Kiltteys

(F.Châtelet)


Miksi puhua kiltteydestä? Eikö hyvyys olisi perinteellisempi ja ymmärrettävämpi aihe? Ajattelen, että kiltteys olevan hyvyyden alkiomuoto, sen pienempi yksikkö. Kyse on hyvyyden minimaalisesta, joissakin tapauksissa hyvinkin passiivisesta ilmentymisestä. Ajatukseni on, että kiltteyden kautta voi saada jotain esiin, koska emme sekoita päätämme ison sanan, hyvyyden, kanssa.

Epäilemättä kiltteys on ymmärretty väärin; ajatellaan, että se on hassuutta ja tyhmyyttä. Jorge Luis Borges sanoi, että älykkyys on kiltteyttä. Tämä voidaan helposti tulkita kyynisesti, ajatella kiltteyden olevan oveluutta. Kiltteyden ajatteleminen hassuudeksi ja Borgesin väitteen tulkitseminen ilkeästi ovat aikamme kovuutta – itsekkyyden ja kilpailemisen korostamista.

Minä sanon enemmän: sanon itsekkyyden ja kovuuden korostamisesta puhumisen olevan kiltteyden puutetta. Kiltteyttä ei ole se, että antaa anteeksi. Kiltteyttä on se, ettei ole alunperinkään tuominnut toista – siitä huolimatta, että toinen on haavoittanut.

Maailma osaa luoda osuvan kuvan kiltistä ihmisestä: tuossa se on, vapiseva hassu. Kiltti on hassu, koska hän on antistrategi. Hän ei laskelmoi, mikä ele tai sana tekee oikean vaikutuksen. Dostojevskin Ruhtinas Myshkin, hyvä ihminen, oli idiootti. Kaikki sanoivat hänen olevan idiootti. Borges saattoi olla oikeassa sanoessaan älykkyyden olevan kiltteyttä, mutta silloin älykkyys ei ole silloin strategista kyvykkyyttä.

Mikä tekee kiltteyden mahdolliseksi? Näin kysyessäni jäljittelen Immanuel Kantia, joka kysyi, miten tietäminen on mahdollista. Millaiset aprioriset ehdot mahdollistavat kiltteyden? Minulla ei ole suurta luottavaisuutta siihen, että olisi historiatonta, universaalia, transhistoriaalista apriorisuutta. Siksi ajattelen, että olisi tutkittava niitä historiallisia tapahtumia, jotka ovat mahdollistaneet kiltteyden yllättävän ilmaantumisen maailmaan.

Jos voimme pitää kiinni siitä, että kiltteys on muutakin kuin idiotismia ja se on tuomitsemisesta kieltäytymistä, on vaikea nähdä merkkejä yleistyneestä kiltteydestä. Tuomitseminen on mahdollista niin kauan kun ihminen kykenee asettumaan elämän ulkopuollelle, tuolle puolen, johonkin transendentaaliseen ulottuvuuteen. Tämä jumalan asemaan asettuminen ei toteudu vain jumalan tai jumalien kautta. Samanlaisen tuonpuoleisena rakenteena voi toimia myös Tiede, Järki, Turvallisuus tai Työväenpuolue. Tästä meitä muistuttaa ranskalainen filosofi F. Châtelet.

Châtelet sanoo kaikkia transendentaalisuuksia, uskoa toiseen maailmaan, typeryydeksi. Tästä näkökulmasta Borgesin väite saa vahvistusta. Jos transendentaalisuus on typeryyttä ja se estää kiltteyden, älykkyys voidaan nähdä kiltteydeksi.

Vaikka on vaikea löytää merkkejä yleistyneestä kiltteydestä, on siellä ja täällä, välillä, ihminen onnistunut murtamaan tapaa asettua jumalan asemaan tuomitsemaan. Tämä on edellyttänyt kritiikkiä, kaikkea transendentaaliseen kohdistuvaa kritiikkiä. Kiltteyden historiallinen edellytys on siis kriittisyys - ajattelu, joka kyseenalaistaa uskomuksiamme ja tapaamme tuomita.

Meillä on syytä varoa ihmisiä, jotka loukkaantuvat kaikesta. Näille tuskaisille ihmisille kaikki tekee kipeää, kaikki haavoittaa. He ovat täynnä myrkkyä ja siksi he voivat milloin tahansa kääntyä vihaisesti ulkomaailman puoleen kostaakseen, pannakseen maailman maksamaan heidän kokemistaan vääryyksistä. Kaikki on hänelle hyökkäystä häntä vastaan. Mitään taakkaa hän ei saa riisuttua itseltään. Tällainen haavoittuvainen ihminen on viheliäinen. Hän ei tiedä mitä on kiltteys eikä siedä kilttejä missään, vaikka naamioituisikin kiltiksi ja uskoisi omaan naamioonsa.

Jotta ihminen voisi olla kiltti, hänen on opittava olemaan väistämättä tosiasiaa, että hän on ollut tuhma. Hän ei voi uskoa naamioonsa, teeskennellä itselleen. Kiltteyden mahdollisuus edellyttää siis myös sitä, että ihminen asettuu totuudelliseen suhteeseen itsensä kanssa.

Toinen, paljon vaikeampi kysymys on, mihin kiltteys riittää...

Etäisyys, läheisyys

Monet aiheet, joita olemme aikaisemmin käsitelleet, mm. yksinäisyys ja hämäryys, ovat epäsuorasti viitanneet kysymykseen läheisyydestä ja etäisyydestä. Ainakin nämä muistiinpanot vaativat lisäystä, selvennystä, jotka koskevat tätä teemaa.

Luonnostelin ideaa arvokkaasta yksinäisyydestä. Idea tällaisesta arvokkaasta ja synnyttävästä yksinäisyydestä ei merkitse, että ystävyydellä ei olisi merkitystä. Tällainen yksinäisyys saattaa olla jopa ystävyyden edellytys. Vain yksinäisyys sallii kehittää etäisyyden ja läheisyyden taidetta, kykyä etsiä oikeaa etäisyyttä, joita myös ihmisten väliset suhteet vaativat.

Hämäryydestä puhuessani totesi: ”On olemassa läheisyyttä, lähestymistä, jolla ei ole tekemistä intiimiyden tai kohtaamisen kanssa; se on sellaista läheisyyttä, jossa on kyse toisen tietämisestä, tuntemisesta, tuttuudesta. Haluttavampaa saattaa olla sellainen etäisyys ihmisten välillä, että ihmiseen ei voi tarttua tai omistaa. Ehkä silloin ihmiset voivat myös jakaa jotain.”

Mistä oikein puhun? Mitä on tämä puhe etäisyydestä, läheisyydestä ja ”etäisyyden ja läheisyyden taiteesta”? Onko joku koetinkivi sattunut liian pahasti Pasi Färmin päähän?
Mahdollisesti. Mutta en ole ainoa, joka puhuu aiheesta. H.Cicoux käyttää ilmaisua ”oikean etäisyyden taide” puhuessan rakkaudesta ja kommentoidessaan Clarice Lispectorin tekstejä. G.Deleuze puhuu oikean etäisyyden, ei hierarkisen, vaan geometrisen, luomisesta ihmisten välillä kauniissa kirjoituksessaan Pericles ja Verdi (joka on ylistys ystävälle, F. Châtelet´lle).

Uskoisin, että kyseessä on hyvin yksinkertainen, mutta vaikea asia. Etäisyys ja läheisyys ajatellaan vastakkaisiksi. Annan hyvin yksinkertaisen esimerkin kumotakseni tämän itsestään selvänä pidetyn asian. Ajatellaan joku taiteilija, esim. runoilija, joka inspiroituu toisesta runoilijasta ja jäljittelee häntä. Jäljitellessään hän voi onnistua luomaan kelvollisia tekstejä. Hän voi ”teknisesti” olla lähellä imitoinnin kohdetta, mutta vasta kun hän on oma itsensä, vasta kun hänen saamansa inspiraatio vie hänet omalle tielle, omaan suuntaan, hän on henkisesti lähellä toista runoilijaa. Vasta ero, erilaisuus, lähentää.

On niin helppoa ajatella, että läheisyys on ”kaunis” asia, etäisyys ei-toivottua. Läheisyys voi olla silti tukahduttavaa, omivaa, ja etäisyys voi olla tilan antamista. Tärkeää on löytää oikea etäisyys – niin kuin silloin, kun yritämme lähestyä maalausta. Toisia maalauksia on hyvä katsoa lähempää, toisia kauempaa. On ihmisiä, jotka on hyvä jättää omaan rauhaansa; sillä tavalla kunnioitamme heitä ja tulemme itse asiassa häntä lähemmäksi – emme siksi, että ymmärtäisimme, vaan koska antamalla rauhaa, tilaa ja aikaa me ojennamme hänelle kätemme, tervehdimme häntä, teemme rakastavan eleen.

Läheisyys, jossa ei ole mukana eroa, etäisyyttä, on vaarassa muodostua sulautumiseksi tai toisen sulauttamiseksi itseen. On olemassa kylmentävää etäisyyttä, miljoonien valovuosien etäisyyttä, joka panee meidät unohtamaan, tekee välinpitämättömäksi. Mikä on sitten oikea etäisyys? Se on jokaisessa tapauksessa, jokaisessa tilanteessa tutkiva erikseen. Jos on sääntöjä tässä taiteessa, ne ovat ylimalkaisia yleisperiaatteita. Tärkeää on tutkia, kokeilla – syleillä ja astua taaksepäin, sitten taas ojentaa kätensä, sitten kiivetä vuorelle...

Yksinkertainen asia, mutta vaikea. Vaikea siksi, että tämä taide vaatii paljon harjoittelua...