisen mielensä mukaiseksi, ei anna hänelle tilaa hengittää, vapautta olla, tulla sellaiseksi kuin haluaa, elää omaan elämäänsä.

Kertomus päättyy rajuihin, epätoivoisiin sanoihin: ”Oi, sokea voima! Oi luonto! Ihminen on yksin maan päällä. Onko maassa yhtään elävää ihmistä? huusi venäläinen sankari. Minä huudan samoin, vaikka minä en ole sankari eikä kukaan vastaa huutooni. Sanotaan että aurinko antaa elämän maan päälle. Aurinko nousee ja – katso sitä, eikö se ole kuollut? Kaikki on kuollutta ja kaikkialla on kuolleita. Ihmiset ovat yksin – ja hiljaisuus heidän ympärillään – tämä on maa! Ihmiset, rakastakaa toisianne – kuka sanoi näin? Kenen käsky se oli? Heiluri tikittää kovasti, sydämettömästi. Kello kaksi yöllä. Hänen pienet kenkänsä seisovat pienen vuoteen äärellä niin kuin odottamassa häntä. Ei, vakavasti puhuen, kun he vievät hänet aamulla, mitä minusta tulee?”

Se minkä tässä olen kääntänyt englannista ”sokeaksi voimaksi”, on alkuperäisessä tekstissä sana ”kosnost”. Eri englanninkielisissä käännöksissä sana on käännetty ”lamaannukseksi”, ”liikkumattomuudeksi”, ”välinpitämättömyydeksi”. Ludmila Koehler (Pittsburgin yliopistosta) kommentoi termin käyttöä Dostojevskilla ja toteaa, että se liittyy usein välinpitämättömiin, tunteettomiin ”luonnonlakeihin”, tietynlaiseen kohtalokkuuteen maailmassa ja sen järjestyksessä. Dostojevski vastustaa sellaista materialistista ja mekanistista maailmankatsomusta, joka opettaa vain ”kosnostia”. Hän sanoo, että todellinen filosofia olisi liikkumattomuuden (kosnost) tuhoamista.

Niin kuin varmaan arvaatte, Dostojevski liitti kosnostin tuhoamisen kuolemattomuuteen ja Jumalaan. Sanoisin, että tässä Dostojevski tekee oman perinteensä ja vakaumuksensa mukaisen tulkinnan löydöstään, joka on ”kosnostin kauheus”. Kosnost täytyy tuhota, todellinen filosofia tuhoaa ”kosnostin”, Dostojevski sanoo. Sanoissa tiettyä aggressiivisuutta.

Voisimmeko aloittaa liikkumattomuuden tuhoamisen, tulla oikealla, filosofisella tavalla tuhoisiksi? Vai olemmeko liian lamaantuneita?

Kevään 2010 aiheita

1.Filosofi-lääkäri ja iloinen lääkäri
2.Merkit, kysymykset, ympäristö
3.Pinnallinen omistaminen
4. Nihilismi
5.Häpeä: materia ja energia
6.Unohtamisen taito
7.Pastoriaalinen valta, identiteetti ja henkinen ohjaus
8.Miten lukea filosofeja?
9.Pahuus
10.Pluralismi
11.Dostojevski ja kosnost
12. Filosofia ja oikeudelliset käytännöt
13.Ilman kohtaloa
14.Luonto, ihminen, taide
15.Hedelmällinen itsetutkiskelu
16.Serenitas eli mielenrauha