Emme tiedä

Maurice Blanchot´lla on teoksessaan Le Pas au-delà seuraavanlainen rivi:

”Minä tiedän.” – ”Minä tiedän.” – ”Me emme tiedä.”

Yksi ainoa rivi, mutta se tuntuu pudottavan meidät pohjattomuuteen. Mistä tässä on kyse? Yksi tietää, ja toinen tietää, mutta he eivät yhdessä tiedä. Tietämisen ehto vaikuttaa olevan, että se on ”minä”, joka tietää. Tietäminen on sidottu siihen, mikä on tietämisen subjekti. Voi olla myös, että kaksi ensimmäistä repliikkiä ovat saman ”minän” lausumia, ja ”me” on menneisyyden ja nykyisyyden minuudet. Voi olla myös, että mieletön rivi merkitsee, että tietämisen subjektin muuttuessa tietämisen kohde ei ole enää sama – ja siitä syystä ”me emme tiedä”.

Tietenkin jää myös mahdollisuus, että rivi on pelkkä vitsi, ansa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Norppa pieraisi

Minulla oli tänä keväänä, maaliskuussa, kunnia saada erikoinen vieras filosofiakahvilaan Fuengirolassa. Vierailijaa en voi nimittää oppilaaksi, koska hän oli opettajani, todellinen opettajani, Kai Kallas. Hän tietysti kertoi minusta asioita, ehkä tosiasioitakin.

Olin päässyt puhumasta siitä, voiko filosofiaa opettaa. Sitten hän istui Sofia-opiston aulassa. En ensin nähnyt. Kaikessa kiireessä. Tunsin tutun, vaikutusvaltaisen äänen: ”Pasi Färm.” Kohta tunsin itseni tyhmäksi. Mitä olin päästänyt suustani monena päivänä, koko viikon ajan? Olin epäillyt, voiko filosofiaa opettaa. Sitä voi – jos ei muuten, niin esimerkin avulla. Hän seisoi edessäni taas, kaiken vaivansa ja tuskansa kanssa ja oli esimerkki. Muistin kuka Kai oli ollut minulle: joku joka antanut vapauden eikä ollut päästänyt helpolla.

Vaikeaa nuoruutta en jaksanut muistella; se oli ihan liikaa epäkiinnostavia välähdyksiä päässä. Mutta näin ja koin osan siitä mikä minut oli tehnyt, mikä antanut minulle voimia ja aineksia koota jotain itsestäni, omista raunioistani – sillä on sanottava, että jo lapsena olin vain murtunut muuri...

Meillä oli filosofiakahvilassa aiheena nautinto. Osallistujat keksivät monia nautinnon aiheita, paikkoja ja hetkiä: tietysti aitoon suomalaiseen tyyliin alettiin puhua rannoista, istumisesta ilta-auringossa järven rannalla tai laiturilla. Kaikki tunnistivat eteen maalautuneen maiseman, pehmenivät. Joku antoi tälle nautinnolle nimen sininen hetki.

Opettajani, joka oli ja on hyvä tarinankertoja, kertoi oman versionsa. Kai oli vaimonsa ja tyttärensä kanssa mökillä. Naiset menivät levolle, ja hän asettui istumaan rantakivelle. Vedestä kuului molsketta, ja hän ihmetteli, oliko se hauki tai joku muu iso kala. Vedestä ilmestyi utelias norpan pää. 

Tarinankertoja näytti miten norppa ui kohti rantaa, hänen luokseen. Norppa kiipesi viereiselle kivelle, kaveriksi aurinkoa ottamaan. Kuuntelijat olivat tässä vaiheessa lumoissaan, kukaan ei välittänyt oliko tarina totta. Sitten norppa pieraisi. ”Ja kuulkaa se oli kauhea haju”, hän kertoi.

Siinä tarinassa oli kaikki, elämä oli siinä. Kahden olennon kohtaaminen, maisema ja valo, elämä – ja hajukin mukana. Myöhemmin ajattelin, että tarina norpasta oli kuin Don Quijote: parodia, mutta jotakin joka kasvaa parodian ohi ja yli, on samalla ylistyslaulu.

Elän naurussa, elän naurusta. Luultavasti siksi, että näen rauniot. Silloin pentuna kuuntelin Pink Floydia. Kuvittelen, että kaikki kuuntelivat, lauloivat: ”We don´t need no education.” Laulussa lauletaan: “All in all you're just another brick in the wall.” Ajattelin silloin, ajattelen tänään: “Not the brick, but the break, the crack.” Tämän ajatuksen synnyssä, sen kestämisessä, on ollut tärkeä tämä opettaja, joka antoi vapauden olla mikä on. Näin haluan kiittää ja osoittaa kunniaa: kauniisti ja norpan pierun säestämänä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kaikki on koetta

Kaikki on koetta. Esimerkiksi yksinäisyys. Se näyttää monta kertaa, missä määrin on roolinsa vanki, tyhjä ilman roolia. Ystävyys on myös koe, tietenkin... ”Elämästä tuli harjoitus, siinä sen mieli”, kirjoitti Mirkka Rekola.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuka oli George Canguilhem?

(George Canguilhem tulee olemaan esimerkkinä ajattelijasta, joka ajatteli toisin erehdyksestä, kun aiheena ensi syksynä on Elämä, erehdys)

George Canguilhem (1904-1995) oli ranskalainen filosofi ja lääkäri. Järjestys oli tämä: ensin filosofi, sitten lääkäri. Filosofisen koulutuksen saanut monsieur Canguilhem kiinnostui lääketieteestä, koska kaipasi jotain konkreettista. Nietzsche aikanaan kaipasi lääkäreitä, jotka olisivat filosofeja tai päinvastoin. Haave ei ollut täysin uusi; jo Rabelais, lääkäri, oli puhunut siitä, että filosofiaan pitäisi tuoda lääketiedettä ja lääketieteeseen filosofiaa. Jossain mielessä Canguilhem toteutti tämän unelman käsinkosketeltavalla tavalla.

Lopulta Canguilhem oli filosofina erityisesti epistelomogiaan ja tieteen historiaan erikoistunut ajattelija ja tutkija. Se ei ollut myöskään sattumaa, sillä hän oli yhden merkittävän epistemologin ja tieteen historian uudistajan, Gaston Bachelardin, oppilas. Canguilhem julkaisi lääketieteen tohtorinväitöskirjansa Essai sur quelques problèmes concernant le normal et lo patologique vuonna 1943. Se on filosofinen teos lääketieteen käsitteistä ja niiden historiasta.

Toisen maailmansodan aikana hän toimi lääkärinä ja salassa vastarintaliikkeessä (hänen peitenimensä oli Lafont). Myöhemmin hän oli professorina muun muassa Strasburgissa ja Sorbonnen yliopistossa. Monet tunnetut -60-luvulla mainetta saavuttaneet filosofit kuten Louis Althusser, Gilles Deleuze, Michel Foucault ja Jacques Derrida ovat olleet hänen oppilaitaan tai saaneet vaikutteita häneltä. Monet heistä puhuivat hänestä hellästi, vaikka kerrotaankin tarinoita, että Canguilhem ei ollut aina helppo. Väitetään, että hän yritti opettaa professoreille filosofiaa huutamalla.

Bachelardin tutkimushaiheet liittyivät tieto-opillisesti vahvalla pohjalla oleviin luonnontieteisiin, fysiikkaan ja kemiaan; Canguilhem kehitti samantapaista, historiallista menetelmää ja analyysitapaa soveltaen sitä lääketieteeseen ja biologiaan. Hänen työnsä ovat monella tavalla opettavaisia. Esimerkiksi La formation du concept de réflexe aux XVII^e et XVIII^e siècles (1955) osoittaa, että biologiassa merkittävä refleksin (reflex) käsite, joka on vaikuttanut mekanistisiin käsityksiin biologiassa, ei ollut sattumanvarainen; se oli yhteydessä arvoihin ja ideologioihin.

Vaikka Canguilhem kiinnostaa minua erityisesti siksi, että hän voi toimia esimerkkinä ajattelijasta, joka näkee erehdyksen radikaalisti eri tavalla kuin skolastikot tai Descartes, hänen kauttaan ja hänen avullaan voi päästä käsiksi moniin mielenkiintoisiin, monien filosofien tavoittamattomiin ongelmiin, esimerkiksi kysymykseen terveydestä ja sairaudesta...

Ajattelen, että terveydestä ja sairaudesta – niihin liittyvässä kysymyksessä – on jotain filosofisesti ongelmallista ( Olen käsitellyt aihetta aikaisemmin http://koetinkivet.blogspot.com.es/2013/03/sairaus-terveys-ja-yhteiskunta.html ). Sairauden – sen miten siihen suhtaudumme – voi nähdä laajemmin kulturaalisena ja yhteiskunnallisena kysymyksenä, joka on esimerkillinen tai ”etuoikeutettu” ongelma, toisin sanoen sellainen, että se paljastaa, näyttää meille jotain. Silti sanon omana, vaatimattomana näkemyksenäni, että Canguilhem on vielä erityisen hedelmällinen ja opastava oman metodinsa ja siihen liittyvän selkeyden ansiosta. Käsitteiden luonne ja niiden yhteys ongelmiin tulee paljon selvemmin esiin kuin lukiessa ”tavanomaista” filosofista artikkelia...

Olen tehnyt tämän merkinnän Canguilhemista myös siksi, että olen ottanut ensi syksyn ohjelman motoksi nämä sanat filosofi-lääkärin väitöskirjan johdannosta:

”Filosofia on ajattelua, jolle mikä tahansa outo materiaali on hyvää. Lisäksi voisimme sanoa: minkä tahansa hyvän materiaalin pitää olla sille outoa.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila